Tervehdys Pallontallaajien käyttäjät,

Kiitos kun olet ollut mukana Pallontallaajien yhteisössä. Sivuston vähäisen kävijämäärän vuoksi olemme valitettavasti joutuneet tekemään päätöksen palvelun sulkemisesta tämän kevään aikana. Keskutelumahdollisuus foorumilla päättyy maanantaina 1.2. Sivusto tullaan sulkemaan toukokuun loppuun mennessä, johon asti vanhat viestit ovat vielä luettavissa, joten nyt kannattaa käydä nappaamassa vanhat matkamuistot talteen.

Ystävällisin terveisin,
Pallontallaajien tiimi

ranta arkistot - Afrikkaan, Afrikkaan!
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

ranta

Saapuminen Adeninlahden rannalle Berberaan

1.2.2021

Matka Laas Geelin kalliomaalauksilta kohti Berberaa jatkui. Pyysin pysäyttämään auton joitain kilometrejä päätielle päästyämme. Guled oli etukäteen varoitellut seuraavan mäen huipulta avautuvan upean näkymän ja sellainen se totisesti oli. Afrikan sarven karua luontoa kauneimmillaan. Oppaani kertoi näkymän avautuvan alueelle, jonka nimi on Kooda Yare. Alueesta on suunniteltu kansallispuistoa ja sellainen sopisi tähän osaan Somalimaata erinomaisesti. Kyliä ja sitä myöten asukkaita kun on muutenkin vähäisesti. Ehkä jonain päivänä.

Kooda Yare voisi olla tulevaisuudessa kansallispuisto.

Lafaruugin kylän halki virtaa joki, jossa jopa keskellä kuivaa kautta virtasi pieni noro. Joenrantoja koristavat leveät kaktuspusikot.

Seuraava pysäytys tuli Guledin aloitteesta Lafaruugin kylässä, noin 45 kilometriä Laas Geelistä kohti Berberaa. Guled oli kuulemma aina halunnut pysähtyä tässä kohdassa ja olihan korkean vuoren reunustaman kylän halki virtaava joki kuvauksellinen. Olimme vain hetki sitten keskustelleet Somalimaan joista ja että, onko niissä käytännössä koskaan vettä. Sadekaudetkin ovat kuulemma sellaisia, että vettä ei välttämättä sada tai sadetta saadaan liian vähän. Pysyvästi virtaavia jokia ei Somalimaan puolella ole ja sellaiset löytyvät Somalian eteläosista (esimerkiksi Jubbajoki). Lafaruugin läpi nyt kuitenkin virtasi vielä näin kuivan kaudenkin aikana helmikuussa, joskin noro oli melko vaatimaton. Se oli kuitenkin riittävä pitämään joenpohjalla kasvavan ruohon hyvin vihreänä ja siten tarjoavan kylän lampaille ja vuohille ravintoa mielin määrin. Joen rannalla oli suuria kaktuspusikoita. Lafaruugin väki ei näin päivän kuumimpaan aikaan ulkona juuri liikkunut, joten otimme kuvia rauhassa ja pian jatkoimme matkaa. Berbera olisi enää 55 kilometrin päässä ja jo nyt lämpötila alkoi kivuta ylemmäksi. Berbera olisi Hargeisaa huomattavasti lämpimämpi kaupunki!

Lafaruugin halki virtaavan joen rantamia.

Lafaruugin pikkukylässä on puolenpäivän aikoihin rauhallista.

Olin eilisen päivän Boramaan suuntautuneen päiväretken ja tämän päivän ajomatkan aikana havainnut Somalimaan olevan varsin mäkistä maastoa. Rannikko Berberan lähellä on kuitenkin hyvin tasaista, mutta siitä huolimatta Adeninlahti näkyi jo pitkän matkan takaa. Guled oli iloinen, että näin Punaisenmeren ensimmäistä kertaa elämässäni juuri täällä Somalimaassa. Somalimaalaiset pitävät Adeninlahtea osana Punaistamerta, mutta minulla on eriävä mielipide asiasta: minusta Punainenmeri loppuu Djiboutin ja Jemenin väliseen Bab el Mandebin salmeen jo hyvissä ajoin ennen Somalimaan rannikkoa. Minulla on Punainenmeri siis edelleen näkemättä.

Hieman ennen Berberaa ohitimme kaupungin lentoaseman, jonka kiitotie on reilun neljän kilometrin pituisena Afrikan pisimpiä. Berberalaisilta asiaa kysyttäessä kiitotie on pisin! Joka tapauksessa se on Neuvostoliiton 1970-luvulla rakentama ja kun Somalia päätti vaihtaa Neuvostoliiton Yhdysvaltoihin, Nasa käytti kiitotietä 1980-luvulta aina vuoteen 1991 saakka avaruussukkuloidensa hätälaskupaikkana. African Express Airways on operoinut Berberan lentoasemalta viime vuosien aikana esimerkiksi Dubaita myöten, mutta nyt alkuvuonna 2021 lentoja ei ole minnekään. Kenttä toimii lisäksi sotilaslentokenttänä. Lähde: [1]

Saavumme Berberaan. Vastassa jalustalle nostettu muslimien pyhä kirja Koraani.

Berberassakin yleisin auto on Toyota Vitz.

Pian olimme Berberassa, joka erosi Hargeisasta kuin yö päivästä. Täällä kadut ovat leveät, on rauhallista ja kaikkialla on hyvin siistiä. Rauhallisuuteen toki vaikutti se, että Somalimaan merkittävimmässä satamakaupungissa sattuu olemaan ainoastaan noin 60 000 asukasta. Siisteys on kuulemma paikallisen, suositun kaupunginjohtajan ansiota, sillä tämä on sijoituttanut roskakoreja ympäri kaupunkia ja niitä jopa tyhjennetään. Lisäksi berberalaisnaiset lakaisevat kadut illan ja yön aikana putipuhtaiksi. Se on nimenomaan naisten työtä ja sitä myöhemmin illalla pääsin todistamaankin.

Ajoimme ensitöiksemme jemeniläiseen ravintolaan, sillä onhan Berbera miltei vastapäätä Jemenin tärkeintä satamakaupunkia Adenia. Kanssakäyminen ja liikenne maiden välillä on tiivistä, ja Berberassakin asuu paljon jemeniläisiä. Osa tietenkin on Jemenin epävakaita oloja paossa, kuten ilmeisesti juuri ravintolamme henkilökunta. Al Yemen Alsaeed Restuarantiin marssitaan jemeniläisten pitämän kaupan kautta. Tiskin takana häärineet jemeniläismiehet olivat hyvin ystävällisiä ja nytpä minullakin on jemeniläinen Facebook-kaveri. Kertoivat olevansa kotoisin kaupungista nimeltä Ibb eli jostain pääkaupungin Sanaan ja Adenin puolivälistä. Myös itse ravintolan henkilökunta on siis yhtä lukuun ottamatta Jemenistä. Jemeniläiset erottaa vaaleammasta ihosta sekä siitä, etteivät he puhu juurikaan somalia. Somalit sen sijaan osaavat jonkin verran arabiaa, vaikka kielet eroavatkin toisistaan suuresti.

Tilaus tultiin ottamaan jo ennen kuin ehdin edes istahtaa: tilasin kokonaisen kalan, jonka pääsin myös näkemään ennen kuin se valmistettiin. Kala oli vielä yöllä uiskennellut Adeninlahdessa, mutta eipä arvannut joutuvansa suomalaisen syömäksi. Berbera merenrantakaupunkina onkin paikka, jossa on syötävä nimenomaan kalaa. Se on taatusti tuoretta. Ehkä parinkymmenen minuutin kuluttua kala sitten saapui pöytään ja mukana saapui myös riisiä, jonkinlainen vihanneskastike ja uunituore litteä leipä, chapati. Guledkin tilasi alun perin samanlaisen kalan kuin itse ja kävi sen myös tarkastamassa. Kuitenkin kuulemma hänen saamansa kala oli eri, joten hän lähetti sen takaisin keittiöön ja tilasi kanaa tilalle. Guled lähetti myös osan pöytäämme kannetuista ruoista takaisin, sillä emme olleet sellaisia tilanneet. En tiedä oliko syynä kielimuuri somalien ja jemeniläisten välillä vaiko jemeniläiset ihan bisnesmielessä yrittivät ujuttaa ruokia pöytäämme. Ruoka oli erittäin herkullista ja kokonaisen suuren kalan syömisen jälkeen olin täynnä. Somalimaalaisten tavoin myös jemeniläiset suosivat käsinsyömistä, eikä Al Yemen Alsaeed Restuarantissa eteeni tuotu haarukkaa ja veistä. Enkä sellaisia pyytänyt, koska maassa maan tavalla! Oma kalani ja tuorepuristettu mangomehu maksoivat kymmenen dollaria (n. 8 euroa).

Al Yemen Alsaaed Restuarantissa syödään käsin. Huomaa oikeassa nurkassa rukoilemassa olevan oppaani Guledin varjo.

Jemeniläisittäin valmistettu kala Al Yemen Alsaaed Restuarantissa.

Berberan jemeniläisravintolan yhteydessä toimii jemeniläiskauppa. Jemeniläiset muistuttavat ystävällisyydessään kovasti somaleita.

Ruokailun jälkeen turvamieheni Ayaanle tahtoi näyttää minulle paikan, missä paikalliset miehet olivat pureskelemassa khattia. Jemeniläisen ravintolan kanssa samassa rakennuksessa toimii erittäin halvan oloinen hotelli ja eräässä huoneessa miehet istuivat omilla matoillaan lattialla ja pureskelivat tuota merkillistä kasvia. Kaikki olivat kovin innoissaan saadessaan ulkomaalaisen vieraan ja pian kouraani jo työnnettiin ensimmäinen khatpensaan oksa. Oksan lehdet maistuivat kitkerältä, enkä tietenkään mitään tuntenut parin lehden pureskelun jälkeen, vaikka miehet tohkeissaan kyselivät tuntemuksiani. Tähän pitäisi paneutua paremmin myöhemmin. Nyt menisimme ensin kirjautumaan hotelliini.

Visit Horn of Africa oli varannut minulle huoneen kaupungin parhaalta paikalta, Damal Hotellista. Rakennuksen edustalla päivystää yötäpäivää aseistettu vartija ja sisällä kaikki on kovin uutta ja kiiltävää. Tämä oli suorastaan luksusta! Hotellin johtaja tuli henkilökohtaisesti kättelemään ja toivottamaan tervetulleeksi. Kuulemma paikka on vain 3,5 vuotta vanha. Ainoa miinus hotellissa oli se, että sain huoneen ilman ikkunaa. Toisaalta en minä täällä olisi kuin yön, pian lähtisimme uudelleen kaupungille. Niinpä reilun puolen tunnin kuluttua Guled tuli noutamaan minua. Hän itse majoittui halvemmassa motellissa jonkin matkan päässä. Samoin Ayaanle majoittui eri majatalossa. Hänen työnsä tältä päivältä oli ohitse, enkä häntä enää tänä päivänä nähnyt.

Berberalainen huoltoasema.

Berberalaisen khatkaupan myyntiartikkeleita.

Tosiaan se khat eli somaliksi jaad! Se olisi seuraavana ohjelmassa, eikä kuulemma liki kukaan Visit Horn of African asiakkaista halua jättää khattuokiota välistä! Aivan aluksi on kuitenkin todettava, että olen erittäin huumevastainen ihminen, enkä toivo huumeiden laillistamista Suomessa. Jo esimerkiksi pelkkä poltetun kannabiksen haju on vastenmielisimpiä löyhkiä mitä tiedän. Khat on kuitenkin monessa mielessä poikkeus: se ei esimerkiksi Suomessa täytä erittäin vaarallisen huumausaineen kriteerejä, eikä sen ole todettu aiheuttavan voimakasta riippuvuutta. Joka tapauksessa khat on Suomessa kielletty, mutta Somalimaassa se on erittäin laillista! Kyseessä on luultavasti ainoa huumausaine, jonka hyväksyn ja sellaista olin kiinnostunut kokeilemaan, kunhan Afrikan sarveen tai Jemeniin joskus matkustaisin. Khatia on käytetty näillä alueilla jo vuosisatojen ajan, mutta kuka kumma keksi ensimmäisenä ryhtyä pureskelemaan pikkuisia lehtiä! Khat on naapurimaassa Etiopiassa kasvava pensasmainen kasvi, khatpensas (Catha edulis). Pensaan lehdissä on psykoaktiivisia ainesosia, kuten katiinia ja katinonia, ja päihdyttävä vaikutus saadaan siis lehtiä pureskelemalla. Vaikutusta on kuvailtu amfetamiinin kaltaiseksi.

Khat on valtava bisnes Somalimaassa ja pieniä khatkojuja on kaikkialla erittäin tiheästi. Maassa on jopa khatmyymäläketjuja, kuten Gaafane. Ajoimme eräälle Berberan keskustassa sijaitsevalle khatkojulle, jossa oli ruuhkaa. Viitisentoista miestä oli ostamassa khattia samaan aikaan. Myyjiä oli kolme, joilla kaikilla oli kädet täynnä töitä eli khatpensaan oksia. Oksat olivat vielä tänään olleet kiinni pensaissaan Etiopian puolella, mutta aamun aikana ne oli korjattu ja kuljetettu kaasu pohjassa rajan yli Somalimaahan ja lopulta Adeninlahden rannalle Berberaan. Myyjät laittoivat asiakkaan tahtoman määrän oksia kasaan ja muovipussiin. Khatia on erilaisia laatuja ja valitettavasti paras (ja kallein) laatu oli päässyt loppumaan. Otimme siis 125 000 šillingillä (n. 12,5 euroa, n. 15 dollaria) saunavihdan kokoisen khatvihdan toiseksi parasta khatia. Annoin Guledille 15 dollaria ja hän hoiti maksamisen. Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ostan huumeita (tai ehkä sitten Jemenissä uudelleen…).

Khatia käyttävät liki kaikki somalimaalaismiehet ja myynti on täysin avointa ja laillista, mutta siltikin se on hieman salamyhkäistä hommaa. Kuvia en myyjistä saanut ottaa, mutta itse myyntiartikkelin kuvaaminen oli sallittua. Eivät Alkonkaan myyjät asiakkaista puhumattakaan tykkäisi, jos aasialainen turisti tulisi ottamaan kuvia sinusta ostamassa viinapulloa. Kun khatvihta oli vaihtanut omistajaa, piti se seuraavaksi pestä: kojun edustalla oli pesupaikka ja pian meillä oli pesty ja puhdas khatvihta! Jos asuisin Somalimaassa ja minulla olisi oma sauna, varmasti kokeilisin khatvihtaa saunavihtana. Irtoaisiko psykoaktiivinen aines ilmaan nuuhkittavaksi löylyissä, ilman vaivalloista pureskelua?

Tälle terassille miehet kerääntyvät katsomaan laadukasta intialaiselokuvaa ja pureskelemaan khatia.

Vasemmalla kakkoslaatuinen khat, oikealla ykköslaatua.

Ajoimme Berberan upeaan vanhaankaupunkiin vihta takapenkillä. Menisimme pureskelemaan khatia kalastajien kanssa, sillä onhan Berbera satamakaupunki ja satama työllistää suuren osan kaupungin miehistä. Guled kertoi, että tässä kaupungissa miehillä on oikeasti varaa khatiin, koskapa töitä kerran riittää. Muuten khat on maassa melkoinen ongelma, aivan kuten alkoholi Suomessa. Usein miehet käyttävät aivan liian suuren osan palkastaan tähän kasviin. Ja vaikka rahaa ei olisikaan, pystyy muutamalla puhelinsoitolla ja/tai suhteilla järjestämään itselleen velaksi khatvihdan päivän ratoksi. Oppaani kertoi esimerkin kahdeksanlapsisesta perheestä, jonka isä katsoi järkevämmäksi sijoitukseksi ostaa khatia, kuin ruokaa perheelleen. Istahdimme kaupungin keskusaukion laidalla olevan kahvilan terassille. Kello kahden aikoihin iltapäivällä muita khatinpureskelijoita oli vain muutamia ja kaikki katsoivat pienestä televisiosta intialaista Bollywood-elokuvaa. Väkeä valui paikalle vähitellen omat khatvihdat kainaloissaan. Työt olivat päättyneet ja nyt oli aika rentoutua poikaporukalla. Naiset eivät yleensä käytä khatia ja jos käyttävät, tekevät he sen omissa oloissaan ja keskenään.

Khatin pureskelu vaatii harjoitusta, sillä ihan mitä tahansa lehtiä oksasta ei sovi heittää suuhun ja pureskella. Vain nuoret ja pehmeät lehdet ovat hyviä ja niistä tuleva vaikutus on paras. Guled perkasi minulle alussa pari oksaa, josta saatoin vain popsia kaikki lehdet suuhuni. Suussa näitä kitkeriä lehtiä tuli pureskella ja taitavimmat keräsivät lehtimössön jompaankumpaan poskeen. Useimmat kuulemma vain nielevät mössön ja niin tein minäkin. En vain käsittänyt, miten poskeen pystyy mitään keräämään. Kitkerää makua poistaaksemme, khatia pureskellessa nautitaan erityistä makeaa teetä, virvoitusjuomia (meillä oli omenafantaa) ja etenkin vettä. Veden nauttiminen on erityisen tärkeää, koska khat kuivattaa. Jatkuva juominen taas aiheuttaa sen, että vessassa saa ravata tiuhaan. Aivan kuin baarissa oluella ollessa. Nuorista lehdistä kalutut khatoksat laitettiin roskiksen virkaa toimittaneisiin pahvilaatikoihin, joista kahteen otteeseen pari miestä kävi korjaamassa oksat talteen. He olivat “crazy guys“, heille kelpaavat kaikki lehdet. Kysymyksessä saattoi olla myös rahakysymys: varaa oli vain muiden jo kaluamiin oksiin.

Puolet minun ja Guledin khatvihdasta.

Khatinpureskeluseuraa berberalaisterassilla.

Samaan pöytään istahtanut nuorukainen oli kovasti kiinnostunut valkoihoisesti khatinpureksijasta. Mies ei osannut englantia paria sanaa enempää, mutta pian hän alkoi ojennella minulle sitä parempaa khatia, jota hänen oli onnistunut jostain ostaa. Tämän parempilaatuisen khatoksan tunnistaa tummemmanpunaisesta rungosta. Minä en kylläkään erottanut laatuja, mutta ehkä reilun tunnin pureskelun jälkeen jonkinlainen rentoutuminen ja lievä hyvän olon tunne alkoi vallita kehossani. Khat ei saanut päätäni huippaamaan, vaan seisomaan noustessa olo oli selväpäinen. Juurikin rentoutuminen on yksi khatin vaikutuksista. Paikalla istuskelleiden miesten mukaan khatilla on myös esimerkiksi piristävä vaikutus, enkä kuulemma tulisi nukkumaan seuraavana yönä. Guled käänsi erään paikalla olleen miehen puhelua minulle, sillä siinä mies toivoi tiukkaan sävyyn vaimolleen tämän jättävän hänet rauhaan. Olisihan hän pureskelemassa khatia eurooppalaisen kanssa! Kului ehkä 20 minuuttia ja vaimo saapui paikalle toteamaan tämän omin silmin.

Minä olin kahden tunnin pureskelun aikana todennut, että ihmiset ovat täällä täysin samanlaisia kuin Suomessakin. Somaleilla on khat, suomalaisilla alkoholi. Kumpikin kerää miehet terasseille istuskelemaan ja kumpikin aiheuttaa jatkuvaa tarvetta vessareissuille. Ainoa ero on se, että khatpäissään voi ajaa autoa ja mekin iltapäiväneljän aikoihin lähdimme ajelemaan kohti Berberan rantoja. Minun olisi päästävä uimaan. Guled kertoi, ettei voisi uida khatin vaikutuksen alaisena. Häneen kasvi vaikutti enemmän, mutta luultavasti hän osasi khathommat minua paljon paremmin.

Berberan Batalaale-rannalla on tilaa helmikuun alussa 2021. Rantatuoleja ei ole, eikä uimareitakaan.

Batalaale-rantaa kohti itää.

Hetkessä olimme Batalaale-rannalla, joka on varmaankin kaupunkia lähinnä oleva ja siten suosituin ranta. Oppaani mukaan ranta ei ole Somalimaan kauneimpia, mutta minulle tämä riitti oikein mainiosti. Taivaalla ei ollut pilven pilveä, tuuli oli lämmin ja lämpötila oli +28ºC. Hiekkarantaa oli silmänkantamattomiin ja hiekka oli hyvin lämmintä. Rannalla on Maan-Soor-hotelli, jolla on muutamia rantabungaloweja, jotka tosin ovat melko kaukana merestä. Heillä on myös jonkinlaista sukellustoimintaa tarjolla paikalle eksyville matkailijoille. Berberalla olisi valtavan suuri potentiaali olla merkittävä aurinkolomakohde eurooppalaisille charter-turisteille. Lentokenttä ja hyviä hotelleja löytyy, samoin pitkä hiekkaranta ja takuuvarma aurinko! Muut rannalla olijat olivat paikallisia, pääosin naisia, jotka minut nähdessään tahtoivat otattaa valokuvat itsestään. Lähetin ne myöhemmin Whatsappin välityksellä, mutten taida täällä nyt julkistaa.

Adeninlahden vesi oli hyvin lämmintä, mutta aallot tekivät uimisesta hieman hankalaa. Ranta syveni loivasti ja oli hiekkapohjainen. En silti uskaltanut mennä kovin kauas, sillä en halunnut päätyä merivirtojen mukana vastarannalle Jemeniin. Adenin valot muuten kuulemma näkyvät vastarannalta yöaikaan hieman Berberan itäpuolelta. Kuulostaa epäuskottavalta, koska etäisyyttä kaupunkien välillä on 260 kilometriä. Aikani uiskenneltuani siirryin rantahiekkaan pysäköityyn autoon ja jatkoimme khatin pureskelua, vaikka minulle alkoi riittää. En enää tuntenut minkäänlaista vaikutusta pureskelustani huolimatta, sen sijaan syljeneritys oli lisääntynyt. Pimeyden laskeuduttua kokonaan Berberan ylle, lähdimme kiertelemään kaupungin kaduille autolla. Päämäärätön autoilu ja khatin pureskelu samaan aikaan ovat somalimaalaisten suurta hupia iltaisin. Kiertelimme ympäri kaupunkia ja lopulta Guled tahtoi ostaa lisää khatia. Löysimme parempaa laatua eräästä khatmyymälästä, mutta en minä edelleenkään huomannut mitään eroa siihen aiempaan laatuun. Autoilimme vielä aikamme, kunnes Guled jätti minut hotellille ja lähti jatkamaan khatin parissa motellilleen. Minun ei tarvitsisi enää khatiin Afrikan puolella kajota.

Sen sijaan, että laittaisin tänne kuvan hotellihuoneesta, laitankin kuvan Damal Hotellin hissin painikkeista. Suomalainen hissinasentaja on tuskin ollut täällä asennushommissa.

Kävin suihkun jälkeen vielä ulkona ostamassa vesipullon, mutta sen jälkeen jäin katsomaan Arabiemiraattien televisiokanavia (somalimaalaisia ei ollut tarjolla) ja istumaan ilmastoidussa hotellihuoneessa. Berberassa ilmastoinnille on tarvetta näin talvellakin, sillä lämpötila pysytteli hellelukemissa jopa näin myöhään illallakin. Minua oli varoiteltu, etten saisi unenpäästä kiinni tänä yönä, mutta taisin nukahtaa samantien. Khat ei aiheuttanut edes vatsanpuruja, kuten olin hieman pelännyt!

Eteläisen Kytheran kierros

28.6.2020

Kythera on pienehkö saari, jonka päästä päähän ajaa reilussa puolessa tunnissa. Periaatteessa saaren siis voisi koluta jopa päivässä, mutta me olimme varanneet saarelle neljä yötä. Päätimme aluksi tutkia saaren eteläosan ja ensimmäisenä kohteena oli luonnollisesti pääkaupunki Chóra, joka myös Kythera-nimellä tunnetaan. Pääkaupunki ei ole saaren suurin keskus, mutta suurimmasta päästä tämäkin on, vaikka väkeä on alle 300.  Chórassa on suuri pysäköintialue, jolle auton ehdottomasti kannattaa jättää. Kaupungin äärimmäisen kapeille kaduille ei kannata lähteä autolla, vaikka se teoriassa mahdollista onkin. Ensitöiksemme Chórassa kävimme noutamassa etukäteen varaamamme lauttaliput Antikytheran saarelle. Kithira Travel -niminen matkatoimisto on Antikytheralle liikennöivän Porfyrousa-lautan lipunmyyjä saarella.

Kytheran saaren ja kunnan keskus on Chóran kylä.

Chóran kapeilla kaduilla saa ajaa myös autolla.

Rakkauden jumalatar Afrodite syntyi Avgón saarella, joka näkyy hyvin Chóran linnoituksesta.

Chóran valkoisilla kaduilla oli näin aamupäivällä hiljaista, mutta yksi ravintola ja pari kahvilaa oli avoinna. Samoin kaikki matkamuistomyymälät olivat avoinna. Jos Kytheralta haluaa matkamuistoja, on Chóra paras paikka niitä ostaa. Täällä nämä putiikit eivät myöskään vietä siestaa. Kävelimme halki kaupungin Chóran linnoitukselle, joka on 1500-luvun alussa tänne vuoren laelle rakennettu. Itse kaupunki on kehittynyt linnan ääreen. Venetsialaisvallan aikana rakennettuun linnaan saa vain kävellä, sillä mitään pääsymaksuja ei ole. Eikä täällä kyllä ole liiaksi asti vierailijoitakaan. Muutama kreikkalaiskävijä linnan muurien sisällä kuitenkin maisemia ihasteli. Chóran linnasta on upea näkymä niin itse kaupunkiin kuin esimerkiksi alas Kapsálin kylään ja jopa Antikytheran saarelle saakka. Myös Kreetan rannikko näkyi näin kirkkaana päivänä kaukaisuudessa. Mielenkiintoisempi näky on kuitenkin toisessa suunnassa, lähellä rannikkoa kohoava Avgón (suom. “muna”) munanmuotoinen ja korkea saari. Se on kreikkalaisen mytologian mukaan rakkauden jumalatar Afroditen syntymäpaikka. Kythera mainostaakin itseään Afroditen kotisaarena.

Chóran linna hallitsee Kytheran eteläosaa. Vasemmalla taka-alalla häämöttää Antikytheran saaren pohjoisrannikko.

Näkymä alas Kapsálin kylään Chóran linnasta.

Aioimme käydä kahvilassa, mutta Chóran kadut hohkasivat kuumuutta näin puoliltapäivin ja laskeuduimmekin serpentiinitietä alas Kapsálin kylään. Kapsáli on Kytheran merkittävin turistipyydys, mutta täältä puuttuvat suuret (ja pienetkin) hotellikompleksit. Majapaikat ovat pieniä, samoin ravintolat, jotka ovat keskittyneet rantakadun varteen. Kapsálin rantakahviloissa oli väkeä, mutta ei täällä muita kieliä kuin kreikkaa kuullut. Nautimme kataifi- ja baklava-leivokset ja jatkoimme matkaa. Olimme matkalla Kapsáliin huomanneet syvässä rotkossa sijaitsevan rannan, jolle oli päästävä. Sinne ei vain näyttänyt johtavan tietä, eikä oikein mitään polkuakaan. Rannalla oli kuitenkin yksi auringonottaja eli jotenkin sinne pääsisi. Onnistuimme löytämään alas johtavan polun ja lopulta pääsimme pulahtamaan aaltoihin tällä vaikeasti saavutettavalla pikkukivirannalla. Pian saapumisemme jälkeen väkeä alkoi lappaamaan rannalle siinä määrin, että se ensimmäinen auringonpalvoja sai tarpeekseen ja lähti. Oli tietenkin päivän kuumin hetki ja mekin tunnin jälkeen pakkasimme romumme ja poistuimme.

Tämä ranta sijaitsee Chóran ja Kapsálin puolessavälissä ja on hieman vaikeasti saavutettavissa.

Ajoimme Kálamoksen kylän kautta takaisin hotellille ja pikaisen pysähdyksen jälkeen jatkoimme kohti Mylopótamoksen kylää. Siellä pitäisi olla vesiputous, mikä kuulostaa oudolta tälle karulle saarelle. Mylopótamos sijaitsee Kytheran saaren länsiosassa, muttei ihan rannikolla. Kylän keskus on selvästi Platanos-ravintola, jonka terassi oli tupaten täynnä. Viereissä pöydässä istui saksankielistä matkaopasta lukeva nainen. Kytheralla onkin kuin onkin muitakin ulkomaalaisia! Ruoka oli maukasta ja edullista, jonka jälkeen saattoi lähteä kohti vesiputousta. Sinne on hyvä opastus, eikä kylältä paikan päälle kävele kuin kymmenisen minuuttia. Vesiputous on hämyisässä metsikössä, jossa oli mukavan viileää. Putouksen juurelle olisi ollut mukava pulahtaa, mutta päätimme jatkaa kuitenkin merelle.

Mylopótamoksen kylää hallitsee kirkontorni. Tornin takana on perinteistä kytheralaista ruokaa tarjoileva Platanos-ravintola.

Kytheralaisessa salaatissa on kovia leivänpalasia, eikä esimerkiksi ollenkaan kurkkua.

Matkalla Limniónas-nimiselle rannalle, ajoimme halki Káto Chóran kylän. Kylä on venetsialaiskaudella perustettu ja siellä on rauniolinna. Káto Chóran jälkeen maisemat ovat huikeat, sillä täällä (päällystetty) tie laskeutuu mutkitellen ja välillä ihan serpentiininä monen kilometrin matkalla alaspäin. Kasvillisuus pyrkii syömään tietä parhaansa mukaan, eikä siinä oikeastaan ole tilaa kahden auton kohdata. Onneksi Kytheralla on nyt hiljaista, eikä ainuttakaan toista autoa vastaan tullut. Limniónaksessa vastassa oli tyyni poukama, muutama valkoiseksi kalkittu kalastajamökki ja kaksi ihmistä. Heitä ehkä harmitti, kun tulimme rikkomaan rauhan tänne Kytheran syrjäiseen kolkkaan. Niinpä hekin pian poistuivat ja jäimme rannalle aivan kahdestaan. Täälläkään ei olisi vaikeuksia pitää turvavälejä. Rannalla ei ole muita palveluita kuin vessa.

Saaren länsirannikkoa matkalla Limniónaksen rannalle.

Limniónaksen rannan “venevajoja”.

Tie Limniónakseen.

Kiemurrellessamme ylös rannalta takaisin kohti sivistystä, arvoimme mihin saaren “supermarketeista” menisimme. Matkalla majoitukseemme Katoúnin kylässä, olisi kolme-neljä isompaa kauppaa. Päädyimme Livádin supermarkettiin, jonka valikoima oli kyllä varsin onneton. Ostimme muun muassa kaksi viimeistä makkarapakettia, juustoa, leipää, makaronia, tuoreita hedelmiä ja vihanneksia, paikallista muovipulloon pakattua punaviiniä ja vettä. Myyjä oli kovin innoissaan hyvistä asiakkaista ja antoi vielä kaupanpäällisiksi läjän persikoita. Nyt meillä olisi riittävästi ruokaa selvitäksemme kolme päivää pikkuruisella Antikytheran saarella Kytheran ja Kreetan saarten välissä.

Madabasta Mooseksen jalanjäljille ja lopulta Kuolleellemerelle

29.12.2018

Muslimimaissa herätys tulee usein rukouskutsun muodossa hyvin aikaisin. Niin täällä Madabassakin. Ensimmäisen kutsun jälkeen ei toki vielä kannata nousta, mutta kömmimme kuitenkin jo yhdeksän aikoihin aamupalalle. Queen Ayola Hotelin aamupalabuffet oli kovin köyhä: kuivakkaa litteää pitaleipää, hummusta, kurkkua, tomaattia ja hilloa. Keitettyjä kananmunia oli jäljellä vain yksi, eikä niitä ollut tulossa enää lisää.

Madabassa sateli vettä, kun sitten kymmenen aikoihin jalkauduimme vanhankaupungin kaduille. Veimme reput vuokra-Chevroletimme peräkonttiin ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Ajattelimme, että pari-kolme tuntia olisi riittävästi. Kuollutmeri veti vastustamattomasti luokseen jo heti aamusta! Siellä olisi lämpimämpikin. Madabassa kevyttoppatakki ei ollut lainkaan liikaa, sillä lämpötila pysytteli +10 asteen alapuolella!

Sateinen talviaamu Madaban vanhassakaupungissa.

Kuuluisa Madaban kartta Pyhän Yrjön ortodoksikirkon lattiassa. Muurein ympäröity Jerusalem kuvassa keskellä.

Madaba tunnetaan erityisesti kristitystä menneisyydestään, ja vaikka muslimien rukouskutsut raikaavatkin kaupungin yllä viidesti päivässä, on paikkakunta edelleen Jordanian suurimpia kristittyjä yhteisöjä. Tästä syystä kirkkojakin on useita. Kaupungin huomattavin nähtävyyskin liittyy kristinuskoon, ja se on ortodoksisessa Pyhän Yrjön kirkossa, joka on rakennettu 1800-luvulla. Löysimme paikan helposti, maksoimme yhden dinaarin (n. 1,2 euroa) sisäänpääsymaksun ja pian edessämme avautui kuuluisa Madaban kartta, Luvattua maata kuvaava 500-luvun mosaiikkitaideteos. Teoksen edessä parveili suuri joukko italialaisia turisteja oppaansa kanssa ja jo tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selville, että liki kaikki Jordaniaan tulevat matkailijat tulevat nimenomaan Italiasta. Madaban kartan sisäänsä kätkevä kirkko on 1800-luvulta ja rakennettu muinoin paikalla seisseen kirkon sijalle. Mosaiikkikartta uudelleenlöydettiin juurikin nykyisen kirkon rakennustöiden yhteydessä.

Lisää mosaiikkeja löysimme sitten ihan kulman takaa. Jos hankkimallamme Jordan Passilla ei päässyt ilmaiseksi sisään Pyhän Yrjön kirkkoon, kelpasi se nyt tähän arkeologiseen kohteeseen nimeltä “Burnt Palace”. Paikka on yläluokkaisen kartanon rauniot. Tämä 500-luvun luksushuvila tuhoutui 700-luvulla maanjäristyksessä ja tulipalossa. Nyt paikkaa koristaneita upeita mosaiikkeja oli raaputeltu esiin. Mosaiikeissa kuvattuna on niin norsuja, kameleita kuin ihmisiäkin. Osaa kuvista oli pyritty tuhoamaan, sillä islamissa karsastetaan ihmisten ja eläinten kuvaamista. Nyttemmin mosaiikit varmasti ovat turvassa, sillä matkailijavirrat tuntuivat olevan näin joulukuun lopullakin valtavat.

Jordanian eläimistö oli aikoinaan hyvin rikas, kuten 500-luvun palatsin mosaiikeista käy ilmi. Nykyisin eläimistö käsittää kuulemma lähinnä kissan ja koiran.

Madaban vanhankaupungin katukuvaa.

Mosaiikkiähkyn viimeistelimme toisessa arkeologisessa kohteessa, ihan kivenheiton päässä edellisestä. Tässä paikassa on esillä Jordanian vanhin mosaiikki, 100-luvulta ennen ajanlaskun alkua, sekä Neitsyt Marian kirkko 500-luvulta. Neljänneksi vierailukohteeksi valikoimme Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennetun katolisen kirkon. Sinne on yhden dinaarin sisäänpääsymaksu (n. 1,2 euroa). Jordan Passilla ei tässä kohteessa tee mitään. Kirkkoon kannattaa ehdottomasti pistäytyä näköalojen vuoksi, sillä kellotorniin pääsee kapuamaan. Jos torni olisi Euroopassa, ei se todellakaan olisi avoinna turisteille. Tai ainakin kaiteet olisivat korkeammat ja portaikko vähemmän sokkeloinen! Näkymät alas kaupunkiin olivat kuitenkin upeat. Taivas tosin oli pilvessä, eikä kovin pitkälle ollut näkyvyyttä. Ei edes Mount Nebolle, jonne seuraavaksi aioimme. Ensin kävimme kaupassa ja vaihdoimme rahaa. Täällä kurssi oli paljon parempi kuin lentoasemalla edellisiltana. Kaikki muu onkin sitten kovissa hinnoissa, sillä Madaba tuntuu elävän turismista ja turisteilta halutaan riistää jokainen lantti. Siispä: matkamuistot ja ruokatarvikkeet kannattaa ostaa jostain muualta, vaikkapa Ammanista. Samoin Madaban keskustan ravintolat ovat naurettavissa hinnoissa, jos pikkuruisesta kebabrullastakin joutuu pulittamaan kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa). Pulitimme silti.

Johannes Kastajan teloituksen muistolle rakennettu katolinen kirkko.

Näkymä Madaban vanhaankaupunkiin Johannes Kastajan teloituksen muistokirkon kellotornista.

Näkymä toiseen suuntaan.

Jatkoimme matkaa kohti Mount Neboa. Suurissa kaupungeissa ajaminen ei ole Suomessa mikään ongelma, mutta nyt oltiin Lähi-idässä, jossa ajaminen on kovin erilaista. Madabaa olinkin vähän etukäteen jännittänyt. Matkan suurin haaste tulikin heti aluksi, kun oli ylitettävä vuokra-autollamme vilkasliikenteinen tie risteyksessä, jossa ei ollut liikennevaloja. Onneksi takana tullut auto lähti hivuttautumaan liikenteen sekaan ja minä rinnalla. Yhdessä pääsimme toiselle puolelle, eikä kukaan soittanut torvea. Tämä on täysin normaalia liikennekäyttäytymistä. Pian opin lukemaan jordanialaista liikennettä, eikä suomalainen liikenne enää tuntunut kaikessa joustamattomuudessaan mitenkään järkevältä! Vain tiessä olevat pahuksen yllätyshidastetöyssyt vaativat jatkuvaa tarkkaavaisuutta!

Mount Nebo on alle kymmenen kilometrin ajomatkan päässä Madabasta. Linja-autoja paikalla oli runsaasti, samoin yksityisautoja. Jatkoimme parkkipaikkaa tien suuntaisesti, sillä Jordaniassa voi pysäköidä mihin tahansa. Takaisin tullessa muut olivat tehneet samaa oman automme eteen. Mukavan luovaa toimintaa! Pääsylippu Mount Nebolle kustantaa kaksi dinaaria (n. 2,5 euroa), eikä siltä välty edes Jordan Passilla.

Mount Nebolta Jumala näytti Moosekselle Luvatun maan, joka näyttää tältä nykyisin. Kuvassa myös alas Kuolleellemerelle kiemurteleva tie.

Mount Nebon laella on kirkko.

Mount Nebokin on kristityille tärkeä pyhiinvaelluskohde, jossa Jumalan kerrotaan näyttäneen Moosekselle Luvatun maan. Paikan päällä sateli ja taisimme itse asiassa olla pilvessä. Meille Jumala siis jätti Luvatun maan näyttämättä, mutta selkeällä säällä täältä näkee Kuolleellemerelle, Länsirannalle Jerikon kaupunkiin ja kuulemma jopa Jerusalemiin saakka. Totesimme paikan nähdyksi ja lähdimme laskettelemaan kohti maailman matalinta paikkaa, Kuolluttamerta.

Tie mutkittelee serpentiininä alas Mount Nebolta. Maisema on karunkaunis, vihreää ei juuri näy. Sen sijaan varsin runsaslukuisia lammaslaumoja paimenineen laiduntelee Mount Nebon ja Kuolleenmeren välillä. Lampaathan nyt löytävät nälkäänsä aina jotain pureskeltavaa. Paimenet lienevät vaeltelevia beduiineja. Ainakin heidän asumuksensa olivat kovin alkeellisia, muovista kyhättyjä vaatimattomia majoja. Autoja beduiineillakin kuitenkin näyttää olevan, joskin aasitkin näyttivät edelleen kelpaavan kulkuneuvoksi.

Laakso Mount Nebolta kohti Kuolluttamerta laskeuduttaessa.

Jordaniassa etäisyydet ovat lyhyet, joten päätimme lykätä hieman Kuolleellemerelle menoa. Kaikki merkittävät turistivedätykset sijaitsevat maan länsiosissa, niin myös Jeesuksen kastepaikkana mainostettu paikka “Bethany Beyond the Jordan”. Paikka sijaitsee Jordanvirran ääressä, mutta siellä vierailu ei niin vain onnistukaan: on osallistuttava opastetulle kierrokselle, jonka kesto on kolmisen tuntia. Jätimme väliin, sillä todellakin se Kuollutmeri nyt kiinnosti paljon enemmän. Israelillakin on muuten ilmeisesti oma paikkansa, jossa Johannes Kastajan väitetään kastaneen Jeesuksen.

Matka jatkui. Jordaniassa autoillessa tulee varautua pysähtymään tarkastuspisteillä, joita on melko tiheään. Matkalla Mount Nebolta alas Kuolleenmeren valtatielle, oli tiellä yksi tarkastuspiste. Se vain oli sellainen, ettei paikalla ollut virkavaltaa tarkistamassa passeja, ajokortteja, mahdollisia räjähteitä ja muuta rekvisiittaa. Ajoimme vain läpi. Toinen checkpoint oli Kuolleenmeren hotelliryppään tuntumassa valtatiellä. Tällä kertaa paikalla oli poliisi, joka tarkisti joidenkin autokuntien papereita. Meidät hän viittoi vain jatkamaan, emme me niitä todennäköisimpiä terroristeja varmaan olisi! Tämän lyhyen pysäytyksen jälkeen emme enää olleet matkan aikana tekemisissä virkavallan kanssa, sillä suurin osa tarkastuspisteistä oli tyhjiä tai turistit eivät vain sattuneet kiinnostamaan poliiseja.

Kuollutmeri kohti pohjoista järveä seurailevan valtatien varrelta.

Vastarannalla Israel ja Länsiranta.

Kuolleenmeren itärantaa seuraileva valtatie on kaksikaistainen ja erinomaisessa kunnossa. Nopeusrajoitukset vaihtelevat kovasti, enkä oikein pysynyt perillä mitä nopeutta milloinkin piti ajaa. Turistit ajelivat vähän maltillisemmin, sillä pitihän maisemiakin ihailla. Paikalliset päästelivät reilua satasta vasenta kaistaa. Valtatien varrella on useita levikkeitä, joilta kävimme pariin otteeseen ihmettelemässä Kuolluttamerta ja sen valkeita rantamia. Täällä ei ole valkeahiekkaisia uimarantoja, vaan valkoisuus tulee suolasta. Koko järvi tosiaan vaikuttaa kuolleelta, eikä siinä elämää joitain bakteereja lukuun ottamatta olekaan. Edes laivoja ei järvellä näy. Tuskin pysyisivät pystyssäkään.

Olimme varanneet jo syyskuussa yhden yön majoituksen Wadi Mujibin luota, Kuolleenmeren puolivälin tienoilta. Keskeltä ei-mitään. Paikalla on Royal Society for the Conservation of Naturen eli RSCN:n ylläpitämä Mujib Chalets -lomamökkikylä. RSCN on Jordanian entisen kuninkaan Husseinin vuonna 1966 luoma järjestö, joka hallinnoi ja suojelee Jordanian luonnon resursseja. Esimerkiksi villieläimiä ja luonnonsuojelualueita, kuten täällä olevaa Mujibin luonnonsuojelualuetta. Yö Mujib Chaletsin omassa yksityisessä lomamökissä maksoi joulukuun 2018 lopulla 76 dinaaria (n. 94 euroa). Hintaan sisältyi aamupala, oma terassi riippumattoineen sekä huikea suora näkymä suoraan sängystä Kuolleellemerelle! Majapaikka on kallis, mutta näkymästä mieluusti maksaakin. Samoin lämpimästä vedestä ja toimivasta lämmityksestä, sillä vaikka lämpötila oli kivunnut +20 asteen paremmalle puolelle perille päästyämme, ovat illat täälläkin viileitä näin talvella. Näkymän lisäksi majapaikalla on oma yksityinen ranta, joka oli täysin tyhjä. Tyhjyys voi johtua siitä, että tänne ei kukaan vahingossa eksy: tänne on tultava vartavasten. Ollaanhan kaukana kaikista asutuskeskuksista ja toisaalta myös moskeijoiden aamuisista herätyshuudoista! Pulahdimme Kuolleeseenmereen kelluttelemaan ihan ylhäisessä yksityisyydessämme. Olimme 408 metriä merenpinnan alapuolella.

Oma mökkimme Kuolleenmeren rannalla. Mökit oli numeroitu korkeuden perusteella: omamme oli -403. Eli tuon verran olimme merenpinnan alapuolella.

Näkymä yksityisrannalta.

Koska oltiin kaukana asutuksesta, ei ruokapaikoistakaan ole ylitarjontaa. Ainoa illallispaikka taisi olla majapaikan oma ravintola, jonka buffetin sorruimme ostamaan. Se maksoi 14 dinaaria (n. 17,4 euroa) henkilöltä eli jälleen ihan liikaa. Ruoan kerrottiin olevan valmis kuudelta ja jo kahdeksalta se olikin valmis. Jos jo edellisiltainen autonvuokraaminen venyi reilusti, oli tämä ruokailun venyminen jo ihan odotettavissa. Pahoittelivat sentään, mokomat!

Mujib Chaletsin lomamökeissä ei ole wifiä (joka toimii vain ravintola-vastaanottorakennuksessa), eikä televisiota. Onneksi. Voi vain tuijottaa pimeälle Kuolleellemerelle ja todeta, että horisontissa kajastava valo taitaa olla Jerusalem.

Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.

Päiväntasaajan ylitys Rolasin paratiisisaarella

22.2.2018

Pääsimme turvallisesti Porto Alegreen São Tomén saaren eteläisimpään kärkeen. Sieltä vuokrasin veneen, joka veisi meidät Rolasin saarelle. Mopotaksikuskini Adílsonin serkkupoika lupasi edestakaisen venematkan 30 eurolla. Onhan matkaa saarelle puolisen tuntia ja olihan veneessämme perämoottori, joka syö polttoainetta. Joka tapauksessa olin odottanut korkeampaa hintaa. Lähdimme matkaan saman tien hienolla, moneen kertaan paikatulla veneellämme, jossa oli upea keulakoriste: nukenpää! Sain jopa pelastusliivin, olinhan maksava asiakas. Aallokko ei ollut lainkaan paha, eikä kastuminen minua olisi kyllä haitannutkaan. Alkumatkasta ymmärsin mopokuskini ja venekuskini keskustelevan keskenään kilpikonnista (portugaliksi tartaruga). Minä en konnia nähnyt, mutta täällä niitä kuulemma vilisee ja nyt oli lisäksi muninta-aika parhaimmillaan!

Adílson matkalla Porto Alegresta Rolasin saarelle. Taustalla vielä São Tomén saarta.

São Tomén saaren eteläisiä paratiisirantoja.

Rolas ei ole ihan suoraan Porto Alegren kohdalta etelään, vaan ensin on navigoitava hieman länteen. Aluksi sivusimme São Tomén aivan eteläisimpiä hiekkarantoja. Palmujen reunustamia paratiisirantoja jokainen. Lähinnä Porto Alegrea sijaitseva ranta on nimeltään Praia Gamboa. Seuraavien rantojen nimetkin minulle tietenkin kerrottiin, vaan eivät kyllä jääneet mieleen. Praia Inhame sen sijaan jäi, sillä siellä tiesin sijaitsevan kalliimmanpuoleisen Praia Inhame Eco Lodge -hotellin. Kaiketi Inhamen ranta on myös São Tomén kaikkein eteläisin.

Saavumme Rolasin saarelle. Kuvan kukkula on entinen tulivuori ja sen huipulla sijaitsee päiväntasaajamonumentti.

Näiden palmujen takana on yksi koko maan parhaista rannoista, Praia Café.

Pian Rolas alkoi lähestyä. Saaren pohjoisrannikkoa hallitsee korkea kukkula, joka taitaa olla entinen tulivuoren huippu. Kukkulan laella on kuuluisa päiväntasaajan sijainnin osoittava monumentti. Rantauduimme kuitenkin vielä pohjoisen pallonpuoliskon puolelle, Praia Pesqueiralle. Tätä rantaa ja siellä olevaa laituria käyttää saaren paikallisväestö. Itse asiassa minua vähän yllätti, että saarella ylipäänsä on vielä paikallisasutustakin. Olin ymmärtänyt asian väärin. Rolasille vuonna 2000 perustettu Pestana Equador -resortti oli pakottanut pienen São Franciscon kylän muuttamaan. Olin luullut sen asukkaiden muuttaneen kokonaan mantereelle, mutta oikeasti kylän sijaintia oli vain muutettu länteen päin! Sittemmin portugalilainen Pestana on yrittänyt karkottaa paikalliset kokonaan saarelta siinä onnistumatta. São Francisco on muuten tyypillinen afrikkalaiskylä lautahökkeleineen, mutta sieltä voi löytää myös matkamuistomyymälän.

São Franciscon pääkatu.

Rolas on São Tomén ja Príncipen saarten tavoin tiheän kasvillisuuden peittämä. São Tomélla tavattava myrkyllinen musta käärme (cobra preta) ei täällä kuitenkaan kuulemma elele.

Kävelimme São Franciscon poikki ja venekuskini tuntui tuntevan jokaisen kylässä. São Francisco on varmasti harvoja asutuksia maailmassa, jotka sijaitsevat täsmälleen päiväntasaajalla. Täällä sitten ylitin päiväntasaajan ensimmäistä kertaa elämässäni. Voiko enää paljon upeampaa ja eksoottisempaa paikkaa olla ylittämiselle, kuin pieni São Tomé ja Príncipeen kuuluva saari! Kylässä ei ollut mitään päiväntasaajasta kertovia merkkejä, se olisi siellä kukkulan laella.

Lähdimme kapuamaan ylös kukkulalle johtavaa polkua. Se kiertää kukkulan rinteellä ja on aika epäsiistissä kunnossa. Enkä puhu nyt mistään muovipulloista ja tupakantumpeista, vaan kookospalmuista ja muista puista tulleesta materiaalista. Toisaalta, jos polku olisi ollut puhtaaksi haravoitu, olisiko paikassa ollut samanlaista viehätystä. Huipulla on kaakeleista askarreltu maailmankartta, missä São Tomé ja Príncipen kohdalla on tuo monumentti. Täällä ylitin päiväntasaajan monia kertoja pohjoisesta etelään ja takaisin. Nyt tiedän, miltä ulkomaalaisista tuntuu ylittää napapiiri Lapissa.

Päiväntasaaja Rolasin saarella. Kuva otettu eteläiseltä pallonpuoliskolta kohti taustalla näkyvää São Tomén saarta.

Laskeuduimme alas päiväntasaajamonumentilta ja lähdimme katsastamaan Rolasin pohjoispuolen rantoja. Praia Café on kuulemma Rolasin paras ja kuuluisin ranta. Ja olihan se upea. Kävin uimassa, oppaani odottelivat rannalla. Sitten lähdimme seuraavalle rannalle. Praia Café sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla, mutta 50 metrin päässä lounaaseen sijaitseva Praia Pombo onkin jo eteläisellä pallonpuoliskolla. Rannalla olivat kilpikonnat käyneet munimassa ja munintapaikat oli merkitty kepein, ettei kukaan vain tulisi häiritsemään.

Praia Caféllakin on tilaa.

Näkymä Praia Cafélta kohti Praia Pomboa. Jossain tuossa kulkee myös päiväntasaaja.

Seuraavaksi lähdimme kulkemaan kohti Praia Bateriaa. Rannan tuntumassa, mutta kuitenkin metsässä kulkeva polku oli täynnä kaikenlaista puista irronnutta “roskaa”, kuten kookospähkinän kuoria. Tässä vaiheessa voi kertoa, että venekuskillani ei ollut jaloissaan minkäänlaisia kenkiä missään vaiheessa retkeämme, eikä polku ollut mikään paras kävelyä ajatellen! Paikalliset asukkaat, niin miehet kuin naisetkin, olivat metsässä töissä aukomassa kookoksia ja irrottamassa valkoista sisusta. Onko tämä sitä koprantuotantoa? Tapasimme jopa São Franciscon kyläpäällikön työn touhussa. Metsässä tapaa myös runsaasti sikoja, joita tosin tapaa kyllä kaikkialla São Tomélla.

Avattuja kookospähkinöitä Praia Baterian tuntumassa.

Praia Bateria.

Forno da Cal ja paljasjalkainen venekuskini.

Praia Bateria on pitkä ja kapea, muutaman metrin korkuisten seinämien eristämä merenlahti. Pohjukassa on pieni hiekkaranta. Ranta oli tyhjä, enkä muutenkaan Rolasin rannoilla nähnyt ketään. Paitsi yhden pariskunnan Praia Cafélla. Praia Baterian lounaispuolella on pieni Ponta da Furna -niminen niemi ja niemellä erikoinen geologinen muodostuma: Forno da Cal -niminen “blowhole“. Se on siis reikä kalliossa, joka sattuu olemaan yhteydessä mereen. Vähän rajumpi merenkäynti pukkaa reiästä vettä geysirin tavoin. Nyt meri oli rauhallinen, mutta pelottavaa ääntä reikä silti piti. Kuin joku paholainen olisi hönkäillyt syvyyksistä. Reiän höngintä pelästytti paikan ensimmäistä kertaa nähneen mopokuskini Adílsonin niin pahasti, että hän paikalta paniikissa paenneena teloi varpaansa pahan näköisesti. Onneksi mukanani oli laastareita.

Tällä poukamalla tuskin on nimeä.

Pois lähdettäessä halusin vielä uteliaisuuttani pistäytyä Pestana Equadorissa ja tarkistaa, miltä näyttää luksusresortti, jota Tripadvisorissa ja Booking.comissa kilvan haukutaan. Pitkälle en päässyt, sillä olisi pitänyt maksaa pääsymaksu (ihan ymmärrettävää kyllä). Ihan vain, että olisin päässyt näkemään yli 200 euroa yöltä veloittavan resortin ja “Länsi-Afrikan suurimman uima-altaan”. Sellainen täällä Pestanan mukaan on. Siispä otimme suunnaksi veneemme ja edelleen Porto Alegren. Rolas oli nähty ja päiväntasaaja ylitetty. Vieläpä moneen kertaan!

Viidakkovaellus Príncipen saaren sisäosiin

20.2.2018

Príncipellä on syytä mennä metsään, onhan saari vuodesta 2012 lähtien ollut Unescon biosfäärialue! Príncipen biodiversiteetti on huikea ympäröiviä merialueita myöten: saarella asustaa lukuisia kotoperäisiä lajeja, kuten lintuja, matelijoita, lepakoita, hyönteisiä ja kasveja. Luonto on monin paikoin koskematonta, sillä ihmisiä saarella on vähän: vain reilut 7 000.

São Tomén ja Príncipen matkailuviranomaisten luomien brosyyrien mukaan saarella on useita mahdollisia paikkoja, missä mennä sinne metsään patikoimaan. Mitään käytännön tietoa oppaista ei irti saa, ei esimerkiksi tietoa reittien kestosta, ei karttoja. Ainoastaan hehkutusta upeista perhosista ja maisemista ja vastaavista. Tällä ajetaan takaa tietenkin sitä, että matkailija palkkaisi oppaan itselleen, joka johdattaisi kaikkiin hienoihin paikkoihin. Oppaita saa varmasti palkattua Santo Antóniosta. En minäkään viidakoihin yksinäni olisi mennyt, jos olisin ollut Afrikan mantereella tai vain São Tomélla (jossa asustelee myrkyllinen musta kobra). Príncipeltä kuitenkin sattuvat puuttumaan myrkylliset käärmeet ja muu ikävä eläimistö. Lisäksi saari on pieni.

Tien päässä portaat Porto Realin vanhalle kasvillisuuden valtaamalle sairaalalle.

Sairaalan käytäviä.

Príncipellä on panostettu opastetauluihin. Tässä opaste Santa Joaquinan näköalapaikalle johtavalle TR 1 -reitille.

Olin onkinut netistä kuvan yhden viidakkoreitin opastetaulusta. Lähdin etsimään sitä, sen kerrottiin olevan Porto Realin vanhan sairaalan luona. Porto Real on pieni kylä Santo Antóniosta lounaaseen eli saaren sisäosiin. Tänä aamuna aurinko yritti paistella ja kapuaminen ylös Porto Realiin oli varsin raskas haaste. Tie perille Porto Realin “keskustan” tuntumaan saakka oli päällystetty. Kylän vanha sairaala, antico hospital, löytyy, kun kääntyy vasemmalle ensimmäisenä eteen tulevasta T-risteyksestä. Tästä lähtien tie on päällystämätön. Parin sadan metrin päässä risteyksestä kasvillisuuden seasta erottuvat kiviportaat. Niiden yläpäässä on kasvillisuuden huolella valtaama entinen sairaalarakennus. Rakennuksen vieressä on sitten tuo mainitsemani opastetaulu, joka ohjaa TR 1 -reitille. Sen lopussa, kuuden kilometrin päässä sijaitsee Santa Joaquinan näköalapaikka. Aikaa paikan saavuttamiseen kerrottiin kuluvan kolme tuntia.

Tässä vaiheessa reittiä polku vielä erottuu kasvillisuudesta.

Reitti on merkitty keltaisin kiviin tai puihin maalatuin nuolin.

Päätin lähteä katsomaan reitin, kävelisin niin pitkälle kuin huvittaisi. Eksyminen ei olisi kovin todennäköistä, sillä polku on pääosin ihan hyvin merkitty keltaisilla TR 1 -teksteillä ja nuolilla kivissä ja puissa. Aivan aluksi reitillä voi ajaa autollakin, mutta nelivedon se vaatii. Pian polku kuitenkin kasvaa paikoin umpeen, eikä eteenpäin pääse kuin jalan. Jossain vaiheessa kyltti kertoo saapumisesta Ôbon kansallispuistoon, joka käsittää miltei puolet Príncipestä. Siitä lähtien moottoriajoneuvot ovat kokonaan kiellettyjä, vaikka mielestäni enää pitkiin aikoihin ei polku ole ollut ajokelpoinen. Sen sijaan paikoin tarvitsisi viidakkoveistä.

Viidakossa mekkalaa pitävät ainoastaan järjettömän värikkäät linnut, jotka nekin kyllä saavat aikaan pelottavia ääniä. Suomalainen metsä kuulostaa täysin toisenlaiselta. Välillä meteliä aiheuttivat tippuvat kookospähkinät, mutta ei täällä hengestään pääse minkään eläimen toimesta. Malariankin taiwanilaiset ovat kitkeneet saarelta lähes kokonaan. Hyttysmyrkky on kuitenkin ihan ehdoton vaelluksella!

Maisemia puolivälistä reittiä.

“Polku” puolivälissä reittiä.

Ilmeisesti leipäpuun (fruta pão) hedelmä.

Reitin puolivälin tienoilla polku häviää hetkeksi kokonaan, samoin häviävät keltaiset opastemerkinnät. Ehkä kasvillisuus on syönyt ne. Kaiken tämän kruunaa se, että polku kulkee vuorenrinnettä pitkin. Vaarana TR 1 -reitillä lieneekin ainoastaan putoaminen polulta. Ei siinä ruohikossa tosin pitkälle putoa! Toisaalta apua saa kyllä soitettua tarpeen vaatiessa, sillä ainakin CST:n liittymä mobiilidataa myöten toimi moitteetta kaikkialla täällä Príncipen sisäosissakin. Mukaan patikkaretkelle kannattaa ottaa pitkät housut kasvillisuuden ja niiden hyttysten takia.

Saavutin Santa Joaquinan näköalapaikan, miradouron, 1,5 tunnissa. Viimeiset sadat metrit polku nousee serpentiininä ylös rinnettä. Paikoin kipuamista on helpotettu köysillä. Rinteeseen päästyäni taivas oli synkentynyt entisestään ja metsä oli varsin pimeä. Santa Joaquinan näköalapaikalta avautui hieno näkymä alas Santo Antónioon, vaikka alempana näytti satavan rankasti. Olin 326 metrin korkeudessa merenpinnasta ja suunnilleen Príncipen keskipisteessä. Olin kahden Príncipen korkeimman vuoren välissä ainakin Google Mapsin mukaan: jossain pohjoispuolella kohosi 680-metrinen Pico Papagaio ja jossain eteläpuolellani oli saaren korkein vuori Pico de Príncipe, 948 metriä merenpinnan yläpuolella.

Näkymä Santa Joaquinan näköalapaikalta alas Santo Antónioon, joka sijaitsee keskellä kuvaa kapean merenlahden pohjukassa.

Polku príncipeläisessä viidakossa.

Porto Realin hylättyä koulua sponsoroivat Euroopan unioni ja Unicef.

Söin eväitä näköalapaikalla ja lähdin takaisin samaa polkua pitkin, sillä mitään kierrosta tässä ei voisi tehdä. Ellei sitten lähtisi täysin tallaamattomille poluille (joita ei edes ole). Tallaamaton TR 1 -reittikin tuntui olevan, sillä en nähnyt muita ihmisiä koko retkellä. Vain liskoja, rapuja, lintuja ja hyttysiä. Kaikkiaan menopaluu Porto Realista Santa Joaquinaan ja takaisin vei kolmisen tuntia.

Ensimmäiset ihmiset näin vasta Porto Realissa ja lisää tuli vastaan perillä Santo Antóniossa. Kaupungissa paisteli taas vähän aurinko ja päätin juhlistaa sitä lähtemällä rannalle. Praia Évora eli Évoran ranta sijaitsee Santo Antóniosta itään, ehkä kahden kilometrin päässä. Sinne päästäkseen pitää kävellä halki Santo Antónion esikaupunkien, jos reilun tuhannen asukkaan kaupungilla voi ylipäätään olla esikaupunkeja. Köyhä kansa tuntui asuvan täällä. Lapset huutelivat innoissaan “branco, branco” ohi kävellessäni ja jos en vastannut huutoon tai heilauttanut kättäni, huusivat lapset kyllä niin kauan, kunnes noteerasin heidät. Sitten hymyä vasta riittikin. Koiratkin huomasivat minut ja ikävästi räksyttivät perässäni hölköttäen. (Takaisin tullessa kannoin kalikkaa mukanani, jolla koirat saa tarpeen tullen ajettua pois.)

Tie Praia Évoralle.

Praia Évora oli tyhjä.

Isolla tiellä on rannalle opastava kyltti, mutta käveltyäni kuoppaista polkua jonkin matkaa, tulin paikallisen sahan pihaan. Mietin jo perääntymistä, mutta päätin kysäistä pihalla olevilta miehiltä tietä rannalle. Olin kuin olinkin oikealla polulla, se vain sattui kulkemaan tuon tuotantolaitoksen pihan poikki. Bradtin São Tomé & Príncipe -opas oli varoittanut rannan olevan likainen ja täynnä ihmisiä (sijaintinsa vuoksi). Löysin kyllä täydellisen puhtaan ja täydellisen tyhjän rannan. Ranta syveni loivasti ja vesi oli täydellisen lämpöistä.

Rannalta palattuani kävin kaupassa ja ostin kadulta friteerattuja banaaneja tai jotain vastaavia. Myyjätär taisi olla hieman juovuksissa. Santo Antóniota laitettiin edelleen juhlakuntoon Portugalin presidentin visiittiä varten. Palattuani hotellille, sain viimein huoneenikin maksettua ja sovittua (ilmaisesta!) lentokenttäkuljetuksesta seuraavana aamuna heti aamupalan jälkeen.

São Tomé ja Príncipen kaunein ranta Praia Banana

19.2.2018

Príncipe on São Toméa reippaasti pienempi saari, eikä julkista liikennettä ole. Pitää vuokrata mopo tai sitten ottaa mototaksi mercado municipalin edestä. Halusin päästä São Tomé ja Príncipen kuuluisimmalle ja kauneimmalle rannalle, Praia Bananalle. Siellä on ilmeisesti joskus kuvattu myös Bacardin mainos. Mototaksikuski Victor kertoi menopaluun hinnaksi 200 dobraa (kahdeksan euroa) sisältäen tunnin odottelun rannalla. En lähtenyt tinkimään, hinta vaikutti sopivalta. Muutenkaan en muistaakseni kertaakaan joutunut tinkimään São Tomé ja Príncipen taksikuskien kanssa. Hinta oli aina kohdillaan.

Banaaninmuotoinen Praia Banana näköalapaikalta nähtynä.

Praia Banana eli “Banana Beach” eli “Banaaniranta” sijaitsee Príncipen pohjoisosassa, noin kymmenen kilometrin päässä Santo Antóniosta (joka muuten sijaitsee keskellä saarta). Aluksi ajoimme kohti Príncipen lentoasemaa ja hieman ennen sitä käännyimme oikealle, tielle, joka johtaa perille saakka. Opasteet ovat selkeitä, pitää vain seurata Belo Monteen johtavaa tietä. Tie Santo Antóniosta on ensimmäiset viitisen kilometriä hyvää asfalttia, mutta muuttuu sitten päällystämättömäksi. Kuoppia joutuu väistelemään, eikä vauhtiakaan voi olla kovin paljon.

Päällysteen päättymisen jälkeen tie kulkee fantastisen upeassa sademetsässä. Liaaneja roikkuu tien päällä ja jälleen kaikki mahdollinen tropiikin kasvillisuus on edustettuna. Victor pysähtyi pyynnöstäni pari kertaa, että pääsin ottamaan kuvia, mutta eihän kuvista saa oikeaa käsitystä. Eläimistö käsitti ainakin värikkäitä lintuja, joita lenteli puiden seassa sekä rapuja! Kyllä, São Tomé ja Príncipellä tapaa kaukana merestä, sademetsän keskellä rapuja. Lienevätkö niitä maakrapuja. Ennen itse rannalle pääsyä ajoimme näköalapaikalle, miradourolle, josta avautuu fantastinen näkymä tuolle kuuluisalle rannalle. Ja kauas merelle. Edes se, että päivä oli taas pilvinen ei haitannut tippaakaan. Säo Tomé ja Príncipen taivas on aina pilvessä.

Matkalla Praia Bananalle.

Victor odottelee, kun otan kuvia matkalla rannalle.

Miradourolta on vielä jyrkähkö laskeutuminen mutaista kärrypolkua pitkin itse rannalle. Praia Banana on nykyisin luksushotellina toimivan Roça Belo Monten eli Belo Monten entisen kaakaoplantaasin yksityisranta. Ilmeisesti. Lonely Planetin Thorn Tree -foorumilta olin etukäteen lukenut, että rannalla kävijöiltä on veloitettu ainakin vuonna 2017 järjetöntä 15 euron pääsymaksua. Ranta kieltämättä näytti upealta valaistuksineen, opasteineen ja muutamine aurinkotuoleineen. Ehkä kaikkea tätä ja palmujen keskellä ollutta pientä baari-kahvilaa pyörittämään tarvittaisiin turistien kaikki rahat. Toisaalta Roça Belo Monte on järjettömän kallis hotelli: sattumanvarainen yö toukokuussa 2018 näyttäisi kustantavan edullisimmillaan tasan 500 euroa.

Olin varautunut jo kaivamaan kuvettani, kun kahvilasta oltiin tulossa puolijuoksua luokseni. Tulossa ollut mies kuitenkin perääntyi, enkä tiennyt syytä. Ehkä se, että olin paikallisen mototaksikuskini seurassa. Ehkä hän kävi oppaastani. Rannalla oli viitisen muuta turistia, kaikki valkoihoisia. Paikalla ollut kolmen hengen portugalilainen perhe oli tullut samalla aamukoneella kanssani São Tomélta.

Praia Banana.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Vielä yksi kuva.

Taksikuskini Victor ei halunnut tulla uimaan, mutta minä tietenkin tahdoin uida tällä kauneimmalla näkemälläni rannalla. Ranta on vaaleaa, hyvin upottavaa hiekkaa. Banaaninmuotoista rantaa reunustaa palmurivistö ja kummassakin päässä on suuria mustia basalttilohkareita. Ja edessä rauhallinen Atlantin valtameri, jonka takana Kamerun ja Päiväntasaajan Guinealle kuuluva Biokon saari. Ranta syveni hyvin nopeasti, mikä ei liene yllätys; onhan Príncipen saarikin vain tulivuorenhuippu. Pulikoin puolisen tuntia, minkä jälkeen lähdimme ajelemaan takaisin kohti Santo Antóniota.

Perillä Santo Antóniossa Victor ehdotti seuraavallekin päivälle jotain retkeä. Lupasin harkita asiaa.

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Trooppisessa sateessa Bubaquella

25.7.2015

Ensimmäinen päivä Bubaquen saarella Bijagóssaaristossa valkeni sateisena. Vettä oli tullut koko yön ja sitä tuli myös koko aamun. Oikeastaan koko ajan satoi. Välillä vain piskotteli, välillä tuli saavista kaatamalla. Ilma oli kuitenkin miellyttävän kuuma ja kostea. Mielestäni sadekausi on juurikin oikea aika vierailla Bijagóssaaristossa!

bijagos22

Näkymä Bubaquelta naapurisaari Rubanelle.

Aamupala oli vähemmän tyypillinen länsiafrikkalainen aamupala: patonkia ja pikakahvia sekä omeletti. Viimeksi mainittu muutti aamiaisen epätyypilliseksi! Aamupalaa terassilla syödessämme sade hieman laantui ja pian olimme ulkona. Otimme huonekaverini Sissyn kanssa suunnaksi etelän tietämättä mitä edessä olisi. Bubaquen kaupungin tutkiminen jäisi myöhempään ajankohtaan.

Jo hotellin portilla selvisi, että olin tullut luultavasti alkeellisimpaan paikkaan, missä olin koskaan ollut. Talot olivat savimajoja, joissa osassa oli olkikatto. Osa oli saanut peltikaton suojakseen. Etelään hotellilta johtava mutavellipolku oli mutkainen ja paikoin puut kaartuivat sen ylle. Sikoja oli kaikkialla ja paljon. Välillä vastaan tuli nainen kantaen jotain päänsä päällä. Välillä polun puolestaan katkaisi pieni puro, jonka yli oli kahlattava. Purolla leikkimässä oli lapsia, jotka tuijottivat pitkään valkoisia kulkijoita. Muuten lapset minut nähdessään huutelivat tavallisesti “branco, branco!”, eli “valkoinen, valkoinen!”.

bijagos6

Bijanten kylän taloissa on peltikatot.

bijagos5

Samainen kylä.

bijagos4

Polku Bijanten kylään.

Polku päättyi Bijanten kylään, jossa sielläkin ulkona oli lähinnä vain lehmiä, sikoja ja lapsia. Satoihan vettä. Tunsin itseni hieman tunkeilijaksi tässä pikkukylässä, mutta vastaanotto oli silti hyvä. Eräs ystävällinen kyläläinen ilmestyi jostain puskasta ja osasi hieman ranskaa ja me panimme peliin kaiken kreolimme. Toisaalta näillä on kyllä se omakin kieli… Kyläläinen kertoi, että “tie” eli kulkemamme polku loppuu Bijanteen, joten jouduimme palaamaan takaisin samaa reittiä pitkin.

bijagos8

Bubaquen kaupungin vilinää aamulla ennen puoltapäivää.

bijagos9

Kaupungin keskusaukion laidalla oleva hylätty rakennus on tuhrittu täyteen iskulauseita.

bijagos10

Diskoteekin lipunmyynti.

Bubaquen kaupunki on reilun 7 000 asukkaan saaren suurin asutuskeskus ja samalla Bijagóssaariston pääkaupunki. Saavuimme Bijantesta kaupunkiin takaoven kautta. Toki siinä kirkko, poliisiasema, radioasema ja jonkinlainen kunnantalo tuli vastaan, mutta oikea keskusta on lähempänä satamaa. Sataman ääressä on monenlaista pikkuliikettä, bensa-asema sekä tori, josta voi ostaa hintavia vihanneksia ja vaikka hain, jos sellaista tekee mieli. Satamasta ylöspäin eli etelään lähtee Bubaquen kaupungin pääkatu, joka on sellaisessa kunnossa, ettei sitä välttämättä länsiafrikkalaisin standardeinkaan enää kaduksi tunnista. Vesi on syönyt kaiken “päällysteen” melko huolella ja melko huolella kadulla saa tallustella, ettei loukkaa itseään. Ainakin pimeällä taskulamppu on ehdoton. Kadun varrella on lisää pikkuisia sekatavarakauppoja, pari ravintolaa (joissa kala-annos maksaa 4 000 frangia eli noin 6,1 euroa), diskoteekki ja supermarketti.

bijagos11

Pääkatu aamutuimaan.

bijagos16

Kuva pääkadusta hieman alempaa. Vasemmalla Bubaquen supermarketti.

bijagos13

Ja kuvaa toiseen suuntaan. Keskellä olevan pitkän valkoisen talon kohdalta vasemmalle lähtee hotellilleni johtava tie.

Super Mercado Agoueinitt on mauritanialaisten pitämä putiikki, jossa valikoima on guineabissaulaisittain kattava, iltaisin siellä huutaa arabiankielinen televisiokanava ja kiitokset hoituvat ihan arabiaksi. Šukran! Lähellä satamaa on toinen maurien pitämä kauppa, jossa palvelu on tylympää. Jos sattuu olemaan rukoushetki tai ruokatauko, palvelua ei todellakaan saa! Koko maurirevohka haluaa sekä rukoilla että aterioida yhdessä. Tällöin tarjolla on ainoastaan vihaisia katseita, eikä niitä saadakseen tarvitse olla edes valkoinen turisti. Sitä en osaa sanoa, mikä on ajanut ihmiset Mauritaniasta kauppaa pitämään syrjäiselle guineabissaulaissaarelle. Kaikilla saarelaisilla ei ollut oikein positiivista kuvaa näistä muslimitulijoista. Hoilottavat vain ja sitten BOMBA! Jokainen voi arvailla, mitä portugalin sana “bomba” mahtaisi tarkoittaa!

Kun maurien bisnestä oli tuettu, oli aika mennä uimaan! Siihen soveltuu esimerkiksi satamasta länteen oleva paratiisiranta. Sinne pääsee laskuveden aikaa helposti ja rannalla on tilaa, sillä muita ei todennäköisesti ole rauhaa häiritsemässä. Vesi oli niin lämmintä, että siellä tarkeni pulikoida yhteen soittoon puolisentoista tuntia. Välillä sateli, mutta sehän ei haittaa uidessa!

bijagos14

Tästä rannalle!

bijagos15

Maisemat uimapaikalla ainakin ovat kohdillaan.

Iltapäivällä pilvinen taivas väistyi hetkeksi ja aurinko alkoi paistaa. Toki silti aina välillä ripotteli vettä. Kävelin halki Bubaquen kaupungin saaren eteläkärkeen menevän tien alkuun. Kyseessä taitaa olla Bijagóssaariston ainoa oikea tie ja se on vieläpä päällystetty. Tosin välillä sillä ajaessa varmasti toivoisi sen olevan päällystämätön. Toisaalta saarella on kuulemma viitisen autoa eli kovin moni ei pääse tällä tiellä kulkuneuvoaan rikkomaan.

bijagos17

Tästä lähtee tie saaren etelärannikolle Praia Bruceen.

bijagos18

Bubaquen “lentoaseman” kiitotie.

bijagos19

Kiitotien päässä on taas yksi ranta.

Kävelin tietä viitisen kilometriä etelään. Aina välillä näkyi jokunen talo, jokunen lehmä ja jokunen toinen kulkijakin. Palasin takaisin ja seuraavaksi kävelin Bubaquen lentokentän kiitotietä pitkin merenrantaan. Bubaquella on tosiaan lentokenttä (ilman mitään terminaalirakennuksia), sillä naapurisaari Rubanella on luksusparatiisihotelli ja he ilmeisesti pystyvät hakemaan lentokoneella rikkaita turisteja luokseen jopa Senegalin Cap Skirringistä asti. Tai sitten rikkaat turistit voivat tulla Bubaquelle omalla koneellaan. Kiitotie on päällystämätön ja siellä laiduntaa lehmiä aina silloin, kun lentoliikennettä ei ole eli toisin sanoen aina.

bijagos20

Maisemaa muutaman kilometrin päässä Bubaquen kaupungista länteen.

bijagos23

Vaikuttaisi siirtomaaherran entiseltä kartanolta. Taloon pääsee sisään, kun vain menee, eikä pelkää, että se romahtaa niskaan.

bijagos12-kartano

Ja sama kartano toisesta suunnasta.

Kiitotien päästä löysin seuraavan paratiisirannan. Siellä oli äiti kahden lapsensa kanssa aikaa viettämässä. Lapset leikkivät vedessä. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen, aina Bubaquen pohjoisimpaan kärkeen. Ajattelin, että kaipa sieltä pääsee rantoja pitkin takaisin ihmisten ilmoille, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Hiekkaranta loppuu juurikin pohjoisimmassa kärjessä ja ranta nousee lähes pystyyn. Ja koska en ole tottunut liaanien käyttäjä, jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin ja palaamaan kaupunkiin “sisämaan” kautta. Matkalla löysin lisää raunioita ja lehmiä. Ennen hotellille paluuta kävin uudelleen uimassa.

bijagos21

Raunio merenrannassa.

bijagos24

Mauritanialaisilta ostettua brasilialaista halal-kanasäilykettä guineabissaulaisella saarella. Kuvassa myös alle euron maksaneet ja Bubaquella käsin valmistetut puiset virtahevot.

Ruokaileminen voi aiheuttaa joillekin ongelmia tällä saarella, sillä ravintolaruoka on aivan liian kallista. Ollaanhan tässä Afrikassa sentään, eikä reppureissaaja tahdo heittää tuhansia frangeja ruokaan. Onneksi mauritanialaiset myyvät kaupoissaan patonkia ja säilykekanaa. Made in Brazil tai People’s Republic of China! Ja koska en edelleenkään ollut viettämässä kulinaristista lomaa, söin hyvällä ruokahalulla tästä päivästä lähtien lähes joka päivä patonkia ja säilykekanaa. Välillä törsäsin ja ostin tomaattia ja sipulia leivän väliin! Tällainen ruokavalio tuli halvaksi ja säästyin ripulilta. Tänä iltana ruokapöydässämme oli myös Kap Verdeltä ostamani portugalilainen liha-makkara-papu-säilyke.