Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.

Päiväntasaajan ylitys Rolasin paratiisisaarella

22.2.2018

Pääsimme turvallisesti Porto Alegreen São Tomén saaren eteläisimpään kärkeen. Sieltä vuokrasin veneen, joka veisi meidät Rolasin saarelle. Mopotaksikuskini Adílsonin serkkupoika lupasi edestakaisen venematkan 30 eurolla. Onhan matkaa saarelle puolisen tuntia ja olihan veneessämme perämoottori, joka syö polttoainetta. Joka tapauksessa olin odottanut korkeampaa hintaa. Lähdimme matkaan saman tien hienolla, moneen kertaan paikatulla veneellämme, jossa oli upea keulakoriste: nukenpää! Sain jopa pelastusliivin, olinhan maksava asiakas. Aallokko ei ollut lainkaan paha, eikä kastuminen minua olisi kyllä haitannutkaan. Alkumatkasta ymmärsin mopokuskini ja venekuskini keskustelevan keskenään kilpikonnista (portugaliksi tartaruga). Minä en konnia nähnyt, mutta täällä niitä kuulemma vilisee ja nyt oli lisäksi muninta-aika parhaimmillaan!

Adílson matkalla Porto Alegresta Rolasin saarelle. Taustalla vielä São Tomén saarta.

São Tomén saaren eteläisiä paratiisirantoja.

Rolas ei ole ihan suoraan Porto Alegren kohdalta etelään, vaan ensin on navigoitava hieman länteen. Aluksi sivusimme São Tomén aivan eteläisimpiä hiekkarantoja. Palmujen reunustamia paratiisirantoja jokainen. Lähinnä Porto Alegrea sijaitseva ranta on nimeltään Praia Gamboa. Seuraavien rantojen nimetkin minulle tietenkin kerrottiin, vaan eivät kyllä jääneet mieleen. Praia Inhame sen sijaan jäi, sillä siellä tiesin sijaitsevan kalliimmanpuoleisen Praia Inhame Eco Lodge -hotellin. Kaiketi Inhamen ranta on myös São Tomén kaikkein eteläisin.

Saavumme Rolasin saarelle. Kuvan kukkula on entinen tulivuori ja sen huipulla sijaitsee päiväntasaajamonumentti.

Näiden palmujen takana on yksi koko maan parhaista rannoista, Praia Café.

Pian Rolas alkoi lähestyä. Saaren pohjoisrannikkoa hallitsee korkea kukkula, joka taitaa olla entinen tulivuoren huippu. Kukkulan laella on kuuluisa päiväntasaajan sijainnin osoittava monumentti. Rantauduimme kuitenkin vielä pohjoisen pallonpuoliskon puolelle, Praia Pesqueiralle. Tätä rantaa ja siellä olevaa laituria käyttää saaren paikallisväestö. Itse asiassa minua vähän yllätti, että saarella ylipäänsä on vielä paikallisasutustakin. Olin ymmärtänyt asian väärin. Rolasille vuonna 2000 perustettu Pestana Equador -resortti oli pakottanut pienen São Franciscon kylän muuttamaan. Olin luullut sen asukkaiden muuttaneen kokonaan mantereelle, mutta oikeasti kylän sijaintia oli vain muutettu länteen päin! Sittemmin portugalilainen Pestana on yrittänyt karkottaa paikalliset kokonaan saarelta siinä onnistumatta. São Francisco on muuten tyypillinen afrikkalaiskylä lautahökkeleineen, mutta sieltä voi löytää myös matkamuistomyymälän.

São Franciscon pääkatu.

Rolas on São Tomén ja Príncipen saarten tavoin tiheän kasvillisuuden peittämä. São Tomélla tavattava myrkyllinen musta käärme (cobra preta) ei täällä kuitenkaan kuulemma elele.

Kävelimme São Franciscon poikki ja venekuskini tuntui tuntevan jokaisen kylässä. São Francisco on varmasti harvoja asutuksia maailmassa, jotka sijaitsevat täsmälleen päiväntasaajalla. Täällä sitten ylitin päiväntasaajan ensimmäistä kertaa elämässäni. Voiko enää paljon upeampaa ja eksoottisempaa paikkaa olla ylittämiselle, kuin pieni São Tomé ja Príncipeen kuuluva saari! Kylässä ei ollut mitään päiväntasaajasta kertovia merkkejä, se olisi siellä kukkulan laella.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulalle johtavaa polkua. Se kiertää kukkulan rinteellä ja on aika epäsiistissä kunnossa. Enkä puhu nyt mistään muovipulloista ja tupakantumpeista, vaan kookospalmuista ja muista puista tulleesta materiaalista. Toisaalta, jos polku olisi ollut puhtaaksi haravoitu, olisiko paikassa ollut samanlaista viehätystä. Huipulla on kaakeleista askarreltu maailmankartta, missä São Tomé ja Príncipen kohdalla on tuo monumentti. Täällä ylitin päiväntasaajan monia kertoja pohjoisesta etelään ja takaisin. Nyt tiedän, miltä ulkomaalaisista tuntuu ylittää napapiiri Lapissa.

Päiväntasaaja Rolasin saarella. Kuva otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta kohti taustalla näkyvää São Tomén saarta.

Laskeuduimme alas päiväntasaajamonumentilta ja lähdimme katsastamaan Rolasin pohjoispuolen rantoja. Praia Café on kuulemma Rolasin paras ja kuuluisin ranta. Ja olihan se upea. Kävin uimassa, oppaani odottelivat rannalla. Sitten lähdimme seuraavalle rannalle. Praia Café sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta 50 metrin päässä lounaaseen sijaitseva Praia Pombo onkin jo eteläisellä pallonpuoliskolla. Rannalla olivat kilpikonnat käyneet munimassa ja munintapaikat oli merkitty kepein, ettei kukaan vain tulisi häiritsemään.

Praia Caféllakin on tilaa.

Näkymä Praia Cafélta kohti Praia Pomboa. Jossain tuossa kulkee myös päiväntasaaja.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti Praia Bateriaa. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin metsässä kulkeva polku oli täynnä kaikenlaista puista irronnutta “roskaa”, kuten kookospähkinän kuoria. Tässä vaiheessa voi kertoa, että venekuskillani ei ollut jaloissaan minkäänlaisia kenkiä missään vaiheessa retkeämme, eikä polku ollut mikään paras kävelyä ajatellen! Paikalliset asukkaat, niin miehet kuin naisetkin, olivat metsässä töissä aukomassa kookoksia ja irrottamassa valkoista sisusta. Onko tämä sitä koprantuotantoa? Tapasimme jopa São Franciscon kyläpäällikön työn touhussa. Metsässä tapaa myös runsaasti sikoja, joita tosin tapaa kyllä kaikkialla São Tomélla.

Avattuja kookospähkinöitä Praia Baterian tuntumassa.

Praia Bateria.

Forno da Cal ja paljasjalkainen venekuskini.

Praia Bateria on pitkä ja kapea, muutaman metrin korkuisten seinämien eristämä merenlahti. Pohjukassa on pieni hiekkaranta. Ranta oli tyhjä, enkä muutenkaan Rolasin rannoilla nähnyt ketään. Paitsi yhden pariskunnan Praia Cafélla. Praia Baterian lounaispuolella on pieni Ponta da Furna -niminen niemi ja niemellä erikoinen geologinen muodostuma: Forno da Cal -niminen “blowhole“. Se on siis reikä kalliossa, joka sattuu olemaan yhteydessä mereen. Vähän rajumpi merenkäynti pukkaa reiästä vettä geysirin tavoin. Nyt meri oli rauhallinen, mutta pelottavaa ääntä reikä silti piti. Kuin joku paholainen olisi hönkäillyt syvyyksistä. Reiän höngintä pelästytti paikan ensimmäistä kertaa nähneen mopokuskini Adílsonin niin pahasti, että hän paikalta paniikissa paenneena teloi varpaansa pahan näköisesti. Onneksi mukanani oli laastareita.

Tällä poukamalla tuskin on nimeä.

Pois lähdettäessä halusin vielä uteliaisuuttani pistäytyä Pestana Equadorissa ja tarkistaa, miltä näyttää luksusresortti, jota Tripadvisorissa ja Booking.comissa kilvan haukutaan. Pitkälle en päässyt, sillä olisi pitänyt maksaa pääsymaksu (ihan ymmärrettävää kyllä). Ihan vain, että olisin päässyt näkemään yli 200 euroa yöltä veloittavan resortin ja “Länsi-Afrikan suurimman uima-altaan”. Sellainen täällä Pestanan mukaan on. Siispä otimme suunnaksi veneemme ja edelleen Porto Alegren. Rolas oli nähty ja päiväntasaaja ylitetty. Vieläpä moneen kertaan!

Viidakkovaellus Príncipen saaren sisäosiin

20.2.2018

Príncipellä on syytä mennä metsään, onhan saari vuodesta 2012 lähtien ollut Unescon biosfäärialue! Príncipen biodiversiteetti on huikea ympäröiviä merialueita myöten: saarella asustaa lukuisia kotoperäisiä lajeja, kuten lintuja, matelijoita, lepakoita, hyönteisiä ja kasveja. Luonto on monin paikoin koskematonta, sillä ihmisiä saarella on vähän: vain reilut 7 000.

São Tomén ja Príncipen matkailuviranomaisten luomien brosyyrien mukaan saarella on useita mahdollisia paikkoja, missä mennä sinne metsään patikoimaan. Mitään käytännön tietoa oppaista ei irti saa, ei esimerkiksi tietoa reittien kestosta, ei karttoja. Ainoastaan hehkutusta upeista perhosista ja maisemista ja vastaavista. Tällä ajetaan takaa tietenkin sitä, että matkailija palkkaisi oppaan itselleen, joka johdattaisi kaikkiin hienoihin paikkoihin. Oppaita saa varmasti palkattua Santo Antóniosta. En minäkään viidakoihin yksinäni olisi mennyt, jos olisin ollut Afrikan mantereella tai vain São Tomélla (jossa asustelee myrkyllinen musta kobra). Príncipeltä kuitenkin sattuvat puuttumaan myrkylliset käärmeet ja muu ikävä eläimistö. Lisäksi saari on pieni.

Tien päässä portaat Porto Realin vanhalle kasvillisuuden valtaamalle sairaalalle.

Sairaalan käytäviä.

Príncipellä on panostettu opastetauluihin. Tässä opaste Santa Joaquinan näköalapaikalle johtavalle TR 1 -reitille.

Olin onkinut netistä kuvan yhden viidakkoreitin opastetaulusta. Lähdin etsimään sitä, sen kerrottiin olevan Porto Realin vanhan sairaalan luona. Porto Real on pieni kylä Santo Antóniosta lounaaseen eli saaren sisäosiin. Tänä aamuna aurinko yritti paistella ja kapuaminen ylös Porto Realiin oli varsin raskas haaste. Tie perille Porto Realin “keskustan” tuntumaan saakka oli päällystetty. Kylän vanha sairaala, antico hospital, löytyy, kun kääntyy vasemmalle ensimmäisenä eteen tulevasta T-risteyksestä. Tästä lähtien tie on päällystämätön. Parin sadan metrin päässä risteyksestä kasvillisuuden seasta erottuvat kiviportaat. Niiden yläpäässä on kasvillisuuden huolella valtaama entinen sairaalarakennus. Rakennuksen vieressä on sitten tuo mainitsemani opastetaulu, joka ohjaa TR 1 -reitille. Sen lopussa, kuuden kilometrin päässä sijaitsee Santa Joaquinan näköalapaikka. Aikaa paikan saavuttamiseen kerrottiin kuluvan kolme tuntia.

Tässä vaiheessa reittiä polku vielä erottuu kasvillisuudesta.

Reitti on merkitty keltaisin kiviin tai puihin maalatuin nuolin.

Päätin lähteä katsomaan reitin, kävelisin niin pitkälle kuin huvittaisi. Eksyminen ei olisi kovin todennäköistä, sillä polku on pääosin ihan hyvin merkitty keltaisilla TR 1 -teksteillä ja nuolilla kivissä ja puissa. Aivan aluksi reitillä voi ajaa autollakin, mutta nelivedon se vaatii. Pian polku kuitenkin kasvaa paikoin umpeen, eikä eteenpäin pääse kuin jalan. Jossain vaiheessa kyltti kertoo saapumisesta Ôbon kansallispuistoon, joka käsittää miltei puolet Príncipestä. Siitä lähtien moottoriajoneuvot ovat kokonaan kiellettyjä, vaikka mielestäni enää pitkiin aikoihin ei polku ole ollut ajokelpoinen. Sen sijaan paikoin tarvitsisi viidakkoveistä.

Viidakossa mekkalaa pitävät ainoastaan järjettömän värikkäät linnut, jotka nekin kyllä saavat aikaan pelottavia ääniä. Suomalainen metsä kuulostaa täysin toisenlaiselta. Välillä meteliä aiheuttivat tippuvat kookospähkinät, mutta ei täällä hengestään pääse minkään eläimen toimesta. Malariankin taiwanilaiset ovat kitkeneet saarelta lähes kokonaan. Hyttysmyrkky on kuitenkin ihan ehdoton vaelluksella!

Maisemia puolivälistä reittiä.

“Polku” puolivälissä reittiä.

Ilmeisesti leipäpuun (fruta pão) hedelmä.

Reitin puolivälin tienoilla polku häviää hetkeksi kokonaan, samoin häviävät keltaiset opastemerkinnät. Ehkä kasvillisuus on syönyt ne. Kaiken tämän kruunaa se, että polku kulkee vuorenrinnettä pitkin. Vaarana TR 1 -reitillä lieneekin ainoastaan putoaminen polulta. Ei siinä ruohikossa tosin pitkälle putoa! Toisaalta apua saa kyllä soitettua tarpeen vaatiessa, sillä ainakin CST:n liittymä mobiilidataa myöten toimi moitteetta kaikkialla täällä Príncipen sisäosissakin. Mukaan patikkaretkelle kannattaa ottaa pitkät housut kasvillisuuden ja niiden hyttysten takia.

Saavutin Santa Joaquinan näköalapaikan, miradouron, 1,5 tunnissa. Viimeiset sadat metrit polku nousee serpentiininä ylös rinnettä. Paikoin kipuamista on helpotettu köysillä. Rinteeseen päästyäni taivas oli synkentynyt entisestään ja metsä oli varsin pimeä. Santa Joaquinan näköalapaikalta avautui hieno näkymä alas Santo Antónioon, vaikka alempana näytti satavan rankasti. Olin 326 metrin korkeudessa merenpinnasta ja suunnilleen Príncipen keskipisteessä. Olin kahden Príncipen korkeimman vuoren välissä ainakin Google Mapsin mukaan: jossain pohjoispuolella kohosi 680-metrinen Pico Papagaio ja jossain eteläpuolellani oli saaren korkein vuori Pico de Príncipe, 948 metriä merenpinnan yläpuolella.

Näkymä Santa Joaquinan näköalapaikalta alas Santo Antónioon, joka sijaitsee keskellä kuvaa kapean merenlahden pohjukassa.

Polku príncipeläisessä viidakossa.

Porto Realin hylättyä koulua sponsoroivat Euroopan unioni ja Unicef.

Söin eväitä näköalapaikalla ja lähdin takaisin samaa polkua pitkin, sillä mitään kierrosta tässä ei voisi tehdä. Ellei sitten lähtisi täysin tallaamattomille poluille (joita ei edes ole). Tallaamaton TR 1 -reittikin tuntui olevan, sillä en nähnyt muita ihmisiä koko retkellä. Vain liskoja, rapuja, lintuja ja hyttysiä. Kaikkiaan menopaluu Porto Realista Santa Joaquinaan ja takaisin vei kolmisen tuntia.

Ensimmäiset ihmiset näin vasta Porto Realissa ja lisää tuli vastaan perillä Santo Antóniossa. Kaupungissa paisteli taas vähän aurinko ja päätin juhlistaa sitä lähtemällä rannalle. Praia Évora eli Évoran ranta sijaitsee Santo Antóniosta itään, ehkä kahden kilometrin päässä. Sinne päästäkseen pitää kävellä halki Santo Antónion esikaupunkien, jos reilun tuhannen asukkaan kaupungilla voi ylipäätään olla esikaupunkeja. Köyhä kansa tuntui asuvan täällä. Lapset huutelivat innoissaan “branco, branco” ohi kävellessäni ja jos en vastannut huutoon tai heilauttanut kättäni, huusivat lapset kyllä niin kauan, kunnes noteerasin heidät. Sitten hymyä vasta riittikin. Koiratkin huomasivat minut ja ikävästi räksyttivät perässäni hölköttäen. (Takaisin tullessa kannoin kalikkaa mukanani, jolla koirat saa tarpeen tullen ajettua pois.)

Tie Praia Évoralle.

Praia Évora oli tyhjä.

Isolla tiellä on rannalle opastava kyltti, mutta käveltyäni kuoppaista polkua jonkin matkaa, tulin paikallisen sahan pihaan. Mietin jo perääntymistä, mutta päätin kysäistä pihalla olevilta miehiltä tietä rannalle. Olin kuin olinkin oikealla polulla, se vain sattui kulkemaan tuon tuotantolaitoksen pihan poikki. Bradtin São Tomé & Príncipe -opas oli varoittanut rannan olevan likainen ja täynnä ihmisiä (sijaintinsa vuoksi). Löysin kyllä täydellisen puhtaan ja täydellisen tyhjän rannan. Ranta syveni loivasti ja vesi oli täydellisen lämpöistä.

Rannalta palattuani kävin kaupassa ja ostin kadulta friteerattuja banaaneja tai jotain vastaavia. Myyjätär taisi olla hieman juovuksissa. Santo Antóniota laitettiin edelleen juhlakuntoon Portugalin presidentin visiittiä varten. Palattuani hotellille, sain viimein huoneenikin maksettua ja sovittua (ilmaisesta!) lentokenttäkuljetuksesta seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen.

São Tomé ja Príncipen kaunein ranta Praia Banana

19.2.2018

Príncipe on São Toméa reippaasti pienempi saari, eikä julkista liikennettä ole. Pitää vuokrata mopo tai sitten ottaa mototaksi mercado municipalin edestä. Halusin päästä São Tomé ja Príncipen kuuluisimmalle ja kauneimmalle rannalle, Praia Bananalle. Siellä on ilmeisesti joskus kuvattu myös Bacardin mainos. Mototaksikuski Victor kertoi menopaluun hinnaksi 200 dobraa (kahdeksan euroa) sisältäen tunnin odottelun rannalla. En lähtenyt tinkimään, hinta vaikutti sopivalta. Muutenkaan en muistaakseni kertaakaan joutunut tinkimään São Tomé ja Príncipen taksikuskien kanssa. Hinta oli aina kohdillaan.

Banaaninmuotoinen Praia Banana näköalapaikalta nähtynä.

Praia Banana eli “Banana Beach” eli “Banaaniranta” sijaitsee Príncipen pohjoisosassa, noin kymmenen kilometrin päässä Santo Antóniosta (joka muuten sijaitsee keskellä saarta). Aluksi ajoimme kohti Príncipen lentoasemaa ja hieman ennen sitä käännyimme oikealle, tielle, joka johtaa perille saakka. Opasteet ovat selkeitä, pitää vain seurata Belo Monteen johtavaa tietä. Tie Santo Antóniosta on ensimmäiset viitisen kilometriä hyvää asfalttia, mutta muuttuu sitten päällystämättömäksi. Kuoppia joutuu väistelemään, eikä vauhtiakaan voi olla kovin paljon.

Päällysteen päättymisen jälkeen tie kulkee fantastisen upeassa sademetsässä. Liaaneja roikkuu tien päällä ja jälleen kaikki mahdollinen tropiikin kasvillisuus on edustettuna. Victor pysähtyi pyynnöstäni pari kertaa, että pääsin ottamaan kuvia, mutta eihän kuvista saa oikeaa käsitystä. Eläimistö käsitti ainakin värikkäitä lintuja, joita lenteli puiden seassa sekä rapuja! Kyllä, São Tomé ja Príncipellä tapaa kaukana merestä, sademetsän keskellä rapuja. Lienevätkö niitä maakrapuja. Ennen itse rannalle pääsyä ajoimme näköalapaikalle, miradourolle, josta avautuu fantastinen näkymä tuolle kuuluisalle rannalle. Ja kauas merelle. Edes se, että päivä oli taas pilvinen ei haitannut tippaakaan. Säo Tomé ja Príncipen taivas on aina pilvessä.

Matkalla Praia Bananalle.

Victor odottelee, kun otan kuvia matkalla rannalle.

Miradourolta on vielä jyrkähkö laskeutuminen mutaista kärrypolkua pitkin itse rannalle. Praia Banana on nykyisin luksushotellina toimivan Roça Belo Monten eli Belo Monten entisen kaakaoplantaasin yksityisranta. Ilmeisesti. Lonely Planetin Thorn Tree -foorumilta olin etukäteen lukenut, että rannalla kävijöiltä on veloitettu ainakin vuonna 2017 järjetöntä 15 euron pääsymaksua. Ranta kieltämättä näytti upealta valaistuksineen, opasteineen ja muutamine aurinkotuoleineen. Ehkä kaikkea tätä ja palmujen keskellä ollutta pientä baari-kahvilaa pyörittämään tarvittaisiin turistien kaikki rahat. Toisaalta Roça Belo Monte on järjettömän kallis hotelli: sattumanvarainen yö toukokuussa 2018 näyttäisi kustantavan edullisimmillaan tasan 500 euroa.

Olin varautunut jo kaivamaan kuvettani, kun kahvilasta oltiin tulossa puolijuoksua luokseni. Tulossa ollut mies kuitenkin perääntyi, enkä tiennyt syytä. Ehkä se, että olin paikallisen mototaksikuskini seurassa. Ehkä hän kävi oppaastani. Rannalla oli viitisen muuta turistia, kaikki valkoihoisia. Paikalla ollut kolmen hengen portugalilainen perhe oli tullut samalla aamukoneella kanssani São Tomélta.

Praia Banana.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Vielä yksi kuva.

Taksikuskini Victor ei halunnut tulla uimaan, mutta minä tietenkin tahdoin uida tällä kauneimmalla näkemälläni rannalla. Ranta on vaaleaa, hyvin upottavaa hiekkaa. Banaaninmuotoista rantaa reunustaa palmurivistö ja kummassakin päässä on suuria mustia basalttilohkareita. Ja edessä rauhallinen Atlantin valtameri, jonka takana Kamerun ja Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari. Ranta syveni hyvin nopeasti, mikä ei liene yllätys; onhan Príncipen saarikin vain tulivuorenhuippu. Pulikoin puolisen tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Santo Antóniota.

Perillä Santo Antóniossa Victor ehdotti seuraavallekin päivälle jotain retkeä. Lupasin harkita asiaa.

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Trooppisessa sateessa Bubaquella

25.7.2015

Ensimmäinen päivä Bubaquen saarella Bijagóssaaristossa valkeni sateisena. Vettä oli tullut koko yön ja sitä tuli myös koko aamun. Oikeastaan koko ajan satoi. Välillä vain piskotteli, välillä tuli saavista kaatamalla. Ilma oli kuitenkin miellyttävän kuuma ja kostea. Mielestäni sadekausi on juurikin oikea aika vierailla Bijagóssaaristossa!

bijagos22

Näkymä Bubaquelta naapurisaari Rubanelle.

Aamupala oli vähemmän tyypillinen länsiafrikkalainen aamupala: patonkia ja pikakahvia sekä omeletti. Viimeksi mainittu muutti aamiaisen epätyypilliseksi! Aamupalaa terassilla syödessämme sade hieman laantui ja pian olimme ulkona. Otimme huonekaverini Sissyn kanssa suunnaksi etelän tietämättä mitä edessä olisi. Bubaquen kaupungin tutkiminen jäisi myöhempään ajankohtaan.

Jo hotellin portilla selvisi, että olin tullut luultavasti alkeellisimpaan paikkaan, missä olin koskaan ollut. Talot olivat savimajoja, joissa osassa oli olkikatto. Osa oli saanut peltikaton suojakseen. Etelään hotellilta johtava mutavellipolku oli mutkainen ja paikoin puut kaartuivat sen ylle. Sikoja oli kaikkialla ja paljon. Välillä vastaan tuli nainen kantaen jotain päänsä päällä. Välillä polun puolestaan katkaisi pieni puro, jonka yli oli kahlattava. Purolla leikkimässä oli lapsia, jotka tuijottivat pitkään valkoisia kulkijoita. Muuten lapset minut nähdessään huutelivat tavallisesti “branco, branco!”, eli “valkoinen, valkoinen!”.

bijagos6

Bijanten kylän taloissa on peltikatot.

bijagos5

Samainen kylä.

bijagos4

Polku Bijanten kylään.

Polku päättyi Bijanten kylään, jossa sielläkin ulkona oli lähinnä vain lehmiä, sikoja ja lapsia. Satoihan vettä. Tunsin itseni hieman tunkeilijaksi tässä pikkukylässä, mutta vastaanotto oli silti hyvä. Eräs ystävällinen kyläläinen ilmestyi jostain puskasta ja osasi hieman ranskaa ja me panimme peliin kaiken kreolimme. Toisaalta näillä on kyllä se omakin kieli… Kyläläinen kertoi, että “tie” eli kulkemamme polku loppuu Bijanteen, joten jouduimme palaamaan takaisin samaa reittiä pitkin.

bijagos8

Bubaquen kaupungin vilinää aamulla ennen puoltapäivää.

bijagos9

Kaupungin keskusaukion laidalla oleva hylätty rakennus on tuhrittu täyteen iskulauseita.

bijagos10

Diskoteekin lipunmyynti.

Bubaquen kaupunki on reilun 7 000 asukkaan saaren suurin asutuskeskus ja samalla Bijagóssaariston pääkaupunki. Saavuimme Bijantesta kaupunkiin takaoven kautta. Toki siinä kirkko, poliisiasema, radioasema ja jonkinlainen kunnantalo tuli vastaan, mutta oikea keskusta on lähempänä satamaa. Sataman ääressä on monenlaista pikkuliikettä, bensa-asema sekä tori, josta voi ostaa hintavia vihanneksia ja vaikka hain, jos sellaista tekee mieli. Satamasta ylöspäin eli etelään lähtee Bubaquen kaupungin pääkatu, joka on sellaisessa kunnossa, ettei sitä välttämättä länsiafrikkalaisin standardeinkaan enää kaduksi tunnista. Vesi on syönyt kaiken “päällysteen” melko huolella ja melko huolella kadulla saa tallustella, ettei loukkaa itseään. Ainakin pimeällä taskulamppu on ehdoton. Kadun varrella on lisää pikkuisia sekatavarakauppoja, pari ravintolaa (joissa kala-annos maksaa 4 000 frangia eli noin 6,1 euroa), diskoteekki ja supermarketti.

bijagos11

Pääkatu aamutuimaan.

bijagos16

Kuva pääkadusta hieman alempaa. Vasemmalla Bubaquen supermarketti.

bijagos13

Ja kuvaa toiseen suuntaan. Keskellä olevan pitkän valkoisen talon kohdalta vasemmalle lähtee hotellilleni johtava tie.

Super Mercado Agoueinitt on mauritanialaisten pitämä putiikki, jossa valikoima on guineabissaulaisittain kattava, iltaisin siellä huutaa arabiankielinen televisiokanava ja kiitokset hoituvat ihan arabiaksi. Šukran! Lähellä satamaa on toinen maurien pitämä kauppa, jossa palvelu on tylympää. Jos sattuu olemaan rukoushetki tai ruokatauko, palvelua ei todellakaan saa! Koko maurirevohka haluaa sekä rukoilla että aterioida yhdessä. Tällöin tarjolla on ainoastaan vihaisia katseita, eikä niitä saadakseen tarvitse olla edes valkoinen turisti. Sitä en osaa sanoa, mikä on ajanut ihmiset Mauritaniasta kauppaa pitämään syrjäiselle guineabissaulaissaarelle. Kaikilla saarelaisilla ei ollut oikein positiivista kuvaa näistä muslimitulijoista. Hoilottavat vain ja sitten BOMBA! Jokainen voi arvailla, mitä portugalin sana “bomba” mahtaisi tarkoittaa!

Kun maurien bisnestä oli tuettu, oli aika mennä uimaan! Siihen soveltuu esimerkiksi satamasta länteen oleva paratiisiranta. Sinne pääsee laskuveden aikaa helposti ja rannalla on tilaa, sillä muita ei todennäköisesti ole rauhaa häiritsemässä. Vesi oli niin lämmintä, että siellä tarkeni pulikoida yhteen soittoon puolisentoista tuntia. Välillä sateli, mutta sehän ei haittaa uidessa!

bijagos14

Tästä rannalle!

bijagos15

Maisemat uimapaikalla ainakin ovat kohdillaan.

Iltapäivällä pilvinen taivas väistyi hetkeksi ja aurinko alkoi paistaa. Toki silti aina välillä ripotteli vettä. Kävelin halki Bubaquen kaupungin saaren eteläkärkeen menevän tien alkuun. Kyseessä taitaa olla Bijagóssaariston ainoa oikea tie ja se on vieläpä päällystetty. Tosin välillä sillä ajaessa varmasti toivoisi sen olevan päällystämätön. Toisaalta saarella on kuulemma viitisen autoa eli kovin moni ei pääse tällä tiellä kulkuneuvoaan rikkomaan.

bijagos17

Tästä lähtee tie saaren etelärannikolle Praia Bruceen.

bijagos18

Bubaquen “lentoaseman” kiitotie.

bijagos19

Kiitotien päässä on taas yksi ranta.

Kävelin tietä viitisen kilometriä etelään. Aina välillä näkyi jokunen talo, jokunen lehmä ja jokunen toinen kulkijakin. Palasin takaisin ja seuraavaksi kävelin Bubaquen lentokentän kiitotietä pitkin merenrantaan. Bubaquella on tosiaan lentokenttä (ilman mitään terminaalirakennuksia), sillä naapurisaari Rubanella on luksusparatiisihotelli ja he ilmeisesti pystyvät hakemaan lentokoneella rikkaita turisteja luokseen jopa Senegalin Cap Skirringistä asti. Tai sitten rikkaat turistit voivat tulla Bubaquelle omalla koneellaan. Kiitotie on päällystämätön ja siellä laiduntaa lehmiä aina silloin, kun lentoliikennettä ei ole eli toisin sanoen aina.

bijagos20

Maisemaa muutaman kilometrin päässä Bubaquen kaupungista länteen.

bijagos23

Vaikuttaisi siirtomaaherran entiseltä kartanolta. Taloon pääsee sisään, kun vain menee, eikä pelkää, että se romahtaa niskaan.

bijagos12-kartano

Ja sama kartano toisesta suunnasta.

Kiitotien päästä löysin seuraavan paratiisirannan. Siellä oli äiti kahden lapsensa kanssa aikaa viettämässä. Lapset leikkivät vedessä. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen, aina Bubaquen pohjoisimpaan kärkeen. Ajattelin, että kaipa sieltä pääsee rantoja pitkin takaisin ihmisten ilmoille, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Hiekkaranta loppuu juurikin pohjoisimmassa kärjessä ja ranta nousee lähes pystyyn. Ja koska en ole tottunut liaanien käyttäjä, jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin ja palaamaan kaupunkiin “sisämaan” kautta. Matkalla löysin lisää raunioita ja lehmiä. Ennen hotellille paluuta kävin uudelleen uimassa.

bijagos21

Raunio merenrannassa.

bijagos24

Mauritanialaisilta ostettua brasilialaista halal-kanasäilykettä guineabissaulaisella saarella. Kuvassa myös alle euron maksaneet ja Bubaquella käsin valmistetut puiset virtahevot.

Ruokaileminen voi aiheuttaa joillekin ongelmia tällä saarella, sillä ravintolaruoka on aivan liian kallista. Ollaanhan tässä Afrikassa sentään, eikä reppureissaaja tahdo heittää tuhansia frangeja ruokaan. Onneksi mauritanialaiset myyvät kaupoissaan patonkia ja säilykekanaa. Made in Brazil tai People’s Republic of China! Ja koska en edelleenkään ollut viettämässä kulinaristista lomaa, söin hyvällä ruokahalulla tästä päivästä lähtien lähes joka päivä patonkia ja säilykekanaa. Välillä törsäsin ja ostin tomaattia ja sipulia leivän väliin! Tällainen ruokavalio tuli halvaksi ja säästyin ripulilta. Tänä iltana ruokapöydässämme oli myös Kap Verdeltä ostamani portugalilainen liha-makkara-papu-säilyke.

Matka Fogolle ja São Filipen hiljainen kaupunki

18.-19.7.2015

Lähtöni Fogon saarelle lykkääntyi lopulta  reilulla yhdeksällä tunnilla ja samalla käytännössä menetin yhden päivän perillä. Syytä voi vain arvailla, sillä säästä se ei johtunut. Kahdeksan jälkeen aamulla alkoi rynniminen kohti laivaa, vuonna 2014 käyttöön otettua Liberdadi-katamaraania. Kap Verden kehittyneisyys näkyy satama-alueella siinä, että siellä ei parveile kaiken maailman joutomiehiä istuskelemassa ja “auttelemassa”. Pienoinen kaaos terminaalin ja aluksen välillä kuitenkin vallitsee: ihmiset säntäilevät paikasta toiseen ja ylitäyteen lastattuja lava-autoja yritetään ajattaa laivan kyytiin. Aina se ei onnistu kerralla! Isot matkalaukut ja muut suuret kantamukset tulee jättää laiturialueelle suureen häkkiin, joka sitten nostetaan katamaraanin kyytiin. Rinkkaani ei puututtu ja sain vietyä sen matkustamoon.

rai24

Aurinko on noussut Praian sataman ylle ja Liberdadi on valmiina ottamaan matkustajat ja rahdin kyytiin.

Liberdadin 158-paikkainen matkustamo on siisti ja uudenaikainen. Kaikilla on oma istumapaikka, joka ilmoitetaan lipussa. Itselle ei osunut ikkunapaikkaa. Aluksen viimein lipuessa ulos Praian satamasta, joskus yhdeksän aikoihin, kävi hyvin selväksi, että mitään miellyttävää merimatkaa tästä ei tulisi. Aurinko toki paistoi pilvettömältä taivaalta, tuuli ei ollut kummoista, merellä ei ollut vaahtopäitä, mutta silti katamaraani keinui kuin viimeistä päivää. Tämä alustyyppi ei vain maallikon arvion mukaan ole sopiva Kap Verden vesille, vaikka nopea onkin! Keinuminen on ilmeisesti arkipäivää näillä lautoilla, minkä vuoksi joillain istumapaikoilla oli jo valmiiksi oksennuspussi. Lähdön jälkeen laivahenkilökunta jakoi varmuuden vuoksi vielä toiset. Ehkä puolen tunnin kuluttua lähdöstä ensimmäiset matkustajat antoivat ylen. Valehtelematta joka toinen, ellei useampikin, matkustaja oksensi matkan aikana.

Varustamo, Cabo Verde Fast Ferry, näytti matkan aikana kaksi elokuvaa, joista kummatkin alkuperäiskielellä eli englanniksi. Mahtaako elokuvien dubbaamattomuus täälläkin olla siirtomaaisäntä Portugalin perintöä. Onneksi Kap Verde ei ollut Espanjan siirtomaa, sillä en olisi halunnut katsella espanjaa puhuvaa Indiana Jonesia! Elokuvia katsoessa pystyi sulkeutumaan ympäröivästä todellisuudesta. Nimittäin niin edessä kuin takana, kuin myös oikealla ja vasemmalla kanssamatkustajat oksensivat tunnista toiseen. Osa juoksenteli penkin ja vessan väliä. Vessoja oli mielenkiintoisesti ainoastaan yksi! Siis yksi ainoa vessa koko 158-päiselle matkustajajoukolle!

fogo1

Ohitamme Fogoa. Korkea kartiomainen vuori keskellä on Fogon ja Kap Verden korkein kohta, Pico do Fogo.

Aluksen ohittaessa Fogoa, uskaltauduin katamaraanin kannelle ottamaan kuvia saaresta ja sen tulivuoresta. Lähellä rannikkoa meri oli rauhallisempi ja kannellakin joten kuten pysyi putoamatta suoraa päätä Atlanttiin. Kannelle oli paennut muitakin haukkaamaan raitista ilmaa. Paluu sisälle oli vaikeampi tehtävä, sillä eräs henkilökunnasta oli ilmeisesti lukinnut oven, eikä olisi enää tahtonut päästää sisään. Tämä laivaneiti kävi ikkunassa kurkkaamassa, näki meidän kannella olevien tahtovan takaisin sisään ja lähti pois mitään tekemättä. Toinen henkilökunnan jäsen avasi oven. Cabo Verde Fast Ferry totisesti on outo yhtiö!

brava

Furnan kylässä sijaitsee Bravan satama.

Suureksi pettymyksekseni Liberdadi seilasi aluksi Fogon ohi Bravalle. Bravaa kutsutaan Kap Verden “kukkaissaareksi”. Näin heinäkuussa ainakin se oli samaa kuivettunutta maisemaa kuin muutkin näkemäni Kap Verden saaret Sal (ilmasta), Boa Vista, Maio (ilmasta), Santiago ja Fogo. Noin puolen tunnin jälkeen matka jatkui Bravalta Fogolle. Vielä Bravan satamassa ollessamme, hain laivan kioskista nuudelikeiton. Sitä lusikoidessani ja aluksen keinuessa entiseen malliinsa, oli minullakin oksennus lähellä.

Noin neljän aikoihin iltapäivällä alus saapui Fogon satamaan. Selvisin oksentamatta koko matkan Praiasta Fogolle saakka, mutta en silti suosittele katamaraanimatkailua Kap Verden saaristossa kenellekään! Menkää lentokoneella, vaikka se puolet kalliimpaa onkin. Se on luotettavampaa, mahanesteet pysyvät sisällä ja aikaakin säästyy! Bravalle katamaraani valitettavasti tosin on ainoa mahdollisuus, koska sikäläinen lentoasema on suljettu.

fogo15

Fogon pääkaupunki São Filipe. Taustalla häämöttää Bravan saaren silhuetti.

Fogo on noin 37 000 asukkaan saari Santiagon ja Bravan välissä. Portugalin kielen sana “fogo” kääntyy “tuleksi”, mikä kertoo olennaisimman tästä saaresta. Saarta hallitsee 2 829 metriin merenpinnasta kohoava Pico do Fogo, tuliperäisen Kap Verden saariston ainoa aktiivinen tulivuori ja valtion korkein kohta. Edellinen purkaus saarella tapahtui vuoden 2014 marras-joulukuussa! Pico do Fogon ansiosta saari on ulkonäöltään erilainen kuin muut Kap Verden saaret. Ensinnäkin saari näkyy tulivuorensa ansiosta varsin kauas, ainakin Bravalle ja selkeällä säällä myös Santiagolle. Toiseksi saari on varsin hiljattain tapahtuneen vulkaanisen toiminnan tuloksena musta ja luotaantyöntävän näköinen. Miten kukaan tahtoo asua näin karussa paikassa! Oikeasti Fogo on muiden tuliperäisten paikkojen tavoin hyvin hedelmällinen: saarella kasvatetaan hedelmiä, kahvia ja jopa viiniä. Fogo on Kap Verden Lanzarote!

fogo10

Aukio São Filipessä. Keskellä taustalla hotellini Pousada Belavista.

fogo8

Casa Comercial Rodrigo.

fogo7

São Filipessäkin talot on maalattu iloisin värein.

fogo2

Iso osa kaupungin keskustasta odottaa kunnostajia.

fogo4

São Filipen kirkko on sentään hyvässä maalissa.

Tulivuoren tutkimiseen aioin varata seuraavan päivän, joten ajoin nyt satamasta taksilla saaren pääkaupunkiin São Filipeen. Majoituin pienen etsimisen jälkeen lopulta kahdeksi yöksi Pousada Belavista -nimiseen hotelliin. Yö kahden hengen huoneessa maksoi tinkimisen jälkeen 3 000 escudoa (27,3 euroa). Normaali hinta on 3 200 escudoa yöltä. Hintaan kuuluu runsas aamupala ja kahvikin on paikallista. Wifiä ei hotellissa ole.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutkimaan noin 8 000 asukkaan São Filipeä. Kaupunki sijaitsee Fogon länsirannikolla, mutta ei suinkaan ihan merenrannassa, vaan ikään kuin parvekkeella! Korkealta on huima näkymä kauas merelle ja aina Bravalle saakka. Kaupungista pitää laskeutua kymmeniä metrejä alaspäin päästäkseen rantaan. São Filipen edustan ranta on pitkä, leveä ja laavahiekkainen. Siellä oli runsaasti väkeä, muun muassa palloa potkimassa. Luultavasti koko São Filipe oli siellä lauantai-iltaansa viettämässä, sillä muuten kaupunki oli aivan kuollut paikka. Juuri ketään ei näkynyt missään, paitsi kaksi kalifornialaista mormonilähetyssaarnaajaa. He ovat tuttu näky Santiagon saarellakin. Joitain avoimia kauppoja löysin, samoin pari avoinna ollutta ravintolaa. São Filipessä on useampikin hotelli, mutta pääsääntöisesti niiden ovella oli myydään-lappu. Hotellibisnes ei ilmeisesti ole kannattavaa Fogolla.

fogo3

Katu São Filipen keskustassa. Taustalla kirkko, oikealla suljettu entinen hotelli-ravintola.

fogo5

Katunäkymää kaupungista.

fogo6

Sitä samaa.

fogo9

São Filipen ravintolat ja kaupat olivat lauantai-iltana pääasiassa kiinni.

Illan jo hämärtyessä ja minun palatessani hotellille, São Filipeen minun tuoneen taksikuskin ystävä Paulinho ryhtyi kauppaamaan seuraavaksi päiväksi retkeä tulivuorelle. Sovimme retkestä, jolle osallistuisi myös eräs ranskalainen perhe.

Aamuvarhaisella 19.7. lähdimme tulivuorelle. Siitä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Retken jälkeen minulla oli koko iltapäivä ja ilta vain São Filipelle. Alun perin olin haaveillut käyväni myös Mosteirosin pikkukaupungissa Fogon koilliskolkassa. Laiva-aikataulun muututtua huonompaan, minulla ei ollut aikaa matkustaa sinne lainkaan.

fogo11

São Filipe on suurten korkeuserojen kaupunki.

fogo12

Upouusia Kap Verde -aiheisia seinämaalauksia.

fogo13

São Filipen ranta ylhäältä kaupungista nähtynä. Fogon satama näkyy hieman taka-alalla.

Sunnuntaina São Filipe oli entistä kuolleempi. Museoidenkin ovet olivat säpissä. Pienet ruokakaupat olivat avoinna aamupäivällä. Iltapäivällä ja illalla löysin vain yhden pienen avoinna olleen kaupan. Muuten iltapäivä sujahti São Filipen kaduilla, välillä rannalla ja uudelleen kaduilla. Uimaan en aallokosta johtuen uskaltautunut, sillä näin vain itseni huuhtoutuneena kuukausia myöhemmin jollekin brasilialaiselle rannalle. Illalla ranta oli jälleen täyttynyt jalkapalloilijoista ja muusta nuorisosta. Harva oli uimassa.

fogo14

Lisää São Filipen katuja.

fogo17

Lisää samaa.

fogo16

Hieman uudempia rakennuksia hieman ylempää kaupungista. Vasemmalla pizzeria, keskellä Shellin huoltoasema.

Illalla avasin hotellihuoneessani television, ja kuinka ollakaan, sieltähän oli alkamassa juuri parahiksi Angola Music Awards uusintana! Vaikken mitään ymmärtänytkään, jumahdin katsomaan koko portugalinkielisen lähetyksen, jossa totisesti kaikki angolalaiset muusikot tuntuivat saavan jonkun palkinnon jossain huvittavassa kategoriassa. Siitä huolimatta jopa Lemba Catchiokwe osasi arvostaa voittamaansa “parhaan itäangolalaisen musiikin” palkintoaan. Afro-Jazz/World Music -kategorian palkinto meni omiin korviini länkkärimusiikilta kuulostavalle kappaleelle, mutta niinhän se on aivan luonnollista.

Praia on nimensä veroinen

17.7.2015

Tässä perjantaissa oli välipäivän makua. Santiagon saari alkoi olla nähty ja halusin vielä ennen Afrikan mantereelle siirtymistäni vaihtaa saarta. Alun perin suunnittelin matkustavani Bravan saarelle, mutta koska merenkäynnin vuoksi laivojen voi olla vaikea rantautua saaren pieneen satamaan, en halunnut ottaa riskiä. Santiagon ja Bravan välissä sen sijaan on Fogon tulivuorisaari, josta pääsisi takaisin pääsaarelle lentokoneellakin, eikä jumiinjäämisen riski olisi näin ollen kovin suuri.

Kap Verden saariston laivaliikennettä hoitaa Cabo Verde Fast Ferry -niminen yhtiö. Pulju liikennöi kahdella upouudella katamaraanilla Praiasta São Nicolaulle, São Vicentelle ja Santo Antãolle sekä eteläisille Fogolle ja Bravalle. Yrityksellä on lipputoimisto Praian keskustassa Plateaulla. Toimisto on kesäkuumalla mukavan viileä, henkilökunta taitaa englantia, mutta luottokortilla maksaminen ei onnistu. Jouduin siis hakemaan seinästä nipun escudoja, että sain ostettua menopaluun Fogon saarelle. Menopaluun hinta oli suolaiset 6 810,24 escudoa (noin 62 euroa). Se on silti paljon edullisempi hinta kuin lentäminen Fogolle. Ottakaahan passi tai sen kopio mukaan lipputoimistoon, sillä ilman sitä ei lippuja myydä. Laivaan astuessa henkilöllisyystodistuksia ei enää kysellä, vaikka lipussa oma nimi lukeekin.

rai16

Portugalinkielisten maiden liput: Itä-Timor, São Tomé ja Príncipe, Portugali, Mosambik, Guinea-Bissau, Brasilia, Angola ja Kap Verde.

rai22

Praiaa Dona Maria Pian majakan tornista. Taaempana oleva, muuta kaupunkia korkeammalla oleva, rakennus on Kap Verden parlamenttitalo.

Laivalippu taskussa lähdin tutkimaan Praian rantoja. Portugalin sana “praia” kääntyy sopivasti “rannaksi”. Olisikin varmasti hauska sanoa asuvansa Rannalla!

Kävelin Plateaulta kohti etelää tavoitteenani vierailla Santiagon saaren eteläisimmässä kohdassa sijaitsevassa majakassa. Matkallani ohitin Gamboan rannan, Euroopan unionin lähetystön, Libyan suurlähetystön, luksushotelleja ja lopulta saavuin Ponta Temerosaan. Siellä sijaitsee vuonna 1881 rakennettu valkoinen majakka. Se valmistui aikana, jolloin Portugalia hallitsi kuningas Ludvig I. Puoliso oli haettu Italiasta ja tämä totteli nimeä Maria Pia. Majakka nimettiinkin kuningattaren mukaan Dona Maria Pian majakaksi. Lähde: [1]

rai18

Dona Maria Pian majakka.

rai20

Kuningatar itse.

rai19

Majakkatornin huippu.

rai23

Praiaa toiseen suuntaan tornin huipulta. Etualalla muun muassa Santa Marian saari. Varsinainen keskusta on takana keskellä.

Majakan pihapiiriä ja siellä olevia tykkejä voi tutkia vapaasti ilman pääsymaksuja, mutta jos tahtoo kiivetä torniin, tulee maksaa 200 escudon (noin 1,80 euroa) pääsymaksu majakanvartijalle. Vartija ilahtui kovasti kävijästä ja tuntui olevan hyvin ylpeä majakastaan ja varsinkin Maria Piasta. Yhdessä kiipesimme natisevia portaita ylös torniin. Puolivälissä vartija yritti saada virtaa portaikossa lepäilleeseen Obamaan. Koira ei jaksanut kiinnostua vieraasta, vaan jatkoi uniaan. Johan siestakin painoi päälle hyvää vauhtia! Majakkatornin huipulta näkyi hienosti koko Praia! Rannallehan se on nimensä mukaisesti perustettu.

Majakkakierroksen jälkeen jatkoin rantaa pitkin kohti Palmarejoa. Quebra Canelan rannalla oli jonkin verran uimareita, mutta enemmän väkeä oli rantabaareissa. Niistäkin saa ruokaa, mutta itse halusin lounastaa Quebra Canelasta parinsadan metrin päässä sijaitsevassa Praia Shopping -kauppakeskuksessa. Se on kuin mikä tahansa länsimainen ostoskeskus hampurilaisravintoloineen, mutta nyt ravintola oli suljettu! Mikä pettymys!

rai17

Quebra Canelan ranta.

Palasin takaisin kotikaupunginosaani Achada de Santo Antónioon ja astuin ensimmäiseen löytämääni ravintolaan. Se oli kansanravintola, jossa päivän annoksena oli Kap Verden kansallisruokaa cachupaa! Kyseessä on jonkin sortin muhennos, jossa on ainakin kaalia, papuja, maissia, bataattia sekä makkaraa, kanaa, possua tai kalaa. Tällä kertaa listalla oli possu-cachupaa. Lihanpaloissa oli reippaasti karvoja, isoja luunpaloja ja kaikkea mahdollista. Poistuessani lautaselle jäivätkin yllättäen lähes kaikki lihat, sen verran kuvottavaa lautasella ollut tavara oli. Saharan eteläpuolisen Afrikan ruoka ei olekaan oikeastaan vielä koskaan säväyttänyt. Ja juuri sen vuoksi pyrin, aina kun mahdollista, syömään rikkaan valkoisen kolonialistiriistäjän ruokaa, kuten hampurilaisia ja pizzaa!

rai21

Kap Verden herkullinen kansallisruoka cachupa karvoineen ja sorkkineen!

Illalla yhdeksän jälkeen matkustin taksilla Praian satamaan odottamaan katamaraanimatkaa Fogolle. Lähtö olisi iltayhdeltätoista. Matkustajia saapui vähitellen terminaaliin. Kellon lähestyessä yhtätoista, en enää ollut ainoa turisti kapverdeläisten keskellä, vaan terminaaliin tuli myös ranskalainen perhe ja parikymmenpäinen ranskalaisteiniporukka rinkkoineen ja oppaineen. Olivat menossa Bravalle.

Kymmenen minuuttia ennen ilmoitettua lähtöaikaa puhelin soi. Cabo Verde Fast Ferryltä soitettiin, että lähtö on lykätty seuraavaan aamuun. Mitään syytä lykkäämiselle ei annettu. Aikataulujen muuttaminen on kuitenkin internetin keskusteluketjujen perusteella valitettavan yleistä kyseisen firman kohdalla. Myöhemmin kuulin, että Cabo Verde Fast Ferry harrastaa samaa kuin muu julkinen liikenne Afrikassa. Matkaan lähdetään, kun kulkuneuvo on täynnä tai ainakin lähes täynnä. Illan lähdölle ei siis luultavasti ollut vain riittävästi matkustajia! Noin puolet matkustajista lähti nukkumaan muualle. Itse päätin jäädä terminaalin penkille.

Tarrafalin hitaan kuoleman leiri

14.7.2015

Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.

Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.

tarrafal18

Vankileirin muuria ulkoapäin.

tarrafal16

Tarrafalin vankileirin sisäänkäynti vartiotornista nähtynä.

tarrafal17

Vankileirin muureja vartiotornista nähtynä.

Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.

Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.

tarrafal14

Selli angolalaisille poliittisille vangeille.

tarrafal15

Samainen selli sisältä. Nykyisin seinillä on vankien kuvia.

Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]

Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen “ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!

tarrafal13

Leiriä.

tarrafal19

Tämä rakennus leirin perukalla taisi olla keittiö.

Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.

Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli “hitaan kuoleman leiri”.

tarrafal11

Tarrafalin kauppahallissa on hiljaista iltapäivällä.

tarrafal12

Tarrafalin kivikkoisia rantoja.

Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!

Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.