Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

puskataksi

Kauan odotettu Dakar

14.-15.5.2014

Olin jo puoli seitsemän maissa aamulla Saint-Louisin puskataksiasemalla. Keskustasaarelta sinne minut kuljettanut taksikuski kertoi eri vaihtoehdot, millä pääsisin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Minibussi eli wolofin kielellä ndiaga ndiaye olisi halvin vaihtoehto. Seitsemän matkustajaa ottava vanha ranskalainen farmariauto (usein Peugeot 505), sept-place, maksaisi parisen tonnia enemmän. Länsimaalaisittain hinnassa ei ole siis juuri mitään eroa, mutta kun tässä osassa maailmaa oleskelee aikansa, huomaa että tuhannella frangillakin (noin 1,5 euroa) saa jo vaikka mitä. Siispä minibussiin!

Oikeastaan minibussi on kaikkea muuta kuin mini. Se on vanha valkoinen Mercedes-Benz 508:n raato. Matkustustilat on tehty riisuttuun takaosaan, jonne on saatu järjestettyä mahdollisimman monta penkkiriviä. Kussakin rivissä, molemminpuolin autoa on päällystetyt istuimet, kuten meikäläisissä linja-autoissa. Senegalin minibusseissa lisäksi keskikäytävä on valjastettu matkustajien käyttöön: käytävä on täynnä selkänojattomia penkkejä, jotka saa nostettua ylös liikkumisen helpottamiseksi. Minibussi lähtee matkaan vasta, kun se on täynnä. Ja matkustajia mukaan mahtuu ainakin 40. Kyydistä poisjääminen tapahtuu hakkaamalla kolikkoa seinään. Tosin asian voi kertoa myös auton perässä oleskelevalle tai usein ulkopuolella roikkuvalle pojalle. Hän myös hoitaa rahastuksen ja pois jäädessä noutaa matkalaukun auton katolta.

Saint-Louisin ja maan pääkaupungin Dakarin välillä liikutaan vilkkaasti. Tämä ajatus mielessäni päädyin valitsemaan ndiaga ndiayen, vaikka olinkin auton ensimmäinen matkustaja. Olin myöhästynyt ilmeisesti pari minuuttia, sillä samoihin aikoihin asemalta lähti vastaava minibussi. Kyselin, onko se menossa Dakariin, mutta kukaan ei vastannut. Ei kuljettaja, matkustajat, eivätkä oman minibussinikaan matkustajien haalijat. Samapa tuo, tuskinpa bussillani kauan kestää täyttyä. Ja mikäs tässä olisi uskonnollista paasausta auton kaiuttimista kuunnellessa. Matkustajia ilmestyi tipoittain. Minä istuin päättäväisesti sisällä bussissa ja odotin. Välillä ostin ikkunan kautta banaanin tai jotain muuta. Tunnit kuluivat ja kahvinmyyjätkin lopettivat myyntinsä tältä aamulta. Olisin voinut vaihtaa sept-placeen, mutta toisaalta en halunnut luovuttaa. Vaihtoa toiseen välineeseen kävivät kokeilemassa useat kanssaodottajani, mutta jokainen palasi aina käsiään levitellen takaisin. Aina välillä matkustajia tuli paljon kerralla. Vaihtomatkustajia? Autosta oli hyvä tarkkailla puskataksiaseman elämää ja hämmästellä, mitä kaikkea suoraan autoon olisikaan myyty. En esimerkiksi ostanut ruo’oista punottua isoa mattoa, vaikka sellaistakin kaupiteltiin.

Kello viiden alkaessa lähestyä, matkustajia oli jo lähestulkoon riittävästi. Olin saanut viereeni värikkäästi pukeutuneen rouvan, maman, lapsineen. Taakseni oli istahtanut jo hieman aikaisemmin toinen mama. Hän huusi kurkku suorana kaikkien kanssa. Äänensävystä päätellen asiat olivat katastrofaalisen huonosti, mutta temperamenttiset etelän asukit tuntien, huuto saattoi olla ihan vain normaalia keskustelua säästä. Yhtäkkiä auto oli täynnä, mutta vielä ennen lähtöä humalainen saarnamies saapui siunaamaan meidän matkamme. Osa rukoili mukana, osaa kiinnosti enemmän matkapuhelimen soittoäänien kuunteleminen samaan aikaan. Yksi stereotyyppiseksi afroamerikkalaiseksi pukeutunut nuorukainen kuunteli puhelimestaan Justin Bieberiä kovaan ääneen. Saarnamies keräsi Koraanin siteerauksen päätteeksi kolehdin ja yllättävän moni antoikin miehelle kaljarahaa. Olin minibussin ainoa valkoinen, toubab, minkä mies tietenkin huomasi ja alkoi jutella minulle omalla afrikkalaisella kielellään. Katseet kääntyivät minuun, joten löin saarnamiehelle luun kurkkuun vastaamalla yllättäen suomeksi. Kehotin miestä juomaan välillä vähän vettäkin ja samalla otin hörpyn käsissäni olleesta vesipullosta. Mies luovutti ja poistui tovin päästä. Pian mekin lähdimme matkaan kohti Dakaria.

Jo alkumatkasta ihmisiä jäi pois kyydistä. Aina minibussin tai minkä tahansa julkisen kulkuneuvon pysähtyessä, tienvarressa istuskelevat naiset säntäävät ikkunoihin leipomuksineen, pähkinöineen, vesipusseineen ja tuoreine hedelmineen. Välillä kauppa käy, välillä kukaan ei osta mitään. Vastaavaan ei törmää esimerkiksi pohjoisessa naapurimaassa Mauritaniassa. Eikä siellä törmää juuri apinanleipäpuihinkaan, joiden määrä lisääntyi koko ajan mitä etelämmäksi minibussimme ehti. Aurinko laski ja tuli pimeää. Pimeässä matkustamista ei suositella kehitysmaissa, sillä autojen ja teiden kunto on huono. Onnettomuusriski kasvaa huomattavasti. Noin kuuden tunnin jälkeen aloimme saapua Dakariin. Katuvaloja ei ole, joten autojen valot sekä liiketiloista tulevat valot ovat ainoa valonpilkahdus tämän miljoonakaupungin laitamilla. Tosin eipä tilanne juurikaan toinen ole ydinkeskustassakaan, pimeitä katuja riittää. Perillä yhdellä Dakarin puskataksiasemoista, Gare routière Pompiersilla, meitä matkustajia oli enää vain minä ja yksi toinen mies. Saint-Louisin saarnamiehen puheet ja rukoukset auttoivat ja pääsin elävänä Dakariin!

20140515_007

En ottanut ainuttakaan kuvaa matkustuspäivänä 14.5., joten laitan tähän väliin kuvan pankkiautomaatista saamistani kymppitonnin seteleistä ja niiden peräkkäisistä sarjanumeroista.

Gare routière Pompiersilla oli kymmenen aikoihin illalla vain vähän kaupunkitakseja. Myöskään puskatakseja ei ollut kovinkaan paljon lähdössä, mutta ainakin Gambiaan olisi päässyt. Ilmeisesti matkan Gare routière Pompiersilta keskustaan pitäisi maksaa vähintään 2000 frangia, mutta tätä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Aseman kaksi, eri paikoissa odottavaa, taksikuskia pyysivät 3000 frangia matkasta keskustaan, mutta minä halusin maksaa vain tonnin. Toinen kuskeista lopulta suostui tarjoukseeni. Siispä tonnilla Chez Nizar -nimiseen hotelliin Avenue Pompidou -kadulle, aivan ydinkeskustaan. Kuljettaja sanoi tietävänsä paikan, mutta aluksi vei läheiseen hienostohotelliin. Sen jälkeen kysyimme ystävällisiltä poliiseilta tietä. Yksi poliiseista osasi jopa englantia. Kuljettajani ei kaikesta päätellen osannut lukea, eikä ymmärtänyt kartastanikaan mitään. Siihen Chez Nizar oli kuitenkin merkitty. Löysimme viimein oikean paikan ja kuljettaja pysäytti auton kadun toiselle puolelle. Tässä vaiheessa kello oli jo melkein 23 ja roskasakki oli kömpinyt koloistaan kaduille. Dakarissa ei kannata liikkua pimeällä, eikä ainakaan yksin. Näköjään myöskään taksin etupenkillä ei ole turvassa, sillä vielä istuessani autossa, ikkunaan tuli pari miestä. Toivottivat tervetulleeksi ja kättelimme. Tämän jälkeen toinen miehistä oli saanut huomaamattaan jonkinlaisen rievun ujutettua sylissäni olevan reppuni päälle. Rosvon käsi oli jo avaamassa vetoketjua, kunnes minä ja kuljettaja samaan aikaan äkkäsimme asian. Kyseisen vetoketjun takana ei toki olisi ollut käsidesipulloa arvokkaampaa esineistöä, mutta tulipahan todistettua, että väitteet Dakarin katurikollisuudesta pitävät paikkansa. Kuljettaja nosti sähkökäyttöiset ikkunat kiinni ja kurvasi kadun toiselle puolelle. Sinne oli saapunut Chez Nizarin yövahti vastaanottamaan minua. Maksoin taksin ja annoin vähän ylimääräistäkin.

Dakar on kallis kaupunki yöpyä. Kalleudesta huolimatta halusin nyt vähän luksusta, minkä vuoksi otin huoneen omalla vessalla ja suihkulla. Ilmastointilaitekin löytyi, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä kaukosäätimen paristot oli varastettu, eivätkä omanikaan auttaneet asiaa. Toisaalta eipä laitetta olisi tarvinnutkaan. Dakarin lämpötilat kun eivät ole mitään Saharaan verrattuna! Huone yhdeksi yöksi maksoi 17 000 frangia eli noin 25 euroa. Sain tonnin alennusta pyytämättäni. Huone ilman suihkua ja vessaa olisi maksanut vain kymppitonnin eli noin 15 euroa. Tätä huonetta yövahti kuvaili ghetoksi. En halunnut palata Dakarin öisille kaduille, joten iltapalaksi söin Suomesta tuodun pussikeiton. Vesikin oli jo valmiiksi lämmennyt päivän aikana!

Nukuin myöhään ja herättyäni lähdin etsimään aamupalaa. Porttikongissa päivysti kaksi hotellin työntekijää, mutta sitä en tiennyt, että heidän toimistonsa onkin tällainen pelkistetympi versio eli pelkkä pöytä ja tuoli lähes kadulla. Toinen työntekijöistä huuteli minulle jotain, mutta eilisen tapahtuman vuoksi epäilin kaikkia kriminaaleiksi tai muuten vain huijareiksi, joten en huomioinut heitä mitenkään. Vasta toisen henkilöistä kerrottua huoneeni numeron, ymmärsin miesten olevan oikealla asialla. Maksoin huoneeni ja vitsailimme heidän konttoristaan. Kerroin lähteväni aamupalalle, mutta sellaista saisi kuulemma myös hotellin katolta! Toinen “vastaanottovirkailijoista” huusi katutasolta neljännessä kerroksessa sijaitsevaan “ravintolaan”. Siellä oli kuin olikin pitkä pöytä ja muovituoleja sen ympärillä. Lisäksi katolla oli pienehkö koppi, jossa kaksi naista valmistivat minulle aamupalan. Tuhannella frangilla sain pari patonkia ja pienen pannullisen kahvia. Verensokeritasot nousivat ja olin hyvin innoissani ollessani vihdoin Dakarissa. Kauan tänne pääsyä olinkin odottanut, en tosin tiedä syytä sille! Johtuisiko yksinkertaisesti vain kaupungin nimestä…

IMG_0127 dkr2

Dakarin rantaviivaa presidentinlinnan takaa.

IMG_0126 dkr1

Pidä Dakar siistinä! Tämä kyltti on Route de la Corniche Est -kadun varrella, merenrannan tuntumassa.

Suomessa varmasti ensisijaisesti Dakar-rallista (joka nykyään ajetaan Etelä-Amerikassa) tunnettu Dakar on Senegalin pääkaupunki, tärkeä liike-elämän keskus ja satamakaupunki. Reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan kaupunki menee heittämällä ohi esimerkiksi Mauritanian Nouakchottin. Afrikan suurimpia kaupunkeja! Myös rakennuskanta on täysin toisenlainen, täällä on korkeitakin rakennuksia. Dakar sijaitsee Cap-Vertin niemimaalla, aivan sen kärjessä. Näin ollen kaupunki on koko Afrikan mantereen läntisin paikka.

IMG_0153 dkr5

Place de l’Independance.

dkr3

Katunäkymää Place de l’Independancelta etelään. Joillain on täälläkin rahaa hienoista kartanoista ja autoista päätellen.

Aamupalan jälkeen lähdin kaupungille. Jo lyhyen kävelyn aikana tein huomion, että Dakarin keskustahan näyttää ihan joltain eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Ohitin Place de l’Independancen eli Itsenäisyyden aukion ja lähdin kohti rantaa. Alue, missä kuljeskelin tunnin verran, oli suurlähetystöjen ja varakkaampien ihmisten aluetta. Vastaantulevien valkoihoisten määrä tuplautui. Löysin katolisen Notre Dame des Victoires -katedraalin ja samoin presidentti Macky Sallin palatsi osui reitilleni. Toisin kuin useita muita valtion rakennuksia, niin presidentinlinnaa saa kuvata ilman, että joutuu kuulusteluun ja kamera takavarikoidaan. Jonkin ajan kuluttua tielleni osui länsimaalaistyyppinen pikaruokaravintola. Hinnat olivat senegalilaisittain pilvissä, minkä huomasi jo siitäkin, että asiakaskunta koostui pääasiassa eurooppalaisista ja arabeista. Sain kunnon hampurilaisen, minkä jälkeen kaupungin tutkimista oli hyvä jatkaa.

IMG_0133 dkr7

Katolinen Cathédrale Notre Dame des Victoires.

dkr4

Senegalin presidentinlinna.

Valkoihoinen, toubab, pistää ikävästi silmään kaupungin katukuvassa, minkä vuoksi miltei koko ajan joku nuorimies on kyselemässä, “auttamassa” ja “opastamassa”. Lähes jokainen tuntuu olevan artist. Kun heitä ei noteeraa, ei kuulemma pidä senegalilaisista, on rasisti ja ties mitä. Kun heille antaa siimaa eli alkaa jutella, heistä ei pääse eroon. Kerran aivan mielenkiinnosta lähdin yhden englantia taitavan fulben matkaan. Hän ja useat muut pitivät lähistöllä sijaitsevaa kahdessa kerroksessa olevaa isoa “tekstiilitehdasta”. Kaikki oli kuulemma paikan päällä valmistettua, jopa Made in India -tekstillä varustetut t-paidat! En ollut erityisen kiinnostunut perinteisistä senegalilaisista vaatteista, sillä niille ei vain yksinkertaisesti ole käyttöä Suomessa. Tein kuulemma suuren virheen, kun en ostanutkaan batiikkivärjättyjä vaatteita kaikille perheenjäsenille tuliaisiksi. T-paitojen painatusjälki sen sijaan oli huonoa: paidoissa oli painatuksesta aiheutuneita tahroja ja kirjoitusvirheitä. En minä halua paitaa, jossa lukee SENFGAL! Olkootkin “taidetta”! Pakko olisi silti ollut vain tukea tätä fulbeyhteisöä, sillä ajat ovat huonot, eikä näin kesällä ole turistejakaan! Tosin samaan aikaan näin “tehtaassa” ainakin neljä muuta turistia. Ostinkin sitten itselleni yhden t-paidan, ainoan, jossa ei ollut ylimääräistä sotkua. Myyjä otti vielä senegalilaisen puhelinnumeroni ylös, sillä palaisin kaupunkiin parin viikon kuluttua. Tällöin hän yrittäisi myydä minulle lisää. Emme eronneet hyvinä ystävinä, sillä en ollut varmaan ostanut riittävästi, eivätkä hänen ystävänsä hintavat opastuspalvelutkaan kiinnostaneet minua. Kerroin haluavani tutkia Senegalia oman mieleni mukaan ja muuttaa suunnitelmia yllättäen.

Vaatekaupoilta lähdettyäni eksyin. Luulin palaavani samoja jälkiä takaisin, mutta ei suunnistaminen (ilman karttaa) niin yksinkertaista olekaan tässä kaupungissa. Tunnin verran ympäriinsä harhailtuani, löysin takaisin hotellilleni. Harhailun avulla sain lisää käsitystä kaupungin keskusta-alueesta ja jonkin verran myös valokuvia.

dkr6

Dakarin keskustan katuja.

Suurin uhraus tämän Länsi-Afrikan matkani vuoksi, oli Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen väliin jääminen. Kuuden aikoihin illalla hain hotellin alakerran Ali Babasta rullakebabin ja vetäydyin loppuillaksi huoneeseeni kuuntelemaan Radio Novalta selostusta ottelusta, jossa Suomi kohtasi isäntämaa Valko-Venäjän. Pelihän päättyi Suomen 2-0-voittoon.

Nukkumaan mennessäni olin edelleen innoissani Dakarista. En ehkä kohdannut pahimpia huijareita ja vältyin toistaiseksi ryöstöltäkin, joten ajattelin kaupungin olevan ehkä mainettaan parempi. Kaupungista lisää myöhemmin.

Senegalisoituminen

12.5.2014

Uusi päivä alkoi tuttuun tapaan Nouakchottin moskeijoiden minareeteista kantautuvilla rukouskutsuilla. Ne ovatkin ainoa huono puoli, kun nukkuu kattoterassilla. Oma huone sentään eristäisi jonkin verran ääntä.

Yhdessä puolalaisen reissaajan kanssa lähdimme jo kello seitsemän tienoissa etsimään aamupalaa. Majatalomme, Auberge Menatan, ravintolassa ei ollut vielä minkäänlaista elämää, eikä eilinen aamupalapaikkammekaan ollut vielä avoinna. Lähistöllä, Avenue Kennedyn, varrella oleva Café Tunisie sen sijaan oli jo auki ja aamupala-annosten valmistelu käynnissä. Myös imurointi ja pöytien siivous olivat eilisen jäljiltä vielä pahasti kesken. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Pian paikalle tuli myös arabimies aamukahvilleen. Tuhannella ouguijalla eli 2,5 eurolla pöytään kannettiin luultavasti paras aamupala vähään aikaan: croissant, omeletti, patonkia, jogurttia, kahvia, vastapuristettua appelsiinimehua ja jopa vesipullo. Lähtiessämme tarjoilija mainosti ravintolan laajaa ruokatarjontaa. Kerroimme olevamme lähdössä Nouakchottista.

Aamupalan jälkeen haimme rinkat majatalosta ja lähdimme taksijahtiin. Puolalainen lähtisi puskataksilla Atarin kautta Chinguettiin ja minä puolestani Senegalin rajalle Rossoon. Nouakchottissa on useita puskataksiasemia. Atarin puskataksit lähtevät Garage Atar -nimiseltä “asemalta” Nouakchottin keskustasta koilliseen ja Rossoon Garage Rossosta muutaman kilometrin päästä keskusta etelään. Yhteinen taksi olisi maksanut liikaa, joten tiemme erkanivat. Perillä Garage Rossossa puskataksimatkasta Rossoon pyydettiin 5000 ouguijaa. Tingin väkisin tonnin pois hinnasta, mutta silti tiesin maksavani vähintään tonnin (2,5 euroa) ylimääräistä. Valkoisesta ihosta ei ole suuremmin haittaa Mauritaniassa, koska hinnat ovat kokemukseni mukaan useimmiten samat paikallisille ja turisteilla. Mutta nyt olinkin poistumassa arabimaailmasta ja menossa mustaan Afrikkaan!

Kaiken huipuksi sain neljällä tonnilla huonoimman mahdollisen paikan puskataksista, sillä pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle maurimiehen viereen. Kuljettajanammekin oli mauri. Takapenkillä istui senegalilaisia. Tie rajalle on huonoimpia mahdollisia: täynnä suuria kuoppia, joiden kiertäminen verottaa matka-aikaa reippaasti. Tien kunnosta johtuen kuljettaja ajoi pitkiä pätkiä vastaantulevien kaistalla. Kukapa sitä haluaisi ajaa autonsa 20 sentin syvyisiin ja parhaimmillaan parin metrin levyisiin reikiin. Onneksi osia tien päällysteestä oli sentään kuorittu pois matkanteon jouduttamiseksi. Maisema muuttui matkan aikana vähä vähältä “vehreämmäksi”. Olin näkevinäni ensimmäiset apinanleipäpuutkin.

Perillä Rossossa olin reilun parin tunnin matkanteon jälkeen jo ennen puoltapäivää. Puskataksiasemalta on noin kilometrin tai parin matka rajalle. Astuessani ulos autosta, minulla ei ollut mitään käsitystä, missä koko raja olisi. Paikallinen hevostaksari äkkäsi minut ja vaati tulemaan kyytiinsä. Hintaa rajalle tulisi 1000 ouguijaa. Lupasin 200 ouguijaa eli 50 senttiä. Hevosmies suostui lopulta tarjoukseeni, minkä jälkeen hyppäsin hevosen vetämään kärryyn. Tulipahan nyt sitten hevosellakin matkustettua, kun kymmenisen päivää sitten kokeilin kamelia.

Rosson raja-asema sijaitsee samannimisessä kaupungissa Senegaljoen rannalla. Vastarannalla sijaitsee Senegalin Rosso-niminen paikkakunta. Välissä ei ole siltaa, joten joki ylitetään lautalla tai veneillä. Mauritanian Rosso on tunnettu kaaoksestaan ja siitä, ettei siellä ole mitään matkailijaa kiinnostavaa. Juuri näiden seikkojen vuoksi kaupungissa olisi voinut viettää vaikka päivän. No, en nyt sitten kuitenkaan viettänyt.

Rossossa riittää yrittäjää joka lähtöön. Jo lyhyen hevoskärrymatkan aikana vähintään puolentusinaa nuorta miestä yritti tarjota apuaan rajan ylitykseen. Heitä ilmaantui tietenkin lisää, kun laskeuduin kärryistä. Yksi miehistä kertoi vaihtavansa rahaa hyvään kurssiin. Mikäs siinä! Mauritaniasta Senegalin puolelle siirryttäessä vaihtuu myös valuutta. Senegal käyttää Länsi-Afrikan frangia, joka on usean länsiafrikkalaisen valtion yhteisvaluutta. Ranskan takauksesta johtuen Länsi-Afrikan frangi (CFA) eli cefa on varsin vakaa valuutta. Yhdellä eurolla saa 656 frangia. Rahanvaihtaja ei lähellekään tuohon hintaan päässyt, joten aloin tehdä lähtöä. Seuraavaksi sama mies lähti viemään minua rajatarkastukseen. Kieltäydyin avusta. Sen sijaan marssin pankkiin vaihtamaan rahaa. Se ei onnistunut, koska frangeja ei kuulemma vaihdetakaan tässä pankissa. Siispä kohti Senegalia Mauritanian ouguijat taskussa.

rahaa

Länsi-Afrikan frangin setelit. Noin 15 euron arvoisessa kymppitonnissa on kuvattuna @-merkki.

Tiesin etukäteen, että jalan rajan ylittävät menevät eri paikasta kuin autot ja rekat, minkä myös yksi rajavartija vahvisti. Jalkamatkustajille tarkoitettu Mauritanian raja-asema löytyy, kunhan ei mene suoraa tietä autoille tarkoitetulle ja korkein vihrein metalliportein varustetulle raja-asemalle, vaan kääntyykiin ennen tätä porttia vasemmalle ja noin 50-100 metrin jälkeen oikealle. Minkäänlaisia opasteita ei ole, mutta oikealle kääntymisen jälkeen näkee kyllä oviaukon lyhyen kadunpätkän päässä. Nimettömän aukon kautta kulkee tie ulos Mauritaniasta. Oviaukossa istuu rajavartija tietokoneensa ääressä. Hän pyytää fichen ja naputtelee tiedot passista ylös. Naputtelun lomassa setä kysyi asioita, kuten ammattiani tai kansallisuuttani, jotka hän varmasti olisi osannut tavata joko fichestäni tai passistani. Tietojen ylöskirjaamisen jälkeen ostin lipun Senegaljoen ylittävään lauttaan. Lippu maksoi 40 ouguijaa eli kymmenen senttiä. Vielä ennen passintarkastusta kaikkien rokotuskorteista tarkistetaan, että keltakuumerokotus on voimassa. Passintarkastuksesta sain sotkuisen ja väärin päin olevan leiman passiini viisumin viereen. Kaiken kaikkiaan jouheva rajanylitys, vaikka Rosson pitäisi olla yksi maailman ikävimmistä rajanylityspaikoista rahaa pyytävine virkamiehineen. Mainettaan parempi raja!

IMG_0037 rosso2

Mauritanian puoleinen raja-asema keskeltä Senegaljokea nähtynä.

Senegaljoen yli Senegalin Rossoon pääsee melko säännöllisesti kulkevien lauttojen kyydissä, mutta myös puisilla, pitkillä moottoriveneillä. Itse olin ostanut paikan lauttaan, mutta sen lähtöajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin laiturilla odotteli jonkin verran väkeä ja heidän määrä kasvoi koko ajan. Lautta oli Senegalin puolella, mutta lähti pian tulemaan kohti Mauritanian puoleista rantaa. Lautta kuljettaa ihmisten lisäksi muutamia autoja, linja-autoja ja rekkoja.

IMG_0034 rajan yli1

Lautta ylittämässä Senegaljokea. Kuva otettu Mauritanian puoleiselta rannalta.

Lautalla tarjoutui mahdollisuus päästä eroon Mauritanian rahoista. Tartuin tarjoukseen ja ouguijat vaihtuivat kasaksi cefoja. Lauttamatka kesti juuri sopivasti rahanvaihtotapahtuman verran. Matkan aikana minulle oli myös löytynyt paikka Saint-Louisin kaupunkiin saakka jonkun yksityisautosta. En ollut sellaista kysellyt, enkä ollut järin innostunutkaan siitä. Lautta karahti Senegalin tasavallan rantaan ja väki alkoi purkautua rantaan. Ennen lautasta pääsyä Argentiinan jalkapallomaajoukkueen paitaan pukeutunut nuorukainen katsoi kaikkien passit. Minun passi jäi hänen käteensä ja kun verensokeritkin alkoivat olla aika alhaalla, aloin tiedustella vihaiseen äänensävyyn, että kuka hän oikein on, kun ei ole univormuakaan. Ei vastausta. Arvelin, että kohta alkaisi lahjusrumba. Kun Mauritanian rajan yli selvisin ilman lahjuksien maksamista, niin kai edes Senegalin rajan vartijat haluaisivat ylimääräisen palkkapäivän. Suuri päällikkö saapui ja otti passini, mutta samassa hänelle tuli oikeita töitä, kun mauritanialaista rekkaa ryhdyttiin ajamaan lautasta rantaan. Päällikkö antoi passini ja näytti, mihin minun pitäisi mennä. En sanonut mitään, vaan marssin Senegalin passintarkastukseen. Siellä oli uudet “auttajat”, jotka käskivät antaa 2000 frangia eli kolmisen euroa passintarkastajille. Tämäkin yritys kuivui kokoon, kun olinkin heidän harmikseen hankkinut Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa sijaitsevassa Senegalin suurlähetystössä. Leima tuli passiin viitisen minuuttia luukulla notkuttuani ja samalla tukittuani muiden tien selässä olevalla rinkallani. Olin vapaa menemään. Ei lahjuksia tälläkään puolen jokea.

IMG_0036 rosso3

Saavumme Senegaliin.

Senegalin puolella meno oli samankaltaista kuin Mauritanian Rossossakin. Sain tietää ympärilläni parveilevilta ja kyytiä tarjoavilta mopopojilta, että Rosson puskataksiasema olisi muutaman kilometrin päässä. Olin elänyt siinä luulossa, että voisin hypätä puskataksiin jo rajalla. Aikani käveltyäni sain yhden nuorukaisen viemään minut mopollaan 200 frangilla eli noin 30 sentillä puskataksien lähtöpaikalle. Tarkoituksenani oli yrittää päästä sadan kilometrin päähän Saint-Louisin kaupunkiin.

Puskataksiasemalla huomasin saapuneeni uuteen maahan, kun pienten lasten resupekka-armeija hyökkäsi kimppuuni tyhjien peltipurkkien kanssa. Eivät mauritanialaiset lapset kerjänneet, eivätkä olleet näin kurjannäköisiä! En antanut rahaa, mutta sen sijaan ostin paikan Saint-Louisiin menevästä puskataksista. Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille! Millaista luksusta! Rinkkani sidottiin katolle. Asemalla pakkomyytiin senegalilaisia sim-kortteja, mutta päätin ostaa sellaisen vasta Saint-Louisista, sillä mauritanialainen Mattelin sim-korttini toimi vielä. DNA:n liittymä ei muuten toimi Senegalissakaan, joten paikallinen liittymä on tosiaan pakko-ostos.

Auto täyttyi puolessa tunnissa ja pääsimme matkaan. Jos ihmiset olivat erilaisia, niin myös maisemat olivat. Ruskeaan mauritanialaismaisemaan tottuneena Senegalin vihreys laajoine riisipeltoineen oli mukavaa vaihtelua. Rossosta Saint-Louisiin kulkeva tie on Nouakchottista Rossoon kulkevaan tiehen verrattuna loistokunnossa. Senegal on tienvarren plakaattien mukaan saanut tien kunnostamiseen rahaa Euroopan unionilta.

Perillä Saint-Louisissa päätin majoittua Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan.

IMG_0090 saint-louis1

Näkymä Saint-Louisin majataloni dormin parvekkeelta.

Senegalin viisumi

Suomen kansalainen on tarvinnut Senegaliin viisumin heinäkuun 2013 alusta lähtien. Suomi ei ole tietenkään ainoa viisumipakotettu maa, vaan Senegal vaatii nykyään kaikkien niiden maiden kansalaisilta viisumia, jotka vaativat senegalilaiseltakin viisumia. Useiden turismin parissa työskentelevien senegalilaisten mukaan viisumipakko on vähentänyt kävijöiden määrää reippaasti. Onhan Afrikassa maita, joihin ei viisumeita tarvitse hankkia! Vielä tänä vuonna charter-turistit pääsevät maahan ilman tätä kostoviisumia, mutta kuulemma erivapaus päättyy ensi vuonna. Viisumipakko on ilmeisesti maan uudehkon presidentin Macky Sallin hallituksen yritys täyttää valtion tyhjää kassaa, mutta mielestäni maa ampuu asiassa pahasti itseään jalkaan.

Viisumi anotaan netissä täyttämällä lomake, jossa vaaditaan edestakaista lentovarausta, hotellivarausta ja passikopiota. Lento- tai hotellivaraus eivät kuitenkaan liene aivan pakollisia, sillä internetin keskustelupalstojen perusteella länsimaalainen saa viisumin yleensä ilmankin. Kolmen kuukauden viisumi maksaa käsittelykuluineen 52,5 euroa. Lisäksi nykyisin on saatavana kuuden ja 12 kuukauden viisumeita. Heti anomuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin kilahtaa virallisen näköinen dokumentti. Se kannattaa tulostaa ja näyttää viisumia noutaessa… Päätös viisumista luvataan nykyisin sähköpostiin ilmeisesti 24 tunnin sisällä. Itse anoin viisumia maaliskuussa, jolloin käsittelyajaksi luvattiin enintään 48 tuntia, mutta se venyi kahteen viikkoon. Osa länsimaalaisista ei saa päätöstä sähköpostiin koskaan internetin turhautuneiden keskusteluketjujen perusteella. Kun hyväksyntä on tullut sähköpostiin, voi hyväksymislapun kanssa mennä Senegalin suurlähetystöön hakemaan viisumi passiin. Viisumin saa myös useimmilta maarajoilta ja lentoasemilta saavuttaessa maahan. Tällöin lahjuksien pyytäminen ei ole ennenkuulumatonta.

Takaisin Nouakchottiin

10.-11.5.2014

Lauantaiaamuna koitti paluu takaisin uuteen suosikkikaupunkiini Nouakchottiin. Edellisenä päivänä tapaamani puolalainen päätti muuttaa suunnitelmiaan ja lähteä kanssani pääkaupunkiin. Alun perin hänen tarkoituksenaan oli matkustaa malmijunalla Choumiin ja sitä kautta edelleen jalanjäljilleni Chinguettiin. Junia ei kuitenkaan jostain syystä kulkenut nyt muutamaan päivään.

Otimme taksin minibussien lähtöpaikalle, muutaman kilometrin päähän pohjoiseen Nouadhiboun majatalostamme. Minibussissa oli kaikkiaan yhdeksän paikkaa ja vielä kahta matkustajaa odoteltiin. Valtasimme kaksi viimeistä paikkaa ja matka saattoi alkaa. Lippu maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa, ja siihen kirjoitettiin nimeni hassaniyaksi! Lähdön jälkeen kävimme tankkaamassa ja osa matkustajista osti matkaevästä. Ja eväitä tietenkin kuului taas jakaa muiden matkustajien kanssa ja niin tapahtui. Ensimmäisen kymmenen minuutin aikana oli ainakin kolme poliisin tai santarmin tarkastuspistettä. Toisella pisteellä poliisi huomasi minut ja puolalaisen ja pyysi läheiseen koppiin, jossa passin tiedot kirjattiin ylös. Turvallisuuden vuoksi.

Maisema Nouadhiboun ja Nouakchottin välillä on tasaista Saharan autiomaata eli hiekkaa, hiekkaa ja lisää hiekkaa. Välillä toki ikkunasta näkyi pieniä kyliä ja kameleita. Noin puolessavälissä pysähdyimme huoltoasemalle jaloittelemaan. Yksi matkustajista kielsi meiltä sadan metrin päässä sijaitsevan kyläpahasen kuvaamisen. Mahtoiko sitten haluta, ettei ulkomailla nähtäisi miten hänen maassaan asiat oikeasti ovat.

Vajaan kuuden tunnin matkanteon jälkeen minibussimme saapui Nouakchottiin, jätti ensin muutamia matkustajia kaupungin laitamille ja ajoi sitten minut ja puolalaisen maksutta jo tutuksi tulleeseen Auberge Menata -majataloon. Päätimme majoittua sinne, sillä sen sijainti on lyömätön. Menatassa oli tällä kertaa tarjolla ainoastaan kattoterassilla olevia hyttysverkoin varustettuja sänkyjä. Otimme sellaiset, olivathan ne halvemmatkin (yö maksoi 2500 ouguijaa eli 6,25 euroa) kuin tavallinen huone.

Päivälliseksi päätimme metsästää pizzaa, koska sitä emme Nouadhiboustakaan olleet saaneet. Kyllä sitä ihminen välillä tarvitsee kunnon länsimaista ruokaakin. Avenue du Général de Gaullen varresta löysimme Pizza Hot -nimisen pizzerian. Laajasta listasta huolimatta tarjolla oli jälleen vain yksi vaihtoehto, joten se sai kelvata ja aivan hyvän lätyn maurit paistoivatkin. Joskin ehkä turhan tulista näihin lämpötiloihin.

IMG_9963 nkc16

Cinquièmen torin vilinää.

Pari päivää sitten tapaamani uusi ystävä Cheikh ajeli itsensä takseilla majatalolle ja lähdimme kolmistaan tutkimaan kaupunkia. Otimme taksin Cheikhin kotikulmille, Cinquièmen kaupunginosaan, joka sijaitsee Nouakchottin keskustasta lounaaseen. Cinquièmen tori (ransk. marche Cinquième) on kaoottinen ja roskainen paikka, ja on turha edes alkaa luetella mitä kaikkea siellä myydään. Menkää itse katsomaan. Meidän retkueemme ei ostanut mitään, mutta kupilliset vahvaa kahvia kahvinmyyjä antoi maksutta.

nkc20

Taksin kyydistä.

Loppuilta sujui Cheikhin pienessä asunnossa minttuteetä keitellessä, kitaraa soitellessa (tai en minä mitään osaa soittaa), niitänäitä jutellessa sekä senegalilaista Baaba Maalia ja Cheekiä kuunnellessa. Kyllä vain! Suomalaista Cheekiäkin oli Cheikhin suomalainen, Nouakchottissa asuva, ystävä tälle hankkinut. Kuulemma Mikael Gabrieliakin olisi löytynyt. Siihen vedin jo rajan, sillä mielestäni Baaba Maalin senegalilaiset rytmit vain sopivat paremmin Nouakchottin pimenevään iltaan. Oli Cheikhillä Suomi-paitakin, mutta sillä oli tukittu peltikatossa oleva reikä. Ettei sataisi sisään. Palasimme melko myöhään takaisin Auberge Menataan taksilla ja menimme nukkumaan.

Aamu lähti käyntiin ihan liian aikaisin, kun kaikista kaupungin moskeijoista pärähti rukouskutsu ilmoille. Tuntui siltä kuin ensimmäisen lopetettua kutsunsa, seuraava olisi aloittanut ja niin edelleen. Lievästi sanottuna tänä aamuna ärsytti. Jatkoimme aamua runsaalla aamupalalla läheisessä kahvila-ravintolassa. Pöytään kannettiin kahvia, appelsiinimehua, omeletti, croissant ja patonginpaloja. Ravintolan televisiosta tuli tanskalainen A Royal Affair -elokuva arabiaksi ja englanniksi tekstitettynä. Suomalainen ja puolalainen katsomassa tanskaksi puhuttua elokuvaa mauritanialaisessa ravintolassa dubailaiselta televisiokanavalta! Mielenkiintoista.

IMG_9971 nkc18

Kalastajien veneitä Port de Pêchessä aamupäivällä.

Aamupäivä kului rannalla. Pyörimme aikamme Port de Pêchessä eli Nouakchottin kalasatamassa veneiden ja kalastajien seassa. Itse tunsin paikan parin päivän takaa, mutta puolalaiselle paikka oli uusi. Saimme kulkea rauhassa ja räpsiä huomaamatta kuvia, kunnes yhtäkkiä vastaan käveli lyhyt vanhempi maurimies sanko kädessään. Hän on jonkinlainen kummajainen muuten täysin mustista afrikkalaisista koostuvassa kalastajayhteisössä. Itselläni oli kamera repussa, mutta mies näki puolalaisen kameran ja alkoi valittaa hassaniyan kielellä kuvaamisesta. Häntä emme olleet kuvanneet, vaan siinä paikassa ainoastaan merta. Sen verran saimme miehen puheesta selvää, että santarmin juttusille olisi pitänyt lähteä. Hän tehosti vaadettaan tarttumalla puolalaisen kädessä oleviin sandaaleihin. Hän änkkäsi ja änkkäsi ja me tietenkin änkkäsimme vastaan. Minä latasin pöytään koko hassaniyan olemattoman sanavarastoni. Kerroimme herralle olevamme turisteja, kuvaavamme vain rantaa, emme ihmisiä ja että on problem, kun tämä ei suostunut irrottamaan otettaan sandaaleista. Sitten tilanne (joka ei missään vaiheessa ollut mitenkään uhkaava) jostain syystä laukesi, kättelimme ja asia olikin sillä selvä. Kyseessä oli nyt kolmas (ja viimeinen) mauritanialainen, joka ei pitänyt valokuvauksesta. Eikä yksikään heistä ollut lähelläkään päästä valokuvaan.

IMG_9979 nkc17

Kalastajia ja veneitä Port de Pêchessä.

Port de Pêchen pohjoispuolella on upea leveä hienohiekkainen ranta. Oikeastaan luulen, että koko Mauritanian rantaviiva on pelkkää hiekkarantaa. Onhan maa Saharaa Atlanttiin saakka. Rannalla oli muutamia ihmisiä viettämässä päiväänsä, mutta muuten omaa tilaa löytyy jonkin matkan päästä varmasti vaikka neliökilometreittäin. Me jäimme pariksi tunniksi rannalle istuskelemaan. Meri oli matala rannan läheisyydessä, mutta aallot aika kovat ja ilmeisesti Mauritanian edustalla on kovia merivirtauksiakin. Uimassa oli kuitenkin käytävä.

IMG_9974 nkc19

Hiekkaranta Port de Pêchestä pohjoiseen. Oikealla on hylätyn hotellikompleksin aurinkovarjoja. Vain palmut puuttuvat!

nkc26

Ravintolan terassi Avenue du Général de Gaullen varressa. Söin tajineannoksen, enkä ottanut siitä kuvaa.

Taksi toi meidät takaisin keskustaan. Kävimme suihkussa, syömässä Avenue du Général de Gaullen varressa olevan ravintolan terassilla ja pian olimme jälleen matkalla taksissa kohti Cinquièmessa sijaitsevaa Cheikhin kotia. Teet keiteltyään Cheikh ehdotti, josko haluaisimme vieraille hänen perheensä luona kaupungin toisella laidalla, Dar-Naimissa. Dar-Naim sijaitsee Nouakchottin itäosassa, lentoaseman kiitotien takana. Cheikhin mukaan kaupunginosan väestö koostuu enimmäkseen arabitaustaisista maureista, mutta asui siellä hänen fulbejen kansaan kuuluva perheensäkin. Oli serkkuja, sisko, siskon lapsia, setä, vanha isoäiti ja ties ketä. Hetkisen katsoimme televisiosta perinteistä senegalilaista painia, kunnes Cheikh ja tämän sisko ehdottivat kouluvierailua. Sisko on läheisessä koulussa ranskanopettajana.

IMG_9986 nkc21

Taksissa matkalla Cinquièmesta Dar-Naimiin. Edessä mennään aasin vetämilllä kärryillä.

nkc22

Näkymä Dar-Naimin kaupunginosan kaduilta. Vuohia kaupungin hiekkaisilla kaduilla riittää.

IMG_0012 nkc24

Luokkahuone ja tuolit pöydillä!

Vierailumme ei todellakaan ollut mikään etukäteen suunniteltu eli koululla ei tiedetty tulostamme. Tosin aurinkokin oli jo laskemassa, joten emme tietenkään mitään opetusta nähneet. Koulu sijaitsi lähellä, ja se on ihan pienimmille lapsille eli 1-2-luokkalaisille tarkoitettu. Kävellessämme koululle, lapsia liittyi seuraamme ja he tulivat innokkaasti kouluun sisäänkin. Enemmän koulu muistutti mielestäni suomalaista esikoulua, sillä siellä oli mukava määrä kirjoja, leluja sekä jopa keinu ja koripallokori sisällä. Samoin seinillä oli lasten tekemiä piirustuksia. Ja kaikkialla hyvin siistiä. Toisaalta koulussa opetettiin lukemaan ja kirjoittamaan, joten ihan pelkkää leluilla leikkimistä ei koulunkäynti liene. Kouluun mukanamme tulleet lapset säntäilivät huoneesta toiseen, hokivat aakkosia ja kirjoittelivat liitutaululle. Sitten löytyi lelu, josta oltiin eniten innoissaan. Nimittäin sähköllä toimiva muovinorsu, joka puhalsi kärsästään ilmaa ja aina välillä mukana tuli muoviperhosiakin, joita sitten haaveilla kerättiin. Myöhemmin kuulin, että vastaavia värkkejä on Suomessakin. Koulun johtajakin oli vielä paikalla myöhäisestä ajankohdasta huolimatta. Hän oli kotoisin Gambiasta ja osasi hyvin englantia. Vierailun päätteeksi otimme eri kokoonpanoissa valokuvia. Kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen yllätys kehitysmaassa sijaitsevaksi kouluksi. Maaseudulla tilanne saattaa olla toinen.

IMG_0008 nkc25

En tiedä, miltä suomalaisissa esikouluissa nykyään näyttää, mutta ei täälläkään kovin huonosti asiat ole ainakaan lelujen suhteen.

IMG_0005 nkc23

Koulun pieniä oppilaita.

Kouluvierailun jälkeen istuimme iltaa vielä Cheikhin sukulaisten kanssa ja opettelimme yhdessä aakkosia ranskaksi. Ne olivat maailman tärkein asia eräällekin pienelle koululaiselle. Pimeällä palasimme Auberge Menata -majatalollemme, hyvästelimme Cheikhin ja menimme nukkumaan. Aamulla rajan yli Senegaliin!

Ensimmäinen päivä Nouakchottissa

6.5.2014

Edellisenä päivänä olin yrittänyt kysellä Terjitin Auberge en Tourvine -majataloni pitäjältä ja tämän pojalta, mihin aikaan Terjitistä pääsisi Mauritanian pääkaupunkiin Nouakchottiin seuraavana aamuna. Täytyisikö mennä ensin Atariin vai olisiko jopa suora puskataksi. Aluksi yritin ralliranskallani kysellä, vaikka arvelin jo etukäteen, ettei ääntämystäni ymmärrettäisi taaskaan. Ranskan kielihän on lopulta vain vähämielisesti lausuttua englantia. Anteeksi. Sitten kopioin sanakirjastani paperille lauseen “quand est-ce que l’taxi-brousse part?”  eli “milloin täältä pääsisi puskataksilla pois”. Mauritanian väestöstä 58 prosenttia osaa lukea, mutta majataloni väki ei tainnut kuulua siihen osuuteen. Jotenkin saimme kielimuurin jälleen murrettua ja sain selville, että seuraavana aamuna kello 7.30 Terjitistä lähtisi puskataksi Atariin.

Aamuseitsemältä maksoin majoituksen, minkä jälkeen heitin rinkan selkään ja lähdimme yhdessä majatalon pitäjän pojan kanssa talsimaan palmulehdon poikki kohti kylätietä. Kylätiellä poika kertoi, että pääsisin puskataksin kyytiin kylän toisesta päästä, santarmin tarkastuspisteen luota. Sinne oli reilun kilometrin kävelymatka, mutta yön “sateen” ja tuulen ansiosta ilma oli raikas, ja taivaskin oli vielä pilvessä, joten olisin voinut kävellä rinkka selässä vaikka Atariin. Saavuin pian santarmien piskuisen heinämajan eteen. Siellä oli kuusi santarmia vasta heräilemässä ja keittelemässä teetä. Yksi heistä kehotti laskemaan kantamukset maahan, toinen nouti jostain tuolin minulle. Teetäkin ystävälliset santarmit tarjosivat.

terjitpalmu

Vielä yksi kuva Terjitin keitaalta. Tällaisen ryteikön läpi joutuu raivaamaan tiensä, mikäli mielii majatalolta kylätielle.

Hieman ennen kahdeksaa puskataksi saapui kuin saapuikin santarmien tarkastuspisteelle ja minulle löytyi paikka autosta aina Atarin kaupunkiin saakka. Kyseessä oli uudehko Toyota Hilux -lava-auto. Kyydissä oli kahden varsinaisen matkustajan lisäksi kolme vapaamatkustajaa. He olivat tienrakentajia ja siirtyivät matkustamaan lavalle minun tullessa kyytiin. Hetken kuluttua he jäivät matkan varrelle, sillä Terjitistä Atar-Nouakchott-valtatielle johtavaa soratietä ollaan parantamassa. Valtatielle saapuessamme vuorossa oli jälleen yksi tarkastuspiste. Sattumalta paikalle sattui myös Atarista Nouakchottiin matkalla ollut puskataksi, johon kuljettajani sai järjestettyä minulle paikan. Näin ollen minun ei tarvinnut palata takaisin Atariin, vaan kuutisen tuntia kestävä matka kohti pääkaupunkia saattoi alkaa jo tarkastuspisteeltä. Puskataksina toimi tälläkin kertaa Toyota Hilux ja matka maksoi 6000 ouguijaa eli 15 euroa.

Maisemat matkan varrella olivat varsin yksitoikkoiset, mutta samalla hyvin kauniit, sillä maasto oli tasaista hiekkaerämaata. Kameleita näkyi yllättävän paljon, välillä jopa tiellä. Meikäläisten porojen tavoin ne eivät kovin suurta kiirettä pitäneet sivuun siirtymisessä. Siellä täällä kasvoi joitain matalia puita. Valtatiellä liikkui muutamia hiekkarekkoja ja tienvarsilla oli parissakin paikassa miehiä lapioimassa hiekkaa kuorma-auton lavalle. Onko Saharassa tosiaan tarpeen siirrellä hiekkaa paikasta toiseen! Suunnilleen matkan puolivälissä oli pysähdys Akjoujtin kaupungissa. Kävin ostamassa pari banaania ja kymmenen minuutin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Akjoujtiin jäi yksi matkustaja, joten takapenkillä oli nyt hyvin tilaa. Matkalla Nouakchottiin oli reilut kymmenen poliisin tai santarmin tarkastuspistettä, joista kaikista matka jatkui nopeasti autosta poistumatta.

Noin kuuden tunnin jälkeen saavuimme Nouakchottiin. Kuljettaja jätti minut valkoisen Perjantaimoskeijan eteen Avenue Abdel Nasserin varteen, josta eteenpäin lähdin suunnistamaan kävellen kohti Auberge Menata -majataloa. Sinne olikin hieman pidempi matka, mitä olin kuvitellut. Heti suuremmalta kadulta sivukaduille poiketessani havaitsin katujen olevan hiekkaa. Aivan ydinkeskustassa. Liikenne oli aivan omaa luokkaansa ja yhdessä risteyksessä pari autoa hieman kolaroi. Löysin mielestäni oikean kadun, jolla majataloni piti sijaita. Mitään hotelliin viittaavaa en kuitenkaan löytänyt, joten pysäköin itseni kadunvarressa olevaan ravintolaan. Yritin tilata pizzan, kun sitä kerran mainostettiin. Pizzaa ei puljusta kuulemma saa, joten join vain appelsiinimehun ja tutkailin karttaa. Mehun juotuani kävelin vielä kerran kadun päästä päähän tuloksetta. Rahanvaihtajakopla bongasi minut ja vaihdoin rahaa pimeästi. Ilmeisesti ihan laillista. Pojat opastivat minut Auberge Menataan, joka oli kuin olikin sillä kadulla, millä olin harhaillut. Yksi rahanvaihtaja olisi vielä välttämättä halunnut ostaa neljä vuotta vanhan Nokian kännykkäni. Olisin saanut 2000 ouguijaa (5 euroa) ja hänen vielä vanhemman Nokiansa vaihdossa. En suostunut kauppaan. Mauritania on täysin Nokian valtakuntaa, sillä kahden viikon aikana näin ainoastaan yhden Samsungin.

IMG_9742 nkc2

Katunäkymä läheltä Auberge Menataa.

Nouakchottin ydinkeskustassa sijaitseva Auberge Menata on suosituimpia majapaikkoja kaltaisteni reppumatkaajien keskuudessa. Samoin Euroopasta syvemmälle Afrikkaan omilla autoillaan matkalla olevat suosivat Menataa, sillä majatalon pihamaalle aitojen sisään mahtuu useampikin auto. Lisäksi Menatassa näytti majoittuvan runsaasti arabimiehiä. Liikemiehiä, joilla ei ole varaa yöpyä luksushotellissa? Yö Menatassa omassa parisängyllä varustetussa huoneessa maksoi 5000 ouguijaa eli 12,5 euroa. Vessa ja suihku olivat jaetut.

nkc16

Auberge Menatan takapihaa. Pihamaan ravintolaa en päässyt kokeilemaan, sillä kokki ei kuulemma ollut ilmestynyt töihin. Hotellihuoneesta en nähtävästi ottanut kuvaa, mutta eipä siinä nähtävää ollutkaan.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan Nouakchottia, joka on pääkaupungiksi hyvin eriskummallinen. Nouakchott tarkoittaa kirjaimellisesti “tuulten paikkaa” ja onhan sijainti otollinen tuulille. Atlantin rantaan on keskustasta viitisen kilometriä ja alava Saharan autiomaa ympäröi joka suunnasta. Nouakchott on Saharan suurimpia kaupunkeja. Näin ei ole ollut kovin pitkään, sillä Mauritanian itsenäistymiseen (vuonna 1960) saakka Nouakchott oli pieni ja merkityksetön kalastajakylä. Itsenäistymisen jälkeen kaupunki alkoi kasvaa hallitsemattomasti ilman suunnitelmia (ainakin siltä se yhtäkkiseltään vaikuttaa), kun maaseudun väestöä alkoi valua kaupunkiin paremman elämän toivossa. Esimerkiksi kuivuus ajoi ja ajaa edelleen maaseudulta Nouakchottiin. Nykyisin kaupungissa on hieman alle miljoona asukasta, mikä on suuri määrä, sillä koko maassa on vain hieman yli kolme miljoonaa asukasta. Rakennuskanta on matalaa, monet kaduista ovat hiekkaa ja monet kadut päättyvät suoraan autiomaan laidalle. Toisin kuin syvemmällä Saharassa, jossa ihmiset ovat enimmäkseen maureja, Nouakchottin katukuvassa näkyy huomattavan paljon myös niin kutsuttuja mustia afrikkalaisia. He ovat perinteisesti asuttaneet Mauritanian eteläosaa.

IMG_9734 nkc

Nouakchottin Suurmoskeija.

Ensimmäisenä kävelin kivenheiton päässä majapaikastani olevalle Suurmoskeijalle (Grande Mosquée), joka on kaupungin tunnetuin maamerkki. Moskeija tunnetaan myös nimellä Mosquée Saoudienne, sillä Saudi-Arabia on sponsoroinut pytingin tälle köyhälle maalle. Kaivoin kamerani esiin moskeijan nurkalla ja samassa juttusille tuli keski-ikäinen mies, joka oli iloinen, kun olin tullut Mauritaniaan ja halusin ottaa kuvan heidän moskeijastaan. Upea rakennushan se on ja mies oli selvästi ylpeä, että hänen maassaan on moinen ilmestys. Mies kysyi, olenko muslimi, vaikka ilmiselvästi tiesikin jo saavansa kieltävän vastauksen. Hän kertoi kunnioittavansa kristittyjä ja toivoi kristittyjen ja muslimien pystyvän elämään rauhaisaa yhteiseloa. Lyhyt keskustelu päättyi kättelyyn.

Seuraavaksi päätin etsiä Mauritania Airlinesin toimiston. Vastoin tapojani, aioin laittaa rahaa palamaan oikein kunnolla ja ostaa lentolipun Marokon rajan tuntumaan Nouadhiboun kaupunkiin. Mauritania Airlinesin lipputoimistoa en löytänyt, joten menin ensimmäiseen vastaantulevaan matkatoimistoon, joka sattui olemaan nimeltään M.T.R. Tours. Kysäisin josko joku osaisi englantia ja kyllä he kaikki taisivat osata. Vanhempi herra ryhtyi palvelemaan minua kuin mitäkin arvovierasta. Myös hän oli tohkeissaan, kun olin päättänyt matkustaa juuri Mauritaniaan ja kertonut käyneeni jo Zouérat’ssa, Atarissa, Chinguettissä ja Terjitissä. Ensi kerralla minun ei kuulemma saisi tulla yksin, vaan suuremmalla porukalla. Herra ilmoitti lennon Nouadhibouhun maksavan 25 210 ouguijaa eli noin 63 euroa. Normaalisti päälle olisi tullut vielä 5000 ouguijan palvelumaksu, mutta hän jätti sen laskuttamatta, koska olin turisti. Mauritania Airlinesin lentokoneiden hän kehui olevan very strong.

Päätin ostaa liput ja kysyin onnistuisiko luottokortilla maksaminen. Virkailija soitti johtajalle, joka ei antanut lupaa tai se ei muuten vain ollut mahdollista. Tämän jälkeen toinen matkatoimistovirkailija lähti kanssani lähimmälle pankkiautomaatille. Pankkiautomaatit ovat aivan uusi asia Mauritaniassa, sillä ne ovat ilmestyneet suurimpiin kaupunkeihin (lähinnä vain Nouakchottiin ja Nouadhibouhun, mutta yksi on myös Atarissa ja Zouérat’ssa) alle viiden vuoden sisällä. Maan pankkiautomaatit toimivat ainoastaan Visan korteilla, eikä se MasterCard kovin hyvin muuallakaan Länsi-Afrikassa toimi. Paksun rahanipun kanssa palasimme matkatoimistoon, jossa ladoin tiskiin pyydetyn summan. Maksutapahtuman päätteeksi sain kutsun aterioimaan virkailijoiden kanssa takahuoneeseen. Siellä oli iso pata kuskusta, jota söimme käsin. Olisinkin luultavasti seuraavaksi mennyt syömään jonnekin, nyt sain päivällisen ilmaiseksi. Lähtiessäni herra vielä kehotti tulemaan toimistolle, jos olisi jotain kysymyksiä tai ongelmia.

nkc15

Tevragh-Zeinan kaupunginosaa eli toisin sanoen keskustaa.

Palatessani hotellille otin kuvia eräästä kaupungin pääkaduista, Avenue du Général de Gaullesta. Kuvaaminen ei miellyttänyt erästä ohikulkijaa, joka ei kuitenkaan kuvissa näkynyt. Aloin änkätä asiasta ja tivasin, että miksei tässä saisi kuvata. Hän kertoi, että ihmiset eivät tykkää, kun heitä kuvataan ja että kaikilta ihmisiltä pitäisi kysyä kuvauslupa. Naureskelin itsekseni tapaukselle, sillä ottamissani kahdessa kuvassa ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, ainoastaan autoja. Hotellilla pesin pyykkiä ja menin aikaisin nukkumaan.

Terjitin palmuparatiisi

4.-6.5.2014

E-n-Tkemkemtin keitaalta palattuani, vietin yön Chinguettissä. Aamulla tasan kello viisi puskataksi tuli noutamaan minut suoraan majatalolta, kuten olimme edellisiltana sopineet. Toisin kuin menomatkalla Atarista Chinguettiin, jolloin puskataksissa oli vain kaksi matkustajaa, niin nyt auto oli täynnä. Takana taisi istua kolme henkilöä ja apukuskin paikalla kaksi. Ensimmäiset kilometrit taitoimme matkaa säkkipimeydessä. Valon alkaessa hieman lisääntyä, koitti päivän ensimmäisen rukoushetken aika. Kuljettaja ajoi auton sivuun ja sammutti sen, jonka jälkeen miespuoliset matkustajat menivät muutaman metrin päähän tiestä suorittamaan muslimivelvoitteensa. Samoin toimivat muutkin tiellä liikkuneet autokunnat. Itse seisoskelin auton luona ja varmistin, että matkatavarani olivat vielä kyydissä avonaisessa takakontissa. Kuljettajanamme oli sama mies kuin menomatkallakin. Hän yritti menomatkan tavoin viritellä keskustelua ilmiselvästä lempiaiheestaan eli minusta, sillä nasrani-sanat alkoivat toistua puheessa. Muut matkustajat olivat joko väsyneitä tai heitä ei muuten vain kiinnostanut puhua minusta. Amogjarin rotkoon tullessamme matkalaiset kyllä jaksoivat rukoilla äänekkäästi.

Muutaman poliisin ja santarmin tarkastuspisteen jälkeen saavuimme Atariin noin tunnin kuluttua lähdöstä. Atarissa aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja kaupunki oli selvästi herännyt uuteen päivään. Puskataksin kuljettaja ajoi minut maksutta jo tutuksi tulleeseen Bab Sahara -majataloon. Söin siellä aamupalan ja lounaan. Pian lounaan jälkeen sain kyydin Atarin liikenneympyrään, josta puskataksi Terjitin keidaskylään lähti.

Tie Atarista Terjitin risteykseen saakka on uutta hyvää asfalttia. Maan nykyinen, kesäkuussa 2014 jatkokauden saanut, presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz on ilmeisesti panostanut paljon juuri tiehankkeisiin. Uudistettu tie ei kuitenkaan ollut estänyt säiliörekan kaatumista serpentiinitien mutkassa. Siinä se kökötti sen näköisenä, että saattaisi hetkenä minä hyvänsä lähteä alas rinnettä. Rekan hytti oli jo ilmassa, enkä usko kuljettajan selvinneen ulosajosta pelkillä naarmuilla. Tapaus oli ilmeisen tuore, kun sitä niin kovasti ihmeteltiin.

Jälleen matkan varrella oli muutama tarkastuspiste. Terjitin keitaalle päästäkseen, tulee ajaa kymmenisen kilometriä Atar-Nouakchott-valtatieltä kääntyvää mutkaista, paikoin huonokuntoistakin, soratietä. Sitä oltiin kuitenkin parantamassa. Kaiken kaikkiaan Atarista on Terjitiin matkaa noin 40 kilometriä ja matka kestää noin tunnin.

IMG_9718 terjit8

Terjitissä on jylhät maisemat ja kivoja laatikkotaloja.

Jäin yöksi kylän keskustaan Auberge des Caravanes du Désert -nimiseen majataloon. Jätin omaisuuteni huoneeseeni ja lähdin etsimään kauppaa. Majatalon pitäjän noin 7-vuotias poika lähti viemään minua kaupalle. Kauppa sijaitsi aivan nurkan takana, mutta ennen kuin pääsimme sinne asti, noin kymmenen muuta lasta oli liittynyt joukkoomme. Kun olin “oppaaltani” kysynyt nimeä hassaniyaksi (nte esmak?), kaikki lapset halusivat, että kysyisin heidänkin nimiään. No olihan joukossa muutama Mohamed, Fatima ja Fatimatou. Lisäksi paljon nimiä, joita en osaa kirjoittaa. Ostosreissusta tuli hieman pidempi, sillä kaupan edessä kauppias ystävineen oli keittelemässä teetä ja istumassa iltaa. Kun olin saanut ostokseni tehtyä, jäin miesten kanssa teelle. Koska en osannut ranskaa, yksi miehistä kysyi puhuisinko sen sijaan saksaa. No tottahan minä sitä puhun ein bisschen. Tunnustus johti siihen, että otimme puhelun kysyjän serkulle. Serkku asuu Saksan Duisburgissa ja opiskelee siellä yliopistossa. Enpä Suomesta lähtiessä uskonut päätyväni puhumaan saksaa puhelimessa mauritanialaisessa kylässä!

IMG_9722 terjit9

Terjitin kauppa on keskipäivän kuumuudessa suljettuna.

Oli jo säkkipimeää, kun palasin Auberge des Caravanes du Désertiin. Ensimmäistä kertaa ikinä kaduin majoitusvalintaani ja päätin, että täällä en toista yötä ole. Vessat (kyykkyversio luonnollisesti) ja suihku (pelkkä letku) olivat jaetut. Vettä tuli, mutta valoja ei ollut, eikä ovia saanut lukkoon, eikä oikein kiinnikään. Myöskään oman huoneeni ovea ei saanut lukkoon, eikä edes kiinni muuten kuin ulkoapäin. Se ei toisaalta haitannut, sillä tukahduttavassa kuumuudessa nukkumisesta ei tullut paljon mitään. Vuohilauma ikkunani alla äänteli pitkin yötä pyrkien häiritsemään untani. Myös paikalliset naiset lauloivat majataloni lähistöllä yksitoikkoista, mutta samalla iloista lauluaan rummuilla samalla säestäen. Siitä olin tietysti haltioissani. Seremonia kesti tuntitolkulla ja päättyi vasta puolenyön tienoissa. Majataloa suositellaan uusimmassa Lonely Planetin West Africa -opaskirjassa, mutta en ymmärrä miksi. Aika on selvästi ajanut hoitamattoman majatalon ohi. Yö murjussa maksoi 1500 ouguijaa eli 3,75 euroa, mikä on mielestäni reippaasti yläkanttiin tasoon nähden.

IMG_9635 terjit

Huoneeni Auberge des Caravanes du Désert -majatalossa. Hyttysverkossa on reikiä, eikä ovea saa kiinni.

Aamulla seitsemän maissa pakkasin kamani, maksoin majoituksen ja lähdin kävelemään rinkka selässä kohti varsinaista keidasta, sillä tiesin siellä olevan Auberge de L’Oasis -majatalon. Tosin olin kuullut, että siellä olisi liian paljon hyttysiä. Noin kilometrin päässä kylästä kohti keidasta, hieman ennen L’Oasista, tiellä oli kyltti Auberge en Tourvine -nimiseen majataloon. Siitä ei puhuta Lonely Planetissakaan vielä mitään, sillä kyseessä on vastaperustettu majatalo. Kyltti osoitti palmulehtoon, jossa ei mennyt mitään polkujakaan. Lehdon läpi käveltyäni, osuin majatalon portille. Tokihan Tourvinestä yösija minulle löytyi ja olin jälleen ainoa asiakas. Tourvineä pitää vanhempi herra, ja siellä on muutama teltta, joissa on patjoja yöpyjiä varten. Vessat ja suihku ovat jälleen jaetut. Caravanes du Désert ja Tourvine eroavat kuin yö ja päivä toisistaan. Tourvinessä kaikki on uutta, siistiä ja paikoista pidetään huolta. Silti hinta yöltä on sama eli 3,75 euroa.

IMG_9728 terjit10

Näkymä Auberge en Tourvine -majatalon luona sijaitsevalta korkealta kukkulalta kohti Terjitin keidasaluetta. Kylän keskusta sijaitsee vastakkaisessa suunnassa.

Jätin tavarani yhteen teltoista ja lähdin keitaalle. Se alkaa oikeastaan jo Auberge en Tourvinen tienoilta tiheänä palmumetsikkönä ja puiden juurilla virtailevina puroina. Metsikkö tihentyy entisestään “varsinaiselle keidasalueelle” mentäessä. Alueelle on tonnin eli 2,5 euron pääsymaksu, sillä keidas on yksityisaluetta. Palmulehto virtailevine vesineen ja lähteineen sijaitsee varsin kapeassa rotkossa. Molemmin puolin kohoavat vuorenseinämät, jotka ainakin toisella puolella kaartuvat alaosastaan lisäksi hieman luolamaiseksi ja ovat täynnä tippukiviä. Tippukivistä tippuu juomakelpoista vettä, ja oman vesipullonsa saa täytettyä muutamassa minuutissa vain asettamalla pullonsa seinämän eteen hiekkaan pystyyn. Keitaan vedet pulppuavat kylmistä ja kuumista lähteistä ja alueella on jopa yksi pulahdukseen soveltuva luonnon muovaama allas, johon valuu ylempää rinteiltä vesiä. Jotenkin tähän hiekkapohjaiseen altaaseen oli päätynyt pieniä kalojakin.

IMG_9679 terjit3

Keitaalta. On palmuja, on hiekkaa ja on vettä.

IMG_9683 terjit6

Keidasalueella on jonkinlainen kioski (suljettu vierailuni aikana), vessat sekä telttoja mahdollisille majoittujille. Oikealla puolella oleva vuorenseinämä kaartuu siten, että alaosaan muodostuu pieniä luolia.

IMG_9691 terjit7

Vettä valuu korkeammalta hiekkapohjaiseen luonnonaltaaseen ja edelleen alaspäin kohti kylää.

terjit2

Ja kuva myös toisesta suunnasta eli tässä on uima-altaani Terjitissä! Kyllä tuossa ihan hyvin mahtuu polskimaan, vaikka matalalta kuvassa näyttääkin.

Koko komeus oli yksin minun käytössäni, sillä ainakaan aamupäivällä siellä ei näkynyt ristinsielua. Kiipesin pois rotkosta katselemaan, miltä rotkon toisella puolella näyttää. No, siellähän oli toinen samanlainen palmua kasvava metsikkö vesialueineen. Tämä palmulehto oli ruskeista läjistä päätellen kamelien paratiisi, mutta nyt keskipäivän kuumuudessa eläimet olivat jossain muualla. Sen sijaan liskoja kulki kiveltä toiselle. Istahdin rotkon reunalle ja avasin Suomesta rahtaamani säilykelihapullatölkin. Kyllä vaan voittivat mauritanialaisen ruoan!

IMG_9695 terjit4

Näissä maisemissa kelpaa syödä säilykelihapullia. Palmuvyö jatkuu yhtenäisenä tästä keitaan kautta aina kylän keskustaan saakka.

IMG_9700 terjit5

Sadan metrin päässä edellisen kuvan ottopaikasta maisema on jo huomattavasti karumpaa.

Keitaalta palasin takaisin Auberge en Tourvineen viettämään siestaa, sillä lämpötilat olivat jälleen nousseet päälle neljänkymmenen. Terjitin sijainti rotkossa estää tuulenkin, joten lämmintä riittää. Iltapäivällä käväisin kameran kanssa kylän keskustassa ja illalliseksi söin majatalollani maittavan aterian. Iso kattilallinen pastaa, päälle sammiollinen juureksista valmistettua kastiketta ja tietenkin vähän hiekansiruja muistuttamaan missä ollaan. Ei kaivannut lihaa, tai ainakin vahvasti epäilen, ettei ruoka sisältänyt lihaa. Hintaa aterialle tuli 1500 ouguijaa eli 3,75 euroa.

Olin jo muutaman tunnin ajan katsellut taivaalle ja seurannut, miten pilvien määrä lisääntyy huolestuttavasti. Eihän Saharassa voi olla pilvistä! Sitten auringon alkaessa laskea taivas veti kokonaan pilveen ja alkoi tuulla. Kohta tulivat ensimmäiset vesipisaratkin alas taivaalta. Isäntäväki tietysti oli aivan onnessaan, koska tuuli ja sade kuulemma raikastavat ilmaa. Pisaroita tuli vain parin minuutin ajan. Yön nukuin ulos kannetulla patjalla. Yöllä kolmen maissa sade saapui uudelleen, hieman “rankempana”. En jaksanut siirtyä sisään telttaan, vaan nukuin ulkona aamuun asti. Ei sateesta kastumaan ehtinyt. Tietenkin Saharassa sataa juuri silloin, kun minä olen siellä!

Tiivistäen Terjitin voisi todeta olevan paratiisi helvetillisillä lämpötiloilla varustettuna.

IMG_9724 terjit11

Laaksossa sijaitseva Terjit koko komeudessaan. Etualalla majapaikkani eli Auberge en Tourvinen telttoja.

Hiekkaan hukkuva Chinguetti

Chinguettissa käyminen on lähes pakollista, jos Mauritaniaan matkustaa. Adrarin alueella sijaitseva noin 4000 asukkaan kaupunki on ehdottomasti maan merkittävin matkailukohde. Sikäli siis kun maassa joku ylipäänsä vierailee. Mauritania on yksi maailman vähiten vierailluista maista.

IMG_9477 chinguetti7

Näkymä Chinguettin vanhaankaupunkiin kaupunkia rajaavilta dyyneiltä. Alaoikealla oleva dyyni on hyvää vauhtia nielemässä rakennuksia.

Chinguetti on muinainen karavaanikaupunki, joka perustettiin jo 1100-luvulla. Nykyisen kaupungin tuntumassa oli toki jo valmiina 600-luvulla muodostunut ja nykyisin hiekkaan hautautunut keidasasutus. Kaupungin kautta kulki merkittävä kauppareitti, jota kautta kuljetettiin kamelikaravaaneilla esimerkiksi suolaa. Chinguettin asemaa tärkeänä kauppapaikkana vahvisti osaltaan myös kaupungin huomattava merkitys islamilaisen opin keskuksena. Kaupunki toimi myös Mekkaan matkalla olleiden pyhiinvaeltajien kokoontumispaikkana. Kaupunki on yhä muslimien seitsemänneksi pyhin kaupunki. Chinguettin suuruuden päivät olivat 1600-1800-luvuilla. 1900-luvun puolenvälin jälkeen kaupungin väkiluku kääntyi laskuun.

Kivestä rakennettu Chinguetti on muodostunut vanhan moskeijan ympärille ja vanhimmat rakennukset ovat jo 1200-luvulta. Kaupunki on nykyisin luonnollisesti Unescon maailmanperintökohde. Lähde: [1]

IMG_9619 chinguetti

Chinguettin tärkein nähtävyys on kivestä rakennettu 1500-luvun moskeija, jonne on ei-muslimeilta pääsy kielletty.

Vapun jälkeisenä perjantaina (2.5.2014) eli muslimien pyhäpäivänä päätin lähteä käymään kaupungissa. Puskataksi tuli noutamaan minut suoraan Bab Sahara -majatalosta Atarin kaupungin laitamilta iltapäivällä kahden ja kolmen välillä. Autossa oli väljää, sillä minun ja kuljettajan lisäksi mukana oli vain takapenkillä matkustanut nainen tavaravuorensa kanssa. Reilun tunnin kestävä matka maksoi näin pienellä matkustajamäärällä 3000 ouguijaa eli 7,5 euroa. Ennen Atarista poistumistamme, kuljettaja tankkasi auton hieman erilaisella huoltoasemalla. Nimittäin erään pienen kaupan edessä oli muutamia polttoainetynnyreitä ja -kanistereita, joista tankkaaminen tapahtui veivattavalla tynnyripumpulla.

IMG_9429 amogjar

Maisemaa Amogjarin rotkosta matkalla Atarista Chinguettiin.

Tie Atarista Chinguettiin mutkittelee osan matkaa jylhän Amogjarin rotkon reunamia pitkin. Rotko-osuus on päällystetty, muuten tie on hiekka- ja sorapintainen. Ennen rotkoon sukeltamista kuljettaja ja matkustajanainen nousivat autosta ja rukoilivat. Mahdettiinko rukoilla korkeammilta voimilta suojelusta rotko-osuudelle vai sattuiko vain sopivasti yksi päivän viidestä rukoushetkestä. Auton alkaessa nousta jyrkkää ja mutkaista osuutta takapenkin nainen aloitti äänekkään rukoilun. Sanat Allah ja Muhammed toistuivat tiuhaan. Sitä kesti varmaan viidestä kymmeneen minuuttia. Sitten olimme päässeet yli pahimmasta paikasta. Minua ei enää tässä vaiheessa hetkauttanut rukoilu, koska olin huomannut maurien olevan syvästi uskonnollisia. Sen sijaan nousun aikana ihmetystä herättivät kymmenet valtavat englanninkielisellä tekstillä varustetut kalanruokasäkit tien varressa. Mitä tehdään kalanruoalla keskellä Saharaa, 500 kilometrin päässä merenrannasta?

Rukoilun lisäksi kuljettajalla ja matkustajalla riitti matkan aikana puhumista minusta, sillä hassaniyankielisessä puheessa toistui moneen kertaan sana nasrani, joka tarkoittaa kaltaistani valkoihoista länsimaalaista. Sana nasrani on alun perin tarkoittanut Nasaretista kotoisin olevaa ihmistä. Jeesus oli nasaretilainen ja me eurooppalaiset olemme suurimmaksi osaksi hänen seuraajiaan. Tämän vuoksi olemme nasraneja. Ymmärsin, ettei sanalla ole mitään negatiivista kaikua.

Ennen Chinguettiin saapumista näimme armeijan porukkaa jalkautumassa kuorma-auton lavalta. Varmaan yhtä hauskaa leireillä ja harjoitella sotimista Saharassa kuin Suomen lumihangessa ja miljoonan asteen pakkasessa.

Kun olimme Amogjarin rotkon ja sen molemmin puolin olevat vuoret ohittaneet, saavuimme tasaiselle maalle, jota peittävät kivenlohkareet ja muu varsin karkea maa-aines. Maasto muuttui yhä enemmän pelkäksi hiekaksi Chinguettin lähestyessä. Lopulta Chinguettissa kohosivat Ouaranen hiekka-aavikon eli ergin dyynit. Maisemassa ei ollut hiekan lisäksi mitään muuta. Ouarane on Mauritanian pisin dyyniketju ja hyvin stereotyyppistä Saharan maisemaa.

Chinguetti sijaitsee Ouaranen hiekka-aavikon reunalla. Tämä kuva on otettu parin kolmen sadan metrin päässä vanhastakaupungista.

Tuuli kasaa hiekkaa kaupungin talojen väliin siten, että talon seinän ja tien keskikohdan välissä voi olla sellaisia reilun metrinkin pituisia pudotuksia. Muutenkin Saharan tuulet ovat selvästi hautaamassa kaupunkia hiekkaan. Tämän vuoksi autoilu Chinguettin kaduilla on hyvin mielenkiintoista. Kiinni emme jääneet kaduilla olevista kinoksista huolimatta. Kuljettaja ajoi minut pyytämättä Auberge La Rose des Sables -nimiseen majataloon, mikä osoittautui ihan hyväksi ja siistiksi paikaksi. Yöstä pulitin muistaakseni 2500 ouguijaa eli noin kuusi euroa. Majataloa pitää vanhempi herrasmies, joka mauriksi osaa hämmästyttävän hyvin englantia. La Rose des Sablesista saa myös ruokaa ja siellä syöminen on järkevä valinta, sillä kaupungissa ei kuulemma ole ravintoloita. Enkä kyllä ravintolaa Chinguettista löytänyt. Huoneista löytyvät hyttysverkot, samoin wifi majatalossa on, mutta se on kohtuuttoman kallis (1000 ouguijaa eli 2,5 euroa) eli en kokeillut. Suihku ja vessa ovat jaetut.

IMG_9434 chinguetti8

Auberge La Rose des Sablesin sisäpihaa. Oma huoneeni oli tuo pallokattoinen savesta ja kivestä rakennettu maja. Hyvin kuuma yöllä.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan kaupunkiin. Majatalon pitäjä kulki kanssani ensimmäiset parisataa metriä ja näytti mistä pääsisin kaupungin vanhaan osaan. Jo tämän lyhyen kävelyn aikana puolenkymmentä setää tuli mauritanialaiseen tapaan kädestä pitäen toivottamaan tervetulleeksi (merhbe!), kysymään mistä tulen, miten voin ja mitä pidän heidän maastansa. Ja kun yritin vastailla hassaniyaksi heidän ranskankielisiin kysymyksiinsä, hymyt levenivät entisestään. Hassaniya eli arabian kielen Mauritaniassa puhuttava murre sopii paljon ranskaa paremmin suomalaiseen suuhun. Kaupungilla kävellessäni sain paljon kutsuja juomaan teetä ja tutustumaan käsityöläisten puoteihin. Käsitöiden, kuten erilaisten korujen, hinnat olivat pilvissä, joten Chinguettista ostin matkamuistoksi ainoastaan hienon eebenpuisen avaimenperän.

IMG_9610 chinguetti5

Ikä alkaa painaa Chinguettin vanhankaupungin rakennuksia.

Chinguetti muodostuu kahdesta osasta, “uudesta” ja vanhasta kaupungista. Välissä kulkee leveä kuivunut joenuoma, vadi. Kävellessäni vadin poikki kulkevaa tietä pitkin, bongasin ensimmäiset (Atarin Bab Sahara -majataloa ei nyt lasketa) eurooppalaiset koko maassa. Ranskalainen perhe oli viettämässä pitkää viikonloppua Chinguettissa. He asuvat ja työskentelevät pääkaupungissa Nouakchottissa. Osasivat sujuvaa englantiakin, joten lyöttäydyin heidän seuraansa harhailemaan ympäri kaupungin vanhaa osaa. Saimme seuraa uteliaista paikallisista lapsista, joiden määrä kasvoi matkan varrella.

Pojat_dyynillä

Pojat saivat ajatuksen lähteä hyppimään alas dyyniltä. Olisin itsekin sännännyt notkoon, ellei kukaan olisi ollut näkemässä!

Saavuimme kaupungin laidalle, paikkaan jossa dyynit alkavat. Tässä vaiheessa lapsukaisia oli mukana vähintään parikymmentä. Hiekka oli jäähtynyt paljain jaloin käveltäväksi auringon jo laskiessa, joten otin kengät pois. Lapset naureskelivat minulle, koska kävelyni pehmeässä hiekassa näytti heistä oudolta. Dyyneillä pojat sitten päättivät järjestää hyppynäytöksen ja alkoivat hyppiä alas jyrkkää dyyniä. Mentiin volteilla, kärrynpyörillä, selkä edellä ja ties miten. Tytöt eivät lähteneet tähän mukaan lainkaan, mutta halusivat silti tulla kuvatuiksi.

Chinguetti6

Katunäkymä Chinguettin vanhastakaupungista iltahämärässä.

Aurinko laski ja lähdimme kävelemään kauniisti rappiolla olevan vanhankaupungin poikki kohti “uutta” kaupunkia ja siellä sijaitsevia majapaikkojamme. Matkalla poikkesin vielä kauppaan, josta sain ostettua appelsiinimehua. Suoraan Jemenistä! Kauppojen valikoimat ovat kovin olemattomat Mauritaniassa ja vettä lukuun ottamatta aivan kaikki myyntiartikkelit ovat tuontitavaraa. Enimmäkseen Marokosta, Egyptistä ja Jemenistä.

Perillä majatalollani isäntä oli valmistanut pyynnöstäni aterian. Kanaa ja makaronia. Jälkiruoaksi mauritanialaisia mandariineja. Ruoan vuoksi ei Mauritaniaan todellakaan kannata lähteä, mutta ei maassa nälässä tarvitse silti olla.

IMG_9602 chinguetti3

Kaupungin uusi osa näyttää ihan yhtä vanhalta kuin vanhakaupunkikin.

Mauritanian puskataksit ja sananen maan autokannasta

Vielä lopuksi vähän juttua Mauritanian julkisesta liikenteestä eli puskatakseista. Puskataksilla (ransk. taxi-brousse) tarkoitetaan henkilöautoa, jolla hoidetaan julkinen liikenne monissa Afrikan maissa. Puskataksit kulkevat nimensä mukaisesti “puskassa” eli kaupungista kaupunkiin tai kylästä kylään. Puskataksit lähtevät jostain tietystä paikasta ja usein varhain aamulla. Autoihin otetaan niin paljon ihmisiä kuin vain mahdollista. Mauritaniassa puskataksiin tungetaan apukuskin penkille kaksi matkustajaa ja takapenkille neljä matkustajaa. Auto lähtee vasta, kun se on täynnä. Tosin matkustajat voivat myös ostaa useita paikkoja, jolloin matkaan lähdetään aiemmin ja tilaa on enemmän. Yksinkin kokonaisen puskataksin voi vuokrata ja tällöin kokonaishinta on kaikkien paikkojen yhteissumma. Eurooppalaiselta pyydetään tietenkin reipasta ylihintaa, enkä hetkeäkään usko, että tinkimisestä huolimatta eurooppalainen matkustaisi samaan hintaan paikallisen kanssa. Lisäksi mahdollisista matkatavaroista peritään pienehkö erillismaksu. Kun yksi puskataksi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää toista autoa. Tosin Mauritaniassa ihmiset ovat köyhiä, eivätkä liiku paikasta toiseen kovinkaan paljoa, jonka vuoksi myöskin puskatakseja on monesti vain yksi per päivä per reitti. Nouakchottin ja Nouadhiboun väli sekä Nouakchottin ja Senegalin rajan väli ovat luonnollisesti poikkeuksia suurten matkustajamäärien vuoksi.

Mauritanian autokanta koostuu pääasiassa 1980-luvulla kasatuista 190-sarjan Mercedes-Benzeistä, jotka ovat jo aikoja sitten tulleet käyttöikänsä päähän Euroopassa (ei kuitenkaan Suomessa, jossa on maanosan vanhin autokanta). Tämän jälkeen autot on laivattu Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti ajettu sinne. Tällaista huviajelua harrastavat etenkin keskieurooppalaiset, jotka hankkivat kotimaassa vanhan Mercedes-Benzin, ajavat sen jonnekin päin Länsi-Afrikkaa, myyvät sen siellä voitolla ja lentävät kotiin. Jo Marokon ja Mauritanian välisellä rajalla eurooppalaisten autot yritetään kuulemma puoliväkisin ostaa ja paremman hinnan Afrikassa autosta saakin. Ja kun kaikki Mauritanian autot ovat näitä 1980-luvun Mersuja, ovat myös lähes kaikki puskataksit.

IMG_9604 chinguetti4

Lopuksi vielä kuva Chinguettin hautausmaasta.

Adrarin alue ja sen pääkaupunki Atar

Saharan autiomaassa, keskisessä Mauritaniassa sijaitseva Adrar on alue, jonne kaikki maassa vierailevat matkailijat suuntaavat. Atar puolestaan on reilun 20 000 asukkaan kaupunki, Adrarin alueen hallinnollinen keskus ja kaupunki, jonka kautta alueen pienempiin kaupunkeihin, kyliin ja keitaille kuljetaan. Matkailijan kannalta merkittävimmät vierailukohteet alueella ovat Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluvat muinaiset karavaanikaupungit Chinguetti ja Ouadane. Lähellä Ataria sijaitsee lisäksi maailmanperintöluettelon aielistalla oleva Azougui, joka oli 1000- ja 1100-luvuilla almoravididynastian pääkaupunkina. Turisti tietenkin haluaa Saharassa ratsastaa kamelilla. Sellaisen vuokraaminen oppaineen ja eväineen onnistuu jo Atarissa. Tarvitsee vain näyttäytyä kaupungilla, niin retkien kauppaajia alkaa parveilla ympärillä.

IMG_9407 atar2

Atarin markkina-alue keskipäivän kuumuudessa. Tässä vaiheessa päivää katu on vielä hiljainen.

IMG_9409 atar3

Aukio Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Näiltä main lähtee julkinen liikenne eri puolille Adraria ja Mauritaniaa.

Atarin kaupungin keskustassa on suuri liikenneympyrä, jonka ympärillä sijaitsee erilaisia palveluita, kuten ravintoloita, kauppoja ja rahanvaihtoa. Kaupungissa on myös Visan hyväksyvä pankkiautomaatti, joka kuulemma ei aina anna rahaa, mutta veloittaa silti noston tililtä. Liikenneympyrän tienoilta lähtevät puskataksit ja minibussit eri kohteisiin Adrarin alueella ja pääkaupunkiin Nouakchottiin. Liikenneympyrän pohjoispuolella sijaitsee markkina-alue, joka herää eloon illalla pahimman kuumuuden hellittäessä.

IMG_9401 atar

Ravintola Atarin keskustassa. Laajasta listasta huolimatta saatavana taisi olla vain sandwich ja hampurilainen.

Atarin sijainti vuorten (“adrar” muuten tarkoittaa suomeksi vuoria) ympäröimänä tekee kaupungista etenkin kesäaikaan varsin lämpimän paikan. Vieraillessani kaupungissa toukokuun 2014 alussa, nousi lämpötila yli 40 asteeseen varjossa. Aamulla kahdeksalta lämpöä oli varjossa jo 34 astetta. Tämän vuoksi Atarissa viettämäni aika kului pitkälti Auberge Bab Saharan riippumatossa tai muuten varjossa oleskellessa. Kesä-, heinä- ja elokuu ovat vieläkin kuumempia. Elokuussa saadaan lisäksi sateita. Talvikausi on se aika, jolloin kaupungissa ja Adrarissa kannattaa vierailla. Silloin lämpötilat ovat maltillisemmat, mutta toisaalta öisin lämpötila voi laskea pakkasen puolelle.

IMG_9630 atar5

Tyypillinen mauritanialainen sekatavarakauppa. Tilaisuus kuvaamiseen sattui, kun odottelin tässä kaupassa riisisäkin päällä puskataksia Terjitin keitaalle. Kuljettaja, kauppiaat ja koko muukin kaupungin miesväestö lähti rukouskutsun jälkeen vaeltamaan läheiseen moskeijaan rukoilemaan. Minun käskettiin vain odotella kaupassa.

Kaupungissa on myös lentokenttä, jonne ei ole tällä hetkellä Mauritanian sisäisiä lentoja. Talvikaudella 2014-2015 ranskalainen Afrikkaan erikoistunut matkanjärjestäjä Point-Afrique on aloittamassa suorat lennot Pariisista Atariin. Point-Afrique palasi Mauritaniaan neljän tai viiden vuoden tauon jälkeen viime talvena, kun Mauritanian turvallisuustilanne oli parantunut riittävästi. Siitä lisää myöhemmin.

IMG_9628 atar6

Puskataksia lastataan Atarin keskustan liikenneympyrän laidalla. Tien toisella puolella olevat liikkeet on suljettu rukoushetken ajaksi.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Tie halki kuivuneen joenuoman Atarin keskustasta kohti Azouguin kylää. Tai oli uomassa jäljellä vielä pieni vesilätäkkö, jossa lapset leikkivät. Uomassa virtaa vettä luultavasti elokuussa koittavan lyhyen sadekauden aikana. Uoman poikki kulkevaa tietä kuljetaan Bab Sahara -nimiseen majataloon.

Mauritanian kuiva vappu

30.4.-1.5.2014

Choum (lausutaan shuum) on pieni, muutaman tuhannen asukkaan kaupunki Adrarin alueella Mauritanian pohjoisosassa, aivan Länsi-Saharan rajalla. Choumin kautta on aikoinaan kulkenut yksi Saharan ylittävistä kauppareiteistä. Nykyisin kaupunki tunnetaan siitä, että sen läpi kulkee Mauritanian ainoa rautatie pohjoisen Zouérat’sta Atlantin rantaan Nouadhibouhun. Rautatiellä liikennöivät junat pysähtyvät Choumissa ja kaupunki on tärkeä risteyspaikka Nouadhiboun ja Atarin välisessä (juna + puskataksi) sekä Zouérat’n ja Atarin (ja edelleen Nouakchottin) (juna + puskataksi) välisessä liikenteessä.

Itselläni oli tarkoitus yrittää päästä Zouérat’sta alkaneen junamatkani jälkeen Choumista Atariin, mutta perillä Choumissa kävi ilmi, että matkustajia Atarista junalle tuoneet puskataksit olivat jo lähteneet takaisin Atariin. Seuraava mahdollisuus olisi päästä puskataksin kyydissä Atariin kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, jolloin Nouadhibousta Zouérat’han matkalla oleva tyhjä juna pysähtyisi Choumissa.

IMG_9356 choum

Choumin pääkatu aamuvarhaisella.

En ehtinyt vielä miettiä, miten ja missä viettäisin kuutisen tuntia kyytiä odotellessa, kun eräs riittävän hyvää englantia puhuva Ismael adoptoi minut, osti minulle Fanta-tölkin ystäviensä kaupasta ja sitten lähdimme ilmoittautumaan santarmiasemalle. Turvallisuuden vuoksi. Rinkan jätin kauppaan, koska se oli kuulemma turvallista (eikä rinkassa mitään kameran laturia arvokkaampaa ollutkaan). Santarmiasema oli aivan kulman takana ja siellä makoili mies ulos kannetussa sängyssä rynnäkkökivääri tyynynsä alla. Santarmi soitti puhelun jollekin suurelle päällikölle, joka saapui pian paikalle ja tiedot passistani kirjattiin ylös. Asemalla vierähti lähemmäs tunti, kun Ismael toimi samalla käynnillä aseman mikrotukihenkilönä. Päällikkö ei osannut laittaa musiikkia soimaan läppäriltään tai jotain vastaavaa ongelmaa heillä oli. Itse istuskelin sängyllä, söin pähkinöitä, soitin Zouérat’han uudelle ystävälleni Salehille ja seurasin kuinka miehet vuorollaan levittivät rukousmattonsa ja rukoilivat kohti Mekkaa.

Ismaelin ystävien kauppa Choumin ”pääkadun” varressa oli ehtinyt mennä jo kiinni, kun lähdimme santarmiasemalta. Rinkka jäi siis yöksi lukkojen taakse. Lähdimme kävelemään hiekkaisia ja pimeitä katuja Choumin laitamille, Ismaelin kotiin, jossa hän asui vaimonsa ja alle vuoden vanhan poikavauvan kanssa. Vaimo saapui jostain vauvansa kanssa tovin kuluttua. Samoin saapui toinen nainen, ilmeisesti vaimon sisko. Ismael levitti ulos maton, jonka päälle hän kantoi pari patjaa ja tyynyjä itselleen ja minulle. Naisille levitettiin oma matto patjoineen muutaman metrin päähän. Tapoimme aikaa katsomalla Mauritanian televisiota ja pariskunnan häävideota ulos kannetusta televisiosta. Pariskunta oli mennyt naimisiin viime vuonna. Perinteisellä mauritanialaisella musiikilla tuntuu olevan iso rooli häissä. Musiikin tahdissa vieraat käyvät vuorollaan tanssahtelemassa muusikoiden edessä ja heittelemässä seteleitä avioparille. Naiset ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, mutta mielenkiintoisesti morsiamen kasvot tai oikeastaan koko pää on peitetty mustalla huivilla. Alkoholia ei hääjuhlassa tietenkään tarjoilla. Ismael vaati minua pitämään aikanaan omat hääni Choumissa. Totesin sen olevan turhan hankalaa, koska perheeni, sukulaiseni ja ystäväni asuvat Suomessa. Sen sijaan en kertonut, että alkoholittomat häät ovat Suomessa kiellettyjä. Videota katsellessa Ismael ja minä joimme lasitolkulla minttuteetä sekä söimme käsin kuskusta, jossa oli jonkun lintueläimen siipi.

Yhden jälkeen yöllä kaksi Ismaelin kaveria saapui kyläilemään ja katselemaan läppäriltä Youtubesta ongittuja Muammar Gaddafi -pilavideoita. Ismaelin vaimo ja vauva nukkuivat viereisellä matolla, eivätkä protestoineet poikien iltaa mitenkään! Jossain vaiheessa keskustelu ajautui naisiin ja siihen kuinka Mauritaniassa naisten kuuluu olla lihavia. Toinen kavereista, Salim, piikitteli Ismaelia siitä, että hänen vaimonsa on ihan liian laiha.

Ismaelin tietokoneen taustakuvana oli maan nykyinen presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz. Vallankaappauksella valtaan vuonna 2008 noussut kenraali. Mauritanian presidentit tulikin seuraavaksi opetella. Moktar Ould Daddah oli ensimmäinen presidentti ja Sidi Ould Cheikh Abdallahi hallitsi ennen nykyistä presidenttiä. Abdallahi oli myös maan ensimmäinen ja ainoa demokraattisesti valtaan noussut presidentti. Kaverukset luettelivat presidenttien jälkeen kaikki maan nykyiset ministeritkin. Ihan pyytämättä! Tietokoneelta esiteltiin toki myös kuvia urheiluautoista, moottoripyöristä, libanonilaisesta poptähdestä Nancy Ajramista sekä kauniista Bollywood-näyttelijättäristä. Länsimaisittain ihan säädyllisiä kuvia.

Choum

Choumin pääkatua aamuviiden maissa. Hyvähän tässä on yksi yö viettää.

Kello kahdelta yöllä yritin katsella pimeään horisonttiin, josko juna olisi tulossa. Ei näkynyt, mutta siitä huolimatta lähdimme kävelemään Ismaelin kanssa takaisin kaupalle, jonka edestä puskataksi lähtisi. Matkalla poikkesimme hänen työpaikalleen. Jonkinlainen valokopiontia tarjoava yritys hänellä ilmeisesti on. Perillä kaupan edessä oli levitettynä matto, jolla jo yksi Ismaelin ystävistä ja kaupanpitäjistä nukkui. Siihen vain viereen makoilemaan, katselemaan Otavaa väärinpäin ja kuuntelemaan kuinka junia siirrellään edestakaisin ja kuinka juna Nouadhibousta lopulta pysähtyy Choumissa ja jatkaa matkaansa. Puskataksia ei tänä yönä poikkeuksellisesti tullutkaan. Aamuneljältä muessin kiipesi Choumin moskeijan minareettiin, avasi mikrofonin, rykäisi pari kertaa ja aloitti uskovaisten kutsumisen rukoukseen. Muessin aloitti kutsuhuudon livenä, mutta pian tämän jälkeen laittoi jonkun rätisevän rukouskutsukasetin pyörimään.

Aamun sarastaessa huomasin, että suunnilleen jokaisen rakennuksen edessä nukuttiin. Eihän sisällä nukkumisesta tässä vaiheessa vuotta mitään tulisikaan. Pihalla sen sijaan on juuri sopivat olosuhteet nukkumiseen, eikä tarvitse edes peittoa. Mitä nyt ilma ja sitä myötä nenä on täynnä hiekkapölyä. Hyvin siinä kadunvarressa kuitenkin nukkui, varsinkin kun juuri kukaan ei liikkunut ja kaupungista oli sammutettu yöksi sähköt.

IMG_9357 choum

Kylän miesten oleskeluhuone. Tai ei siellä ainakaan naisia näyttänyt käyvän.

Aurinko nousi, kauppa aukesi ja Ismael lähti töihin. Puskataksiyhteydestä Atariin ei ollut kellään oikein mitään tietoa, joten sitä odotellessa istuskelin Ismaelin kavereiden kaupassa myytävänä olevien Maailman ruokaohjelman riisisäkkien päällä, keittelimme teetä ja juttelimme niitä näitä. Kaupan vieressä oli huone, jonka reunoilla oli patjoja, joilla miehet tapasivat makoilla ja keitellä teetä. Siellä itsekin makoilin hyvän tovin. Sitten yhtäkkiä yksi kaupanpitäjistä tuli hakemaan minut. Puskataksi Atariin oli löytynyt ja sen lavalla oli tila minullekin. Puskataksina toimi uudehko Toyota Hilux, jonka sisus oli tungettu täyteen matkustajia. Lisäksi lavalla oli tavaroiden päällä minun lisäkseni kolme muuta matkustajaa. Eihän se matkanteko lava-auton lavalla olemattomalla tiellä Saharassa oikein mukavaa ole, mutta upeat maisemat korvaavat kärsimykset eli lavalla kynsin ja hampain roikkumisen. Matkan jälkeen tiedän, miltä tuntuu ajaa autolla sata-asteisessa saunassa 120 km/h. Ei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Matka Choumista Atariin kesti kolmisen tuntia, ja matkalla oli muutamia santarmin tai poliisin tarkastuspisteitä. Hintaa matkalle tuli 2000 ouguijaa eli viisi euroa.

IMG_9371 atar

Kattoterassini Auberge Bab Saharassa Atarissa. Alakerrassa on normaali hotellihuone.

Olin iltapäivällä Adrarin alueen pääkaupungissa Atarissa, jossa majoituin hollantilais-saksalaisen pariskunnan pitämään Auberge Bab Saharaan. Olisi majatalossa ollut hienoja huoneitakin, osa ihan ilmastoinnillakin varustettuja, mutta kuulemma kattoterassilla nukkuminen olisi paras ja halvin vaihtoehto. Sinne siis! Ja on Bab Saharassa myös pieni uima-allas! Asetuin taloksi, jonka jälkeen lähdin käymään Atarin keskustassa. Kameleita sielläkin vastaan käveli. Ja autonrenkailla leikkiviä lapsia. Takaisin palattuani päätin vappuaaton kunniaksi syödä kunnon illallisen alkupaloineen ja jälkiruokineen. Illallispöydässä oli myös hollantilainen pariskunta, joka oli valtavalla ”kuorma-asuntoautolla” matkalla Etelä-Afrikkaan. Ajokki ei kuulemma ole luodinkestävä, vaikka aikovat Nigeriankin ylittää sillä.

IMG_9391 atar2

Näkymä atarilaisasutukseen Auberge Bab Saharan kattoterassilta aamukuuden tienoilla.

Taivasalla nukkuminen oli taas hyvä päätös. Koko yön tarkenee t-paidalla ilman peittoa. Seuraava päivä eli vappupäivä meni vessassa juostessa ja postikortteja kirjoitellessa. En poistunut Bab Saharasta kuin vasta pimeyden jo laskeutuessa, ja silloinkin vain kadun toiselle puolelle, jossa kauppaa pitävä perhe kutsui minut teelle. Sähköpostiosoitteita tuli vaihdettua jälleen ja nenäliinapaketinkin antoivat maksutta!

20140501_010

Auberge Bab Saharan yleisiä tiloja. Riippumattokin löytyy. Jotain erikoisia ankkoja, kanoja ja kukko siellä juoksentelee jaloissa vapaina, kunnes ne syödään!

Niin, Mauritanian vappu on kuiva kahdestakin syystä. Ensinnäkin nenän limakalvot ovat kovilla Saharan kuivassa ilmanalassa ja hiekkapölyssä. Toiseksi alkoholi on kielletty maassa (ei vain vappuna, vaan läpi vuoden), mutta kuitenkin islamilaisen tasavallan valtaapitävät ummistavat silmänsä alkoholinmyynnille tietyissä paikoissa. Ainakin Nouadhibousta ja Nouakchottista olutta saa Norjan hinnoilla. Yksi paikka Nouakchottissa on Ranskan suurlähetystön naapurissa sijaitseva ranskalainen Institut français -kulttuurikeskus.