Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

ranta

Tarrafalin hitaan kuoleman leiri

14.7.2015

Parin kilometrin päässä Tarrafalista Chão Bomiin johtavan tien varrella on palanen synkkää historiaa. Karussa maisemassa kuivettuneiden pensaiden keskellä seisoo jyhkeä ilmestys: entinen pahamaineinen vankileiri. Nykyisin museona toimivan leirin historia juontaa 1930-luvulle, jolloin Portugalin ja siis myös Kap Verden johtoon astui António de Oliveira Salazar.

Fasistisena diktaattorina kunnostautunut herra perusti vuonna 1936 Tarrafaliin vankileirin, jonne pantiin valtion kannalta pahimmat uhkat, antifasistit. Vuoteen 1954 saakka leirillä virui portugalilaisia antifasisteja, kuten Portugalin kommunistisen puolueen johtaja Bento Gonçalves. Hän kuoli leirillä vuonna 1942.

tarrafal18

Vankileirin muuria ulkoapäin.

tarrafal16

Tarrafalin vankileirin sisäänkäynti vartiotornista nähtynä.

tarrafal17

Vankileirin muureja vartiotornista nähtynä.

Erilaisista kidutusmetodeistaan tunnetuksi tulleessa leirissä pakoyrityksestä rangaistiin betonieristyssellillä, frigideiralla, joka Kap Verden kaltaisissa sääoloissa oli tietenkin tuskaisen kuuma. Aurinko tappoi siellä viruneet vangit hitaasti useiden päivien, jopa viikkojen aikana. Kaikkiaan Tarrafalin leirillä kuoli 32 ihmistä. Kansainvälisen yhteisön painostuksesta leiri suljettiin vuonna 1954.

Tarrafalin keskitysleiri sai uuden elämän muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1961. Tuolloin Portugali keksi heittää muurien sisään kolonialismia vastustaneita aktivisteja. Heitä tuotiin Tarrafaliin Kap Verden lisäksi muistakin Portugalin siirtomaista, Guinea-Bissausta ja Angolasta. Leirillä virui yhdeksän vuotta esimerkiksi tunnettu angolalaiskirjailija José Luandino Vieira.

tarrafal14

Selli angolalaisille poliittisille vangeille.

tarrafal15

Samainen selli sisältä. Nykyisin seinillä on vankien kuvia.

Neilikkavallankumous vuonna 1974 lopetti Portugalin fasistisen diktatuurin ja samalla Tarrafalin vankileiri suljettiin toistamiseen. Tällä kertaa pysyvästi. Leiriä hallinnoinut Portugalin salainen palvelu ja turvallisuuspoliisi pääsi pääosin pälkähästi, eikä juuri joutunut vastuuseen teoistaan leirillä. Seuraavana vuonna Kap Verdekin sitten itsenäistyi. Lähteet: [1] & [2]

Nykyisin Tarrafalin vankileiri on siis museona, jonne itse kävelin Tarrafalista vaelleltuani aikani rannoilla. Vankilan porttia lähestyessäni, tämän matkan ensimmäinen yli-innokas lapsilauma juoksi pakkomyymään minulle krääsää. He joutuivat pettymään, kun en osannutkaan portugalia, espanjaa, ranskaa, englantia, italiaa, saksaa enkä mitään muutakaan, enkä näin ollen “ymmärtänyt”. Valitettavasti suomi ei kuulunut myyntimiesten yllättävän laajaan kielivalikoimaan!

tarrafal13

Leiriä.

tarrafal19

Tämä rakennus leirin perukalla taisi olla keittiö.

Vankileirin alueelle on sadan escudon (0,90 euroa) pääsymaksu, jonka maksamisen jälkeen vankilan aluetta saa koluta omaan tahtiin ilman oppaita. Ja näköjään myös ilman muita vierailijoita. Huonona puolena leirillä on se, että kaikki tekstit ovat vain portugaliksi. Ainoastaan eri rakennusten merkitys on osoitettu myös englanniksi ja ranskaksi. Ehkä asiaan tulee joskus muutos, jos hakemus Unescon maailmanperintöluetteloon menee läpi ja vierailijamäärät kasvavat.

Väistämättä Tarrafalin leiristä mieleeni tulivat Natsi-Saksan keskitysleirit Auschwitz etunenässä. Kävin siellä loppukeväästä, minkä vuoksi vertailu oli helppoa. Auschwitzissä tapettiin kaasulla, Tarrafalissa tappajana toimi muun muassa aurinko. Toki kuolonuhrien määrät Auschwitzissä ovat omassa luokassaan, mutta julmaa toiminta oli kaikesta päätellen Tarrafalissakin. Se tunnetaankin nykyisin nimellä Campo da Morte Lenta eli “hitaan kuoleman leiri”.

tarrafal11

Tarrafalin kauppahallissa on hiljaista iltapäivällä.

tarrafal12

Tarrafalin kivikkoisia rantoja.

Kävely takaisin kaupunkiin suorassa auringonpaisteessa on voimia (ja erityisesti vettä) kuluttavaa. Ei täällä tarvitsisi välttämättä edes eristysselliä kuolemiseen!

Perillä Tarrafalissa pistäydyin kaupungin kauppahalliin, jossa on myynnissä vihanneksia ja vaatteita. Hallin edustalla on katettu rivistö pikkuisia ravintoloita, tavallisen kansan ruokailupaikkoja. Niistä matkailijakin saa taatusti halvinta ruokaa. Itse söin hyvän kala-annoksen ja maksoin siitä kolmisen euroa. Loppuillan kulutin pääosin hotellini kattoterassilla. Nyt en tosin enää ollut ainoa asukas, mutta terassilla sain olla rauhassa tuijottamassa merelle ja suunnittelemassa matkan jatkoa.

Unelias Tarrafal

13.7.2015

Uusi viikko oli alkanut ja virastot olivat jälleen avoinna. Kävelin noin puolen tunnin matkan hostelliltani Achada de Santo Antóniosta Palmarejon kaupunginosaan. Matkalla ohitin Kap Verden parlamenttirakennuksen sekä liudan eri maiden suurlähetystöjä. Parlamenttia vastapäätä ovat edustettuina Portugali, Kiina, Venäjä, Espanja ja Yhdysvallat. Ainakin Kiinaan saakka kyseessä on myös tärkeysjärjestys. Mielestäni ainakin! Palmarejossakin on yksi konsulaatti: Guinea-Bissaun pääkonsulaatti! Jätin sinne viisumihakemukseni, mistä lisää täällä.

Konsulaattivisiitin jälkeen kävelin kaupan kautta hostellille kokkaamaan. Jo tässä vaiheessa oli tullut hyvin selväksi, ettei Kap Verde ole mikään low budget destination. Vettä ja olutta lukuun ottamatta kaikki on tuontitavaraa entisestä emämaasta Portugalista sekä muualta Euroopasta. Tästä johtuen Kap Verden hintataso on esimerkiksi Portugalia kalliimpi.

rai14

Eläimiä kaupan Sucupiran torilla Praiassa.

tarrafal10

Väsynyttä matkaseuraa matkalla Tarrafaliin.

Viisumikeikan ja ruokailun jälkeen halusin lähteä Praiasta. Käsitykseni mukaan suurin osa Santiagon saarelle tulevista matkailijoista vierailee myös saaren pohjoisosassa sijaitsevassa Tarrafalin pikkukaupungissa. Sinne minäkin halusin nyt.

Pikkubusseja lähtee tiuhaan Sucupiran torin laidalta. Bussiin tunkee itsensä vähintään 15 ihmistä ja bussi lähtee ilman aikatauluja vasta sen täytyttyä. Kun yksi bussi on täynnä ja lähtee, aletaan täyttää seuraavaa. Reilun tunnin kestävä matka noin 70 kilometrin päähän maksaa 500 escudoa (noin 4,5 euroa). Tällä matkalla kiinnitin huomiota siihen, että muualla Länsi-Afrikassa perittäviä ja tarpeettomiksi kokemiani matkatavaramaksuja (jonka suuruus riippuu rahastajan fiiliksestä ja/tai asiakkaan ihonväristä) ei Kap Verdellä peritä lainkaan. Johtuneeko siitä, että täällä kukaan ei matkusta suurten kantamusten kanssa. Paikasta toiseen ja takaisin kun pääsee monta kertaa päivässä!

tarrafal5

Casa Strela B&B Tarrafalin laitamilla.

Tie Tarrafaliin on hyväkuntoinen ja maisemat jälleen kerran erittäin kauniit, mutta myös erittäin karut. Santiagokin vaikuttaa oivalliselta leviämisalustalta maastopaloille! Saari on selkeästi jyrkkäpiirteisempi kuin vaikkapa tasainen Boa Vista, mutta maisemien kuvaaminen olisi vaatinut bussista poispääsyä. Valitettavasti. Perillä Tarrafalissa ystävällinen kuljettajamme ajoi jokaisen matkustajan erikseen omiin osoitteisiinsa. Myös minä pääsin suoraan Casa Strela B&B -hotellini ovelle. Olin varannut hotellin kahdeksi yöksi samana aamuna.

tarrafal7

Huoneeni väritys oli vihreä.

tarrafal8

Sama huone toisesta suunnasta.

Äärimmäisen harvoin mikään majapaikka on niin viihtyisä, että siellä suorastaan haluaa viettää aikaa. Sveitsiläisen pariskunnan, Sabinan ja Andreaksen omistama Casa Strela B&B on sellainen. Se on suorastaan syy vierailla Tarrafalissa!

Hotellissa on neljä eri teemoin sisustettua tyylikästä huonetta hyttysverkoin ja kattotuulettimineen. Vessa ja suihku-kylpyamme ovat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Kattoterassilla tarjoiltava aamupala on loistava ja lisäksi hotellissa on keittomahdollisuus eli omia nuudeleitakin voi valmistaa, kunhan on tarpeeksi kyllästynyt maan hintatasoon. Wifi toimii kattoterassia myöten. Lisäksi hotelli järjestää retkiä kaikkialle Santiagolla, kuin myös vaikkapa kapverdenkreolin kursseja! Huonehinta (3 180 escudoa yöltä eli noin 28,9 euroa) oli korkeampi kuin Kap Verden majapaikoissani keskimäärin, mutta mielestäni Casa Strela on joka escudon väärti.

tarrafal4

Tarrafalin katunäkymää.

tarrafal1

Kaupungin keskusaukio ja sen laidalla oleva kirkko.

tarrafal3

Tarrafalin kunnantalo.

Majoittumisen jälkeen lähdin tutustumaan Tarrafaliin, jonka keskusta on reilun kilometrin päässä Ponta de Atumin alueella, merenrannan tuntumassa, sijaitsevasta Casa Strelasta. Vajaan 7 000 asukkaan kaupunki oli iltapäivällä hyvin unelias. Vain keskusaukiolla oli enemmän väkeä. Onhan siellä ilmainen wifi! Pikkukaupungin keskustan mukulakivikadut ja niiden varsilla olevat värikkäät siirtomaa-aikaiset rakennukset katsastaa tunnissa ja sitten voikin siirtyä rannalle.

Tarrafalin hevosenkengänmuotoinen hiekkaranta on kauniilla paikalla kaupungin keskustan ja Monte Graciosa -vuoren puristuksessa. Iltapäivällä kalastajat olivat jo vetäneet paattinsa rantahiekkaan ja kauempana kävi kova kuhina kalansaaliista. Paikalliset lapset touhusivat vedessä, kiusasivat jostain rannalle erehtyneitä koiranpentuja ja joitain eurooppalaisia turistejakin olin rannalla näkevinäni.

tarrafal6

Tarrafalin ranta. Taustalla kohoaa Monte Graciosa.

tarrafal9

Pienemmät veneet on vedetty rantahiekkaan. Isommat ovat ankkurissa rannan läheisyydessä.

tarrafal2

Näkymä Casa Strelan kattoterassilta. Suoraan edessä on vain Atlantti, jossa nyt ei ole yhtään mitään nähtävää, joten laitan tähän maiseman toiseen suuntaan!

Ennen auringonlaskua istahdin Casa Strelan kattoterassille. Näkymät terassilta ovat varsin hienot, vaikkakin siellä täällä olevat rakennustyömaat hieman pilaavat maisemaa. Suoraan edessä on joka tapauksessa esteetön näkymä Atlantille, joka on sadan metrin päässä hotellista. Selkeällä säällä terassilta voi nähdä kuulemma valaita ja jopa naapurisaari Fogon tulivuoren. Sää oli nytkin selkeä, mutten silti nähnyt mitään. Söin niitä nuudeleita, kuuntelin musiikkia ja katsoin kuinka aurinko laski Atlanttiin. Olin hotellin ainoa asukas ja sain koko kattoterassin vain itselleni!

Boa Vistan kuuluisa hylky

10.7.2015

Kaksi päivää Boa Vistalla viettäneenä totesin, että saari on nähty. Olisin ollut valmis vaihtamaan saarta jo tänään. Lento Kap Verden pääkaupunkiin Praiaan Santiagon saarelle olisi kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Tämän vuoksi päädyin haahuilemaan samoja Sal Rein katuja uudelleen ja uudelleen

bvc27

Praia de Cabral ja hotellirivistö.

Kävin uudelleen myös Praia de Cabralilla eli Cabralin rannalla. Rantaviiva on hyvää vauhtia täyttymässä hotelleista. Kap Verde on kaikesta päätellen tosissaan panostamassa matkailuun, mikä onkin ainoita mahdollisuuksia luonnonvarattomilla, karuilla ja syrjäisillä saarilla. Toistaiseksi Boa Vista on maan tärkeimpään lomasaareen, Saliin, verrattuna kuulemma huomattavasti vähemmän turistisoitunut ja siis aidompi. Luultavasti Boa Vistastakin kuitenkin ajan saatossa kehittyy uusi Teneriffa. Menneiden vuosikymmenten kurjuus ja nälänhädät tulevat väistymään vähä vähältä.

bvc28

Nämä ovat Praia de Cabralilla, eivätkä siis mitenkään kuuluisia.

Sal Rein tuntumassa sijaitsee saaren ehkä tunnetuin nähtävyys: ruosteinen hylky! Vuonna 1968 saaren pohjoisrannikon Boa Esperançan rannalle haaksirikkoutui pelastusyrityksistä huolimatta espanjalainen laiva nimeltä Cabo de Santa Maria. Kyseessä ei kuitenkaan nyt ole Kristoffer Kolumbuksen Santa Maria -laiva…

Etelä-Amerikkaan matkalla olleessa Cabo de Santa Mariassa oli lastina lahjoja Espanjan diktaattori Francisco Francon hallitukselta. Aikoinaan eri tahot Brasiliassa ja Argentiinassa olivat auttaneet talouskriisissä paininutta Espanjaa. Nyt Franco halusi kiittää ja lähetti matkaan muun muassa ruokaa, juomaa, lääkkeitä, vaatteita, erilaisia koneita ja tietenkin myös urheiluautoja. Eräänä syyskuisena aamuna lahjaröykkiö oli sitten kapverdeläisellä rannalla. Paikalliset tyhjensivät aluksen ja kuljettivat tavarat aaseilla ja muuleilla Sal Reihin.

bvc30

Siellä se kuuluisa hylky makaa. Uiminen on kielletty hylyn läheisyydessä.

bvc32

Cabo de Santa Maria lähempää.

Edelleenkin, siis 47 vuoden jälkeen, ruosteinen hylky makaa Boa Vistan rannalla Atlantin ja säiden armoilla. Kapverdeläinen sanomalehti kuvailee hylkyä Boa Vistan ja koko Kap Verden symboliksi. Ainakin se on innoittanut taidemaalareita ja valokuvaajia. Ja minut vierailemaan siellä! Kävinhän jo viime vuonna erästä vähemmän tunnettua hylkyä Mauritanian rannikolla ihmettelemässä. Se on muuten nyttemmin hävitetty. Lähde: [1]

bvc31

Boa Esperançan rantaa hylyltä länteen.

Sal Rein keskusaukion laidoilla on paljon toimettomia taksikuskeja. Kesä ei ole sesonkia, joten kaikista turisteista tulee pyrkiä hyötymään. Valitettavasti turismi on nostanut taksien hinnat huimiksi, joten hinnoista saa vääntää pitkän tovin ennen kuin joku haluaa pitkin hampain lähteä matkaan. Milloin tiet ovat niin onnettomat, milloin bensa on liian kallista, milloin perheen on nälkä, milloin aurinko paistaa liian kuumasti. Kaikki varmasti pitävät paikkansa, en epäile hetkeäkään!

Hylkyä olisi voinut ajaa katsomaan edellisenä päivänä vuokraamallani mönkijälläkin, mutta ajanpuutteen takia se ei ollut mahdollista. Etäisyys Sal Reistä mahdollistaa myös kävelyn hylylle, mutta opaskirjojen, Sal Rein matkailuneuvonnan ja paikallisten mielestä se on typerä ajatus. Ranta ja reitti sinne on pahamaineista, ja on riski joutua ryöstetyksi ja mukiloiduksi. Ja kun hylylle päin sitten lähdimme taksikuskin kanssa, kulki tie halki surkeimman hökkelikylän minkä olen koskaan nähnyt! Ja Kap Verde sentään, ainakin paperilla, on kehittyneintä Afrikkaa. Varoitukset saattoivat olla paikallaan.

bvc34

Hökkelikylä Sal Rein laitamilla.

bvc33

Tie hylylle.

Hylylle ajaa Sal Reistä noin vartissa. Tie on huono, se on vain jonkinlainen ura. Maisemat ovat karunkauniit, kuten ne nyt Boa Vistalla tapaavat olla. Perillä oli muutama muukin turisti Cabo de Santa Mariaa ihmettelemässä. Hylky on ilmeisesti suosittu retkikohde. Eräänlainen pakollinen kohde saarella vieraileville.

bvc29

Laivan osa?

Itse hylky on vaarallinen, eikä sitä pidä lähemmin tarkastella. Rantahiekalta on mahdollista bongata kaiken roskan seasta laivasta irronneita tai irrotettuja osia. Kaiken kukkuraksi ranta on kilpikonnien muninta-aluetta.

Boa Vistan kierros mönkijällä

9.7.2015

Vaatimattomasta väkiluvustaan huolimatta Boa Vista on pinta-alaltaan (620 neliökilometriä) Kap Verden saariryhmän kolmanneksi suurin saari. Edelle kiilaavat vain Santo Antão ja pääsaari Santiago. Nähtävää saarella siis riittää päiväksi tai kahdeksi, mutta ei pidemmäksi aikaa ellei sitten halua maata rannalla tai uima-altaalla tai vaihtoehtoisesti harrastaa jotain vesiaktiviteettiä.

Boa Vistan koluaminen pääkaupungin Sal Rein ulkopuolelta vaatii joko nelivetoauton vuokraamista kuljettajineen (kokopäiväkierroksen hinta kyselyideni perusteella noin 80-90 euroa sisältäen polttoaineen), opastetulle jeeppi- tai mönkijäsafarille osallistumisen tai sitten oman mönkijän vuokraamisen, kuten itse tein!

bvc25

Vuokramönkijäni. Taustalla saaren harvoja hyväkuntoisia tieosuuksia.

Mönkijöitä saa vuokrattua Sal Rein keskustan matkailuneuvonnasta, joka näyttää pyörivän italialaisvoimin. Matkailuneuvonnan italialaissetä ilmoitti välittömästi muistavansa kasvoni jostain. Ja minä kun en ole koskaan Italiassa käynytkään! Oikeastaan vuokraajana toimi Top Excursion Quad -niminen yritys, joka toimii samassa tilassa neuvonnan kanssa. Heinäkuussa 350-kuutioisen Goes-merkkisen mönkijän sai ilman ongelmia seuraavaksi aamuksi. Ja mikä parasta: ilman opasta!  Päivävuokran hinta on 70 euroa, mutta jos mönkijän vuokraa kahdeksi tai useammaksi päiväksi, laskee myös hinta.

Kap Verde on lisäksi niin kehittynyt kehitysmaa, että täällä mönkijäkuskin tulee käyttää kypärää ja allekirjoittaa sitoumus pysyä poissa dyyneiltä. Ne ja niiden kasvillisuus kun on kovin haavoittuvaista.

bvc

Mukulakivitie Rabilin ja Povoação Velhan kylien välillä. Taustalla kohoaa Rocha Estância -vuori.

No, miksei saarta pääse tutkimaan ihan vain polkupyörällä tai skootterilla? Siksi, koska Boa Vistan tiestö on niin surkeassa kunnossa. Ainoastaan tie Sal Reistä lentoasemalle on asfaltoitu ja ajettavissa myös polkupyörällä. Samoin saaren pohjoisosassa sijaitsevaan Bofareiran kylään pääsee hyvää ja uutta päällystetietä pitkin. Sinne on matkaa Sal Rein keskustasta noin 15 kilometriä. Lentokentälle noin kahdeksan kilometriä. Skootterilla saareen on kuulemma mahdollista tutustua, jos vain ajaa tarpeeksi kovaa. Näin sanoi samassa hostellissa majoittunut ranskalainen. Hostellin sveitsiläinen asukas sen sijaan totesi sen mahdottomaksi, luovutti ja vuokrasi minun tavoin mönkijän.

Saaren tiet ovat nimittäin huonokuntoisia mukulakiviteitä! On mahtanut olla urakka rakentaa ne, mutta kai ne asfalttia paremmin kestävät. Paikoin mukulakivitiet ovat niin onnettomassa kunnossa, että viereen soralle ja hiekalle on syntynyt uusi tie, välillä tietä ei ole tunnistaa tieksi lainkaan, enkä ymmärrä miten nelivetoautotkaan kaikille teille pääsevät. Mielestäni mönkijä on ainoa oikea kulkupeli Boa Vistalle.

Mönkijäyrittäjä ehdotteli minulle erilaisia kohteita, kuten esimerkiksi menopaluuta saaren etelärannikolla sijaitsevalle Santa Mónican rannalle. “Ajat sinne, olet siellä päivän ja tulet iltapäivällä takaisin!” Että maksaa 70 euroa, että pääsee uimarannalle! Minä halusin nähdä kaiken yhdessä päivässä. Kiertää koko saaren. Boa Vista kun on ainoastaan noin 30 kilometriä leveimmältä kohdaltaan.

Aluksi kuitenkin lähdin ajamaan kohti sitä hehkutettua Santa Mónican rantaa. Rabilin kylän jälkeen tie on pääasiassa hyvin huonossa kunnossa aina Povoação Velhan pikkuiseen kylään saakka. Kylän jälkeen “tie” on umpisurkea ura tai useampi umpisurkea ura. Mönkijä pääsee oikeuksiinsa! Huippunopeudet tällä vajaan viiden kilometrin loppuosuudella ennen rantaa eivät ole kummoiset, mutta pääsee sielläkin välillä pöllyttämään punaista hiekkaa oikein kunnolla. Tai vaihtoehtoisesti ajamaan pölypilvessä, jos kohtaa ryhmän mönkijäsafarilaisia.

bvc26

Maisemaa Povoação Velhan ja Santa Mónican rannan väliltä.

bvc24

Tie Santa Mónican rannalle.

Santa Mónican ranta on suojeltu, pitkä ja valkohiekkainen. Paratiisiranta parhaimmillaan. Täältäkin ne palmut tosin vain puuttuvat. Mitään palveluita tai rakennuksia rannalla ei myöskään ole, ja toivottavasti tänne ei milloinkaan kohoa ainuttakaan all inclusive -lomakylää! Paljon turisteja rannalla kuitenkin nyt oli. Pääosin tulleet mönkijäsafarilla, osa myös jeepeillä. Aikani kävelin rantaa edestakaisin, bongasin rapuja ja totesin paikan nähdyksi. Äkkiä siellä vain ihonsa polttaisi!

bvc22

Santa Mónican ranta ja turistit.

bvc23

Yritys kohti Ponta Varandinhaa tyssäsi dyyneihin.

Santa Mónicasta pääsee kuulemma jonkinlaista uraa ja ihan laillisesti Ponta Varandinhaan, joka on Boa Vistan saaren läntisin paikka. Vajaan tunnin harhailun jälkeen totesin sen jäävän minulta näkemättä. Yksi “tie” törmäsi dyyneihin, joilla en tahtonut rangaistuksenkin pelossa ajaa ja toinen muuten vain loppui kesken! Palasin samoja jälkiä takaisin Santa Mónicaan ja sitä kautta Povoação Velhaan.

bvc21

Povoação Velhan kylän keskusaukio.

bvc20

Kauniita rakennuksia samaisessa kylässä.

Povoação Velha sijaitsee jylhän, 354-metrisen, Rocha Estâncian juurella. Vierailin kylän pienessä kappelissa, hautausmaalla ja lopulta pysäköin mönkijäni kylän keskusaukion laidalle. Kylästä saa hyvän käsityksen jo muutaman minuutin kävelyn perusteella. Luonnollisesti myös tästä kylästä voi ostaa matkamuistoja repun täyteen, sillä senegalilainen rasta tännekin oli päätynyt kauppaa pitämään.

Seuraavan pidemmän pysähdyksen tein Rabilin keidaskylässä saaren lentoaseman takana. Silmällä arvioiden Rabil on Boa Vistan toiseksi suurin kylä, sillä siellä kaduilla on väkeä ja liikenteessä jopa autoja! Ajelin Rabilin läpi takaisin pääkaupunkiin Sal Reihin tankkaamaan, sillä en halunnut ottaa riskiä, että jään kuivan tankkini kanssa jonnekin kymmenien kilometrien päähän jumiin. Boa Vistan ainoa huoltoasema sijaitsee tietenkin pääkaupungissa.

bvc16

Bofareiran katunäkymää.

Saatuani tankin täyteen, otin suunnaksi saaren itärannikolla sijaitsevan Morro Negron majakan. Lähdin lähestymään itää valitsemalla hyväkuntoisen asfalttitien Bofareiran kylään. Bofareira on Povoação Velhaa pienempi, mutta sen kylänraitilla oli sentään joitain kyläläisiäkin. Ystävälliset kyläläiset neuvoivat minut oikeaan suuntaan käytyäni ensin kyläkaupassa ostamassa muffinsseja! Bofareiran jälkeen tie on taas tuttua Boa Vistaa eli mukulakivitietä. Liikennettä ei ollut ennen Bofareiraa eikä sen jälkeenkään nimeksikään: yksi aasi kuskeineen, moottoripyörä sekä yksi auto.

bvc17

Boa Vistalla Kap Verde on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen eli vihreä! Tämä kuva on Bofareiran ja João Galegon kylien väliltä. Kuvassa on luultavasti 289-metrinen Abrolhal-vuori.

Noin kolme kilometriä ennen João Galegon kylää, tie Bofareirasta yhtyy länsirannikolta itäosan kyliin johtavaan “valtaväylään”. Sekin on samaa mukulakivitietä. João Galegon jälkeen seuraava kylä on Fundo das Figueiras, joka on hyvinkin kuvauksellinen pikkukylä. Pysäköin mönkijäni kirkon eteen ja kävelin hetkisen.

bvc19

Fundo das Figueiras.

bvc18

Fundo das Figueirasin kirkko.

Seuraava ja viimeinen kylä ennen Morro Negron majakkaa on Cabeço dos Tarafes, joka on entistäkin uneliaampi kyläpahanen. Sieltä johtaa mutkitteleva ura halki kuumaisemien aina Boa Vistan ja samalla koko Kap Verden itäisimpään kolkkaan! Tie majakalle ei ole enää typerimmänkään autoilijan ajettavissa, sillä sinne uskaltautuvien lienee mahdotonta välttyä rengasrikotta. Ja eipä sillä tiellä ollutkaan sitten muita kuin minä. Ja muutamia vuohia siellä täällä.

bvc13

Raunio matkalla Morro Negroon.

bvc14

Tie Morro Negroon. Majakka häämöttää valkoisena pisteenä vuoren huipulla.

Morro Negron majakka sijaitsee korkealla, mutta ylös asti on mahdollista ajaa mönkijällä ja minähän ajoin. Samoin hylätyn majakan huipulle on mahdollista kiivetä. Koko paikan ja upeat kuumaisemat joka suuntaan saa todennäköisesti vain itselleen. Seuraava maa-alue majakasta itään on Afrikan manner ja Senegal. Majakka on muuten rakennettu ilmeisesti vuonna 1930, sillä löysin asiasta kertovan laatan hylätystä rakennuksesta.

bvc9

Morro Negron majakka.

bvc10

Näkymä Morro Negron majakasta kohti pohjoista. Kuvassa ainakin Praia do Mosquito -ranta.

bvc11

Majakan laitteistoa.

bvc12

Karu näkymä länteen majakasta. Keskellä majakalle johtava kinttupolku.

Morro Negrolta on ajettava takaisin samoja jälkiä pitkin ainakin Cabeço dos Tarafesin kylään saakka. Sieltä voi jatkaa etelään ja kiertää vaikka koko saaren, mutta se on kuulemma hyvin vaikeaa “tien” huonon kunnon vuoksi. Palailinkin samaa tietä pitkin ensin Fundo das Figueirasiin ja João Galegoon. Jälkimmäisen kylän jälkeen jatkoin Deserto de Viana -nimiselle aavikolle. Tai sen halki aina Rabilin kylään saakka.

bvc15

Mukulakivitie halki Deserto de Vianan.

Hieman ennen kello kuutta iltapäivällä, kun hurautin takaisin Sal Reihin, mönkijäni mittariin oli kertynyt päivän aikana 150 kilometriä. Ihokin vähän punotti.

Omatoimisesti Boa Vistalle

7.-8.7.2015

Kap Verden saarivaltio joitain satoja kilometrejä Senegalin edustalla Atlantin valtameressä on kiehtonut pitkään. Syytän siitä vuosia sitten ahkerasti selailtuja Finnmatkojen lomaesitteitä. Maahanhan on jo pitkään päässyt Suomestakin suorilla Finnmatkojen lomalennoilla, mutta vain talviaikaan. Juuri talvi onkin se aika, jolloin Kap Verdellä on sesonki. Tai oikeammin sesonki on vain Boa Vistan ja Salin saarilla, jotka haalivat kaikki eurooppalaisten charter-lennot ja sitä myöten turistit. Vain noin viisi prosenttia Kap Verdelle matkustavista valitsee jonkun muun kymmenestä pääsaaresta. Mielenkiintoisesti maan merkittävin kansainvälinen lentoasemakin sijaitsee juuri Salilla, eikä suinkaan maan pääkaupungissa Praiassa Santiagon saarella!

Kap Verdelle pääsee eri puolilta Eurooppaa reittilennoilla, mutta niiden hinnat ovat omalle kukkarolleni aivan liian korkeita. Näin kesäaikaan paras reitti Kap Verdelle, eli joko Boa Vistalle tai Salille, kulkeekin jonkun eurooppalaisen suurkaupungin kautta lomalennolla. Itse varasin Boa Vistan -lentoni Saksan TUI:n sivuilta. Lähtökenttiä on useita ympäri Saksaa. Helpoimmat suomalaisesta näkökulmasta ovat varmasti Frankfurt, Berliini ja München. Oma lentoni lähti Frankfurtin lentoasemalta aamuyöstä 8.7. Koska kyseessä oli TUI-yhtiön lomalento, ei lennolla saanut veloituksetta yhtään mitään. Vaikka lennon sainkin varattua suomalaisella luottokortillani suoraan TUI:n nettisivuilta, ei aterian ostaminen enää onnistunutkaan. Onneksi sen saa ostettua samaan hintaan myös suoraan lentoemoilta. Omin eväinkin pitkään lentoon voi varautua. Tosin aamuyöstä turvatarkastuksen jälkeiset kaupat ja ravintolatkaan eivät olleet vielä avoinna, joten edes vesipulloa en lennolle saanut mukaan!

bvc3

Haribon siivin Afrikkaan!

Lentoaika Saksasta Boa Vistalle on hieman pidempi kuin Suomesta Kanarialle, mutta siinähän se menee nukkuessa ja lentoreittiä näytöltä tarkkaillessa. Tuttuja marokkolaisia ja mauritanialaisia paikkoja viistäen kone kääntyi vähän ennen Senegalin rannikkoa kohti Kap Verden saariryhmää. Hieman ennen laskeutumista ilmasta näkee, että sekä Sal että Boa Vista ovat silkkaa kuivaa ja ruskeaa hiekkaerämaata, siis juuri täydellistä kaikille Saharaan tykästyneille reissareille

Jo Frankfurtin kentällä värikäs Haribo-lentokoneemme oli saanut suunnilleen jokaisen matkalaisen ottamaan kuvan. Nyt sama toistui Kap Verden päässä koneesta päästyämme, vaikka lentokoneiden kuvaaminen Boa Vistan lentoasemalla onkin vihaisesta sormienheristelystä päätellen kiellettyä.

Boa Vistan lentoasema on mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka kyseessä on uusi ja upea asema, ei siellä kattoja ole liiaksi asti. Kyseessä on ulkoilmaterminaali, mikä on ihan luonnollista maassa, jossa paistaa lähes vuoden jokaisena päivänä ja jossa sadekausi on vain nimellinen kausi vuodessa. Terminaalirakennuksen kuvaamiseenkin suhtauduttiin vihamielisesti.

Suomalainen tarvitsee viisumin Kap Verdelle, mutta mitään etukäteissuunnittelua ei vaadita, sillä viisumin saa kätevästi saavuttaessa maahan ilman mitään lomakkeiden täyttämistä. Viisumin hinta on maltilliset 25 euroa, ja se on ainoastaan normaalikokoinen leima passissa. Leiman lisäksi viisumivirkailija toivottaa hyvää lomaa Kap Verdellä, mikä on aivan ennenkuulumatonta kehitysmaiden rajoilla! Toisaalta nyt olinkin saapumassa tämän maan toiseksi merkittävimpään turistirysään!

bvc1

Kotikatuni Sal Reissä. Oikealla La Boaventura -hostellini.

bvc2

Näkymä hostellini toisesta kerroksesta sisäpihalle ja merelle. Taustalla Sal Rein kaupungin edustalla oleva pikkuinen samanniminen saari.

Sain rinkkani hihnalta lähes välittömästi, minkä jälkeen otin taksin Sal Rein kaupunkiin hintaan seitsemän euroa. Sal Rei on noin 8 000 asukkaan saaren pääkaupunki ja samalla myös ylivoimaisesti suurin asutuskeskittymä. Yli puolet saaren väestöstä asuu siellä. Olin varannut majoituksen kolmeksi yöksi saaren ainoasta hostellista, La Boaventurasta. All inclusive -lomakylien täyttämässä maassa hostellit ovat harvinaisuus. Yö neljän hengen dormissa maksoi kymmenen euroa yöltä. La Boaventura on ranskalaisen miehen pyörittämä hotelli-hostelli, jossa on ravintola ja baari sekä toimiva wifi. Sijainti merenrannalla kävelyetäisyydellä kaikista palveluista on lyömätön.

bvc8

Rua dos Emigrantes -katu johtaa Sal Rein keskusaukiolta, Largo de Santa Isabelilta, muun muassa postitoimistolle. Kuva otettu kaupungin kirkon edustalta.

Unettoman yön Frankfurtin lentoasemalla viettäneenä lähdin silti varsin pian tutkimaan Sal Rein keskustaa. Kapverdeläinen ruoka kaupungin keskusaukion laidalla sijaitsevassa Naida-ravintolassa ei ainakaan vakuuttanut. Ei maultaan, eikä hinnaltaan. Miekkakalaa ja ranskalaisia. Turistihinnat. Palvelu sen sijaan oli ystävällistä ja odotellessani ruokaa eteen kannettiin erilaisia Kap Verdeä käsitteleviä lehtiä. Myös netti ravintolasta löytyy: nimittäin Kap Verden kaikkien pitäjien keskusaukiolla on ilmainen wifi, joka nyt täällä vain sattui yltämään Naidan oviaukollekin!

bvc6

Siirtomaa-aikainen rakennus Sal Rein keskustassa.

bvc4

Sal Rein kirkko.

Siirtomaa-aikaisten talojen ja mukulakivikatujen hallitsevan Sal Rein on mahdollista koluta yhdessä päivässä ja aikaa jää runsaasti vielä uimarannallekin. Keskellä kaupunkia on kirkko, vähän syrjemmällä kalasatama ja kaduilla senegalilaisia matkamuistomyyjiä ynnä muita huijareita. Alkuperäiset kapverdeläiset ovat rauhallisia ja ystävällisiä luonteeltaan, eivätkä hyöki turistin kimppuun, kuten Senegalista tulleet siirtolaiset. Kai se eurooppalaisiin sekoittuminen on vähän temperamenttia rauhoittanut! Pistäydyin huvikseni erääseen senegalilaispuljuun kyselemään lippiksen hintaa, sillä Afrikan aurinko pehmentää pään helposti ilman suojausta. En tiedä, mitä tämänkin kauppiaan päässä liikkui, kun halvannäköistä Made in China -merkinnöin varustettua lakkia kaupitteli laadukkaana kapverdeläisenä käsityönä, joka oli maksanut kauppiaalle kokonaiset 30 euroa! Oikea hinta lienee 30 senttiä. Lippiksen hinnasta päästiin sopuun, mutta vaihtorahaa ei ah-niin-tuttuun-senegalilaiseen-tapaan haluttu antaakaan takaisin. Olisikin pitänyt ostaa matkamuistoja reppu täyteen! En ostanut. En yhtään ihmettele, miksi pakettimatkalaiset viihtyvät niissä all inclusive -hotelleissaan ja vierailevat pikkuisessa Sal Reissä ainoastaan opastetulla retkellä. Varmasti ainakin monien pohjoismaalaisten kohdalla paikallaan.

bvc7

Sal Rein katuja.

bvc5

Sal Rein rantamia. Kesällä merikin on tyyni.

Iltapäivällä vuokrasin itselleni mönkijän seuraavaksi päiväksi, minkä jälkeen pulahdin Atlanttiin. Sal Rein hiekkarannat ovat pitkiä, vesi matalaa, aallot olemattomia näin kesällä ja tilaakin on hehtaarikaupalla, mutta yksi negatiivinen asia näillä paratiisirannoilla on: nimittäin aggressiiviset kulkukoirat, jotka hyökkivät kimppuun, häiritsevät auringonottamista, käyvät yllättäen näykkäisemässä jalasta tai muuten vain seuraavat nälissään. Kättäpidempää mukaan rannoille!

Cominon kautta Gozolle

21.5.2015

Kolmen päivän ja kahden yön Maltan-matkalla ei ole aikaa hukattavaksi, joten aamutuimaan etsiydyimme bussipysäkille St. Julian’sissa ja hyppäsimme Maltan saaren luoteiskolkkaan, Ċirkewwaan, vievään bussiin. Linja-auto vei perille noin 50 minuutissa Maltan luoteisia rantoja seuraillen. Matkalla pääsi näkemään hieman muun muassa St. Paul’s Bayn ja Mellieħan pikkukaupunkeja.

Linja-auton päätepysäkki on Ċirkewwan lauttaterminaali, josta voi hypätä saarivaltion toiselle pääsaarelle Gozolle vievään autolauttaan tai sitten ottaa pieni vene Cominon saarelle! Me marssimme Cominon-veneiden lippuluukulle, joka ei sijaitse sisällä terminaalissa, vaan vähän syrjemmällä, mutta löytyy helposti. Cominolle suuntaavia veneitä on muutamia päivässä. Kymmenellä eurolla saa menopaluun Ċirkewwa-Comino-Ċirkewwa, mutta halutessaan saman lipun voi käyttää myös matkaan Ċirkewwa-Comino-Gozo. Me päätimme tehdä niin, koska Gozon saari on joka tapauksessa pakollinen käyntikohde Maltan tasavallassa vieraileville.

mlt12

Sininen laguuni Cominon saarelta nähtynä. Vasemmalla Cominotton saari ja taustalla Gozo.

Maltan ja Gozon saarten välissä sijaitseva Comino on tämän valtion kolmesta pääsaaresta pienin, mutta siellä sijaitsee luultavasti yksi Välimeren tunnetuimmista rannoista: Sininen laguuni! Cominon ja pienemmän Cominotton saaren välissä sijaitseva kirkasvetinen, suhteellisen matala ja hiekkapohjainen ja -rantainen laguuni on luultavasti kaikille se syy vierailla Cominolla, joka muuten on luonnonsuojelualuetta ja jossa asustaa alle kymmenen ihmistä.

Sinisen laguunin rantaan hurautti meidänkin veneemme hetkessä. Ranta-alueella on muutamia ruokaa ja juomaa myyviä kojuja sekä hieman kauempana suihku-vessa-rakennus. Ilmainen! Vaikka aurinko tässä vaiheessa päivää jo paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja oli muutenkin miellyttävän lämmintä, ei uimassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Italialainen nuoriso oli toki kahlaamassa selfiekeppiensä kanssa, mutta heidän uintinsa jäi siihen. Itse kävin uiden laguunin toisella puolella Cominotton saarella. Eihän se uimavesi Suomessa koskaan näin lämmintä ole, joten pakko ottaa kaikki ilo irti!

mlt10

Sininen laguuni ja Cominotton saari. Taustalla jälleen Gozo.

mlt11

Lisko.

Kahden tunnin laguunivisiitin aikana ehtii harhailla myös hieman muuallakin kuin vain meressä. Tai ei ehdi, jos sattuu tykkäämään auringonotosta. Itse kävelin jonkin matkaa laguunin ohi ja tulin takaisin. On muuten paljon pikkuisia liskoja joka puolella, mahdollisesti Podarcis filfolensis -lajin edustajia, jos Google nyt osaa asiansa… Voi eläimellä suomenkielinenkin nimi olla.

Cominolta matka jatkui kahden tunnin jälkeen kohti Gozon saarta ja sen Mġarrissa sijaitsevaa satamaa. Huumorimiehenä kapteeni painoi kaasun pohjaan kesken matkan ja otti suunnaksi Gozon rannikon. Mietin jo, että mahtaako herra nyt tehdä andreaslubitzit, mutta hieman ennen törmäämistä rantatörmään, veti kapteeni jarrusta (tai mitä veneissä ikinä tehdäänkään, että vauhti pysähtyy). Sellainen jonkinlainen luola siinä sitten oli edessä, jossa piti sillä paatilla käydä kurkkimassa. Ei sentään käynyt sama kuin eräällä Francesco Schettinolla yhden isomman risteilyaluksen kanssa tässä taannoin.

mlt13

Mġarrin katukuvaa Gozolla.

Perillä Mġarrin satamassa otimme linja-auton keskellä Gozoa sijaitsevaan Victoriaan (myös nimellä Rabat), joka on myös saaren pääkaupunki. Noin 7000 asukkaan kaupungin tärkein nähtävyys on korkeimmalla kohdalla sijaitseva linnoitus, Cittadella, jonka historia alkoi jo 1500-luvulla. Se oli käytössä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Tällä hetkellä linnoitus on yksi suuri rakennustyömaa, mutta pääsee siellä silti kiertelemään ja katsastamaan upeat maisemat niin Victorian kuin koko Gozonkin yli. Ilmaiseksi.

mlt14

Triq Taħt Putirjal -katu Gozon pääkaupungissa Victoriassa. Ihan siinä linja-autoaseman nurkilla.

mlt17

Il-Katidral ta’ Għawdex -katedraali linnoituksen muurien sisällä.

mlt18

Näkymä Cittadellalta yli Victorian kattojen.

Iänikuisilla asuinsijoilla (asutusta pronssikaudelta lähtien) kun ollaan, on pitäjässä myös vanhakaupunki ja hieno onkin. Täältä voisi ostaa kesämökin. Meri vain saisi olla vähän lähempänä. Victorian vanhakaupunki on koko muun Maltan tavoin rakennettu ruskeankellertävästä kalkkikivestä. Vanhankaupungin kapeille kaduille ei aina mahdu autokaan, joten siellä on mukava harhailla päämäärättömästi. Jonkin ajan kuluttua kävelimme takaisin kaupungin linja-autoasemalle odottamaan linja-autoa takaisin lauttasatamaan.

mlt15

1600-luvulla rakennettu Pyhän Yrjön basilika Victorian vanhankaupungin ytimessä.

mlt16

Katu vanhassakaupungissa.

mlt19

Pjazza San Franġisk -aukio. Taustalla Pyhän Franciscuksen kirkko 1400-luvun lopulta.

Gozon ja Maltan Ċirkewwan välillä liikennöivät Gozo Channelin autolautat ottavat kaltaisteni jalkamatkustajien lisäksi myös autoja ja muita kulkuneuvoja kyytiin. Hintaa jalkaisin matkassa olevan turistin lipulle tulee 4,65 euroa ja siihen hintaan saa palata takaisinkin Gozolle. Toisin sanoen myynnissä on vain menopaluulippuja.

Perillä Ċirkewwassa astuimme bussiin ja matkustimme kotiin St. Julian’siin.

Kaksi päivää Portossa

19.-20.12.2014

Vuoristossa sijaitsevassa Guardassa ja lähiseudulla patikoiden voisi viettää aikaa päivätolkulla, mutta nyt se ei ollut oikein järkevää sankan sumun vuoksi. Lähdimme eteenpäin. Guardan linja-autoasemalla oli aamulla yhdeksän jälkeen rauhallista. Pohjois-Portugalin Bragaan menevä linja-auto saapui noin vartin verran myöhässä aseman laituriin. Bussiin mennessä kuuluu etuilla minkä ehtii ja sisällä istua minne sattuu, että voi sitten siirtyä omalle paikalle pienen narinan kera, kun toinen matkustaja tulee paikkalippuaan esitellen vierelle seisoskelemaan. No joo, tuttua Suomenkin junista. Busseihin saa tosiaan paikkaliput ja ihmiset niitä noudattavatkin.

Emme menneet Bragaan saakka, vaan jäimme kyydistä kolmen tunnin matkanteon jälkeen Portossa. Portoa kutsutaan monesti Portugalin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi, mutta oikeasti se on vain maan toiseksi suurimman metropolialueen keskus. Asukkaita kaupungissa on Tampereen verran ja koko metropolialueella puolestaan 1,8 miljoonaa. Porto sijaitsee koko Pohjois-Portugalin halki virtaavan Dourojoen varrella, vähän ennen kuin joki laskee Atlanttiin. Douro virtaa syvässä laaksossa ja kaupungin historiallinen keskusta, Ribeira, on muodostunut tähän laaksonseinämään. Korkeuserot keskusta-alueella ovat suuria, minkä voi huomata jo vastaan tulevien ihmisten kävelystä. Klenkkaajia riittää, eikä ihmekään, jos täällä koko elämänsä asuu.

IMG_2611 opo12

Praça de Almeida Garrett -aukio Porton keskustassa. Taustalla Igreja dos Congregados -kirkko, oikealla São Benton rautatieasema ja vasemmalla yksi São Benton metroaseman sisäänkäynneistä. Keskeltä kulkee Avenida Dom Afonso Henriques -katu.

IMG_2649 opo13

Vanhoja Ribeiran rakennuksia.

Rede Expressos -bussifirman terminaali, Paragem Atlântico, sijaitsee erinomaisella paikalla keskustassa Rua Alexandre Herculano -kadulla, kivenheiton päässä Praça da Batalha -aukiolta itään. Terminaalin ympäristössä on lukuisia halpoja majapaikkoja, joita bongasimme liudan jo linja-auton ikkunasta. Ajattelimme kuitenkin mennä vanhaankaupunkiin, Ribeiraan, yöksi. Aikamme siellä harhailtuamme, totesimme, ettei siellä ole kuin kalliinnäköisiä hotelleja. Palasimme terminaalin nurkille, jossa päätimme majoittua Rua do Duque de Loulé -kadun varren Residencial Henrique VIII -majataloon. Siivouspuuhista vastaanottoon tullut vanhempi rouva ei osannut kuin portugalia, mutta saimme varattua kahdeksi yöksi huoneen. Hintaa tuli 25 euroa yöltä. Suuressa huoneessa oli parisänky ja normaali sänky, valtava vaatekaappi ja pieni televisio sekä suuri kylpyhuone suihkukaappeineen, moderneine lavuaareineen ja vuotavine vessanpönttöineen. Kuvia en jaksanut ottaa. Vanhassa rakennuksessa on tietenkin vanhan rakennuksen “viat”: lattia on kalteva, eikä oven lukkoakaan tahtonut saada auki tai kiinni. Portugalilainen lukko voitti kaikki afrikkalaisetkin. Tulipalon sattuessa huoneesta olisikin kannattanut lähteä ikkunasta. Ikkunasta oli näkymät itään, Fontaínhaksen kaupunginosan kattojen yli aina Dourojoelle saakka. Niin ja ilmainen wifi toimi ei toiminut huoneessamme, mutta kunhan meni kerroksen alemmas, niin johan alkoi toimia.

Majoittumisen ja kebabin jälkeen seurasi tehokas Ribeiran tutkinta. Se on muuten Unescon maailmanperintöluettelossa ja syystä! Aluksi tarkastelimme kaupunginosaa vuonna 1886 valmistuneelta Dourojoen ylittävältä Ponte Luís I -sillalta ja vastarannalta Vila Nova de Gaiasta. Sillan “yläkannella” kulkee metrolinja, minkä lisäksi siellä joen voivat ylittää kävelijät, kuten me nyt. Alemmalla kannella, lähellä joenpintaa, kulkevat autot (ja kävelijät). Silta oli hienojen näkymien ansiosta houkutellut paljon turisteja kameroineen.

opo10

Näkymä Ribeiraan Dourojoen vastarannalta Vila Nova de Gaiasta.

IMG_2672 opo9

Ja näkymä toiseen suuntaan. Kuva otettu Douron ylittävältä Ponte Luís I -sillalta. Taustalla Ponte do Infante -silta, jota pitkin saavuimme kaupunkiin. Ylhäällä oikealla puolella näkyy vähän myös Mosteiro da Serra do Pilar -luostaria.

IMG_2682 opo8

Sé do Porto.

IMG_2677 opo11

Näkymä Ribeiraan.

Sillalta palattuamme otimme innoissamme kuvia Sé do Porto -katedraalista. Sen jälkeen tuli toinen kirkko ja varmaan kolmaskin. Ribeirassakin on kapeita katuja ja vanhoja rakennuksia, Dourojoen rannassa lisäksi paljon ravintoloita sekä Ruotsin ja Islannin konsulaatit, noin niin kuin tärkeimpiä paikkoja mainitakseni. Ja kun lähtee kiipeämään jokirannasta ylöspäin, löytää lisää kirkkoja, kuten 1700-luvun Igreja dos Clérigos -kirkon. Sen, valmiiksi korkealla paikalla sijaitseva, 75,6-metrinen torni näkyy kauas ja torniin pääsee kahdella eurolla. Se kannattaa maksaa, koska maisemat huipulta ovat hienot. Itse kirkkoon ei ole pääsymaksua.

IMG_2747 opo2

Torre dos Clérigos.

IMG_2772 opo3

Ja näkymä tornista Ribeiran kattojen yli kohti etelää ja Vila Nova de Gaiaa. Keskellä virtaa Douro.

Ehtoolla menimme sitten syömään oikein ravintolaan, mutta emme Ribeiran turistipaikkoihin. Campo 24 de Agoston metroaseman liepeiltä, Rua de Santo Ildefonson varrelta löysimme Restaurante Roman, jossa saimme annokset viidellä eurolla. Ravintolassa oli hyvä seurata portugalilaisten illallistamista. Möykkä oli melkoinen, kun kaikki olivat niin kamalan sosiaalisia. Rikkoutuipa siinä tiimellyksessä naapuripöytäseurueella yksi punaviinipullokin. Asiakas siivosi.

Nukkumaan mennessään sitä viimeistään huomaa, onko majapaikka hyvä vai ei. Residencial Henrique VIII ei ollut hyvä, sillä sen verran kylmä siellä oli, vaikka nukuimme kaikki mahdolliset peitot ja huovat päällä. Kesällä residenssi varmasti ajaa asiansa, kun ulkona on lämmin. Talvella tämä mörskä vaatisi ehdottomasti lämmitystä. Seuraavana aamuna kaupungille lähtiessämme myös vastaanoton rouva hytisi toppatakki päällään.

IMG_2783 opo4

Aamuinen näkymä majatalon ikkunasta.

IMG_2790 opo14

Porton pikkukujia.

Kylmän yön jälkeen on hyvä lähteä uimaan, Atlantin läheisyydessä kun ollaan. Lisäksi on järjetöntä olla menemättä uimaan, jos on Etelä-Euroopassa! Katsoimme karttaa ja päätimme matkustaa metrolla Matosinhokseen. Siellä näytti olevan ranta. São Benton metroasema oli lähinnä, joten sinne ostamaan lippuja!

Metrolla matkustetaan Andante-kortilla, joka maksoi 0,50 euroa (0,60 euroa vuoden 2015 alusta). Kortille ladataan metroasemilla olevista automaateista matkoja, joiden hinnatkin varmaan muuttuivat vuoden alussa. Kuusi linjaa käsittävässä Porton metrossa on matkustavaisten riesaksi tietenkin vyöhyketaksat ja meidänkin piti hankkia kolmosvyöhykkeelle saakka ulottuva lippu, koska Matosinhos ja uimaranta ovat siellä. On olemassa myös ”päiväpasseja”, jolla saa matkustaa vuorokauden ajan mielin määrin metron lisäksi, busseilla ja raitiovaunuilla. Sellaista mekin yritimme ostaa. Jokaisesta kuudesta lippuautomaatista. Ne on kätevästi ripoteltu kolmeen eri paikkaan suuressa hallissa. Osa automaateista ottaa vastaan vain käteistä, osa vain kortin. Tällä kertaa mikään automaatti ei ottanut vastaan mitään. Aivan kuin tällaista hauskaa tilannetta varten, suunnilleen jokaisella asemalla hiippailee huomioliiviin pukeutunut mies. Tämä mies oli jo aiemmin varmasti ihmetellyt, kun ravaamme automaattien väliä, mutta vasta kun paikallisetkaan eivät saaneet lippujaan ulos automaateista, puuttui hän peliin ja avasi yhden automaateista. Setä teki korjaustoimenpiteet ja parin minuutin kuluttua meilläkin oli omat Andante-kortit kourassa. Siispä metroon.

Jäimme pois Matosinhos Sul -nimisellä asemalla, josta on lyhyt kävelymatka Praia de Matosinhos -rannalle. Se on pitkä ja leveä hiekkaranta, aivan sataman eteläpuolella. Meri oli täynnä surffaajia ja rannalla pidettiin surffikouluja. Ei-niin-yllättäen olimme rannan ainoat, joilla ei ollut yllään märkäpukua tai talvitakkia. Merivesi oli yhtä lämmintä kuin Suomessa kesällä eli kylmää.

IMG_2805 opo5

Praia de Matosinhos.

Rannalta selvittyämme päätimme kokeilla Ribeirassa kulkevaa funikulaaria, jollainen liikennöi jyrkkää rinnettä ylhäältä Praça da Batalhalta alas Dourojoen rantaan. Andante-kortissa on funikulaarin kuva, minkä lisäksi myös metroasemien infotauluissa kerrotaan, että kortilla voi matkustaa myös funikulaarissa. No ei voi. Pitää maksaa kaksi euroa. Osuvasti Andante-kortissa olevassa kuvassa levitellään käsiä, kuten tehtiin myös funikulaarin lipunmyynnissä. Emme matkustaneet protestina. Vielä.

Kävelimme petettyinä ja pettyneinä läheiselle São Benton metroasemalle ja lähdimme huviksemme Dourojoen eteläpuolelle Vila Nova de Gaiaan. Kaupungissa on enemmän asukkaita kuin joen pohjoispuolisessa Portossa, mutta käytännössä Vila Nova de Gaia on kuin osa Portoa. Ajoimme metrolla Santo Ovídion pääteasemalle saakka ja lähes samantien takaisin. Vila Nova de Gaiassa metro kulkee maanpinnalla, joten jotain näkeekin. Jäimme pois Jardim do Morron asemalla, viimeisellä asemalla ennen Dourojoen ylitystä. Jardim do Morron puiston laidalta lähtee gondolihissi, josta on varmasti hienoja näkymiä vastapäiseen Ribeiraan. Gondolihissiin emme menneet, koska johan tuota Ribeiraa oli nähty tarpeeksi! Laskeuduimme alas joelle ja ylitimme Douron Ponte Luís I -sillan alempaa väylää pitkin. Sillan toisella puolella oli jälleen funikulaariasema. Maksoimme kaksi euroa ja näin olimme taas yhtäkkiä korkealla. Ei kummoinen elämys.

IMG_2830 opo1

Vila Nova de Gaiassa kissat syövät risottoa.

IMG_2827 opo7

Vila Nova de Gaian kaduilta, Dourojoen rannan tuntumasta.

IMG_2836 opo6

Praça da Liberdade -aukio kuningas Pedro IV:n ratsastajapatsaineen Porton ydinkeskustassa. Taustalla Câmara Municipal do Porto eli “kunnantalo”.

Loppuilta meni kaupungin kaduilla päämäärättömästi harhaillessa, pizzalla turkkilaisessa ravintolassa, portviiniä maistellessa ja taisimmepa käydä huviksemme metrolla Paranhoksen kaupunginosassakin. Siellä ei ollut oikein mitään, paitsi hyvin rauhallista.

Viimeinen päivä Dakarissa ja Afrikassa

27.-28.5.2014

Viimeiselle päivälle oli kasautunut vielä muutamassa paikassa vierailu. Samoin jotain tuliaisia oli tarkoitus ostaa. Aloitin päiväni kuitenkin etsimällä wifiä. Plage N’Gorin kahdesta hotellista sellaisen löysin, kun kävelin edestakaisin rannalla. Ne eivät kuitenkaan olleet avoimia, joten päädyin lopulta eilen tutuksi tulleeseen Katia’s-ravintolaan. Sitä oltiin vasta availemassa. Söin aamupalan ja yritin tehdä lähtöselvityksen yöllä lähtevälle Vuelingin Barcelonan-lennolleni. Dakarista lähtevät lennot eivät olleet kuitenkaan itse lähtöselvitettävissä.

IMG_1081 dkr22

Route de N’Gorin aamuliikennettä.

IMG_1083 dkr21

N’Gorin katunäkymää: ei täältä päässytkään oikaisemaan Pointe des Almadiesiin!

IMG_1085 dkr20

Dakarin hienostokaupunginosa Les Almadiesiin saapumassa.

Aamupalan jälkeen kävin hotellillani katsomassa, josko saisin pyykkini takaisin. Henkilökuntaa ei näkynyt, kai nukkuivat vielä. Lähdin siis kävellen kohti Afrikan mantereen läntisintä pistettä, Pointe des Almadiesia. Linnuntietä sinne olisi ollut hotelliltani ehkä noin 1,5 kilometrin matka, eikä matka kävellenkään kovin paljon pidempi ollut. Tosin, kun ilman karttaan katsomista lähdin liikkeelle, matkasta tuli hieman pidempi. Se ei haitannut, sillä löysin kotikylästäni N’Gorista uusia kulmia. Matkapuhelinoperaattori Tigon pakettiauto ajoi kadulla edestakaisin soittaen afrikkalaista musiikkia niin kovaa kuin katolla olevista kaiuttimista vain ääntä lähti. Suomessa vastaava toiminta saisi ihmiset soittamaan poliisin paikalle.

Palailin takaisin isolle tielle, Route de N’Gorille, jota pitkin kävelin Route des Almadies -kadun risteykseen. Jo tässä vaiheessa katukuva oli muuttunut täysin normaalista Dakarista. Olin saapunut hienostokaupunginosa Les Almadiesiin. On merkkiliikkeitä, parempia ravintoloita, yökerhoja, parempia autoja, jopa limusiineja, sekä vauraannäköisiä ihmisiä. Les Almadiesin kaupunginosan halki kulkevan Route des Almadiesin varrella on lisäksi kansainvälisten järjestöjen toimistoja, hienoja huviloita, joiden takana todennäköisesti yksityisrantoja sekä suurlähetystöjä. Yhdysvalloilla on Route des Almadiesin varrella vähän ennen Pointe des Almadiesia upea lähetystörakennus, jonka edessä vartoi joukko, todennäköisesti viisumipäätöstä odottelevia, senegalilaisia. Britannian Gambian-lähetystössä oli odottelijoille oikein oma katettu istuskelualue, mutta täällä viisumiaan odottelevat seisoskelivat puiden alla tienpenkalla.

IMG_1087 dkr19

Route des Almadies kulkee Afrikan mantereen läntisimpään pisteeseen.

IMG_1090 dkr25

Siellä noin kolmen sadan metrin päässä se Afrikan mantereen läntisin piste on! Köyhän saavutettamattomissa. Yhtä harva varmaan pääsee käymään mantereen itäisimmässä kolkassa, joka on Somalian alueella.

IMG_1091 dkr26

Karikkoa ja majakka Plage de la Pointe des Almadiesin edustalla.

Pointe des Almadies on suureksi osaksi luksushotellien valtaama. Yhdysvaltojen suurlähetystöä vastapäätä on Saudi-Arabian edesmenneen kuninkaan nimeä kantava hotelli King Fahd Palace. Afrikan mantereen läntisimmän pisteen on puolestaan vallannut Hôtel des Almadies, luksusta niin ikään. Jo etukäteen tiedossani oli, ettei minulla olisi tuonne läntisimpään pisteeseen mitään asiaa. Se kun kuuluu tuon edellä mainitun hotellin yksityisrantaan, joka on nimeltään Plage Privee du Club Med. Noin kolmen sadan metrin päähän, Plage de la Pointe des Almadies -rannalle kuitenkin pääsin. Aikani tiirailin tuota läntisintä paikkaa, kunnes eräs matkamuistomyyjä tuli houkuttelemaan kauppaansa. Poljin hintoja ja sain tehtyä tuliaisostoksia.

Kun Pointe des Almadies oli nähty, kysäisin King Fahd Palacen edessä vartoneelta taksikuskilta hintaa Afrikkalainen renessanssi -monumentille. Tarjosin 800 frangia (noin 1,2 euroa), sillä sen verran minulla oli taskussa. Kuljettaja suostui summaan ja lähdimme matkaan. Ouakamin kaupunginosassa, toisen Deux Mamelles -kukkulan päällä sijaitseva Afrikkalainen renessanssi on 49 metriä korkea (kaksi metriä korkeampi kuin New Yorkin Vapaudenpatsas) neuvostohenkinen patsas. Monumentti on suurin patsas entisen Neuvostoliiton ja Aasian ulkopuolella. Afrikkalainen renessanssi on Senegalin edellisen presidentin Abdoulaye Waden idea, senegalilaisen Pierre Goudiabyn suunnittelema ja pohjoiskorealaisten rakentama. Patsas maksoi 27 miljoonaa Yhdysvaltojen dollaria, ja se paljastettiin vuonna 2010, kun tuli kuluneeksi 50 vuotta Ranskan siirtomaavallan päättymisestä. Patsasta on kritisoitu voimakkaasti. Miljoonille olisi taatusti ollut muutakin käyttöä. Entä miksi patsas rakennettiin pohjoiskorealaisella työvoimalla? Miksi patsas on kovin eurooppalaishenkinen? Patsaan naisellakin sääri vilahtaa, vaikka Senegal on muslimienemmistöinen maa. Presidentti Waden ajatuksena oli tehdä Afrikkalaisesta renessanssista turistipyydys. En tiedä, miten on käynyt, mutta uskoisin patsaan vetävän kävijöitä. Vetäähän Pariisin Eiffel-torni, Tuurin Onnenkenkä ja Casablancan Hassan II:n moskeijakin ihmisiä puoleensa. Miksei siis Senegalkin saisi rakentaa itselleen vetonaulan!

IMG_1096 dkr31

Afrikkalainen renessanssi koko komeudessaan.

IMG_1110 dkr32

Afrikka katsoo nykyisin tulevaisuuteen ja länteen.

Onhan monumentti vaikuttava ilmestys! Patsaan jalustalle on pitkät leveät portaat. Jalustalla on vessat sekä lipunmyynti, sillä patsaan huipulle on nimittäin mahdollista nousta hissillä. Ei-afrikkalaiselta aikuiselta sisäänpääsy on 6500 frangia (noin 9,9 euroa), ei-afrikkalainen lapsi pääsee puoleen hintaan. Afrikkalainen aikuinen maksaa sisäänpääsystään ainoastaan tonnin (noin 1,5 euroa). Patsaan jalustalla hiippaillut lipunmyyjä kauppasi minulle aluksi aikuisten lippua, mutta kun kerroin sen olevan aivan liian kallis ja kierteleväni vain tässä patsaan jalustalla (jonne ei lippua tarvita), kauppasi hän minulle pian lasten lippua. Kerroin senkin olevan vielä turhan kallis. En siis käynyt huipulla, vaan tyydyin näkymiin monumentin juurelta. Lipputuloista 35 prosenttia menee ilmeisesti ex-presidentti Waden tilille. Olihan hän idean isä! Lähteet: [1] & [2]

dkr28

Näkymä Ouakamin kaupunginosaan. Taustalla Yoffin kaupunginosassa sijaitseva Dakarin lentoasema.

IMG_1104 dkr29

Näkymä Afrikkalainen renessanssi -monumentin jalustalta kohti luodetta. Etualalla ensimmäisenä monumentin parkkipaikka, vasemmalla kohoaa toinen Deux Mamelles -kukkuloista ja sen päällä on Mamelles’n majakka. Pointe des Almadies näkyy kauimmaisena horisontissa.

dkr30

Ouakamin kaupunginosa toiseen suuntaan.

Jalustalta on hyvät näkymät Dakarin lentoasemalle, joka on jäänyt mottiin kaupungin sisään. Samoin ylhäältä on näkymä Pointe des Almadiesiin ja kotikaupunginosaani N’Goriin. Palasin muutaman kilometrin matkan monumentilta hotellilleni kävellen. Matkan varrella myytiin muun muassa hunajaa Casamancesta, mutta yhden purkin hinta olisi ollut kova Suomessakin. Perillä N’Gorissa painelin suorinta tietä rannalle, ostin 500 frangia maksaneen venelipun piskuiselle N’Gorin saarelle ja pian olimme jo menossa. Kaikilla matkustajilla oli jopa pelastusliivi. Mantereelta saareen olisi voinut kuulemma myös uida, sillä välimatkaa on vain noin 400 metriä.

N’Gorin saaren kiertää hetkessä, sillä saari on alle puoli kilometriä pitkä ja leveyttäkin löytyy parhaimmillaan hädin tuskin 300 metriä. Saarella on pienestä koostaan huolimatta sotilastukikohta, minkä lisäksi sinne on pesiytynyt hyväinen määrä taiteilijoita, joista yhden galleriassa jopa vierailin. Komeita mosaiikkitöitä. Eikä tässä vielä kaikki: saarella on myös jonkinlainen surffipaikka ja kuin todisteena paikan olemassaolosta, kolme espanjaa puhuvaa surffaajamiestä tepasteli rannalla. Mantereen ja saaren välillä ei voi surffata, mutta saaren toisella puolella näkyi olevan hyviä aaltoja.

Saarella on pari hiekkarantaa, joista itäisimmälle suunnistin seuraavaksi. Ajattelin syödä siellä. Ja kuinka ollakaan, eilinen tuttavuuteni Alihan se siellä oli tuhannen kännissä toivottamassa minua tervetulleeksi. Menin hänen sukulaisensa pitämään rantaravintolaan ja tilasin kalan, joka oli oikein erinomainen. Ali istahti jossain vaiheessa pöytään juttelemaan. Hän kertoi asuvansa oikeasti Kaliforniassa, olevansa Bob Marleyn small uncle ja tarvitsevansa rahaa, jota en tietenkään tahtonut antaa, koska olin jo eilen antanut. Muuten minulla ei olisi illalla varaa ajaa taksilla lentoasemalle! Ehdotin sitten Alille, etteikö Bob Marleylta voisi kysäistä pientä rahallista avustusta. Ali olisi tahtonut olutta ja tupakkaa, minkä vuoksi teimme vaihtokaupan. Annoin Alille kahden euron kolikon ja Ali antoi minulle pantiksi kännykkänsä. Hän kertoi käyvänsä ostamassa pari tupakkaa ja tuovansa loput rahat takaisin. Loppujen lopuksi mies ei sitten käynytkään ostamassa. Sain kolikkoni takaisin ja hän puhelimensa. Monenlaista kaupustelijaa kävi pöydässäni tai paremminkin pöydässämme, sillä siinä istui Ali ja pitkään yksi kaupustelijakin. Myös ravintolan gambialaisvahvistus Alpha hääri luonamme. Olisin halunnut ostaa joltain kaupustelijalta mustan Dakar-ralli-paidan, mutta saaren paitakauppiaalta puuttui tuo väri valikoimistaan.

IMG_1127 dkr33

Pienen N’Gorin saaren kujilta. Myös täällä kujat ovat hiekkaa.

IMG_1117 dkr27

Taidetta saaren Atlantin-puoleisella rannalla.

IMG_1134 dkr34

Hiekkaranta mantereen puoleisella rannikolla.

Puhuimme Alphan kanssa matkastani ja siitä kuinka se tänään päättyisi. Kerroin käyneeni Marokossa, Mauritaniassa, Senegalissa ja hänen kotimaassaan Gambiassa. Mies kysyi, mikä oli paras maa. Vastasin rehellisesti “Mauritania”. Gambia olisi varmaan kiilannut kakkospaikalle. Alphan puheista ymmärsin, että hänkin olisi lähiaikoina lähdössä reissuun. Vain astetta vaarallisemmalle matkalle. Mieli teki Eurooppaan, mutta tuskin se laillisesti kuitenkaan onnistuisi. Hän tiedusteli, miten mustaan mieheen suhtaudutaan Suomessa, onko paljon rasismia. Vaihdoimme yhteystietoja ja toivotin miehen tervetulleeksi Suomeen.

Lähdin takaisin mantereelle. Tällä kertaa pelastusliiviä ei riittänyt minulle, eikä läheskään kaikille muillekaan. Sille saattaisi tällä venekyydillä olla toisinaan tarvettakin, kun matkustajat jakautuvat kovin epätasaisesti veneeseen. Aivan varmasti yhteysvene on kaatunut kerran jos toisenkin. Kävin perillä N’Gorin rannalla vielä uimassa. Vesi näytti saastaiselta kelluvine muoviroskineen, mutta samapa tuo, ovathan kaikki muutkin siinä uimassa. Sitten kävin ostamassa sen mustan Dakar-ralli-paidan ja lähdin hotellilleni.

IMG_1077 dkr23

Näkymä N’Gorin kattojen ylle Chez Sele -hotellini kattoterassilta.

Iltapalaksi kävin läheisessä Ali Babassa syömässä pizzan, kun sellaista kerran näiltä nurkilta oli saatavana, tuhlasin loput puheaikani, ostin mamoilta matkaevästä lentokoneeseen ja vetäydyin hotellihuoneeseeni odottamaan lähtöä. Pimeäkin laskeutui. Yhdeksältä illalla luovutin huoneen ja kävelin hotelli Le Brazzéraden eteen tinkimään taksikuskien kanssa. Aloitin 600 frangista, he aloittivat 4000 frangista. Lopulta yksi kuski keskeytti rukoushetkensä ja lupasi viedä minut tuhannella frangilla (noin 1,5 euroa) lentoasemalle. Ei muuta kuin rukousmatto takapenkille ja menoksi! Léopold Sédar Senghorin kansainvälinen lentoasema sijaitsee ihan N’Gorin nurkilla. Annoin perillä kuskille 1500 frangia, mistä hän yllättyi iloisesti.

Sisään lentoasemalle mennään näyttämällä matkalippua. Valkoisella iholla tosin näytti pääsevän sisään ilmankin. Odotin lähtevien terminaalin olevan kaoottisempi, mutta ainakin näin illalla siellä oli kohtalaisesti tilaa. Senegalin jonkun lajin maajoukkue oli lähdössä reissuun. Omaa Barcelonan-lentoani ei lähtevien lentojen näytöllä näkynyt koko iltana, mutta en jaksanut huolestua, sillä tämähän oli Afrikkaa. Vuelingin lento jonnekin oli joka tapauksessa lähdössä, koska lähtöselvitystiskin takana kävi tohina toista tuntia. Lopulta lähtöselvitys avattiin. Tietenkin myös lähtöselvitysjonossa etuiltiin ja niin taisin itsekin tehdä ryntäämällä jonon puolesta välistä avautumassa olevalle tiskille. Rinkkani selvitettiin Helsinkiin saakka. Vaihdoin jäljelle jääneet Länsi-Afrikan frangit euroiksi ja lähdin passintarkastukseen. Kun poistumisleima oli lyöty viisumin päälle, oli vuorossa turvatarkastus. Turvatarkastuksessa jaloissa pyöri kulkukissa!

20140527_001

Tässä vaiheessa kissa on siirtynyt turvatarkastuksesta lähtöä odottelevien matkustajien joukkoon.

Lentoaseman kansainvälinen puoli on tukkoinen, varsinkin kun lentoja on lähdössä useampi kuin yksi. Lähes kaikki saatavana olevat penkit olivat käytössä. Ja se kissakin pyöri penkkien välissä. Terminaalin ilmastointi ei toiminut kunnolla ja sisätilat olivat täynnä hyttysiä. Viimeinen mahdollisuus hankkia malaria! Menin ostamaan vesipulloa terminaalin pienestä ravintolasta. Pullo kävi lopulta kolme kertaa jääkaapissa, kun kysyin hintoja ja että voinko maksaa euroilla. Sain myyjänaiselta tuhahduksia vastauksiksi. Miellyttävää asiakaspalvelua vielä näin ennen maastapoistumista. Lentoasemalla tein myös huomion, että kaikki tuliaiset ja matkamuistot kannattaa ostaa vasta kentältä. Valikoimat ovat paremmat sekä hinnat ovat halvemmat ja niistäkin voi kokemukseni mukaan vielä tinkiä. Ostin heräteostoksena apinanleipäpuun. Sen pitäisi elää muutaman tuhat vuotta.

20140527_005

Barcelonaan ja Washingtoniin lähtevien portti.

20140527_006

Lentoa odottavia matkustajia.

Samaan aikaan, kello yhden ja kahden välillä yöllä, oman Barcelonaan lähtevän lentoni kanssa oli lähdössä South African Airwaysin kone Etelä-Afrikan Johannesburgista Washingtoniin. Se ottaa lisää matkustajia täältä Dakarista. Se lähti lentoon ennen meidän konetta. Olin omassa koneessani joutunut varauloskäytävän kohdalle, enkä saanut pitää nousun ja laskun aikana yhtään mitään käsissäni, enkä edessä olevan penkin alla. Tomera espanjalainen stuertti kehotti laittamaan jopa sylissäni olevan paidan päälle. Samalla rivillä kanssani istui kaksi ranskalaista herraa. Kumpikaan heistä ei osannut sanaakaan englantia tai espanjaa, joista jompaa kumpaa on osattava, että voi istua varauloskäytävän kohdalla Vuelingin koneessa. Ilmeisesti minun siivelläni miehet saivat jäädä paikalleen. Muuten lento sujui melko kivuttomasti, valot olivat poissa, eikä käytävälläkään liikkunut myyntikärryjä. Suurin osa nukkui tai ainakin yritti. Lento kesti “neljä tuntia ja 70 minuuttia”, kuten kapteeni asian kuulutti.

Barcelonan lentoasemalla minut ohjattiin passintarkastukseen ja näin ollen ulos kansainväliseltä puolelta, vaikka olin jatkomatkustaja. Ihmettelin vain, enkä jaksanut protestoida. Passintarkastajaa moikkasin ranskaksi. Sain lipun Vuelingin Helsingin-lennolle lähtöselvitystiskiltä ja mieleni olisi tehnyt kertoa kuinka typerä systeemi tällä kentällä on. En kertonut sitten kuitenkaan. Enkä ollut näköjään edes ainoa Dakarista tuleva ja Barcelonassa vaihtava, vaan muitakin matkustajia valui tiskille. Kai tälläkin kentällä sentään transit-tiski on vaihtomatkustajia varten! Muuten Barcelonankin lentoasemasta tuli mieleen suuri kauppakeskus.

Vähän ennen Helsingin-koneen lähtöä kuulin ensimmäiset sanat suomea vähän yli kuukauteen. Puheluita kotiin ei nyt lasketa. Eipä meikäläisiä ainakaan liiaksi Länsi-Afrikassa liiku. Muutenkin näin kuukauden aikana ainoastaan kaksi reppureissaajaa, joista toinen oli Mauritaniassa tapaamani ikäiseni puolalainen ja toinen Senegalin Saint-Louisissa tapaamani keski-ikäinen ranskalaisrouva. Muut länsimaalaiset olivat joko omalla autolla liikenteessä (yksi tapaus), rantalomalla tai asuivat Länsi-Afrikassa.

Lento Barcelonasta Helsinkiin sujui nopeasti torkkuessa. Kun Dakar-Barcelona-lento oltiin matkustettu silmämääräisesti uudehkolla ja siistillä koneella, olisi Helsingin-koneen voinut silmällä ja korvalla arvioiden laittaa suoraan Euroopan unionin mustalle listalle. Matkustin siiven kohdalla ja se oli aika iloisesti ruosteessa. Tai ainakin sen värinen. Kone ääntelehti epäilyttävästi pitkin matkaa, mutta ilmassa pysyttiin ja sehän on tärkeintä! Vieressäni matkusti venäjää puhunut, mutta Suomen passilla liikenteessä ollut, nainen lapsineen. Oikeastaan seurueeseen kuului enemmänkin suomenvenäläisiä, mutta halpalentoyhtiö oli hajasijoittanut heidät ja muutkin matkalaiset ympäri konetta. Keskikäytävällä oli koko lennon ajan tavanomaista kovempi liikenne. Todennäköisesti istumapaikastaan maksaneet olivat saaneet vierekkäisiä paikkoja.

Suomessa lämpötila oli keskiviikkona 28.5. vain kuutisen astetta ja vettä tihutti. Ei sentään räntää!

Dakarin toiselle laidalle N’Goriin

26.5.2014

Goréen majapaikkani emäntä lähti viemään tytärtään kouluun mantereelle jo kello 6.45 lähteneellä aamun ensimmäisellä lautalla. Olimme edellisiltana sopineet, että kun lähden, lukitsen portin ja heitän avaimen portin yli. Näin toimin. Olin itsekin poistumassa saarelta jo kello kahdeksan lautalla. Taivas oli pilvessä. Tällä kertaa lautalla oli hyvin väljää. Mukana oli vain muutamia paikallisia sekä ranskalainen koululaisryhmä.

IMG_1014 goree32

Koko Goréen saari lautalta nähtynä. Eteläosan Castel erottuu muuta saarta korkeampana.

Goree33

Tällaisella lautalla saarelle kuljetaan. Kuva otettu edellisenä päivänä La Maison des Esclavesin yläkerran parvekkeelta.

Dakarin satamaan oli saapunut Ziguinchorin ja Dakarin väliä liikennöivä Aline Sitoé Diatta -matkustaja-alus. Oma pikkuinen Beer-lauttamme pysäköitiin tuon suuren aluksen viereen. Nimensä puolesta Beer voisi liikennöidä ennemminkin Helsingin ja Tallinnan välillä. Kun kaikki muut matkustajat painelivat saman tien takseihin, itse istahdin terminaalin eteen toviksi tarkistamaan ilmaisella wifillä eilisillan Suomi-Venäjä-jääkiekkopelin tuloksen. Tuomarit olivat pedanneet Venäjän maailmanmestariksi. En ollut siis menettänyt mitään.

IMG_1012 dkr8

Dakarin silhuetti Goréen-lautalta.

dkr9

Saavumme Dakarin satamaan.

Kävelin taksikuskien luo. Tinkimään. Olin päättänyt mennä Länsi-Afrikan kiertomatkani viimeiseksi yöksi Keur Diame -nimiseen hotelliin Dakarin toiselle laidalle Parcelles Assainiesin kaupunginosaan Yoffin rannan tuntumaan. Väänsin hinnasta kolmen eri kuskin kanssa, kunnes neljäs tuli ja vain haki minut autoonsa. Hän lupasi viedä minut 3000 frangilla (noin 4,6 euroa) Keur Diameen. Mies piti minua automaattisesti amerikkalaisena, koska ranskantaitoni ei ollut erityisen vakuuttava. Kuski heitteli matkan aikana harvoja osaamiaan englannin sanoja. Tai ainakin luulen niiden olleen englantia. Esimerkiksi thank you ääntyi denky. Perillä Parcelles Assainiesissa ajelimme jonkin matkaa monttuista hiekkatietä pitkin. Vasemmalla puolella oli Plage de Yoff eli Yoffin hiekkaranta ja sen takana Atlantti. Rannalla oli lenkkeilijöitä ja poikia potkimassa palloa. Aurinkokin alkoi paistaa.

Tien varressa aamupalaa myynyt nainen kertoi kuljettajalleni, että olemme oikeassa paikassa. Tien toisella puolella oleva rakennus olisi Keur Diame. Taksikuski vaati matkasta lopulta 500 frangia lupaamaansa summaa enemmän, mikä tietenkin vain vahvisti jälleen negatiivista Senegal-kuvaani. Mielelläni antaisin hyvälle taksikuskille pienen juomarahan sovitun summan päälle, mutta kun kuskit eivät tässä maassa anna tällaiseen edes mahdollisuutta. Aina täytyisi olla täsmälleen oikea rahasumma taskussa, jonka voisi antaa, eikä kuskin tarvitsisi antaa vaihtorahaa lainkaan.

Epäilin suuresti rakennuksen olevan jokin muu kuin hotelli Keur Diame, koska mitään hotellista kertovaa kylttiä ei ollut. Lisäksi hotellin metalliportti oli lukossa. Samaan aikaan sisään pyrkinyt mama jyskytti aikansa porttia, kunnes se tultiin avaamaan. Avaamaan tuli matematiikan opettaja, joka vahvisti rakennuksen olevan Keur Diame. Lainasin puhelintani ja opettaja soitti pari puhelua. Sen verran ymmärsin wolofinkielisestä puheesta, että täällä yksi amerikkalainen tarvitsisi huonetta. Puhelun jälkeen opettaja kertoi, ettei rakennuksessa olisi vapaita huoneita, mutta voisin jakaa huoneen hänen kanssaan. Kieltäydyin tarjouksesta, jonka jälkeen yksi vapaa huone olisikin löytynyt. Merinäköala löytyi, mutta muuten tupakankatkuisessa huoneessa oli ainoastaan likainen patja. Hinnaksi kerrottiin 20 000 frangia (noin 30,5 euroa), mikä on posketon hinta moisesta. En halunnut edes tinkiä. Kieltäydyin siis tästäkin ja kerroin vaihtavani paikkaa. Opettaja ei luovuttanut, joten menimme seuraavan rakennuksen eteen, joka oli kuulemma hotelli. Se oli nyt vain suljettu, mutta omistaja tulisi pian paikalle. Tässä vaiheessa annoin opettajalle pienen juomarahan ja lähdin etsimään taksia. Aioin siirtyä N’Gorin kaupunginosaan. Rakennus, johon aamun ensimmäinen taksinkuljettaja oli minut tuonut, ei ollut hotelli Keur Diame, minkä selvitin myöhemmin netistä. Jonkinlainen pitkäaikaisvieraita majoittava talo se luultavasti kuitenkin oli.

Takseja kulki tiuhaan rannan hiekkatiellä. Ensimmäinen taksikuski pyysi liian kovaa hintaa matkasta N’Goriin, eikä ollut halukas tinkimään. Toinen taksikuski ei ymmärtänyt, että halusin N’Gorissa sijaitsevalle hotellille. Esittelemäni kartta oli jotain aivan käsittämätöntä. Kolmas taksikuski oli matkassa uudehkolla Škoda Octavialle ja oli heti valmis viemään minut N’Goriin. Hän osasi lukea karttaakin! Kuljettaja otti oma-aloitteisesti puhelun ensimmäiseen hotelliin. Olin wolofinkielisessä keskustelussa taas amerikkalainen. Kyseisessä hotellissa yllättäen ei ollut tilaa. Sen jälkeen sovimme hinnan, jolla mies lähti kyyditsemään minua Plage N’Gorille eli N’Gorin rannalle, jonka ääressä on muutamia hotelleja. Perillä maksoin sovitun summan ja mies kiitteli kovasti. Kysäisin huvikseni, paljollakohan hän lähtisi käymään Lac Rose -nimisellä järvellä, joka sijaitsee joitain kilometrejä N’Gorista itään. Hinta vaihteli 20 000 ja 40 000 frangin välillä. Emme päässeet sopimukseen, joten hyvästelin kuskin.

Plage N’Gorilla sijaitsevat ainakin hotellit La Madrague, La Brazzérade ja Maison Abaka. Ajattelin majoittua La Brazzéradeen, jossa huoneen piti maksaa yhdeltä yöltä 20 000 frangia (noin 30,5 euroa). Suunnittelin törsääväni viimeisen yön kunniaksi vähän parempaan hotelliin. Hintansa puolesta se olisi ollut matkan kallein. La Brazzéraden edessä odotteli Ali-niminen nuorukainen, joka kertoi hotellin olevan kallis ja että hänen setänsä pitäisi halvempaa hotellia aivan lähellä. Sinne siis! Syvältä N’Gorin kujilta, monen mutkan päästä löytyi Chez Sele -niminen hotelli. Hotellille ei ole minkäänlaisia opasteita, eikä edes ovessa lue mitään hotelliin viittaavaa. Tämä paikka täytyy tietää. Alin setä Sele toivotti minut tervetulleeksi. Huoneen hinta on normaalisti 12 000 frangia, mutta koska pyysin saada pitää huonetta seuraavaan iltaan kello yhdeksään saakka, maksoin huoneesta 15 000 frangia (noin 22,9 euroa). Hotellissa on muutamia huoneita. Minun huoneeni sijaitsi kolmannessa kerroksessa. Vessa ja suihku olivat käytävässä. Kaikin puolin hyvin siisti paikka. Annoin kasan pyykkiä tämän perhehotellin siivoojana ja pyykkärinä työskennelleelle naiselle, sillä minulla ei ollut enää puhtaita vaatteita ja lento kotiin olisi jo huomenna! Hän veloitti kasasta 2000 frangia (noin kolme euroa). Saisin pyykit seuraavana aamuna.

Ali tahtoi majoittumisen jälkeen näyttää minulle ruokapaikan. Ensimmäinen paikka rannalla ei tarjonnut ruokaa, joten hän ohjasi minut Katia’s-nimiseen ravintolaan vilkasliikenteisen Route de N’Gorin varteen. Hinnat olivat tyyriinpuoleiset, joten tilasin listan halvimman annoksen eli hampurilaisen. Olinhan koko aamun ollut amerikkalainen! Annoin Alille tippiä tämän avusta kahden euron kolikon, joka oli pyörinyt lompakossani jo kuukauden verran. Kyseessä oli kohtuuttoman suuri juomaraha, mutta menkööt nyt tämän kerran. Ali kertoi lähtevänsä läheiselle N’Gorin saarelle (ransk. Île de N’Gor) “Coca-Colalle”. Aivan taatusti. Minä puolestani ajattelin lähteä käymään Lac Rose -järvellä.

Kävelin Route de N’Gor -tien varteen, jossa hyppäsin Dakar Dem Dikkin (DDD) minibussiin ja ostin lipun Keur Massarin kylään saakka. Matka halki Kap Verden niemimaan (ransk. Cap-Vert) pohjoisrannikon kesti noin 45 minuuttia ja perillä Keur Massarissa hyppäsin taksiin. Tässä vaiheessa taivas meni jälleen täysin pilveen. Keur Massarista pääsee kyllä linja-autolla perille Lac Roselle saakka, mitä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Sovimme kuljettajan kanssa, että maksaisin menopaluumatkasta 6000 frangia (noin 9,1 euroa). Kuljettaja lupasi odotella minua järvellä. Järvi oli yllättävän kaukana Keur Massarista, eikä sinne niin vain kävellä, kuten Lonely Planet toteaa. Välissä on kaksi kylääkin!

IMG_1022 dkr10

Lac Rose ei ollut nimestään huolimatta vaaleanpunainen. Pilvinen taivas oli muuttanut veden ruskeaksi.

IMG_1048 dkr13

Näkymä Lac Roselle läheltä suolakasoja.

Perillä Lac Rosessa en ehtinyt vielä nousta taksistakaan, kun jo ensimmäinen yrittäjä oli ikkunassa. Minun pitäisi ehdottomasti palkata opas, koska tämä on alue on valtavan vaarallinen, paljon kriminaaleja. Olisin suuressa vaarassa yksinäni. Kuulostipa lupaavalta paikalta. Opasehdokas oli totisesti järvensä paras mainosmies! En palkannut opasta, vaan lähdin rosvojen armoille yksinäni.

Merenrannan lähellä sijaitseva pienehkö Lac Rose (myös nimellä Lac Retba) tunnetaan veden vaaleanpunaisesta väristä. Kuolleenmeren tavoin järvi on valtavan suolainen, niin että se kelluttaa ihmistä. Lac Rosen veden erikoinen väri puolestaan on suolasta pitävän Dunaliella salina -nimisen levän ansiota. Levä muodostaa auringonvalon ansiosta ympärilleen vaaleanpunaista pigmenttiä, minkä vuoksi järven pitäisi näyttää kauttaaltaan kauniin vaaleanpunaiselta. Taivas oli mennyt puolisen tuntia sitten täysin pilveen, joten järvi oli ruskea! Kävin siitä huolimatta lyhyellä venekierroksella järvellä. Lac Rosen suolapitoisuudesta johtuen veneen pohja oli tasainen. Normaali, kölillä varustettu, vene ei ilmeisesti pysyisi pystyssä. Kierroksen aikana näin kahden miehen nostavan suolaa järvenpohjasta. Järvi oli sillä kohdalla miehiä kaulaan saakka ja enimmilläänkin vain kolme metriä syvä. Takaisin rantaan selvittyäni kävin katsomassa rantaan kasattuja suuria suolakasoja. Veneretken lisäksi järven ympäri olisi voinut kuulemma ratsastaa vaikka hevosella. Lähde: [1]

dkr11

Tässä nostetaan suolaa tasapohjaiseen veneeseen keskellä järveä.

IMG_1044 dkr12

Lac Rosen suolakasoilta.

Suolakasojen läheisyydessä oli matkamuistokoju, jonka yli-innokas nainen tuli lahjoittamaan minulle pienen pussillisen suolaa. Kieltäydyin, koska tullissa sitä tuskin ensimmäisenä suolana pidettäisiin. Nainen vaati minua ottamaan hänestä kuvan. Kieltäydyin taas, koska se olisi johtanut todennäköisesti rahastukseen. Palasin taksille. Kun kuljettajani sai autonsa käyntiin, oli ikkunassa jälleen yksi mies mankumassa rahaa. Hän oli tämän ilmaisen parkkipaikan “vartija”. Mies kertoi pitäneensä autoamme, parkkipaikan ainoaa, silmällä koko ajan. Niin oli tehnyt kuljettajanikin kyllä. En “ymmärtänyt” tämän niin kutsutun “vartijan” puhetta ja kysäisin muina miehinä, että mikä nyt on ongelmana. Kuljettajaa eivät “vartijan” puheet enää kiinnostaneet, hän laittoi ikkunan kiinni ja lähdimme. Taivas oli edelleen pilvessä. Niagan kylän kohdalla tuulilasiin tuli jopa muutamia vesipisaroita. Perillä Keur Massarissa maksoin taksin ja kuljettaja oli hyvin mielissään. Tämä oli ilmeisesti ollut hyvä keikka. Kättelimme ja lähdin DDD:n bussilla takaisin Dakarin N’Goriin.

Ennen hotellin etsimistä, ostin mangon ja pieniä Turkista tuotuja, sata frangia maksaneita, leivonnaisia. Myyjänainen totesi, ilmeisesti vitsillä, 500 frangin setelini olevan fatigué, väsynyt, ja että se kuuluisi lähinnä roskakoriin. Näytin huvikseni lompakkoani, joka oli aivan tyhjä. Muut paikalla olleet myyjättäret purskahtivat nauruun. Setelini kelpasi lopulta. Ostosten kanssa lähdin etsimään hotelliani, mutta se sai odottaa vielä, kun erään putiikin edessä istuskellut nuorimies huuteli minulle. Pysähdyin juttelemaan. Hän kysyi, olinko Australiasta, koska minulla oli Austria-paita päällä. Hieman mies ihmetteli, kun en ollut Australiasta, enkä edes Itävallasta. Minulla olisi kuulemma pitänyt olla Suomi-paita päällä. Mies osasi englantia, joten hänen kanssaan oli mukava jutella hetkisen. Hän kysyi niin monen muun senegalilaisen tavoin, mitä mieltä olen Senegalista. Vastasin, kuten aina, että onhan teillä täällä ihan hienoja paikkoja, kauniita maisemia. Huvituin mielessäni hieman, kun tämäkin kysyjä lisäsi itse vielä: “ja mukavia ihmisiä”. Mutisin jotain vastaukseksi. Jotkut ovat ihan mukiinmeneviä tyyppejä, toiset taas eivät. Niin kuin tietysti kaikkialla. Ehkä kohtaamani senegalilaiset olivat vain epätoivoisia, ehkä olimme koko ajan vain eri aaltopituudella. En tiedä. Joka tapauksessa rahastuksen ja huijauksen maku tässä maassa on. Sen huomasin jälleen kohta.

IMG_1065 dkr14

N’Gorin rantaviivaa ja värikkäitä kalastajien veneitä.

IMG_1067 dkr18

N’Gorin kujilta.

Uusi tuttavuuteni halusi näyttää vähäsen N’Gorin rantaa. Mukaan liittyi miehen veli. Tein taas selväksi, etten halua nyt mitään opastettua kierrosta ja että itse asiassa taidan mennä hotellilleni. Kumpikin korosti, että he eivät missään nimessä haluaisi mitään maksua, kunhan vähän näyttäisivät kotikulmiaan. Kuulemma turistit tavallisesti pysyvät vain N’Gorin hiekkarannan hotellien läheisyydessä, eivätkä vaivaudu tutustumaan itse kylään. Kävelimme rannalla kalastusveneiden seassa aikamme ja kurkkasimme yhteen varastoon, jossa säilytettiin kilpaveneitä. Niillä kilpaillaan kuulemma vain muutaman kerran vuodessa. Sitten kävelimme halki sokkeloisten kujien paikkaan, jonka miehet julistivat olevan Afrikan mantereen läntisin paikka. Sanoin eriävän mielipiteeni. Pointe des Almadies muutaman sadan metrin päässä on oikeasti tuo läntisin piste. Se melkein näkyikin. Tässä “läntisimmässä pisteessä” huomasin tehneeni aloittelijan virheen, eihän tällaiseksi paisuneesta kierroksesta ilman maksua selviä vaikka mitä oltaisiinkin luvattu.

IMG_1070 dkr15

Pienempi poukama, pienemmät veneet. Edelleen N’Gorista.

dkr17

N’Gorin moskeija ja etualalla “kyläneuvoston” kokoontumispaikka.

Kierros jatkui. Kuljimme moskeijan ohi. Moskeijan viereisessä katoksessa kokoontuu jonkinlainen kyläneuvosto. Kaikki asiat päätetään kuulemma siellä. Katoksessa oli “satoja vuosia vanha” rumpu, jolla N’Gorin asukkaille tiedotetaan erilaisista asioista, kuten vaikkapa jos joku on merellä pulassa. Näin oli tehty vuosisatojen ajan. Tässä vaiheessa alkoivat vihjailut, että minun tulisi lahjoittaa yhteisön lapsille riisiä. Niin tekevät kuulemma kaikki täällä käyvät turistit! Voisin kuulemma jopa tulla syömään sitä yhdessä lasten kanssa. Juuri sopivasti tulimme kaupan kohdalle, josta voisin nyt ostaa riisisäkin. Iso säkki maksaisi 30 000 frangia (noin 45,7 euroa), pienen saisi 15 000 frangilla (noin 22,9 euroa). Totesin miehille, etten ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Osallistun jo yhteisön tukemiseen asumalla keskellä paikallisasutusta sijaitsevassa hotellissa sekä ostavani ruokaa ja juomaa paikallisista kaupoista ja jopa kadunvarresta! Seuraavaksi miehet alkoivat vaatia rahaa itselleen. Niinpä niin. Annoin 500 frangia suosiolla, ainoan setelin, jonka repustani löysin. Se ei ollut miesten mukaan mitään, eikä se ole minustakaan. Viimeiset lompakossani olleet rahat olin kuitenkin sijoittanut hetki sitten hedelmiin ja herkkuihin. Toisaalta nyt mukana oli ollut omaa tyhmyyttä, kun olin lähtenyt rannalta kaduille seikkailemaan miesten mukana. Alun perin tarkoituksena oli ollut “katsella vain vähän rantaa”.

Hotellin löytäminen sokkeloisilta kujilta oli melko helppoa. Oikeassa risteyksessä lukee punaisella ghetto. Ei alue kuitenkaan erityisen ghetolta näyttänyt. Joidenkin talojen katto oli tietysti tullut alas ja muuta pientä ongelmaa oli havaittavissa. Mahdollisesti ne olivat ongelmia vain eurooppalaiselle. Silti esimerkiksi kapeat sokkeloiset kadut, joille myöskään autolla ei ole mitään asiaa, olivat poikkeuksellisen siistissä kunnossa. Ostin kotikatuni päästä, juuri tuon ghetto-tekstin alta iltapalaksi fatayoita. Ne käärittiin arabiankieliseen sanomalehteen.

dkr16

N’Gorin kapeita katuja.

Viimeinen kokonainen yö Afrikassa kului huonosti nukkuen, sillä uskonnolliselta kuulostava musiikki kaikui naapurustossa aamuyöhön saakka. Vuohet ja kukot aloittivat konserttinsa pian musiikin loppumisen jälkeen aamun sarastaessa. Ei ole mitään niin ikävää ääntelyä kuin kahden vuohen keskustelu! Jälkeenpäin sitäkin kuitenkin kaipaa.

Popenguine ja sen jylhä rantatörmä

24.5.2014

Karistin Joal-Fadiouthin pölyt jaloistani aamupalan jälkeen. Taksin puskataksiasemalle sain helposti ja hintaa matkalle tuli sata frangia (0,15 euroa). Pieni hinta johtui siitä, että taksi täyttyi matkan varrella. Julkinen liikenne hoidetaan täälläkin kätevästi pääkatua edestakaisin ajelevilla yksityisautoilla, jotka ottavat ja jättävät matkustajia heidän haluamiinsa paikkoihin.

Joal-Fadiouthin puskataksiasemalta olisi päässyt sept-placella suoraan Dakariinkin, mutta en halunnut vielä palata sinne, vaan ostin paikan Mbouriin menevästä sept-placesta. Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Mbouriin, jossa ajattelin käydä pankkiautomaatilla ja jatkaa sen jälkeen mahdollisesti matkaa läheiseen Popenguinen kylään. Pankkiautomaatti löytyi vastapäätä asemaa. Kokeilin huvikseni Visa Electronin toimivuutta ja sehän toimi! Ja toimi muuten Gambiassakin. Muuten nostin rahaa oikealla Visalla.

Palasin puskataksiasemalle, sillä Mbour ei nyt vain innostanut. Halusin pienempään paikkaan. Asemalla sain tietää, että sept-placet Popenguineen olisivat tältä päivältä jo menneet, eikä olisi muuta mahdollisuutta kuin maksaa 8000 frangia (noin 12 euroa) yksityistaksikyydistä. En suostunut uskomaan taksikuskien puheita, sillä senegalilaiset jos jotkut ovat liikkuvaista kansaa. Pakkohan täältä on jollain päästä. Ja niin pääsikin, sillä pian minibussin, ndiaga ndiayen, rahastaja tuli kyselemään, mihin haluaisin päästä. Hän kertoi, että joutuisin vaihtamaan minibussia Sindiassa. Ndiaga ndiaye täyttyi puolessa tunnissa ja noin puolen tunnin matkasta maksoin 300 frangia (0,45 euroa). Mitään matkalaukkumaksuja ei tällä kertaa peritty. Sindiassa vaihdoin minibussia, jollainen odotti tien toisella puolella ja lähti pian, vaikkei ollutkaan täynnä. Tällä kertaa noin 20 minuutin matkasta Popenguineen maksoin 200 frangia (0,3 euroa). Myöskään tämän minibussin rahastajapoika ei veloittanut rinkastani mitään.

IMG_0851 popenguine2

Popenguinen keskustan tuntumasta.

Olin jo ennen matkalle lähtöä päättänyt, että Popenguinessa on käytävä, sillä halusin nähdä kylän tuntumassa kohoavan korkean rantatörmän, Cap de Nazin. Juuri Cap de Nazin kaltaiset törmät kun ovat Länsi-Afrikassa harvinaisia. Lisäksi rantatörmällä on jonkinlainen luonnonsuojelualue ja toisen maailmansodan aikaisia bunkkereita.

Perillä Popenguinessa minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä, mistä löytäisin jonkin majapaikan. Kylän keskusaukiolla on suuri hotelli, jonka metalliportti oli lukossa, eikä jyskytyksestänikään huolimatta kukaan tullut avaamaan. Ohi kulkenut mies epäili, että hotelli saattaisi olla suljettu, minkä jälkeen hän neuvoi, mistä suunnasta löytäisin majoitusta. Toinen avulias senegalilaismies otti asiakseen järjestää minulle majapaikan, soitti pari puhelua, minkä jälkeen kävelimme puolen kilometrin matkan. Sieltä löytyi kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen paikka oli ilmeisesti rastafarien pitämä ja siellä oli tarjolla 15 000 frangia maksaneita isoja huoneistoja. Toinen hotelli, Balafon, sijaitsee vastapäätä tätä rastahotellia. Päädyin Balafoniin, jossa maksoin yhdeltä yöltä vain kymppitonnin (noin 15 euroa). Maksoin pienen juomarahan oppaalleni, mistä hän yllättyi ja tietenkin myös ilahtui.

IMG_0860 popenguine8

Hotelli, kahvila, baari ja ravintola Balafon.

IMG_0861 popenguine9

Hotellilla oli taidetta näytillä ja luultavasti samalla myös myynnissä.

Popenguine on Senegalin mittakaavassa turistirysä, sillä se sijaitsee niin lähellä pääkaupunkia Dakaria. Popenguineen on helppo tulla vaikka vain viikonlopuksi Dakarista. Niin tekee maan presidenttikin, jolla on huvila kylän laitamilla. Turistirysämäisyys oli tiedossa jo etukäteen, mutta en arvannut kylässä oikeasti olevan turisteja näin kesäaikaan. Cap Skirringissä valkoisten turistien laskemiseen ei tarvittu aivan kahdenkaan käden sormia, Joal-Fadiouthissa olin nähnyt valkoisen vain hotellissani, eikä Gambiassakaan toubabeihin pahemmin törmännyt. Popenguinessa heitä nyt oli. Jo ravintolan pöydissä istui neljä valkoista ja baaritiskille itsensä parkkeerasi keski-ikäinen ranskalainen mies. Sitten jostain takapihan pusikoista paikalle pölähti mielenkiintoinen seurue: kolme eurooppalaista, isokokoista ja noin 60-vuotiasta naista hippikuteissaan nuorten lirkuttelevien rastapoikien kanssa. Ensimmäistä kertaa neljään päivään minulla oli nyt pääsy nettiin, koska Balafonissa on wifi. Viestitin Suomeen olevani vanhojen eurooppalaisten hippien hotellissa. Pyysin vielä ravintolan ruokalistaa näytille, mutta siinä hinnat lähtivät 4000 frangista (noin kuusi euroa), mikä on ihan liikaa. Tonnilla syö jo hyvin!

IMG_0788 popenguine14

Cap de Naz ja Popenguinen pitkä hiekkaranta. Rannalla taisi olla kaksi ravintolaa.

IMG_0798 popenguine19

Cap de Nazin rinnettä.

IMG_0805 popenguine13

Atlantti kohtaa rantatörmän.

Popenguine15

Näkymä Guéréon kylään Cap de Nazin rinteeltä.

IMG_0816 popenguine18

Polku törmän huipulle.

Lähdin siis rannalle mangon, keksipaketin ja vesipullon kanssa. Popenguinen ranta on leveä, pitkä ja siisti. Aallot olivat tänään aika kovat, mutta menin silti uimaan. Vesi tuntui jostain syystä jäiseltä, vaikka tässä muutaman sadan kilometrin matkalla olenkin ollut uimassa Atlantissa jo muutamaan kertaan: Nouakchottissa, Cap Skirringissä ja Gambiassa. Sama kylmä Kanarianvirta kaikkien näiden paikkojen ohi virtaa! Paikallinen mies tuli samaan kohtaan uimaan, vaikka koko ranta oli muuten tyhjä. Ehkä voisimme pelastaa toisemme, jos voimakas merivirtaus pääsisi yllättämään.

Sitten itse Cap de Nazia katsomaan. Aluksi kävelin rantaa pitkin parisen kilometriä törmän ohi. Vastaan tuli kolme eurooppalaista naista paikallisten rastapoikien kanssa. Guéréon kylässä käännyin takaisin päin, mutta nyt lähdin kiipeämään törmää ylöspäin. Päälle johtaa mutkainen polku, joka ei aina ole kovin selkeästi näkyvillä. Jotain vuohipolkuja? Siellä täällä on ruskeaksi kuivuneita pensaita, jotka taatusti sadekaudella ja sen jälkeen ovat vihreitä. Samoin heinikko oli ruskistunut kuivan kauden aikana. Jossain vaiheessa tuli mieleen, että mahtaako täällä olla käärmeitä. Cap de Nazin huipulla on tiheämpää pensaikkoa, mutta myös upeat maisemat joka suuntaan. Törmän päällä on myös bunkkeri, ilmeisesti siis toisen maailmansodan aikainen.

IMG_0824 popenguine5

Toisen maailmansodan aikainen bunkkeri Cap de Nazin huipulla.

IMG_0827 popenguine4

Tällainenkin on Cap de Nazin huipulla. Tuskin kuitenkaan maailmansodan aikainen, koska ovikin on vielä paikoillaan. Seinät tosin eivät.

IMG_0829 popenguine16

Näkymä Cap de Nazin huipulta kohti sisämaata. Tämä on kai sitten se Popenguinen luonnonsuojelualue. Sadekaudella todennäköisesti täysin toisennäköinen.

IMG_0836 popenguine6

Cap de Nazin jyrkkää seinämää Popenguineen päin laskeuduttaessa. Rannalla mittakaavana ihminen.

IMG_0832 popenguine17

Näkymä Popenguinen kylään.

Kun lähdin laskeutumaan Popenguinen puoleista rinnettä alas, sain ranskankielisen tekstiviestin, jossa kysyttiin kumpi on maailman pienin itsenäinen valtio, 1. Vatikaani vai 2. Eritrea. Vastaus pyydettiin lähettämään numeroon 1616. Mahtoiko olla senegalilaisen Orange-operaattorini lähettämä. Joka tapauksessa ihmettelin suuresti!

Myöhemmin luin, että Popenguinen luonnonsuojelualueelle olisi tuhannen frangin pääsymaksu, eikä törmän päälle kannattaisi lähteä kaahimaan ilman opasta, sillä “polut eivät aina ole kovin selkeitä”. Mielestäni tälle retkelle ei oppaita tarvitse, kunhan varoo putoamasta alas törmältä. Polut ovat riittävän hyvin näkyvissä, eikä tässä missään umpimetsässä rämmitä, vaan ihan avonaisella paikalla. Näkyvyyttä riittää melkein Vatikaaniin ja Eritreaan asti!

Rinteiltä ehjänä selvittyäni palasin hotellilleni, jonka ravintola oli tyhjentynyt. Aikani yritin saada Suomi-Yhdysvallat-jääkiekko-ottelua kuuluviin Radio Novalta, mutta en onnistunut. Samaan aikaan neljän nuoren amerikkalaisen porukka lähti hotellilta ison viskilaatikon kanssa jonnekin. Matkaan lähdettiin isolla valkoisella amerikkalaisella lava-autolla. Jotain vapaalle vaihtaneita vapaaehtoistyöntekijöitäkö? Itse lähdin kävellen etsimään ruokapaikkaa, jollainen löytyi, kunhan jaksoi etsiä. Kebabia ei ollut, mutta sandwich löytyi. Hintaan tuhat frangia (1,5 euroa).

IMG_0840 popenguine12

Popenguinen keskustaa.

IMG_0843 popenguine13

Lisää keskustaa. Tällä kertaa hiekkakuja.

Musta madonna eli mustaihoinen Neitsyt Maria ilmestyi lähetyssaarnaajille aikoinaan Popenguinen luonnonsuojelualueella eli siellä rantatörmällä, jolta olin tulossa. Tämän vuoksi kylästä on tullut huomattava pyhiinvaelluskohde katolilaisten keskuudessa. Vuosittain touko-kesäkuussa senegalilaiset, samoin kuin naapurimaiden kristityt tapaavat suunnistaa paikkakunnalle. Siitäkin huolimatta, että Popenguine on muun Senegalin tavoin muslimienemmistöinen, ei keskustassa liikkuessaan huomaa muuta kuin katolilaisuuden vaikutuksen. Kylässä on kaunis katolilainen kirkko sekä kaikkialla viittoja “grotte“-nimiseen paikkaan. Grottessa on suuri Neitsyt Marian alttari sekä useita pienempiä muiden pyhimysten alttareita, joilla katolilaiset tapaavat käydä rukoilemassa. Itse kuvasin kirkon ja käväisin myös grottessa. Sinne saapui samaan aikaan paikallinen isä pienen tyttärensä kanssa rukoilemaan. Lähde: [1]

IMG_0848 popenguine7

Popenguinen kirkko.

IMG_0858 popenguine10

“Grotten” keskipisteenä oleva Neitsyt Marian alttari, jonne uskovaiset tuovat kukkia ja rukouksia paperilappusillaan.

Popenguine11

Pyhän Franciscus Assisilaisen alttari on yksi pienemmistä alttareista “grottessa”. Myös hän ottaa vastaan kukkia ja rukouksia.

Hotellillani mauritanialainen kauppias, Sidi nimeltään, halusi esitellä helyjään minulle, vaikken ollutkaan kiinnostunut. Myynnissä oli juurikin samoja koruja kuin Mauritanian pääkaupungin Nouakchottin Marché Capitalella, jolla olin juuri vähän aikaa sitten vieraillut. Kun koruja katsoi tarkemmin, huomasi monen niistä olevan muovia. Nouakchottissa vastaavat olivat sentään olleet vielä eebenpuuta. Sidi itsekin myönsi niiden olevan muovia. En ostanut mitään, vaikka olisin saanut Mauritanian-kävijänä kunnon alennuksenkin kuulemma. Mauritanian ouguijatkin olisivat kelvanneet, sillä Sidi oli pian lähdössä käymään kotonaan. Oli kuitenkin hauska vaihtaa muutama sana hassaniyaksi pitkästä aikaa!

Popenguine1

Pussillinen fatayoita.

Sen sijaan ostin hotellin läpi kulkeneilta mamoilta pussillisen fataya-nimisiä pieniä uppopaistettuja piiraita, paitsi että piiras lienee kylläkin väärä nimi näille. Fatayoiden sisällä oli ainakin kalaa. Sain lisäksi kaani-nimistä vahvaa tomaatti-sipuli-kastiketta, joihin fatayoita kuuluu dipata. Menin syömään ne rannalle. En ehtinyt kovin montaa syödä, kun jo taas yksi juoppo istahti viereen. Mies esittäytyi juhlallisesti rannan johtajaksi! Ei hän sentään mitään pääsymaksua alkanut periä, mutta fatayani olisivat kelvanneet. Mies kertoi, ettei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tuli vain mieleen, että viinaan kyllä oli ollut varaa. Hotellillani oli palatessani alkanut illalliskattaus. “Vanhat eurooppalaiset hipit” olivat löytäneet normaalit vaatteensa jostain ja tulleet illallistamaan. Tällä kertaa rastapoikia ei näkynyt.

Popenguine3

Paikallisen koulun muuri sanoo: “yhtenäisyys, kuri, työ”.