Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Trooppisessa sateessa Bubaquella

25.7.2015

Ensimmäinen päivä Bubaquen saarella Bijagóssaaristossa valkeni sateisena. Vettä oli tullut koko yön ja sitä tuli myös koko aamun. Oikeastaan koko ajan satoi. Välillä vain piskotteli, välillä tuli saavista kaatamalla. Ilma oli kuitenkin miellyttävän kuuma ja kostea. Mielestäni sadekausi on juurikin oikea aika vierailla Bijagóssaaristossa!

bijagos22

Näkymä Bubaquelta naapurisaari Rubanelle.

Aamupala oli vähemmän tyypillinen länsiafrikkalainen aamupala: patonkia ja pikakahvia sekä omeletti. Viimeksi mainittu muutti aamiaisen epätyypilliseksi! Aamupalaa terassilla syödessämme sade hieman laantui ja pian olimme ulkona. Otimme huonekaverini Sissyn kanssa suunnaksi etelän tietämättä mitä edessä olisi. Bubaquen kaupungin tutkiminen jäisi myöhempään ajankohtaan.

Jo hotellin portilla selvisi, että olin tullut luultavasti alkeellisimpaan paikkaan, missä olin koskaan ollut. Talot olivat savimajoja, joissa osassa oli olkikatto. Osa oli saanut peltikaton suojakseen. Etelään hotellilta johtava mutavellipolku oli mutkainen ja paikoin puut kaartuivat sen ylle. Sikoja oli kaikkialla ja paljon. Välillä vastaan tuli nainen kantaen jotain päänsä päällä. Välillä polun puolestaan katkaisi pieni puro, jonka yli oli kahlattava. Purolla leikkimässä oli lapsia, jotka tuijottivat pitkään valkoisia kulkijoita. Muuten lapset minut nähdessään huutelivat tavallisesti “branco, branco!”, eli “valkoinen, valkoinen!”.

bijagos6

Bijanten kylän taloissa on peltikatot.

bijagos5

Samainen kylä.

bijagos4

Polku Bijanten kylään.

Polku päättyi Bijanten kylään, jossa sielläkin ulkona oli lähinnä vain lehmiä, sikoja ja lapsia. Satoihan vettä. Tunsin itseni hieman tunkeilijaksi tässä pikkukylässä, mutta vastaanotto oli silti hyvä. Eräs ystävällinen kyläläinen ilmestyi jostain puskasta ja osasi hieman ranskaa ja me panimme peliin kaiken kreolimme. Toisaalta näillä on kyllä se omakin kieli… Kyläläinen kertoi, että “tie” eli kulkemamme polku loppuu Bijanteen, joten jouduimme palaamaan takaisin samaa reittiä pitkin.

bijagos8

Bubaquen kaupungin vilinää aamulla ennen puoltapäivää.

bijagos9

Kaupungin keskusaukion laidalla oleva hylätty rakennus on tuhrittu täyteen iskulauseita.

bijagos10

Diskoteekin lipunmyynti.

Bubaquen kaupunki on reilun 7 000 asukkaan saaren suurin asutuskeskus ja samalla Bijagóssaariston pääkaupunki. Saavuimme Bijantesta kaupunkiin takaoven kautta. Toki siinä kirkko, poliisiasema, radioasema ja jonkinlainen kunnantalo tuli vastaan, mutta oikea keskusta on lähempänä satamaa. Sataman ääressä on monenlaista pikkuliikettä, bensa-asema sekä tori, josta voi ostaa hintavia vihanneksia ja vaikka hain, jos sellaista tekee mieli. Satamasta ylöspäin eli etelään lähtee Bubaquen kaupungin pääkatu, joka on sellaisessa kunnossa, ettei sitä välttämättä länsiafrikkalaisin standardeinkaan enää kaduksi tunnista. Vesi on syönyt kaiken “päällysteen” melko huolella ja melko huolella kadulla saa tallustella, ettei loukkaa itseään. Ainakin pimeällä taskulamppu on ehdoton. Kadun varrella on lisää pikkuisia sekatavarakauppoja, pari ravintolaa (joissa kala-annos maksaa 4 000 frangia eli noin 6,1 euroa), diskoteekki ja supermarketti.

bijagos11

Pääkatu aamutuimaan.

bijagos16

Kuva pääkadusta hieman alempaa. Vasemmalla Bubaquen supermarketti.

bijagos13

Ja kuvaa toiseen suuntaan. Keskellä olevan pitkän valkoisen talon kohdalta vasemmalle lähtee hotellilleni johtava tie.

Super Mercado Agoueinitt on mauritanialaisten pitämä putiikki, jossa valikoima on guineabissaulaisittain kattava, iltaisin siellä huutaa arabiankielinen televisiokanava ja kiitokset hoituvat ihan arabiaksi. Šukran! Lähellä satamaa on toinen maurien pitämä kauppa, jossa palvelu on tylympää. Jos sattuu olemaan rukoushetki tai ruokatauko, palvelua ei todellakaan saa! Koko maurirevohka haluaa sekä rukoilla että aterioida yhdessä. Tällöin tarjolla on ainoastaan vihaisia katseita, eikä niitä saadakseen tarvitse olla edes valkoinen turisti. Sitä en osaa sanoa, mikä on ajanut ihmiset Mauritaniasta kauppaa pitämään syrjäiselle guineabissaulaissaarelle. Kaikilla saarelaisilla ei ollut oikein positiivista kuvaa näistä muslimitulijoista. Hoilottavat vain ja sitten BOMBA! Jokainen voi arvailla, mitä portugalin sana “bomba” mahtaisi tarkoittaa!

Kun maurien bisnestä oli tuettu, oli aika mennä uimaan! Siihen soveltuu esimerkiksi satamasta länteen oleva paratiisiranta. Sinne pääsee laskuveden aikaa helposti ja rannalla on tilaa, sillä muita ei todennäköisesti ole rauhaa häiritsemässä. Vesi oli niin lämmintä, että siellä tarkeni pulikoida yhteen soittoon puolisentoista tuntia. Välillä sateli, mutta sehän ei haittaa uidessa!

bijagos14

Tästä rannalle!

bijagos15

Maisemat uimapaikalla ainakin ovat kohdillaan.

Iltapäivällä pilvinen taivas väistyi hetkeksi ja aurinko alkoi paistaa. Toki silti aina välillä ripotteli vettä. Kävelin halki Bubaquen kaupungin saaren eteläkärkeen menevän tien alkuun. Kyseessä taitaa olla Bijagóssaariston ainoa oikea tie ja se on vieläpä päällystetty. Tosin välillä sillä ajaessa varmasti toivoisi sen olevan päällystämätön. Toisaalta saarella on kuulemma viitisen autoa eli kovin moni ei pääse tällä tiellä kulkuneuvoaan rikkomaan.

bijagos17

Tästä lähtee tie saaren etelärannikolle Praia Bruceen.

bijagos18

Bubaquen “lentoaseman” kiitotie.

bijagos19

Kiitotien päässä on taas yksi ranta.

Kävelin tietä viitisen kilometriä etelään. Aina välillä näkyi jokunen talo, jokunen lehmä ja jokunen toinen kulkijakin. Palasin takaisin ja seuraavaksi kävelin Bubaquen lentokentän kiitotietä pitkin merenrantaan. Bubaquella on tosiaan lentokenttä (ilman mitään terminaalirakennuksia), sillä naapurisaari Rubanella on luksusparatiisihotelli ja he ilmeisesti pystyvät hakemaan lentokoneella rikkaita turisteja luokseen jopa Senegalin Cap Skirringistä asti. Tai sitten rikkaat turistit voivat tulla Bubaquelle omalla koneellaan. Kiitotie on päällystämätön ja siellä laiduntaa lehmiä aina silloin, kun lentoliikennettä ei ole eli toisin sanoen aina.

bijagos20

Maisemaa muutaman kilometrin päässä Bubaquen kaupungista länteen.

bijagos23

Vaikuttaisi siirtomaaherran entiseltä kartanolta. Taloon pääsee sisään, kun vain menee, eikä pelkää, että se romahtaa niskaan.

bijagos12-kartano

Ja sama kartano toisesta suunnasta.

Kiitotien päästä löysin seuraavan paratiisirannan. Siellä oli äiti kahden lapsensa kanssa aikaa viettämässä. Lapset leikkivät vedessä. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen, aina Bubaquen pohjoisimpaan kärkeen. Ajattelin, että kaipa sieltä pääsee rantoja pitkin takaisin ihmisten ilmoille, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Hiekkaranta loppuu juurikin pohjoisimmassa kärjessä ja ranta nousee lähes pystyyn. Ja koska en ole tottunut liaanien käyttäjä, jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin ja palaamaan kaupunkiin “sisämaan” kautta. Matkalla löysin lisää raunioita ja lehmiä. Ennen hotellille paluuta kävin uudelleen uimassa.

bijagos21

Raunio merenrannassa.

bijagos24

Mauritanialaisilta ostettua brasilialaista halal-kanasäilykettä guineabissaulaisella saarella. Kuvassa myös alle euron maksaneet ja Bubaquella käsin valmistetut puiset virtahevot.

Ruokaileminen voi aiheuttaa joillekin ongelmia tällä saarella, sillä ravintolaruoka on aivan liian kallista. Ollaanhan tässä Afrikassa sentään, eikä reppureissaaja tahdo heittää tuhansia frangeja ruokaan. Onneksi mauritanialaiset myyvät kaupoissaan patonkia ja säilykekanaa. Made in Brazil tai People’s Republic of China! Ja koska en edelleenkään ollut viettämässä kulinaristista lomaa, söin hyvällä ruokahalulla tästä päivästä lähtien lähes joka päivä patonkia ja säilykekanaa. Välillä törsäsin ja ostin tomaattia ja sipulia leivän väliin! Tällainen ruokavalio tuli halvaksi ja säästyin ripulilta. Tänä iltana ruokapöydässämme oli myös Kap Verdeltä ostamani portugalilainen liha-makkara-papu-säilyke.

Matka Fogolle ja São Filipen hiljainen kaupunki

18.-19.7.2015

Lähtöni Fogon saarelle lykkääntyi lopulta  reilulla yhdeksällä tunnilla ja samalla käytännössä menetin yhden päivän perillä. Syytä voi vain arvailla, sillä säästä se ei johtunut. Kahdeksan jälkeen aamulla alkoi rynniminen kohti laivaa, vuonna 2014 käyttöön otettua Liberdadi-katamaraania. Kap Verden kehittyneisyys näkyy satama-alueella siinä, että siellä ei parveile kaiken maailman joutomiehiä istuskelemassa ja “auttelemassa”. Pienoinen kaaos terminaalin ja aluksen välillä kuitenkin vallitsee: ihmiset säntäilevät paikasta toiseen ja ylitäyteen lastattuja lava-autoja yritetään ajattaa laivan kyytiin. Aina se ei onnistu kerralla! Isot matkalaukut ja muut suuret kantamukset tulee jättää laiturialueelle suureen häkkiin, joka sitten nostetaan katamaraanin kyytiin. Rinkkaani ei puututtu ja sain vietyä sen matkustamoon.

rai24

Aurinko on noussut Praian sataman ylle ja Liberdadi on valmiina ottamaan matkustajat ja rahdin kyytiin.

Liberdadin 158-paikkainen matkustamo on siisti ja uudenaikainen. Kaikilla on oma istumapaikka, joka ilmoitetaan lipussa. Itselle ei osunut ikkunapaikkaa. Aluksen viimein lipuessa ulos Praian satamasta, joskus yhdeksän aikoihin, kävi hyvin selväksi, että mitään miellyttävää merimatkaa tästä ei tulisi. Aurinko toki paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli ei ollut kummoista, merellä ei ollut vaahtopäitä, mutta silti katamaraani keinui kuin viimeistä päivää. Tämä alustyyppi ei vain maallikon arvion mukaan ole sopiva Kap Verden vesille, vaikka nopea onkin! Keinuminen on ilmeisesti arkipäivää näillä lautoilla, minkä vuoksi joillain istumapaikoilla oli jo valmiiksi oksennuspussi. Lähdön jälkeen laivahenkilökunta jakoi varmuuden vuoksi vielä toiset. Ehkä puolen tunnin kuluttua lähdöstä ensimmäiset matkustajat antoivat ylen. Valehtelematta joka toinen, ellei useampikin, matkustaja oksensi matkan aikana.

Varustamo, Cabo Verde Fast Ferry, näytti matkan aikana kaksi elokuvaa, joista kummatkin alkuperäiskielellä eli englanniksi. Mahtaako elokuvien dubbaamattomuus täälläkin olla siirtomaaisäntä Portugalin perintöä. Onneksi Kap Verde ei ollut Espanjan siirtomaa, sillä en olisi halunnut katsella espanjaa puhuvaa Indiana Jonesia! Elokuvia katsoessa pystyi sulkeutumaan ympäröivästä todellisuudesta. Nimittäin niin edessä kuin takana, kuin myös oikealla ja vasemmalla kanssamatkustajat oksensivat tunnista toiseen. Osa juoksenteli penkin ja vessan väliä. Vessoja oli mielenkiintoisesti ainoastaan yksi! Siis yksi ainoa vessa koko 158-päiselle matkustajajoukolle!

fogo1

Ohitamme Fogoa. Korkea kartiomainen vuori keskellä on Fogon ja Kap Verden korkein kohta, Pico do Fogo.

Aluksen ohittaessa Fogoa, uskaltauduin katamaraanin kannelle ottamaan kuvia saaresta ja sen tulivuoresta. Lähellä rannikkoa meri oli rauhallisempi ja kannellakin joten kuten pysyi putoamatta suoraa päätä Atlanttiin. Kannelle oli paennut muitakin haukkaamaan raitista ilmaa. Paluu sisälle oli vaikeampi tehtävä, sillä eräs henkilökunnasta oli ilmeisesti lukinnut oven, eikä olisi enää tahtonut päästää sisään. Tämä laivaneiti kävi ikkunassa kurkkaamassa, näki meidän kannella olevien tahtovan takaisin sisään ja lähti pois mitään tekemättä. Toinen henkilökunnan jäsen avasi oven. Cabo Verde Fast Ferry totisesti on outo yhtiö!

brava

Furnan kylässä sijaitsee Bravan satama.

Suureksi pettymyksekseni Liberdadi seilasi aluksi Fogon ohi Bravalle. Bravaa kutsutaan Kap Verden “kukkaissaareksi”. Näin heinäkuussa ainakin se oli samaa kuivettunutta maisemaa kuin muutkin näkemäni Kap Verden saaret Sal (ilmasta), Boa Vista, Maio (ilmasta), Santiago ja Fogo. Noin puolen tunnin jälkeen matka jatkui Bravalta Fogolle. Vielä Bravan satamassa ollessamme, hain laivan kioskista nuudelikeiton. Sitä lusikoidessani ja aluksen keinuessa entiseen malliinsa, oli minullakin oksennus lähellä.

Noin neljän aikoihin iltapäivällä alus saapui Fogon satamaan. Selvisin oksentamatta koko matkan Praiasta Fogolle saakka, mutta en silti suosittele katamaraanimatkailua Kap Verden saaristossa kenellekään! Menkää lentokoneella, vaikka se puolet kalliimpaa onkin. Se on luotettavampaa, mahanesteet pysyvät sisällä ja aikaakin säästyy! Bravalle katamaraani valitettavasti tosin on ainoa mahdollisuus, koska sikäläinen lentoasema on suljettu.

fogo15

Fogon pääkaupunki São Filipe. Taustalla häämöttää Bravan saaren silhuetti.

Fogo on noin 37 000 asukkaan saari Santiagon ja Bravan välissä. Portugalin kielen sana “fogo” kääntyy “tuleksi”, mikä kertoo olennaisimman tästä saaresta. Saarta hallitsee 2 829 metriin merenpinnasta kohoava Pico do Fogo, tuliperäisen Kap Verden saariston ainoa aktiivinen tulivuori ja valtion korkein kohta. Edellinen purkaus saarella tapahtui vuoden 2014 marras-joulukuussa! Pico do Fogon ansiosta saari on ulkonäöltään erilainen kuin muut Kap Verden saaret. Ensinnäkin saari näkyy tulivuorensa ansiosta varsin kauas, ainakin Bravalle ja selkeällä säällä myös Santiagolle. Toiseksi saari on varsin hiljattain tapahtuneen vulkaanisen toiminnan tuloksena musta ja luotaantyöntävän näköinen. Miten kukaan tahtoo asua näin karussa paikassa! Oikeasti Fogo on muiden tuliperäisten paikkojen tavoin hyvin hedelmällinen: saarella kasvatetaan hedelmiä, kahvia ja jopa viiniä. Fogo on Kap Verden Lanzarote!

fogo10

Aukio São Filipessä. Keskellä taustalla hotellini Pousada Belavista.

fogo8

Casa Comercial Rodrigo.

fogo7

São Filipessäkin talot on maalattu iloisin värein.

fogo2

Iso osa kaupungin keskustasta odottaa kunnostajia.

fogo4

São Filipen kirkko on sentään hyvässä maalissa.

Tulivuoren tutkimiseen aioin varata seuraavan päivän, joten ajoin nyt satamasta taksilla saaren pääkaupunkiin São Filipeen. Majoituin pienen etsimisen jälkeen lopulta kahdeksi yöksi Pousada Belavista -nimiseen hotelliin. Yö kahden hengen huoneessa maksoi tinkimisen jälkeen 3 000 escudoa (27,3 euroa). Normaali hinta on 3 200 escudoa yöltä. Hintaan kuuluu runsas aamupala ja kahvikin on paikallista. Wifiä ei hotellissa ole.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan noin 8 000 asukkaan São Filipeä. Kaupunki sijaitsee Fogon länsirannikolla, mutta ei suinkaan ihan merenrannassa, vaan ikään kuin parvekkeella! Korkealta on huima näkymä kauas merelle ja aina Bravalle saakka. Kaupungista pitää laskeutua kymmeniä metrejä alaspäin päästäkseen rantaan. São Filipen edustan ranta on pitkä, leveä ja laavahiekkainen. Siellä oli runsaasti väkeä, muun muassa palloa potkimassa. Luultavasti koko São Filipe oli siellä lauantai-iltaansa viettämässä, sillä muuten kaupunki oli aivan kuollut paikka. Juuri ketään ei näkynyt missään, paitsi kaksi kalifornialaista mormonilähetyssaarnaajaa. He ovat tuttu näky Santiagon saarellakin. Joitain avoimia kauppoja löysin, samoin pari avoinna ollutta ravintolaa. São Filipessä on useampikin hotelli, mutta pääsääntöisesti niiden ovella oli myydään-lappu. Hotellibisnes ei ilmeisesti ole kannattavaa Fogolla.

fogo3

Katu São Filipen keskustassa. Taustalla kirkko, oikealla suljettu entinen hotelli-ravintola.

fogo5

Katunäkymää kaupungista.

fogo6

Sitä samaa.

fogo9

São Filipen ravintolat ja kaupat olivat lauantai-iltana pääasiassa kiinni.

Illan jo hämärtyessä ja minun palatessani hotellille, São Filipeen minun tuoneen taksikuskin ystävä Paulinho ryhtyi kauppaamaan seuraavaksi päiväksi retkeä tulivuorelle. Sovimme retkestä, jolle osallistuisi myös eräs ranskalainen perhe.

Aamuvarhaisella 19.7. lähdimme tulivuorelle. Siitä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Retken jälkeen minulla oli koko iltapäivä ja ilta vain São Filipelle. Alun perin olin haaveillut käyväni myös Mosteirosin pikkukaupungissa Fogon koilliskolkassa. Laiva-aikataulun muututtua huonompaan, minulla ei ollut aikaa matkustaa sinne lainkaan.

fogo11

São Filipe on suurten korkeuserojen kaupunki.

fogo12

Upouusia Kap Verde -aiheisia seinämaalauksia.

fogo13

São Filipen ranta ylhäältä kaupungista nähtynä. Fogon satama näkyy hieman taka-alalla.

Sunnuntaina São Filipe oli entistä kuolleempi. Museoidenkin ovet olivat säpissä. Pienet ruokakaupat olivat avoinna aamupäivällä. Iltapäivällä ja illalla löysin vain yhden pienen avoinna olleen kaupan. Muuten iltapäivä sujahti São Filipen kaduilla, välillä rannalla ja uudelleen kaduilla. Uimaan en aallokosta johtuen uskaltautunut, sillä näin vain itseni huuhtoutuneena kuukausia myöhemmin jollekin brasilialaiselle rannalle. Illalla ranta oli jälleen täyttynyt jalkapalloilijoista ja muusta nuorisosta. Harva oli uimassa.

fogo14

Lisää São Filipen katuja.

fogo17

Lisää samaa.

fogo16

Hieman uudempia rakennuksia hieman ylempää kaupungista. Vasemmalla pizzeria, keskellä Shellin huoltoasema.

Illalla avasin hotellihuoneessani television, ja kuinka ollakaan, sieltähän oli alkamassa juuri parahiksi Angola Music Awards uusintana! Vaikken mitään ymmärtänytkään, jumahdin katsomaan koko portugalinkielisen lähetyksen, jossa totisesti kaikki angolalaiset muusikot tuntuivat saavan jonkun palkinnon jossain huvittavassa kategoriassa. Siitä huolimatta jopa Lemba Catchiokwe osasi arvostaa voittamaansa “parhaan itäangolalaisen musiikin” palkintoaan. Afro-Jazz/World Music -kategorian palkinto meni omiin korviini länkkärimusiikilta kuulostavalle kappaleelle, mutta niinhän se on aivan luonnollista.

Praia on nimensä veroinen

17.7.2015

Tässä perjantaissa oli välipäivän makua. Santiagon saari alkoi olla nähty ja halusin vielä ennen Afrikan mantereelle siirtymistäni vaihtaa saarta. Alun perin suunnittelin matkustavani Bravan saarelle, mutta koska merenkäynnin vuoksi laivojen voi olla vaikea rantautua saaren pieneen satamaan, en halunnut ottaa riskiä. Santiagon ja Bravan välissä sen sijaan on Fogon tulivuorisaari, josta pääsisi takaisin pääsaarelle lentokoneellakin, eikä jumiinjäämisen riski olisi näin ollen kovin suuri.

Kap Verden saariston laivaliikennettä hoitaa Cabo Verde Fast Ferry -niminen yhtiö. Pulju liikennöi kahdella upouudella katamaraanilla Praiasta São Nicolaulle, São Vicentelle ja Santo Antãolle sekä eteläisille Fogolle ja Bravalle. Yrityksellä on lipputoimisto Praian keskustassa Plateaulla. Toimisto on kesäkuumalla mukavan viileä, henkilökunta taitaa englantia, mutta luottokortilla maksaminen ei onnistu. Jouduin siis hakemaan seinästä nipun escudoja, että sain ostettua menopaluun Fogon saarelle. Menopaluun hinta oli suolaiset 6 810,24 escudoa (noin 62 euroa). Se on silti paljon edullisempi hinta kuin lentäminen Fogolle. Ottakaahan passi tai sen kopio mukaan lipputoimistoon, sillä ilman sitä ei lippuja myydä. Laivaan astuessa henkilöllisyystodistuksia ei enää kysellä, vaikka lipussa oma nimi lukeekin.

rai16

Portugalinkielisten maiden liput: Itä-Timor, São Tomé ja Príncipe, Portugali, Mosambik, Guinea-Bissau, Brasilia, Angola ja Kap Verde.

rai22

Praiaa Dona Maria Pian majakan tornista. Taaempana oleva, muuta kaupunkia korkeammalla oleva, rakennus on Kap Verden parlamenttitalo.

Laivalippu taskussa lähdin tutkimaan Praian rantoja. Portugalin sana “praia” kääntyy sopivasti “rannaksi”. Olisikin varmasti hauska sanoa asuvansa Rannalla!

Kävelin Plateaulta kohti etelää tavoitteenani vierailla Santiagon saaren eteläisimmässä kohdassa sijaitsevassa majakassa. Matkallani ohitin Gamboan rannan, Euroopan unionin lähetystön, Libyan suurlähetystön, luksushotelleja ja lopulta saavuin Ponta Temerosaan. Siellä sijaitsee vuonna 1881 rakennettu valkoinen majakka. Se valmistui aikana, jolloin Portugalia hallitsi kuningas Ludvig I. Puoliso oli haettu Italiasta ja tämä totteli nimeä Maria Pia. Majakka nimettiinkin kuningattaren mukaan Dona Maria Pian majakaksi. Lähde: [1]

rai18

Dona Maria Pian majakka.

rai20

Kuningatar itse.

rai19

Majakkatornin huippu.

rai23

Praiaa toiseen suuntaan tornin huipulta. Etualalla muun muassa Santa Marian saari. Varsinainen keskusta on takana keskellä.

Majakan pihapiiriä ja siellä olevia tykkejä voi tutkia vapaasti ilman pääsymaksuja, mutta jos tahtoo kiivetä torniin, tulee maksaa 200 escudon (noin 1,80 euroa) pääsymaksu majakanvartijalle. Vartija ilahtui kovasti kävijästä ja tuntui olevan hyvin ylpeä majakastaan ja varsinkin Maria Piasta. Yhdessä kiipesimme natisevia portaita ylös torniin. Puolivälissä vartija yritti saada virtaa portaikossa lepäilleeseen Obamaan. Koira ei jaksanut kiinnostua vieraasta, vaan jatkoi uniaan. Johan siestakin painoi päälle hyvää vauhtia! Majakkatornin huipulta näkyi hienosti koko Praia! Rannallehan se on nimensä mukaisesti perustettu.

Majakkakierroksen jälkeen jatkoin rantaa pitkin kohti Palmarejoa. Quebra Canelan rannalla oli jonkin verran uimareita, mutta enemmän väkeä oli rantabaareissa. Niistäkin saa ruokaa, mutta itse halusin lounastaa Quebra Canelasta parinsadan metrin päässä sijaitsevassa Praia Shopping -kauppakeskuksessa. Se on kuin mikä tahansa länsimainen ostoskeskus hampurilaisravintoloineen, mutta nyt ravintola oli suljettu! Mikä pettymys!

rai17

Quebra Canelan ranta.

Palasin takaisin kotikaupunginosaani Achada de Santo Antónioon ja astuin ensimmäiseen löytämääni ravintolaan. Se oli kansanravintola, jossa päivän annoksena oli Kap Verden kansallisruokaa cachupaa! Kyseessä on jonkin sortin muhennos, jossa on ainakin kaalia, papuja, maissia, bataattia sekä makkaraa, kanaa, possua tai kalaa. Tällä kertaa listalla oli possu-cachupaa. Lihanpaloissa oli reippaasti karvoja, isoja luunpaloja ja kaikkea mahdollista. Poistuessani lautaselle jäivätkin yllättäen lähes kaikki lihat, sen verran kuvottavaa lautasella ollut tavara oli. Saharan eteläpuolisen Afrikan ruoka ei olekaan oikeastaan vielä koskaan säväyttänyt. Ja juuri sen vuoksi pyrin, aina kun mahdollista, syömään rikkaan valkoisen kolonialistiriistäjän ruokaa, kuten hampurilaisia ja pizzaa!

rai21

Kap Verden herkullinen kansallisruoka cachupa karvoineen ja sorkkineen!

Illalla yhdeksän jälkeen matkustin taksilla Praian satamaan odottamaan katamaraanimatkaa Fogolle. Lähtö olisi iltayhdeltätoista. Matkustajia saapui vähitellen terminaaliin. Kellon lähestyessä yhtätoista, en enää ollut ainoa turisti kapverdeläisten keskellä, vaan terminaaliin tuli myös ranskalainen perhe ja parikymmenpäinen ranskalaisteiniporukka rinkkoineen ja oppaineen. Olivat menossa Bravalle.

Kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua lähtöaikaa puhelin soi. Cabo Verde Fast Ferryltä soitettiin, että lähtö on lykätty seuraavaan aamuun. Mitään syytä lykkäämiselle ei annettu. Aikataulujen muuttaminen on kuitenkin internetin keskusteluketjujen perusteella valitettavan yleistä kyseisen firman kohdalla. Myöhemmin kuulin, että Cabo Verde Fast Ferry harrastaa samaa kuin muu julkinen liikenne Afrikassa. Matkaan lähdetään, kun kulkuneuvo on täynnä tai ainakin lähes täynnä. Illan lähdölle ei siis luultavasti ollut vain riittävästi matkustajia! Noin puolet matkustajista lähti nukkumaan muualle. Itse päätin jäädä terminaalin penkille.

Tarrafalin hitaan kuoleman leiri

14.7.2015

Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.

Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.

tarrafal18

Vankileirin muuria ulkoapäin.

tarrafal16

Tarrafalin vankileirin sisäänkäynti vartiotornista nähtynä.

tarrafal17

Vankileirin muureja vartiotornista nähtynä.

Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.

Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.

tarrafal14

Selli angolalaisille poliittisille vangeille.

tarrafal15

Samainen selli sisältä. Nykyisin seinillä on vankien kuvia.

Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]

Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen “ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!

tarrafal13

Leiriä.

tarrafal19

Tämä rakennus leirin perukalla taisi olla keittiö.

Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.

Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli “hitaan kuoleman leiri”.

tarrafal11

Tarrafalin kauppahallissa on hiljaista iltapäivällä.

tarrafal12

Tarrafalin kivikkoisia rantoja.

Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!

Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.

Unelias Tarrafal

13.7.2015

Uusi viikko oli alkanut ja virastot olivat jälleen avoinna. Kävelin noin puolen tunnin matkan hostelliltani Achada de Santo Antóniosta Palmarejon kaupunginosaan. Matkalla ohitin Kap Verden parlamenttirakennuksen sekä liudan eri maiden suurlähetystöjä. Parlamenttia vastapäätä ovat edustettuina Portugali, Kiina, Venäjä, Espanja ja Yhdysvallat. Ainakin Kiinaan saakka kyseessä on myös tärkeysjärjestys. Mielestäni ainakin! Palmarejossakin on yksi konsulaatti: Guinea-Bissaun pääkonsulaatti! Jätin sinne viisumihakemukseni, mistä lisää täällä.

Konsulaattivisiitin jälkeen kävelin kaupan kautta hostellille kokkaamaan. Jo tässä vaiheessa oli tullut hyvin selväksi, ettei Kap Verde ole mikään low budget destination. Vettä ja olutta lukuun ottamatta kaikki on tuontitavaraa entisestä emämaasta Portugalista sekä muualta Euroopasta. Tästä johtuen Kap Verden hintataso on esimerkiksi Portugalia kalliimpi.

rai14

Eläimiä kaupan Sucupiran torilla Praiassa.

tarrafal10

Väsynyttä matkaseuraa matkalla Tarrafaliin.

Viisumikeikan ja ruokailun jälkeen halusin lähteä Praiasta. Käsitykseni mukaan suurin osa Santiagon saarelle tulevista matkailijoista vierailee myös saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Tarrafalin pikkukaupungissa. Sinne minäkin halusin nyt.

Pikkubusseja lähtee tiuhaan Sucupiran torin laidalta. Bussiin tunkee itsensä vähintään 15 ihmistä ja bussi lähtee ilman aikatauluja vasta sen täytyttyä. Kun yksi bussi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää seuraavaa. Reilun tunnin kestävä matka noin 70 kilometrin päähän maksaa 500 escudoa (noin 4,5 euroa). Tällä matkalla kiinnitin huomiota siihen, että muualla Länsi-Afrikassa perittäviä ja tarpeettomiksi kokemiani matkatavaramaksuja (jonka suuruus riippuu rahastajan fiiliksestä ja/tai asiakkaan ihonväristä) ei Kap Verdellä peritä lainkaan. Johtuneeko siitä, että täällä kukaan ei matkusta suurten kantamusten kanssa. Paikasta toiseen ja takaisin kun pääsee monta kertaa päivässä!

tarrafal5

Casa Strela B&B Tarrafalin laitamilla.

Tie Tarrafaliin on hyväkuntoinen ja maisemat jälleen kerran erittäin kauniit, mutta myös erittäin karut. Santiagokin vaikuttaa oivalliselta leviämisalustalta maastopaloille! Saari on selkeästi jyrkkäpiirteisempi kuin vaikkapa tasainen Boa Vista, mutta maisemien kuvaaminen olisi vaatinut bussista poispääsyä. Valitettavasti. Perillä Tarrafalissa ystävällinen kuljettajamme ajoi jokaisen matkustajan erikseen omiin osoitteisiinsa. Myös minä pääsin suoraan Casa Strela B&B -hotellini ovelle. Olin varannut hotellin kahdeksi yöksi samana aamuna.

tarrafal7

Huoneeni väritys oli vihreä.

tarrafal8

Sama huone toisesta suunnasta.

Äärimmäisen harvoin mikään majapaikka on niin viihtyisä, että siellä suorastaan haluaa viettää aikaa. Sveitsiläisen pariskunnan, Sabinan ja Andreaksen omistama Casa Strela B&B on sellainen. Se on suorastaan syy vierailla Tarrafalissa!

Hotellissa on neljä eri teemoin sisustettua tyylikästä huonetta hyttysverkoin ja kattotuulettimineen. Vessa ja suihku-kylpyamme ovat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Kattoterassilla tarjoiltava aamupala on loistava ja lisäksi hotellissa on keittomahdollisuus eli omia nuudeleitakin voi valmistaa, kunhan on tarpeeksi kyllästynyt maan hintatasoon. Wifi toimii kattoterassia myöten. Lisäksi hotelli järjestää retkiä kaikkialle Santiagolla, kuin myös vaikkapa kapverdenkreolin kursseja! Huonehinta (3 180 escudoa yöltä eli noin 28,9 euroa) oli korkeampi kuin Kap Verden majapaikoissani keskimäärin, mutta mielestäni Casa Strela on joka escudon väärti.

tarrafal4

Tarrafalin katunäkymää.

tarrafal1

Kaupungin keskusaukio ja sen laidalla oleva kirkko.

tarrafal3

Tarrafalin kunnantalo.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan Tarrafaliin, jonka keskusta on reilun kilometrin päässä Ponta de Atumin alueella, merenrannan tuntumassa, sijaitsevasta Casa Strelasta. Vajaan 7 000 asukkaan kaupunki oli iltapäivällä hyvin unelias. Vain keskusaukiolla oli enemmän väkeä. Onhan siellä ilmainen wifi! Pikkukaupungin keskustan mukulakivikadut ja niiden varsilla olevat värikkäät siirtomaa-aikaiset rakennukset katsastaa tunnissa ja sitten voikin siirtyä rannalle.

Tarrafalin hevosenkengänmuotoinen hiekkaranta on kauniilla paikalla kaupungin keskustan ja Monte Graciosa -vuoren puristuksessa. Iltapäivällä kalastajat olivat jo vetäneet paattinsa rantahiekkaan ja kauempana kävi kova kuhina kalansaaliista. Paikalliset lapset touhusivat vedessä, kiusasivat jostain rannalle erehtyneitä koiranpentuja ja joitain eurooppalaisia turistejakin olin rannalla näkevinäni.

tarrafal6

Tarrafalin ranta. Taustalla kohoaa Monte Graciosa.

tarrafal9

Pienemmät veneet on vedetty rantahiekkaan. Isommat ovat ankkurissa rannan läheisyydessä.

tarrafal2

Näkymä Casa Strelan kattoterassilta. Suoraan edessä on vain Atlantti, jossa nyt ei ole yhtään mitään nähtävää, joten laitan tähän maiseman toiseen suuntaan!

Ennen auringonlaskua istahdin Casa Strelan kattoterassille. Näkymät terassilta ovat varsin hienot, vaikkakin siellä täällä olevat rakennustyömaat hieman pilaavat maisemaa. Suoraan edessä on joka tapauksessa esteetön näkymä Atlantille, joka on sadan metrin päässä hotellista. Selkeällä säällä terassilta voi nähdä kuulemma valaita ja jopa naapurisaari Fogon tulivuoren. Sää oli nytkin selkeä, mutten silti nähnyt mitään. Söin niitä nuudeleita, kuuntelin musiikkia ja katsoin kuinka aurinko laski Atlanttiin. Olin hotellin ainoa asukas ja sain koko kattoterassin vain itselleni!

Boa Vistan kuuluisa hylky

10.7.2015

Kaksi päivää Boa Vistalla viettäneenä totesin, että saari on nähty. Olisin ollut valmis vaihtamaan saarta jo tänään. Lento Kap Verden pääkaupunkiin Praiaan Santiagon saarelle olisi kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Tämän vuoksi päädyin haahuilemaan samoja Sal Rein katuja uudelleen ja uudelleen

bvc27

Praia de Cabral ja hotellirivistö.

Kävin uudelleen myös Praia de Cabralilla eli Cabralin rannalla. Rantaviiva on hyvää vauhtia täyttymässä hotelleista. Kap Verde on kaikesta päätellen tosissaan panostamassa matkailuun, mikä onkin ainoita mahdollisuuksia luonnonvarattomilla, karuilla ja syrjäisillä saarilla. Toistaiseksi Boa Vista on maan tärkeimpään lomasaareen, Saliin, verrattuna kuulemma huomattavasti vähemmän turistisoitunut ja siis aidompi. Luultavasti Boa Vistastakin kuitenkin ajan saatossa kehittyy uusi Teneriffa. Menneiden vuosikymmenten kurjuus ja nälänhädät tulevat väistymään vähä vähältä.

bvc28

Nämä ovat Praia de Cabralilla, eivätkä siis mitenkään kuuluisia.

Sal Rein tuntumassa sijaitsee saaren ehkä tunnetuin nähtävyys: ruosteinen hylky! Vuonna 1968 saaren pohjoisrannikon Boa Esperançan rannalle haaksirikkoutui pelastusyrityksistä huolimatta espanjalainen laiva nimeltä Cabo de Santa Maria. Kyseessä ei kuitenkaan nyt ole Kristoffer Kolumbuksen Santa Maria -laiva…

Etelä-Amerikkaan matkalla olleessa Cabo de Santa Mariassa oli lastina lahjoja Espanjan diktaattori Francisco Francon hallitukselta. Aikoinaan eri tahot Brasiliassa ja Argentiinassa olivat auttaneet talouskriisissä paininutta Espanjaa. Nyt Franco halusi kiittää ja lähetti matkaan muun muassa ruokaa, juomaa, lääkkeitä, vaatteita, erilaisia koneita ja tietenkin myös urheiluautoja. Eräänä syyskuisena aamuna lahjaröykkiö oli sitten kapverdeläisellä rannalla. Paikalliset tyhjensivät aluksen ja kuljettivat tavarat aaseilla ja muuleilla Sal Reihin.

bvc30

Siellä se kuuluisa hylky makaa. Uiminen on kielletty hylyn läheisyydessä.

bvc32

Cabo de Santa Maria lähempää.

Edelleenkin, siis 47 vuoden jälkeen, ruosteinen hylky makaa Boa Vistan rannalla Atlantin ja säiden armoilla. Kapverdeläinen sanomalehti kuvailee hylkyä Boa Vistan ja koko Kap Verden symboliksi. Ainakin se on innoittanut taidemaalareita ja valokuvaajia. Ja minut vierailemaan siellä! Kävinhän jo viime vuonna erästä vähemmän tunnettua hylkyä Mauritanian rannikolla ihmettelemässä. Se on muuten nyttemmin hävitetty. Lähde: [1]

bvc31

Boa Esperançan rantaa hylyltä länteen.

Sal Rein keskusaukion laidoilla on paljon toimettomia taksikuskeja. Kesä ei ole sesonkia, joten kaikista turisteista tulee pyrkiä hyötymään. Valitettavasti turismi on nostanut taksien hinnat huimiksi, joten hinnoista saa vääntää pitkän tovin ennen kuin joku haluaa pitkin hampain lähteä matkaan. Milloin tiet ovat niin onnettomat, milloin bensa on liian kallista, milloin perheen on nälkä, milloin aurinko paistaa liian kuumasti. Kaikki varmasti pitävät paikkansa, en epäile hetkeäkään!

Hylkyä olisi voinut ajaa katsomaan edellisenä päivänä vuokraamallani mönkijälläkin, mutta ajanpuutteen takia se ei ollut mahdollista. Etäisyys Sal Reistä mahdollistaa myös kävelyn hylylle, mutta opaskirjojen, Sal Rein matkailuneuvonnan ja paikallisten mielestä se on typerä ajatus. Ranta ja reitti sinne on pahamaineista, ja on riski joutua ryöstetyksi ja mukiloiduksi. Ja kun hylylle päin sitten lähdimme taksikuskin kanssa, kulki tie halki surkeimman hökkelikylän minkä olen koskaan nähnyt! Ja Kap Verde sentään, ainakin paperilla, on kehittyneintä Afrikkaa. Varoitukset saattoivat olla paikallaan.

bvc34

Hökkelikylä Sal Rein laitamilla.

bvc33

Tie hylylle.

Hylylle ajaa Sal Reistä noin vartissa. Tie on huono, se on vain jonkinlainen ura. Maisemat ovat karunkauniit, kuten ne nyt Boa Vistalla tapaavat olla. Perillä oli muutama muukin turisti Cabo de Santa Mariaa ihmettelemässä. Hylky on ilmeisesti suosittu retkikohde. Eräänlainen pakollinen kohde saarella vieraileville.

bvc29

Laivan osa?

Itse hylky on vaarallinen, eikä sitä pidä lähemmin tarkastella. Rantahiekalta on mahdollista bongata kaiken roskan seasta laivasta irronneita tai irrotettuja osia. Kaiken kukkuraksi ranta on kilpikonnien muninta-aluetta.

Boa Vistan kierros mönkijällä

9.7.2015

Vaatimattomasta väkiluvustaan huolimatta Boa Vista on pinta-alaltaan (620 neliökilometriä) Kap Verden saariryhmän kolmanneksi suurin saari. Edelle kiilaavat vain Santo Antão ja pääsaari Santiago. Nähtävää saarella siis riittää päiväksi tai kahdeksi, mutta ei pidemmäksi aikaa ellei sitten halua maata rannalla tai uima-altaalla tai vaihtoehtoisesti harrastaa jotain vesiaktiviteettiä.

Boa Vistan koluaminen pääkaupungin Sal Rein ulkopuolelta vaatii joko nelivetoauton vuokraamista kuljettajineen (kokopäiväkierroksen hinta kyselyideni perusteella noin 80-90 euroa sisältäen polttoaineen), opastetulle jeeppi- tai mönkijäsafarille osallistumisen tai sitten oman mönkijän vuokraamisen, kuten itse tein!

bvc25

Vuokramönkijäni. Taustalla saaren harvoja hyväkuntoisia tieosuuksia.

Mönkijöitä saa vuokrattua Sal Rein keskustan matkailuneuvonnasta, joka näyttää pyörivän italialaisvoimin. Matkailuneuvonnan italialaissetä ilmoitti välittömästi muistavansa kasvoni jostain. Ja minä kun en ole koskaan Italiassa käynytkään! Oikeastaan vuokraajana toimi Top Excursion Quad -niminen yritys, joka toimii samassa tilassa neuvonnan kanssa. Heinäkuussa 350-kuutioisen Goes-merkkisen mönkijän sai ilman ongelmia seuraavaksi aamuksi. Ja mikä parasta: ilman opasta!  Päivävuokran hinta on 70 euroa, mutta jos mönkijän vuokraa kahdeksi tai useammaksi päiväksi, laskee myös hinta.

Kap Verde on lisäksi niin kehittynyt kehitysmaa, että täällä mönkijäkuskin tulee käyttää kypärää ja allekirjoittaa sitoumus pysyä poissa dyyneiltä. Ne ja niiden kasvillisuus kun on kovin haavoittuvaista.

bvc

Mukulakivitie Rabilin ja Povoação Velhan kylien välillä. Taustalla kohoaa Rocha Estância -vuori.

No, miksei saarta pääse tutkimaan ihan vain polkupyörällä tai skootterilla? Siksi, koska Boa Vistan tiestö on niin surkeassa kunnossa. Ainoastaan tie Sal Reistä lentoasemalle on asfaltoitu ja ajettavissa myös polkupyörällä. Samoin saaren pohjoisosassa sijaitsevaan Bofareiran kylään pääsee hyvää ja uutta päällystetietä pitkin. Sinne on matkaa Sal Rein keskustasta noin 15 kilometriä. Lentokentälle noin kahdeksan kilometriä. Skootterilla saareen on kuulemma mahdollista tutustua, jos vain ajaa tarpeeksi kovaa. Näin sanoi samassa hostellissa majoittunut ranskalainen. Hostellin sveitsiläinen asukas sen sijaan totesi sen mahdottomaksi, luovutti ja vuokrasi minun tavoin mönkijän.

Saaren tiet ovat nimittäin huonokuntoisia mukulakiviteitä! On mahtanut olla urakka rakentaa ne, mutta kai ne asfalttia paremmin kestävät. Paikoin mukulakivitiet ovat niin onnettomassa kunnossa, että viereen soralle ja hiekalle on syntynyt uusi tie, välillä tietä ei ole tunnistaa tieksi lainkaan, enkä ymmärrä miten nelivetoautotkaan kaikille teille pääsevät. Mielestäni mönkijä on ainoa oikea kulkupeli Boa Vistalle.

Mönkijäyrittäjä ehdotteli minulle erilaisia kohteita, kuten esimerkiksi menopaluuta saaren etelärannikolla sijaitsevalle Santa Mónican rannalle. “Ajat sinne, olet siellä päivän ja tulet iltapäivällä takaisin!” Että maksaa 70 euroa, että pääsee uimarannalle! Minä halusin nähdä kaiken yhdessä päivässä. Kiertää koko saaren. Boa Vista kun on ainoastaan noin 30 kilometriä leveimmältä kohdaltaan.

Aluksi kuitenkin lähdin ajamaan kohti sitä hehkutettua Santa Mónican rantaa. Rabilin kylän jälkeen tie on pääasiassa hyvin huonossa kunnossa aina Povoação Velhan pikkuiseen kylään saakka. Kylän jälkeen “tie” on umpisurkea ura tai useampi umpisurkea ura. Mönkijä pääsee oikeuksiinsa! Huippunopeudet tällä vajaan viiden kilometrin loppuosuudella ennen rantaa eivät ole kummoiset, mutta pääsee sielläkin välillä pöllyttämään punaista hiekkaa oikein kunnolla. Tai vaihtoehtoisesti ajamaan pölypilvessä, jos kohtaa ryhmän mönkijäsafarilaisia.

bvc26

Maisemaa Povoação Velhan ja Santa Mónican rannan väliltä.

bvc24

Tie Santa Mónican rannalle.

Santa Mónican ranta on suojeltu, pitkä ja valkohiekkainen. Paratiisiranta parhaimmillaan. Täältäkin ne palmut tosin vain puuttuvat. Mitään palveluita tai rakennuksia rannalla ei myöskään ole, ja toivottavasti tänne ei milloinkaan kohoa ainuttakaan all inclusive -lomakylää! Paljon turisteja rannalla kuitenkin nyt oli. Pääosin tulleet mönkijäsafarilla, osa myös jeepeillä. Aikani kävelin rantaa edestakaisin, bongasin rapuja ja totesin paikan nähdyksi. Äkkiä siellä vain ihonsa polttaisi!

bvc22

Santa Mónican ranta ja turistit.

bvc23

Yritys kohti Ponta Varandinhaa tyssäsi dyyneihin.

Santa Mónicasta pääsee kuulemma jonkinlaista uraa ja ihan laillisesti Ponta Varandinhaan, joka on Boa Vistan saaren läntisin paikka. Vajaan tunnin harhailun jälkeen totesin sen jäävän minulta näkemättä. Yksi “tie” törmäsi dyyneihin, joilla en tahtonut rangaistuksenkin pelossa ajaa ja toinen muuten vain loppui kesken! Palasin samoja jälkiä takaisin Santa Mónicaan ja sitä kautta Povoação Velhaan.

bvc21

Povoação Velhan kylän keskusaukio.

bvc20

Kauniita rakennuksia samaisessa kylässä.

Povoação Velha sijaitsee jylhän, 354-metrisen, Rocha Estâncian juurella. Vierailin kylän pienessä kappelissa, hautausmaalla ja lopulta pysäköin mönkijäni kylän keskusaukion laidalle. Kylästä saa hyvän käsityksen jo muutaman minuutin kävelyn perusteella. Luonnollisesti myös tästä kylästä voi ostaa matkamuistoja repun täyteen, sillä senegalilainen rasta tännekin oli päätynyt kauppaa pitämään.

Seuraavan pidemmän pysähdyksen tein Rabilin keidaskylässä saaren lentoaseman takana. Silmällä arvioiden Rabil on Boa Vistan toiseksi suurin kylä, sillä siellä kaduilla on väkeä ja liikenteessä jopa autoja! Ajelin Rabilin läpi takaisin pääkaupunkiin Sal Reihin tankkaamaan, sillä en halunnut ottaa riskiä, että jään kuivan tankkini kanssa jonnekin kymmenien kilometrien päähän jumiin. Boa Vistan ainoa huoltoasema sijaitsee tietenkin pääkaupungissa.

bvc16

Bofareiran katunäkymää.

Saatuani tankin täyteen, otin suunnaksi saaren itärannikolla sijaitsevan Morro Negron majakan. Lähdin lähestymään itää valitsemalla hyväkuntoisen asfalttitien Bofareiran kylään. Bofareira on Povoação Velhaa pienempi, mutta sen kylänraitilla oli sentään joitain kyläläisiäkin. Ystävälliset kyläläiset neuvoivat minut oikeaan suuntaan käytyäni ensin kyläkaupassa ostamassa muffinsseja! Bofareiran jälkeen tie on taas tuttua Boa Vistaa eli mukulakivitietä. Liikennettä ei ollut ennen Bofareiraa eikä sen jälkeenkään nimeksikään: yksi aasi kuskeineen, moottoripyörä sekä yksi auto.

bvc17

Boa Vistalla Kap Verde on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen eli vihreä! Tämä kuva on Bofareiran ja João Galegon kylien väliltä. Kuvassa on luultavasti 289-metrinen Abrolhal-vuori.

Noin kolme kilometriä ennen João Galegon kylää, tie Bofareirasta yhtyy länsirannikolta itäosan kyliin johtavaan “valtaväylään”. Sekin on samaa mukulakivitietä. João Galegon jälkeen seuraava kylä on Fundo das Figueiras, joka on hyvinkin kuvauksellinen pikkukylä. Pysäköin mönkijäni kirkon eteen ja kävelin hetkisen.

bvc19

Fundo das Figueiras.

bvc18

Fundo das Figueirasin kirkko.

Seuraava ja viimeinen kylä ennen Morro Negron majakkaa on Cabeço dos Tarafes, joka on entistäkin uneliaampi kyläpahanen. Sieltä johtaa mutkitteleva ura halki kuumaisemien aina Boa Vistan ja samalla koko Kap Verden itäisimpään kolkkaan! Tie majakalle ei ole enää typerimmänkään autoilijan ajettavissa, sillä sinne uskaltautuvien lienee mahdotonta välttyä rengasrikotta. Ja eipä sillä tiellä ollutkaan sitten muita kuin minä. Ja muutamia vuohia siellä täällä.

bvc13

Raunio matkalla Morro Negroon.

bvc14

Tie Morro Negroon. Majakka häämöttää valkoisena pisteenä vuoren huipulla.

Morro Negron majakka sijaitsee korkealla, mutta ylös asti on mahdollista ajaa mönkijällä ja minähän ajoin. Samoin hylätyn majakan huipulle on mahdollista kiivetä. Koko paikan ja upeat kuumaisemat joka suuntaan saa todennäköisesti vain itselleen. Seuraava maa-alue majakasta itään on Afrikan manner ja Senegal. Majakka on muuten rakennettu ilmeisesti vuonna 1930, sillä löysin asiasta kertovan laatan hylätystä rakennuksesta.

bvc9

Morro Negron majakka.

bvc10

Näkymä Morro Negron majakasta kohti pohjoista. Kuvassa ainakin Praia do Mosquito -ranta.

bvc11

Majakan laitteistoa.

bvc12

Karu näkymä länteen majakasta. Keskellä majakalle johtava kinttupolku.

Morro Negrolta on ajettava takaisin samoja jälkiä pitkin ainakin Cabeço dos Tarafesin kylään saakka. Sieltä voi jatkaa etelään ja kiertää vaikka koko saaren, mutta se on kuulemma hyvin vaikeaa “tien” huonon kunnon vuoksi. Palailinkin samaa tietä pitkin ensin Fundo das Figueirasiin ja João Galegoon. Jälkimmäisen kylän jälkeen jatkoin Deserto de Viana -nimiselle aavikolle. Tai sen halki aina Rabilin kylään saakka.

bvc15

Mukulakivitie halki Deserto de Vianan.

Hieman ennen kello kuutta iltapäivällä, kun hurautin takaisin Sal Reihin, mönkijäni mittariin oli kertynyt päivän aikana 150 kilometriä. Ihokin vähän punotti.

Omatoimisesti Boa Vistalle

7.-8.7.2015

Kap Verden saarivaltio joitain satoja kilometrejä Senegalin edustalla Atlantin valtameressä on kiehtonut pitkään. Syytän siitä vuosia sitten ahkerasti selailtuja Finnmatkojen lomaesitteitä. Maahanhan on jo pitkään päässyt Suomestakin suorilla Finnmatkojen lomalennoilla, mutta vain talviaikaan. Juuri talvi onkin se aika, jolloin Kap Verdellä on sesonki. Tai oikeammin sesonki on vain Boa Vistan ja Salin saarilla, jotka haalivat kaikki eurooppalaisten charter-lennot ja sitä myöten turistit. Vain noin viisi prosenttia Kap Verdelle matkustavista valitsee jonkun muun kymmenestä pääsaaresta. Mielenkiintoisesti maan merkittävin kansainvälinen lentoasemakin sijaitsee juuri Salilla, eikä suinkaan maan pääkaupungissa Praiassa Santiagon saarella!

Kap Verdelle pääsee eri puolilta Eurooppaa reittilennoilla, mutta niiden hinnat ovat omalle kukkarolleni aivan liian korkeita. Näin kesäaikaan paras reitti Kap Verdelle, eli joko Boa Vistalle tai Salille, kulkeekin jonkun eurooppalaisen suurkaupungin kautta lomalennolla. Itse varasin Boa Vistan -lentoni Saksan TUI:n sivuilta. Lähtökenttiä on useita ympäri Saksaa. Helpoimmat suomalaisesta näkökulmasta ovat varmasti Frankfurt, Berliini ja München. Oma lentoni lähti Frankfurtin lentoasemalta aamuyöstä 8.7. Koska kyseessä oli TUI-yhtiön lomalento, ei lennolla saanut veloituksetta yhtään mitään. Vaikka lennon sainkin varattua suomalaisella luottokortillani suoraan TUI:n nettisivuilta, ei aterian ostaminen enää onnistunutkaan. Onneksi sen saa ostettua samaan hintaan myös suoraan lentoemoilta. Omin eväinkin pitkään lentoon voi varautua. Tosin aamuyöstä turvatarkastuksen jälkeiset kaupat ja ravintolatkaan eivät olleet vielä avoinna, joten edes vesipulloa en lennolle saanut mukaan!

bvc3

Haribon siivin Afrikkaan!

Lentoaika Saksasta Boa Vistalle on hieman pidempi kuin Suomesta Kanarialle, mutta siinähän se menee nukkuessa ja lentoreittiä näytöltä tarkkaillessa. Tuttuja marokkolaisia ja mauritanialaisia paikkoja viistäen kone kääntyi vähän ennen Senegalin rannikkoa kohti Kap Verden saariryhmää. Hieman ennen laskeutumista ilmasta näkee, että sekä Sal että Boa Vista ovat silkkaa kuivaa ja ruskeaa hiekkaerämaata, siis juuri täydellistä kaikille Saharaan tykästyneille reissareille

Jo Frankfurtin kentällä värikäs Haribo-lentokoneemme oli saanut suunnilleen jokaisen matkalaisen ottamaan kuvan. Nyt sama toistui Kap Verden päässä koneesta päästyämme, vaikka lentokoneiden kuvaaminen Boa Vistan lentoasemalla onkin vihaisesta sormienheristelystä päätellen kiellettyä.

Boa Vistan lentoasema on mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka kyseessä on uusi ja upea asema, ei siellä kattoja ole liiaksi asti. Kyseessä on ulkoilmaterminaali, mikä on ihan luonnollista maassa, jossa paistaa lähes vuoden jokaisena päivänä ja jossa sadekausi on vain nimellinen kausi vuodessa. Terminaalirakennuksen kuvaamiseenkin suhtauduttiin vihamielisesti.

Suomalainen tarvitsee viisumin Kap Verdelle, mutta mitään etukäteissuunnittelua ei vaadita, sillä viisumin saa kätevästi saavuttaessa maahan ilman mitään lomakkeiden täyttämistä. Viisumin hinta on maltilliset 25 euroa, ja se on ainoastaan normaalikokoinen leima passissa. Leiman lisäksi viisumivirkailija toivottaa hyvää lomaa Kap Verdellä, mikä on aivan ennenkuulumatonta kehitysmaiden rajoilla! Toisaalta nyt olinkin saapumassa tämän maan toiseksi merkittävimpään turistirysään!

bvc1

Kotikatuni Sal Reissä. Oikealla La Boaventura -hostellini.

bvc2

Näkymä hostellini toisesta kerroksesta sisäpihalle ja merelle. Taustalla Sal Rein kaupungin edustalla oleva pikkuinen samanniminen saari.

Sain rinkkani hihnalta lähes välittömästi, minkä jälkeen otin taksin Sal Rein kaupunkiin hintaan seitsemän euroa. Sal Rei on noin 8 000 asukkaan saaren pääkaupunki ja samalla myös ylivoimaisesti suurin asutuskeskittymä. Yli puolet saaren väestöstä asuu siellä. Olin varannut majoituksen kolmeksi yöksi saaren ainoasta hostellista, La Boaventurasta. All inclusive -lomakylien täyttämässä maassa hostellit ovat harvinaisuus. Yö neljän hengen dormissa maksoi kymmenen euroa yöltä. La Boaventura on ranskalaisen miehen pyörittämä hotelli-hostelli, jossa on ravintola ja baari sekä toimiva wifi. Sijainti merenrannalla kävelyetäisyydellä kaikista palveluista on lyömätön.

bvc8

Rua dos Emigrantes -katu johtaa Sal Rein keskusaukiolta, Largo de Santa Isabelilta, muun muassa postitoimistolle. Kuva otettu kaupungin kirkon edustalta.

Unettoman yön Frankfurtin lentoasemalla viettäneenä lähdin silti varsin pian tutkimaan Sal Rein keskustaa. Kapverdeläinen ruoka kaupungin keskusaukion laidalla sijaitsevassa Naida-ravintolassa ei ainakaan vakuuttanut. Ei maultaan, eikä hinnaltaan. Miekkakalaa ja ranskalaisia. Turistihinnat. Palvelu sen sijaan oli ystävällistä ja odotellessani ruokaa eteen kannettiin erilaisia Kap Verdeä käsitteleviä lehtiä. Myös netti ravintolasta löytyy: nimittäin Kap Verden kaikkien pitäjien keskusaukiolla on ilmainen wifi, joka nyt täällä vain sattui yltämään Naidan oviaukollekin!

bvc6

Siirtomaa-aikainen rakennus Sal Rein keskustassa.

bvc4

Sal Rein kirkko.

Siirtomaa-aikaisten talojen ja mukulakivikatujen hallitsevan Sal Rein on mahdollista koluta yhdessä päivässä ja aikaa jää runsaasti vielä uimarannallekin. Keskellä kaupunkia on kirkko, vähän syrjemmällä kalasatama ja kaduilla senegalilaisia matkamuistomyyjiä ynnä muita huijareita. Alkuperäiset kapverdeläiset ovat rauhallisia ja ystävällisiä luonteeltaan, eivätkä hyöki turistin kimppuun, kuten Senegalista tulleet siirtolaiset. Kai se eurooppalaisiin sekoittuminen on vähän temperamenttia rauhoittanut! Pistäydyin huvikseni erääseen senegalilaispuljuun kyselemään lippiksen hintaa, sillä Afrikan aurinko pehmentää pään helposti ilman suojausta. En tiedä, mitä tämänkin kauppiaan päässä liikkui, kun halvannäköistä Made in China -merkinnöin varustettua lakkia kaupitteli laadukkaana kapverdeläisenä käsityönä, joka oli maksanut kauppiaalle kokonaiset 30 euroa! Oikea hinta lienee 30 senttiä. Lippiksen hinnasta päästiin sopuun, mutta vaihtorahaa ei ah-niin-tuttuun-senegalilaiseen-tapaan haluttu antaakaan takaisin. Olisikin pitänyt ostaa matkamuistoja reppu täyteen! En ostanut. En yhtään ihmettele, miksi pakettimatkalaiset viihtyvät niissä all inclusive -hotelleissaan ja vierailevat pikkuisessa Sal Reissä ainoastaan opastetulla retkellä. Varmasti ainakin monien pohjoismaalaisten kohdalla paikallaan.

bvc7

Sal Rein katuja.

bvc5

Sal Rein rantamia. Kesällä merikin on tyyni.

Iltapäivällä vuokrasin itselleni mönkijän seuraavaksi päiväksi, minkä jälkeen pulahdin Atlanttiin. Sal Rein hiekkarannat ovat pitkiä, vesi matalaa, aallot olemattomia näin kesällä ja tilaakin on hehtaarikaupalla, mutta yksi negatiivinen asia näillä paratiisirannoilla on: nimittäin aggressiiviset kulkukoirat, jotka hyökkivät kimppuun, häiritsevät auringonottamista, käyvät yllättäen näykkäisemässä jalasta tai muuten vain seuraavat nälissään. Kättäpidempää mukaan rannoille!