Karfiguélan putousten kautta Fabedougoun muodostumille

14.8.2015

Yöllä oli sadellut ja aurinkokin oli toistaiseksi harmaiden pilvien takana. Kuuma ja kostea ilma oli silti vastassa, kun kömmin ulos Hotel Calypson dormista. Oikeastaan kuumuus ja kosteus olivat sisällä huoneessakin. Olin saanut viettää koko yön yksinäni, vaikka minulle oli kerrottu toisenkin henkilön tulevan sinne yöksi. Seuraavaksi yöksi seitsemän hengen makuusali oli tulossa täyteen ranskalaisia teinejä, joten jouduin muuttamaan parin huoneen päähän omaan huoneeseeni. Siellä oli parisänky ja sen yllä ehjä hyttysverkko sekä oma suihku ja lavuaari. Vessa oli edelleen jaettu muiden kanssa ja matka sinne piteni joillain metreillä. Vaikka Hotel Calypso muuten onkin melko eurooppalaisystävällinen, ovat vessat silti kyykkyversioita.

banfora15

Banforan esikaupunkialuetta matkalla kohti Karfiguélan vesiputouksia.

banfora27

Vuokrapyöräni kahden päivän ajan.

Olin muuton jälkeen jälleen tien päällä eilen vuokraamallani polkupyörällä. Sain vastaanoton herralta ohjeita, miten suunnistaa Banforasta Karfiguélan vesiputouksille (Cascades de Karfiguéla) noin 12 kilometrin päähän. Olin toki katsonut reitin suunnilleen Google Mapsistakin, mutta se oli kovin pelkistetty. Muutaman sadan metrin pyöräilyn jälkeen käännyin kohti pohjoista, ylitin rautatien ja aloin lähestyä tavallisen köyhän kansan asuinsijoja. Tie muuttui kuoppaiseksi hiekkatieksi. Molemmin puolin oli nyt pikkuisia ja vähän isompiakin savimajoja, joita oli tuunattu aaltopellillä. Sellaista tavallista Afrikkaa. Ihmisiä oli jonkin verran jalkeilla, eikä Banforan keskustan kaltaista valkoihoiselle huutelua esiintynyt juuri ollenkaan. Oli kai liian aikainen aamu. Pysähdyin vielä ennen Banforasta poistumistani kaupassa ostamassa vettä, patongin ja jonkinlaisia leivonnaisia. Patonki ainakin oli tuore, kakunpaloista en ollut niinkään varma.

Aurinko pilkahteli kaupasta poistuttuani, mutta pysyi vielä pääosin piilossa. Vielä seuraavan kilometrin matkalla näkyi ihmisiä, samoin asutusta. Tie muuttui huonommaksi, toki siihen meneillään ollut sadekausikin vaikuttaa. Asutuksen jälkeen avautuvat laajat viljelyseudut, joilla oltiin täydessä työn touhussa. Missä härät vetivät auraa, missä oltiin ihmisvoimin kuokkimassa. Traktoreita Burkina Fason pelloilla ei näe. Ei ainakaan täällä Banforan kupeessa. Riisiä taitavat kasvattaa. Siltä se näytti ja hyvin vetisiltä pellotkin näyttivät. Sellaisissa vesilätäköissä ne riisiä ainakin televisiossa kasvattavat!

banfora16

Härät vetämässä auraa Banforan takana.

banfora17

Ensimmäinen kylä Banforan jälkeen matkalla kohti Karfiguélan vesiputouksia.

Jossain neljän tai viiden kilometrin päässä Banforasta lähdön jälkeen eteen tulee pienehkö kylä, missä on ensimmäistä kertaa mahdollisuus ajaa vikasuuntaan. Arvoin vasemmanpuoleisen tien (tai ehkä ennemminkin polun) ja osuin oikeaan. Mitään vesiputouksille tai minnekään muualle opastavia kylttejä ei ole missään. Kylässä on jykeviä apinanleipäpuita, useita savimajoja ja pikkuinen kauppa. Sen edessä oli nyt kyläkokous. Miehet vastasivat iloisesti tervehdykseeni.

Kylä on laakean kukkulan laella ja maisema kylän jälkeen on upea. Riisipeltoja, palmumetsikköjä ja kauempana jonkinlaista kukkuloista maastoa. Saattoi se olla jotain pilviseinämääkin vain, silmälasit kun olivat taas hotellilla! Ihmisiä oli vähän ja ne harvat olivat kuokkimassa peltojaan tai pyykkipuuhissa jonkin puron tai lammen rannalla. Yksi vanhempi herra oli avaamassa viljelyksille meneviä kanavia ja meni pahalle päälle, kun tervehdin häntä “liian myöhään”. Yleensä en tapaa huudella selille, mutta nyt olisi kannattanut, sillä pahalla tuulella ollut herra läksytti minua tervehdykseni jälkeen.

banfora18

Maisema kylän jälkeen kohti pohjoista.

banfora19

Toinen maisema samasta paikasta.

Pyöräilin pienen kastelukanavan vartta kohti Karfiguélan putouksia, jonne olisi kyllä päässyt myös suorempaa reittiä. Näinpähän nyt lisää kyläelämää Karfiguélan kylän muodossa ja jopa jonkinlaisen majatalon. Kyllä täällä turismiakin on, jos kerran hotelli on pykätty. Valitettavasti kunnossapito oli laiminlyöty (kuten Länsi-Afrikassa yleensäkin), enkä toisaalta tiedä, oliko paikka enää edes toiminnassa. Majatalon nurkilta luokseni ampaisi neljän pikkupojan lauma. Yhdestä suusta ja tiukkaan sävyyn he vaativat lahjaa (“cadeaux, cadeaux“)! Ilman jäivät, sillä olen sitä mieltä, että kehitysmaiden lasten lahjominen rahalla tai vaikka niillä kynillä vain passivoi ihmisiä ja pahentaa tilannetta. Täälläkin valkoiset olivat opettaneet lapsille, että olemme käveleviä lompakoita ja joiden laukusta aina vähintään karkkipussi irtoaa. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ja Guineassa tämä ilmiö on melkein olematon, sillä niissä maissa meikäläisiä ei kulje lahjomassa.

banfora20

Tämä on kai sitten riisipeltoa.

Parinkymmenen minuutin kuluttua saavuin putouksille vievän mangopuiden reunustaman tien risteykseen. Karfiguélan vesiputouksille on tuhannen frangin (noin 1,5 euroa) pääsymaksu ja se maksetaan kopilla (péage) vähän ennen putousten parkkipaikkaa. Nyt koppi oli suljettu, mutta sen ohitettuani minua vastaan tuli mies skootterilla. Hän pysäytti ja vaati tuota tonnia. Olin hieman skeptinen, mutta annoin tonnin ja hän päästi jatkamaan. Burkinafasolaiset olivat olleet ainakin tähän asti rehellistä ja hyvää sakkia. Vesiputousten parkkipaikka on vartioitu ja sinne pysäköiminenkin luonnollisesti maksaa, ollaanhan sentään Pohjoismaiden ulkopuolella! Polkupyörän pysäköinti kustansi 200 frangia (noin 0,3 euroa). Pysäköintialueen reunalla on ravintola, josta saa juomia, mutta ruoat kuulemma tulisi tilata etukäteen. Mielelläni olisin jotain haukannut.

Vesiputouksille on noin puolen kilometrin kävelymatka ja pääsylipun hintaan sisältyy johdatus perille saakka. Sain oppaakseni Beninistä kotoisin olleen miehen, joka kovasti olisi tahtonut puhua kanssani joko ranskaa tai espanjaa, mutta jonkinlainen englantikin onnistui. Putouksille ei olisi ollenkaan mahdotonta päätyä ihan ilman opastustakin, sillä reitti on hyvin merkitty. Mutta onhan tämäkin tapa työllistää.

banfora21

Mangopuiden reunustama polku vesiputouksille.

banfora23

Näkymä suurimman ja viimeisen vesiputouksen huipulta.

banfora22

Suurinta putousta on vaikea saada kuviin, sillä se laskee kallionkoloihin.

Komoéjoessa sijaitsevat Karfiguélan putoukset eivät koossa pärjää Niagaralle tai Victorian putouksille, mutta Burkina Fason mittakaavassa nämä ovat taatusti suurimmasta päästä. Itse asiassa tosin yllätyin miten vähän vettä putouksissa näin keskellä sadekauttakin oli! Maisemat viimeisen ja suurimman putouksen päältä ovat upeat: vehreää metsää ja vähän kauempana riisipeltoja. Ja kun ollaan sentään Länsi-Afrikan mittakaavassa merkittävässä matkailumaassa ja sen yhdessä tärkeimmistä nähtävyyksistä, oli paikalla lisäkseni kolme muutakin turistia. Espanjasta. He olivat oppaani “asiakkaita” ja tämä tahtoi mennä juttelemaan heille. Aikani katselin putousta ja päätin sitten livahtaa omille teilleni, kun oppaani näytti haluavan harjoittaa espanjantaitoaan pidempäänkin.

Karfiguélan putouksia on useampia, mutta viimeisintä ja suurinta lukuun ottamatta muut ovat maltillisen kokoisia. Jopa siis sadekaudella. Vesi oli ruskeaa, joten en halunnut pulahtaa uimaan, vaikka se olisi mahdollista. Uidaanhan sitä Victorian putouksissakin. Tunnin verran omilla teilläni oltua, palailin takaisin suurimman putouksen laelle. Jälleen paikalle könysi kolmen hengen ryhmä turisteja. Tosin tällä kertaa he olivat ilmeisesti vauraita kotimaanmatkailijoita.

banfora25

Pienempi putous ehkä parinsadan metrin päässä suurimmasta kohti yläjuoksua.

banfora24

Suurin putous laskee vetensä kallionkoloihin, eikä sitä oikein saa kuvattua alhaaltapäinkään.

Tästä viimeisimmästä ja suurimmasta vesiputouksesta ei oikein saa kunnon kuvaa, sillä se laskee alas kallionkielekkeiden ja lohkareiden välissä. Alapuolelta putousta ei lisäksi ole tarkoitustakaan käydä katsomassa, mutta itse raivasin polkuni mahdollisimman lähelle. Turhaan.

Nyt kun vesiputoukset oli nähty, aioin jatkaa vielä lähellä olevalle toiselle luonnonnähtävyydelle, Fabedougoun kalliomuodostumille (dômes de Fabédougou). Paikka sijaitsee vajaan viiden kilometrin päässä putouksilta, mutta suunnasta minulla ei ollut hajua. Putousten lipunmyyntikopilla seisoskeli bussilastillinen nuorukaisia, joilta päätin kysäistä suuntaa. Kävi ilmi, että nuoret olivat opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta ja nyt muutaman päivän matkalla Banforan seudulla, Bobo-Dioulassossa ja Orodarassa. Sain reittiohjeet ja samassa vaihdoin yhteystietoja erään opiskelijan kanssa.

banfora26

Tästä alkaa Fabedougou. Taustalla näkyvät kylän kalliomuodostumat. Oikealla puolella kasvatetaan maissia.

Karfiguélan vesiputouksilta kohti Fabedougoua suunnistaessa ei tarvitse kääntyä kuin kerran: ensimmäisestä isommasta risteyksestä vasemmalle. Samassa risteyksessä on myös hyvin vaatimaton kyltti kertomassa vesiputouksista. Sitä ei huomaa, ellei sattumalta satu vilkaisemaan pusikkoon. Tie kohti Fabedougoua kulkee sokeriruokopellon halki. Ympärilleen ei nähnyt, sillä ruoko oli yli parimetristä. Ruokometsän jälkeen kalliomuodostumat jo näkyvät edessä päin jykevänä ruskeana seinämänä.

Päivä oli tuttuun tapaan kuuma. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Fabedougoun muodostumille päästäkseen on poljettava pitkähkö ylämäki, minkä juurella on lipunmyyntikoppi. Pääsymaksu on taas tuhat frangia (noin 1,5 euroa), mutta tällä kertaa kopilla makoilleet miehet eivät oikein ymmärtäneet minua. Kerroin haluavani vierailla muodostumilla, mikä sai miehet hämmentymään. He viittoivat minua jatkamaan. Maksaminenkin jäi sitten, vaikka kopilla selvästi kerrottiin pääsymaksun hinta.

banfora28

Burkina Fason vihamielistä faunaa: tuhatjalkainen! Vieressä mittakaavana puolentoista litran vesipullo.

banfora30

1,8 miljardin vuoden vanhoja kalliomuodostumia ylhäältä korkeampien muodostumien huipulta nähtynä.

banfora29

Tässähän näitä sitten on lisää.

Jos jo Karfiguélan putouksilla ja edellisenä päivänä Tengrelan järvellä oli ollut turisteja, oli Fabedougoussakin. Tosin jälleen vauraita burkinafasolaisia hienolla citymaasturillaan. Paikan edessä on kaksi katosta, joissa ei valitettavasti voi paistaa makkaraa, mutta voi muuten hengähtää varjossa auringolta ja nauttia eväitä. Olin ostanut kaupasta makkarasäilykkeen, jonka nautin yhdessä patongin kanssa. Musta, ruma ja vastenmielinen tuhatjalkainen, makkarankokoinen itsekin, pyrki samoille apajille (tai jonnekin), mutta joutui nuolemaan näppejään! Jokaista tuhatta!

Dômes de Fabedougou on 1,8 miljardia vuotta vanha geologinen muodostuma, joka on syntynyt eroosion ja veden kuluttaessa kalkkikiveä vuosituhansien saatossa. Jäljelle tästä yhteisvaikutuksesta on jäänyt kymmeniä pitkulaisia ja korkeita kalliosmuodostumia. Ranskaksi niitä kutsutaan nimellä dôme ja englanniksi ne niin ikään tunnetaan dome-nimellä. Suomeksi se kai kääntyisi kupoliksi, mutta eivät Fabedougoun domet keskimäärin mielestäni mitenkään kupolia mieleen tuoneet. Sain kuljeskella ja ihmetellä muodostumia ihan yksinäni. Kiipesin joidenkin huipulle. Korkeimpien “pylväiden” huipulle noustessani, olin jo saanut seuraa: jälleen ryhmä opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta. Ryhmä ei opiskellut mitään yhtä tiettyä alaa, vaan joukossa oli kaikkia aloja lääketieteestä kauppatieteisiin. Osa halusi tehdä tuttavuutta ja monelta taipui englantikin kohtalaisesti. Pääsin useisiin kuviin. Hullu eurooppalainen oli tullut paikalle Banforasta saakka polkupyörällä tässä säässä! Huipulla oli myös lipunmyyjä, joka vastaanotti minulta tuhat frangia. Taaskaan en saanut mitään fyysistä lippua vastineeksi maksustani, mutta ainakin rahastaja oli oikealla asialla huomioliiveineen.

banfora31

Nämä jo ehkä muistuttavat kupolia.

banfora33

Muodostumia maanpinnasta nähtynä.

banfora32

Opiskelijoita Ouagadougoun yliopistosta Fabedougoun muodostumien huipulla.

Takaisin Banforaan poljin osaksi samoja reittejä kuin mitä olin tullutkin. Paahtava helle oli ajanut muut suojiin, joten oli suunnilleen ainoa kulkija tiellä. Vasta ensimmäisessä kylässä näkyi enemmän ihmisiä. Se sama kyläkokous oli edelleen käynnissä, mutta nyt kukaan ei huomannut minua, sillä miehet olivat siirtyneet varjoon. Naiset sen sijaan olivat edelleen peltotöissä. Pitäähän perheelle riisit pöytään saada, vaikka mies tuijottaisikin televisiota aamuvarhaisesta lähtien muiden kylänmiesten kanssa.

Vähän ennen Banforaa olin kurkkuani myöten täynnä vuokrapyörääni. Tahdoin heittää sen johonkin riisipeltoon. Talutin viimeisen kilometrin ja perillä huokaisin. Näin huonoa satulaa en uskonut olevankaan!

banfora34

Matkalla takaisin Banforaan.

Hotel Calypsossa voi pesettää pyykkiä 3 000 frangilla (noin 4,6 euroa). Myöhemmin illalla sain pyykkini takaisin. En olisi uskonut, että käsinpesussakin voi onnistua värjäämään paitoja uudelleen, mutta ehkä burkinafasolaiset mamat käyttävät tuimempia pesuaineita!

Dalaba on Afrikan Sveitsi

1.8.2015

Labén aamu oli viileä verrattuna muihin kaupunkeihin matkallani. Kai se korkeus merenpinnasta vähän vaikuttaa. Oli jopa vedettävä pitkähihaista niskaan, sillä lämpötila ei ollut ihan vielä kohonnut +30°C:n paremmalle puolelle. Tämän päivän tavoitteeksi asetin pääsyn entistä “viileämmille” seuduille Dalabaan!

Hotel Tatan aamupala koostuu patongista, voista, hillosta ja Nescafésta. Kahviin laitettava maito oli valmistettu Malesiassa. Siis todellista lähimaitoa. Kirjoittelin aamupalapatonkia järsiessäni pari postikorttia Suomeen, koska kortteja kerrankin oli saatavilla. Guinea-Bissaussa sellaisia ei ollut lainkaan. Kymppitonni (noin 1,25 euroa) postikortista on vain aika kova hinta, mutta mielestäni se on joka frangin väärti. Onhan se nyt harvinaista herkkua noukkia postilaatikosta Guineasta tullut kortti! Hotellin omistajattarelle, madame Rabylla, piti olla korttien lisäksi myös postimerkkejä. Saatuani kortit kirjoitetuksi, merkkejä ei yhtäkkiä ollutkaan. Toisaalta Labésta lähetetyt kortit eivät varmaan koskaan Suomeen saakka edes päätyisi. Lauantaisin Guinean postit ovat kiinni, joten päätin yrittää lähetystä parin päivän kuluttua maan pääkaupungissa Conakryssa.

dalaba3

Joka perheen kesälomakohde: Dalaba!

Tele Finlandin liittymä toimii Guineassa ja aamupalan jälkeen soitin eilen tapaamalleni Mamadoulle, kirjauduin ulos hotellista ja pian olin matkalla Mamadoun ja tämän isoveljen, Habiboulayen, kotiin toiselle puolelle Labéa. Mopotaksin löysin sadan metrin kävelyn jälkeen.

Mamadou ja Habiboulaye ottivat lämpimästi vastaan. Koska olin jo syönyt aamupalan, join tällä kertaa vain kahvia. Se oli jälleen aivan liian makeaa. Oli pakko luovuttaa, sillä muuten olisin joutunut oksentamaan. Myös poikien sisko tuli jälleen paikalle. Josko vaikka tänään, “asiaa mietittyäni”, huolisin hänet vaimokseni Eurooppaan! En ryhtynyt viisumiautomaatiksi, enkä aio niin tehdä vastakaan. Habiboulayelle annoin hyvästien hetkellä vielä kymppitonnin hänen avustaan. Olihan hän tullut kanssani pitkän matkan Guinea-Bissausta saakka.

Halusin vielä ennen pääkaupunkiin Conakryyn menoa pysähtyä jossain pienemmässä kaupungissa. Sellaiseksi valikoin edellisiltana Dalaban, joka sijaitsee parin tunnin ajomatkan päässä Labésta etelään. Kaupunkien välillä liikennöi puskatakseja, joiden lähtöpaikka selviää vain kyselemällä Labén keskustassa. Nyt lähtöpaikka oli sattumanvaraisessa kadunkulmassa, josta ei muita autoja ainakaan tällä kertaa ollut lähdössä. Lähtöaika oli jostain syystä tiedossa: kello 14.00. Edessä oli reilun kahden tunnin odotus, mutta se ei haitannut. Hinnaksi Dalabaan sovimme 30 000 frangia (noin 3,75 euroa) sisältäen matkalaukkumaksun.

Lähtöä odotellessani oli pelkästään mielenkiintoista istuskella puisella penkillä kadunvarressa ja seurata kaupungin elämää. Joku toi rautatankoja puskataksimme katolle Dalabaan vietäväksi, joku kiikutti paikalle pesuvateja ja joku kävi tankkaamassa moponsa samassa kadunkulmassa uuden elämän saaneesta viinapullosta. Rukouskutsun saattelemana alkoi kansainvaellus moskeijaan ja kadut hiljenivät silmin nähden. Rukouksen päätyttyä elämä jatkui normaalina, kunhan kansainvaellus toiseen suuntaan oli ohi. Välillä sain seuraa tai minua viittoiltiin juttusille. Kaikki olivat kovin uteliaita valkonaamasta, joka vieläpä halusi matkustaa paikallisten kanssa puskataksilla. Yleisestä vessastakaan ei tahdottu ottaa maksua ja paikallisella kielellä, pulaariksi, kiittäminen mursi lopunkin jään ja sai aikaan leveitä hymyjä. Guinealaiset ovat hyvää ja ystävällistä porukkaa.

Lähdön hetki koitti tosiaan kello kahdelta iltapäivällä, mutta ei suinkaan sillä autolla, jolla kuvittelin lähtevämme. Paikalle kaarsi vanha Peugeot kuskinaan puvuntakkiin pukeutunut, aggressiivisen kuvan itsestään antanut kuski. Hänkin “pehmeni” ja osoittautui myöhemmin hyvin avuliaaksi ja ystävälliseksi. Puskataksi oli tuttuun tapaan neuf-place, jossa tällä kertaa jouduin ihan taaimmaiseen riviin. Onneksi matka kesti vain sen pari tuntia, eikä poliisistakaan ollut häiriötä kuin vain yhdellä tarkastuspisteellä.

dalaba11

Matkalla majatalosta kohti Dalaban keskustaa, jonka ytimessä sijaitsee kuvassakin näkyvä suurmoskeija.

dalaba2

Dalaban moskeija.

dalaba12

Elämänmenoa Dalaban puskataksiaseman edessä. Tässä jäin kyydistä, kun saavuin Labésta.

Dalaba on noin 7 000 asukkaan “vuoristokaupunki”, jos sellaiseksi voi 1 200 metrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevaa kaupunkia kutsua. Korkeudesta johtuen kaupungissa on miellyttävän viileä ilmasto ja varsin jylhiä maisemia. Kaupunkia kutsutaankin joskus Afrikan Sveitsiksi! Viileä ilmasto on houkutellut vierailijoita paikkakunnalle jo siirtomaakaudella ja onpa pitäjään vuonna 1936 rakennettu ranskalaisen kuvernöörin residenssikin, Villa Sili nimeltään. (Lähteet: Lonely Planet: West Africa 2009: 414–415)

Dalaban puskataksiaseman, gare routièren, edessä on aina lauma mopotaksareita. Nuoria miehiä. Huumorimiehinä he pyysivät kymmenkertaista summaa kyydistä hotelliini. Yksi kuski suostui ehdottamaani summaan ja hetkeä myöhemmin olin noin 1,5 kilometrin päässä Quartier des Chargeurs -nimisessä kaupunginosassa Auberge Seidy II -majatalossa. Se on kaupungin halvimpia majapaikkoja ja sitä pitää hyvää englantia puhuva Koffi, ilmeisesti Togosta muuttanut keski-ikäinen mies. Ja olihan hän silmin nähden yllättänyt, kun sai asiakkaan hotelliinsa. Olin taas ainoa asukas. Auberge Seidy II:ssa on kaksi tai kolme huonetta sekä ravintola. Siistissä ja isossa huoneessani oli parivuode, hyttysverkko, nojatuoli, kosteudesta kärsinyt vaatekaappi sekä vessa suihkuineen. Vettä tuli satunnaisesti, mutta sehän ei ole kenellekään ongelma, kun pöntön vieressä on suuri vesiämpäri! Yön hinnaksi sovimme maltilliset 80 000 frangia (noin 10 euroa).

dalaba6

Auberge Seidy II.

dalaba8

Afrikan Sveitsi on kietoutunut sankkaan sumuun. Kuva otettu kivenheiton päästä majatalostani.

dalaba7

Tie alas majataloltani.

Auberge Seidy II sijaitsee jonkinlaisen jyrkänteen rinteellä. Dalaban keskustaan kuljetaan vähän mutkan kautta, mutta ennen sinne menoa halusin ihastella jyrkänteeltä avautuvia maisemia. Kävelin hotellilta suoraan ja tuli tunne kuin olisin oikeasti ihan jossain muualla kuin Länsi-Afrikassa. Kasvillisuuden seassa oli nyt mäntyjäkin! Alppitunnelmaa lisäsivät myös polulla ja puskissa seisoskelleet lehmät. Maisemat kärsivät juuri samaan aikaan nousseesta sankasta sumusta. Sen kehittymisen näki silmissä, mutta niinhän se sää vuorilla vaihtelee. Silmänräpäyksessä! Varmaan niin tapahtuu Sveitsissäkin. En tiedä, en ole käynyt.

Kun sitten lähdin etsimään reittiä kaupungin keskustaan, törmäsin salaattipeltoihin, vanhan kirkon raunioon ja pienempään moskeijaan. Tiet olivat hyvin liukkaita märästä punaisesta mudasta johtuen. Eivät Bubaquen saaren kuraiset polutkaan sentään liukkaita olleet! Kävellessäni havaitsin, että Dalaba on rakennettu ainakin osittain laaksoon ja sen molemmin puolin kohoaville mäille. Noin puolta kilometriä ennen keskustaa mutainen tie vaihtuu hyväksi asfaltiksi. Samoilla main näin myös ensimmäisen ebolasta varoittavan kyltin. Olin nyt saapunut matkani ensimmäiselle alueelle, Dalaban prefektuuriin, jossa oli tavattu ebolaa. Edellisestä tapauksesta tällä alueella oli ehtinyt kulua 300 päivää. (Lähteet: [2])

dalaba9

Edelleen tie majataloltani. Oikealla salaattipelto ja edessä luultavasti entisen kirkon raunio.

dalaba10

Dalaba levittäytyy ympäröiville kukkuloille.

Keskusta on rakennettu vähän korkeammalle, kukkulalle. Ja tämän mäen juurella kauppaansa pitää minut Labésta Dalabaan ajanut puskataksikuski perheineen. Hän kertoili ajavansa työkseen juuri Labén ja Dalaban väliä ja lähtevänsä takaisin Labéen taas aamuvarhaisella. Hän halusi auttaa minua vaihtamaan rahaa, sillä minun oli maksettava hotelli, eikä minulla ollut kuin euroja. Parin puhelun jälkeen hän kertoi täkäläisen vaihtokurssin olevan onneton. Labéssa se olisi ollut parempi. Kiitin avusta ja lähdin etsimään, josko joku kuitenkin haluaisi vaihtaa 50 euron setelin Guinean frangeiksi hyvällä kurssilla. Pankkiautomaattia Dalabassa ei ole. Kiertelin katuja, sotkin samalla housunlahkeeni punaiseen kuraan ja viimein päädyin kaupungin moskeijan nurkalle. Siellä pientä kauppaansa pitävä nuori kauppias vaihtoi 50 euroa nipuksi Guinean frangeja. Niitä tuli taas aikamoinen läjä! Vaihtokurssi oli toki hieman huonompi kuin Labéssa.

Dalaba on hiljainen Labéen verrattuna ja markkinameiningit olivat jo lähes loppuneet tältä päivältä. Dalaban tori on moskeijan naapurissa. Ostelin banaanitertun, pähkinöitä ja herkullisia afrikkalaismunkkeja. Kauppiasmama näki hetkensä tulleen ja nyhti minulta hieman korkeamman hinnan. Olin niin hyvällä tuulella, etten jaksanut muuta kuin naureskella maman leväperäiselle hinnoittelulle. Tonnit ovat kuitenkin vain hiluja tässä maassa!

dalaba13

Dalaban markkina-alue.

dalaba4

Katunäkymä keskustasta.

dalaba5

Vaihdoin rahaa!

Takaisin hotellille palatessani kastuin läpimäräksi. Paikalliset ymmärsivät pysytellä samoihin aikoihin sisätiloissa. Osaavat kai lukea sadekauttaan!

Guinean sydänmailla Labéssa

31.7.2015

Heräilin ensimmäiseen aamuuni Guineassa jo aamuyhdeksältä. Kömmin makuupussista, kävin suihkussa (eli kaadoin saavista kylmää vettä niskaan) ja söin aamupalaksi pari keksiä. Muuta ei nyt ollut. Kanssani Guinea-Bissaun Gabústa edellispäivänä matkustanut Habiboulaye koputti sovitusti kymmeneltä hotellihuoneeni oveen, minkä jälkeen lähdimme hänen perheensä luo aamupalalle. Ensimmäistä kertaa tämän Afrikan-matkani aikana pääsin mopotaksin kyytiin.

Habiboulayen perhe asuu Konkolan kaupunginosassa eli oikeastaan melkein hotellini takapihalla, mutta teitä pitkin sinne on jonkin verran matkaa. Suuri perhe asuu rivitalontapaisessa, eikä ole kaikesta päätellen guinealaisittain köyhimmästä päästä. Eipä sitä omaisuutta toisaalta paljon olohuoneessakaan ole, jonka pehmeille sohville istahdimme. Pöydässä oli Koraani, Guinean valtauskonnon pyhä kirja. Habiboulayen nuorempi veli Mamadou liittyi seuraamme, samoin paikalle tuli poikien sisko. Hänen ilmoitettiin lähtevän kanssani Eurooppaan. Mahdollisimman kohteliaasti kerroin, että passittomana ja kielitaidottomana se on vaikeaa ja kallistakin. Lisäksi olen opiskelija, eikä minulla ole paljon rahaa, ja että Suomessa on hyvin kallista.

labe2

Aamuinen katunäkymä Konkolan kaupunginosasta Labésta.

labe1

Labélaisia ystäviä.

Aamupala käsitti patonkia, joka täällä Labéssa on varmaan metrin mittainen. Se on kaupungin erikoisuus. Lisäksi perheen nuoremmat tytöt valmistivat meille herkullista ruokaa, josta tunnistin ainakin avokadoa, sipulia, kurkkua ja majoneesia. Kaikki huuhdottiin alas aivan liian makealla “kahvilla”, joka oli käytännössä pieneen tilkkaan murukahvia sekoitettua maitojauhemaitoa. Ja sokeria tietenkin kaadettiin mukiin paljon!

Aamupalan jälkeen hyvästelin perheen, minkä jälkeen lähdimme Habiboulayen, Mamadoun ja siskon kanssa kävellen Konkolan kaduille. Kadut ovat pääosin päällystämättömiä, joilla ihmiset olivat askareissaan. Kuka levitti vuohennahkoja märälle kadulle kuivumaan, kuka oli hakemassa vettä, kuka pesi mopoaan ja kuka astioita. Iso osa guinealaisen elämästä tapahtuu varmastikin kadulla. Siellä vaeltavat myös kotieläimet, Konkolan tapauksessa vuohet ja kanat. Kaupunginosasta on hyvä näkymä Labén keskustaan, mitä hallitsee suuri moskeija. Se näkyy kukkuloille rakennetussa kaupungissa lähes kaikkialle, myös Konkolaan.

Lyhyen Konkola-kierroksen jälkeen hyvästelin ystäväni ja sovimme tapaavamme uudelleen seuraavana päivänä. Hain rinkkani Hotel Faningosta ja otin mopotaksin Hotel Tataan. Normaalisti majoituksella ei ole mitään merkitystä, kunhan nyt oven saa lukkoon. Nyt Guineassa alkoi laatu kiinnostaa, kun ympäröivä maailma on aika lohduton näky. Ehkä myös juuri koettu 19-tuntinen matka Guinea-Bissausta osaltaan vaikutti päätökseen. Hotel Tatan kerrottiin olevan kaupungin paras tai ainakin yksi parhaimmista hotelleista.

labe3

Hotel Tatan ravintola, joka sadekaudella toimii vain henkilökunnan ja asiakkaiden oleskelutilana. Ainoa tarjoiltava ruoka on aamupala.

labe4

Tämän rakennuksen päädyssä oli oma huoneeni, josta en ottanut kuvia.

Hotel Tata on sadekauden runteleman soratien varrella, muurin ympäröimänä. Tatassa on muutamia bungaloweja, huoneita ja ravintola, joka ei ainakaan sadekaudella toiminut. Näin sadekaudella (ja ebolan uhan alla) hotellissa oli hyvin tilaa ja sain tingittyä itselleni huoneen 150 000 frangiin (noin 18,75 euroa) yöltä. Siihen sisältyi aamupalakin. Hotellin johtaja, madame Raby, pyysi huoneesta aluksi huimat 250 000 frangia (noin 31,25 euroa), mutta koska ollaan Afrikassa, on hinnoissa usein tinkimisen varaa. Ilmeisesti tinkimävaraa olisi ollut enemmänkin, koska madame suostui heti ehdottamaani summaan. Huoneeni oli siisti, ja se sisälsi parivuoteen, vaatekaapin, pöydän tuoleineen ja oman kylpyhuoneen. Sekä valtavan hämähäkin.

Huonetta maksaessani paikalle itsensä mopotakseili hotellin toinen asiakas, valkoinen nainen, joka minut nähdessään jo kaukaa huudahti iloisesti: “White person!” Nainen oli keski-ikäinen amerikkalainen Heather, joka oli asettunut hotelliin kuukausiksi viihdyttyään ensin pitkään Gambiassa. Hän oli Labéssa kirjoittamassa kirjaa ja tekemässä musiikkia (ei kuitenkaan guinealaista, eikä oikein edes afrikkalaista). Olipa hän ehtinyt Hotel Tatan ravintolan baarinkin tyhjentää. Ranskan kieli ei naiselta sujunut lainkaan alueen valtakielestä pulaarista puhumattakaan. Toisin sanoen ei sitä ranskaa tarvitse osata Länsi-Afrikassa reissaamiseen, eikä edes kuukausitolkulla asumiseen! Rahaa elämiseen, hän sai Yhdysvaltojen hallitukselta, sillä nainen opiskeli samalla maantiedettä nettikursseina jossain tuntemattomassa yhdysvaltalaisyliopistossa. Esitelmä Romaniasta oli tällä kertaa tekeillä. Eikä sitä rahaa tässä kaupungissa tai maassa elämiseen paljon tarvita, sillä maa on esimerkiksi Guinea-Bissauta aika paljonkin halvempi Senegalista puhumattakaan.

labe5

Maisemaa Hotel Tatan nurkilta.

labe14

Keskeltä guinealaiskaupunkia voi löytää vehreän keitaan (jossa pestään autoja, mopoja, busseja, eläimiä ja ihmisiä).

labe6

Tyypillinen katunäkymä Labén laitamilta.

Sitten sitä Labéa tutkimaan. Vesisadekin oli tauonnut! Kyseessä on vuoristoisen Fouta Djallonin keskellä sijaitseva noin 140 000 asukkaan kaupunki. Se on väkiluvultaan Guinean suurimpia kaupunkeja ja lähes koko väestö kuuluu fulbekansaan. Varsin vaikeasti saavutettavaa Labéa ei turismi ole pilannut, eikä varmasti ihan heti, jos koskaan, pilaakaan. Guinea on muutenkin maailman vähiten vierailtujen valtioiden listalla. Esimerkiksi vuoden 2013 aikana maassa vieraili 56 000 henkeä. Se on sentään paljon enemmän kuin Guinea-Bissaussa (7 500 kävijää), josta olin tulossa!

Yritin aluksi keskustaan, mutta ei haitannut, vaikken sinne heti päätynytkään. Kävelin vesilätäköitä väistellen kaupungista etelään vievälle tielle ja sitä edelleen “kaupungin portille” saakka. Tämä iso valtaväylä on päällystetty, mutta jos poikkeaa sivukaduille, ovat ne kuraisia ja kuoppaisia. Matkalla ostin tonnilla (noin 0,1 euroa) grillatun maissintähkän ja bongasin sattumalta Fouta Djallonin aluetta esittelevän museon. Se oli suljettu. Liekö syynä rahapula, sadekausi vai ebola. Kävijäpulaan eivät Länsi-Afrikan museot sentään kaadu, sillä seutu on täynnä kävijättömiä, mutta toimivia museoita!

Otin museon liepeiltä mopotaksin Labén keskustaan. Jo kyydin aikana sai hyvän käsityksen tästä suurten korkeuserojen kaupungista. Jäin kyydistä kaupungin pikkuisen protestanttisen kirkon vieressä. Kun mitään varsinaisia nähtävyyksiä Labésta on turha etsiä, on paikkakunnan parhaaksi nähtävyydeksi mainittava ehdottomasti eläväinen kaupunkikeskusta ja sen ihmiset. Keskustassa vallitsee länsimaalaisen silmään kaaos. Sitä kutsutaan myös afrikkalaiseksi toriksi, joka on levittäytynyt katujen varsille. Vieri vieressä on pikkuisia putiikkeja, joista labélaiset saavat kaiken tarvitsemansa moponosista makaroniin ja riisiin. Tuore ruoka eli vihannekset, liha, kala ja patonki myydään kadulle levitetyiltä kankailta, muovilta tai vaikkapa kottikärryistä. Tai vaihtoehtoisesti muutaman karahkan varaan kyhätystä kojusta, joita on siellä täällä. Pääasiassa ne ovat keskittyneet pariin paikkaan keskustassa. Kaduilla ihmisten joukossa päristelee satoja mopoja, joilla hoituu samalla julkinen liikenne. Mopotaksia (taxi moto) kätevämpää julkisen liikenteen muotoa ei olekaan!

labe8

Vihannesten myyntiä keskustan kaduilla.

labe7

Katunäkymä keskustasta.

labe12

Labén suurmoskeija.

Aikani Labén katuja koluttuani, lähdin lähestymään kaupunkikuvaa hallitsevaa suurmoskeijaa. Moskeijaan eivät vääräuskoiset pääse, joten kiertelin rakennusta vain aitojen ulkopuolelta. Moskeijan liepeillä rautakauppaa pitävät miehet huutelivat juttusille. Halusivat toivottaa tervetulleeksi. Eräs heistä puhui englantia työskenneltyään aikaisemmin englanninkielisessä Liberiassa. Puhe kääntyi tietenkin ebolaan, jota ei ole virallisten tietojen mukaan tavattu Labéssa lainkaan. Miehen puhetta saattoi tulkita siten, että kyseessä on vain hallituksen yritys suojella guinealaisittain merkittävää kaupunkia paniikilta ja että ebolaa oli kaupungissakin ollut. Virallisesti asia on vain haluttu kieltää. Näinpä sitten myöhemmin eräässäkin kaupassa vaikeasti askeltaneen kauppiaan, jolta valui nenästä ja polvista verta. Seuraavana päivänä miehen kauppa oli suljettu, mutta siltikään Labé ei virallisesti saanut edelleenkään omaa ebolatapaustaan, vaikka mielenkiinnolla seurasin WHO:n ebolaraportteja viikkoja oman käyntini jälkeen. En silti jaksa uskoa, että minulla olisi ollut niin huonoa tuuria, että olisin päässyt näkemään ebolatapauksen ja vieläpä virallisesti ebolattoman Labén parhaalla kauppapaikalla.

Jos jo moskeijaan meno oli kielletty (ihan ymmärrettävästi toki), haluttiin minulta kieltää myös valokuvaus kaupungin kaduilla, vaikka sen mahdollisimman huomaamattomasti pyrinkin suorittamaan. Herätin jo ilman kameraakin huomiota vain olemalla koko tienoon ainoa valkoihoinen. Guinean viranomaiset suhtautuvat hyvin vainoharhaisesti valokuvaukseen ja nytkin poliisi havaitsi minut ja huudahti kiukkuisesti. Otin samantien toisen suunnan, eikä poliisi lähtenyt seuraamaan. Guinean poliisi on pahamaineinen ja korruptoitunut. Luullakseni se yhdessä rajaviranomaisten, sotilaiden ja santarmien kanssa on maan suurin rikollisliiga. Valitettavasti.

labe9

Mopojen määrä Labén kaduilla on uskomaton.

labe10

Vähän hiljaisempi katu. Täällä valokuvauksen halusi kieltää vanha rouva, vaikken häntä kuvannutkaan. Ostin tältä munkkeja sitten.

Olin päämäärättömän kävelyni aikana yrittänyt etsiä kaupungista nettikahvilaa, sillä Hotel Tatassakaan ei ole wifiä, eikä missään muuallakaan viimeisen viikon aikana. Otin lopulta mopotaksin, jolla hetkisen kesti ymmärtää sanat cyber café ja internet. Lopulta parin hudin jälkeen samanikäiseksi kanssani osoittautunut mopotaksari kuitenkin löysi toimivan nettikahvilan. Lueskelin netistä samana päivänä uutisoidusta lupaavasta ebolarokotteesta, joka antaa lähes sataprosenttisen suojan tautia vastaan. Rokotetta oli testattu juurikin Guineassa. Harmittavasti Suomen lehdistö ei vain päättänyt juttujaan sanoihin “Oletko Guineassa? Jaa kokemuksesi paikan päältä!”. Olisin ollut! Tunnin netinkäyttö maksoi 5 000 frangia (noin 0,6 euroa).

Nettisurffauksen jälkeen oli nälkä. Labéssa on pakko olla ravintoloitakin, mutta ostin silti kadulta kuuluisan labélaispatongin, pitkän pötkylän, joka oli pakko taittaa kahtia. Sen kylkeen ostin pienestä kaupasta kanasäilykkeen ja kadulta tertun banaaneja. Juomaksi löysin neljänneltä eri myyjältä Fanta-tölkin. Matka takaisin Hotel Tataan ei ollut yksinkertaisimmasta päästä, sillä mopotaksikuski ei millään ymmärtänyt, että tahdoin hotelliin, en Tata-nimiseen kaupunginosaan. Tietenkään Hotel Tata ei sijaitse tuossa nimikkokaupunginosassaan. Pyysimme neuvoja ja niitä saimme. Viiden miehen voimin tutkimme esittelemääni karttaa, johon hotellini oli merkitty. Yleensä kartat ovat yhtä tyhjän kanssa, sillä niitä ei osata tulkita. Nyt päätin kokeilla (tuloksetta), kun puhe ei mennyt perille ja yksi “neuvonantajista” sattui olemaan sotilas. Lopulta mopotaksini vei minut toiseen hotelliin väittäen sen olevan omani. Otin tämän hotellin edestä toisen mopotaksin, joka onnekseni tiesi Hotel Tatan.

labe13

Labén kaduilla käy vilske.

labe11

Kulman takana toimivan huonekaluverstaan “tehtaanmyymälä”.

Illaksi olin sopinut hotellille tapaamisen Fouta Trekkingin poikien kanssa. Kyseessä on Fouta Djallonin alueen pikkukyliin, vesiputouksille ja muutenkin villiin luontoon suuntautuvia retkiä tekevä yritys. Paikalle saapui ranskaa puhuva opas englantia taitavan tulkkinsa kanssa. He suosittelivat minulle kolme päivää ja kaksi yötä kestävää trekkausta perinteisiin alkuasukaskyliin. Hinnaksi olisi tullut 600 000 frangia (noin 75 euroa), minkä lisäksi miehet olisivat järjestäneet minulle vaelluskengätkin, koska olin matkassa sandaaleilla. Emme päässeet kauppoihin, sillä sadekaudella metsässä ranskaksi rämpiminen ei nyt yhtäkkiä kiinnostanutkaan ja hintakin oli aika kova. Halusin vain jatkaa matkaani kohti Conakrya.

Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi “mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat “normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien “ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä “Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.

Retki Orangon ja Unon saarille

28.7.2015

Tiistai-aamunakin satoi. Aloittelimme päivän hotellin isännän, Julion, baarissa, joka on herran sukunimen mukaan nimeltään Bar Dalilann ja sijaitsee vastapäätä Bubaquen satamaa. Bijagon kielen sana dalilann tarkoittaa suomeksi tyytyväisyyttä. Mikäpä olisikaan parempi sukunimi! Bar Dalilannista oli hyvä tähystää, milloin UNDP:n miehet saapuisivat tänä aamuna. Saimme juuri syötyä aamupalan ja hörpättyä kahvit, kun miehet vähän ennen yhdeksää saapuivat ja lähdimme matkaan. Tämän päivän ohjelmassa olisi ainakin Orangon saari, ehkä myös Uno.

bijagos58

Bubaquen kuumimpia menomestoja: Bar Dalilann ihan siinä sataman nurkilla!

bijagos59

Bubaque on kuin mikä tahansa Bijagóssaariston saari eli matala ja metsäinen.

Pääsimme eteenpäin muutaman sata metriä, muttemme vielä edes Bubaquen ja viereisen Rubanen saaren välisestä salmesta, kun veneen moottorit jo sammuivat. Vartin verran miehet fiksailivat niitä ja käynnistyiväthän ne lopulta vain hajotakseen uudelleen jonkin ajan kuluttua! Eikä silloinkaan sentään lopullisesti. Afrikassa kaikki on aina korjattavissa!

Merialue Bubaquen ja Orangon välillä on hyvin matalaa, pääosin alle kymmenmetristä. Välillä syvyys tosin näyttää vaihtelevan kahdesta metristä 20 metriin silmänräpäyksessä. Merivirrat ovat arvaamattomia, samoin vuorovedet. Tällä kertaa myös aallokko oli kohtuullisen kova, minkä lisäksi satoi ja tuuli. Kastuin matkan aikana niin sateesta kuin meren pärskeistäkin. Bijagóssaariston vedet ovat delfiinien elinympäristöä ja pari UNDP:n miestä havaitsi delfiinin tai kaksi Bubaquen ja Orangon välillä. Itse en kylläkään nähnyt mitään!

bijagos60

Orangon rantaa Ponta Anabacassa, paikassa jossa rantauduimme saarelle.

bijagos66

Tästä alkaa Eticogan kylä.

bijagos63

Eticogan näkymiä.

Orango (tai Orango Grande) on Bijagóssaariston suurin ja yksi eteläisimpiä saaria. Asukkaita saarella oli vuoden 2015 tietojen mukaan 1 409. Ja kun isolla saarella on vain vähän väkeä, on siellä tilaa villille luonnolle. Saari yhdessä itäpuolella sijaitsevien Menequen, Canogon, Imbonen ja Orangozinhon saarten kanssa muodostaa 150 000 hehtaarin laajuisen Orangon kansallispuiston, joka perustettiin vuonna 1998. Kaiken muun ainutlaatuisen luonnon lisäksi puisto tunnetaan erityisesti harvinaisista suolaisessa vedessä elävistä virtahevoistaan. Orangon kansallispuisto on lisäksi läntisin paikka, missä virtahepoja tavataan maailmalla. (Lähteet: [1])

Rantauduimme Orangolla pitkälle valkohiekkaiselle rannalle Ponta Anabaca -niemen luona saaren pohjoisrannikolla. Laituria ei ole, vaan veneestä pitää kahlata muutamia metrejä rantaan. Rannassa on Orango Parque Hotel, joka taitaa olla saaren ainoa majapaikka ja olemassa se on tietenkin kansallispuiston vuoksi. Rannasta saimme kyydin kolmipyöräisellä lavamopolla Orangon pääkylään Eticogaan. Ja siellä kylän terveysasemalle.

bijagos67

Näin asutaan Eticogassa. Sää oli kuvaushetkellä liian märkä paikallisille ihmisille, vuohille ja etenkin kameralleni.

bijagos62

Kaikkialla on hyvin vehreää.

Eticogan terveysasemalla ei ollut eilisen kaltaista tungosta, vaan UNDP:n miehet saivat kerättyä tietonsa varsin nopeasti. Minä ja Bijagóssaariston reissukaverini Sissy teimme pikaisen kierroksen Eticogassa. Se on eilisen Canhabaquen saaren pääkylän tavoin varsin mielenkiintoinen paikka. Heinäkattoisia savimajoja, vapaina kulkevia kotieläimiä ja iloisia ilmeitä niiden harvojen ihmisten kasvoilla, jotka olivat sateesta huolimatta ulkona. Vettä tuli taivaan täydeltä ja luultavasti kamerani vihasi minua sillä hetkellä. Eticogassa on Canhabaquen Indenan kylän tavoin terveysasema ja koulu, minkä lisäksi myös jalkapallokenttä ja päiväkoti. Päiväkodin seinään on maalattu Bijagóssaariston kuninkaan, nyt jo edesmenneen, Okinca Pampan kuva. Juuri Orangon saari onkin saariston kuninkaan pääpaikka ja tukikohta! Ja tänne kuninkaalliset myös haudataan.

bijagos64

Eticogan jalkapallokenttä sijaitsee terveysaseman takana ja siellä oli sateesta johtuen tällä kertaa ainoastaan parvi lehmiä.

bijagos61

Okinca Pampan päiväkoti Eticogassa.

bijagos65

Vetistä maisemaa Eticogan laitamilta.

Emme nähneet Orangolla juuri muuta kuin Eticogan sekä pusikkoista rantamaisemaa matkalla takaisin Ponta Anabacaan. Tällä matkalla eräs UNDP:n miehistä kadotti älypuhelimensa, eikä sitä enää löytynyt vaikka kaikki tarkkaavaisesti maahan tuijottivatkin lavamopon lavalta.

Perillä Ponta Anabacassa odottelimme noin puolisen tuntia, sillä moottoriveneemme oli laskuveden vuoksi lähtenyt pois saarelta. Laskuveden aikana veneen rantautuminen oli hyvin vaikeaa ja siten myös veneeseen nousu osoittautui hankalaksi ja hankaluutta lisäsi rankkasade, tuuli ja pinnan alla olleet liukkaat kivenmurikat. Lopulta retkikuntamme pääsi veneeseen kahlaten ensin puolen metrin syvyisessä vedessä parinkymmenen metrin matkan.

bijagos68

Näkymä Ponta Anabacasta kohti itää laskuveden aikana.

Retkikunta oli päättänyt ahnehtia myös Unon saaren samana päivänä. Venematka Orangon pohjoispuolella sijaitsevalle Unolle ei kestänyt pariakymmentä minuuttia kauempaa.

Noin sadan neliökilometrin kokoinen Uno on Bijagóssaariston toiseksi suurin saari väestöltään. Vuonna 2015 väkiluku oli 3 750. Unolla kohteenamme oli Ancobemin kylä saaren kaakkoisrannikolla ja siellä on jopa laituri veneitä varten. Tai ehkä kyseessä on ennemminkin aallonmurtaja, mutta rantautuminen on joka tapauksessa helpompaa kuin Orangolla.

Aamusta lähtien jatkunut vesisadekin loppui viimein Unolla! Rannalla oli yksinäinen kalastajavene ja kalastaja, joka yritti saalista rannalta käsin. Rannasta Ancobemin kylään on parin sadan metrin matka ja matkan varrella mitä upeimpia veden valtaamia maisemia. Kaikki on hurjan vihreää!

bijagos76

Ancobemin satama Unon saarella.

bijagos75

Ja näkymä toiseen suuntaan eli itään samaisesta satamasta.

bijagos69

Kaunista maisemaa matkalla satamasta itse kylään.

bijagos73

Näkymä kylästä kohti merta.

Ancobemin kylä taitaa olla Unon pääkylä, sillä siellä on terveysasema, koulu ja jalkapallokenttä. Muutahan ei sitten tarvitakaan. Perinteisiä savimajoja näin vain muutamia, joten saaren suuri populaatio asunee pääasiassa muissa kylissä. Ancobemissä on myös jonkin verran raunioita ja hylättyjä taloja, mutta syytä tähän en tiedä. Itse asiassa myös koulu vaikutti hylätyltä, mutta ehkä meneillään ollut sadekausi saa kasvit kasvamaan sitä tahtia, että ne valtaavat kaiken nopeasti! Kylä oli nopeasti kierretty. Kun yritin kaiken koluttuani mihin suuntaan tahansa, törmäsin aina vain metsään tai vähintään jonkinlaiseen pusikkoon. Niinhän se Suomessakin toki menee.

Palasin siis takaisin terveysasemalle odottelemaan UNDP:n töiden valmistumista. Odotellessa eräästä huoneesta säntäsi ulos huutaen ja itkien nainen, jonka lapsi oli juuri menehtynyt tuossa huoneessa. Vaikka terveydenhoito ei aina kovin lähellä täälläkään liene, on kuitenkin hyvä, että syrjäisellä Unolla ylipäätään on terveysasema, jossa on aina sairaanhoitaja. Lääkärin jatkuvasta läsnäolosta en tiedä.

Uno, tai ainakin Ancobem, on sikälikin sivistyksen parissa, että siellä on kuuluvuutta puhelimessa. Soitin Suomeen ja kerroin olevani vieläkin hengissä!

bijagos74

Hylätty talo Ancobemissä.

bijagos70

Asuttu talo Ancobemissä.

bijagos72

Sikoja on paljon Unollakin.

bijagos71

Tästä lähtee polku kohti Unon pohjoisosan kyliä.

Iltapäivällä palailimme veneeseen ja aloitimme kotimatkan takaisin Bubaquelle. Ehkä paria kilometriä ennen Bubaquen satamaa, näimme lauenneen kalastusveneen. Sieltä heilutettiin valkoisia lippuja ja merellä kun ollaan, heidät oli otettava hinaukseen. Ennen satamaa miehistömme irrotti hinausköyden ja pirogue pääsi kotipoukamaansa Bubaquen kaupungin länsirannalle.

Loppuilta kului hotellilla korttia pelatessa. Se oli viimeinen iltani Bubaquella ja Bijagóssaaristossa.

Päivä Canhabaquen alkuasukassaarella

27.7.2015

Kun lähdin Bijagóssaaristoon, olin asennoitunut viipyväni kaksi yötä Bubaquen saarella ja lähteväni sunnuntaina samalla lautalla takaisin Bissauhun. Lauantaina suunnitelmat muuttuivat, kun hotellimme isäntä Julio oli pyytämättä järjestänyt (mistä tällaista osaisi edes kysyä!) meidät YK:n kehitysohjelma UNDP:n tiedonkeruumatkoille eräille toisille saariston saarille. Etukäteistiedot näistä “retkistä” jäivät kovin hatariksi, sillä Juliokaan ei ollut oikein varma, mitä tulisi odottaa.

bijagos1

Pikkuvuohia Indenan kylässä Canhabaquen saarella.

bijagos53

Indenan kylä Canhabaquen saarella.

Kun sitten maanantaiaamuna kahdeksan aikaan kävelimme rinkat selässä Bubaquen satamaan, oli siellä odottamassa pikkuinen moottorivene. Julio kertoi, että lähtisimme sillä ja niin puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui puolentusinaa UNDP:n miestä. Guineabissaulaisia. Ryhmän johtajalla oli tosin myös Portugalin passi. Yksikään miehistä ei ollut lääkäri, vaikka sellaista odotimme, emme tulisi yöpymään muilla saarilla, emmekä edes olisi menossa tänään Unon tai Orango Granden saarille, kuten Julio oli vihjannut. Juttutuokio porukan johtajan kanssa selvensi monta asiaa: palaisimme aina yöksi Bubaquelle, tulisimme käymään seuraavien päivien kuluessa Canhabaquen, Unon, Orango Granden ja Formosan saarilla, eikä meidän tarvitsisi maksaa tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta mitään! UNDP maksaa veneenvuokran ja veneessä oli tilaa kahdelle ylimääräisellekin. Onnenpotku!

Jos onni ei potki, on Bijagóssaaristossa matkaamiseen varattava paljon aikaa tai vaihtoehtoisesti paljon rahaa. Ellei ole latoa tiskiin setelinippuja, joutuu turvautumaan julkiseen liikenteeseen ja se on aikaavievää. Saarten välillä liikutaan pienillä ja mahdollisesti ääriään myöten täynnä olevilla puuveneillä, pirogueilla. Jonkinlainen aikataulukin on olemassa ja sen saa selville kyselemällä Bubaquen majapaikassa ja mielellään myös satamassa. Usein tiedot ovat ristiriitaisia ja alttiita muutoksille. Yleensä kullekin saarelle pääsee jotain reittiä pitkin kerran tai kaksi viikossa. Esimerkiksi vene Orango Granden ja Unon saarille lähtee Bubaquelta kahdesti viikossa ja menee aluksi Orango Grandelle ja jatkaa sieltä Unolle. Tai toisinpäin.

Me pääsimme kuitenkin siis UNDP:n siivellä ja oikein moottoriveneellä tutkimaan saaristoa. Maanantain kohde oli Bubaquen itäinen naapurisaari Canhabaque (myös nimellä Roxa). Se on pinta-alaltaan Bubaqueta suurempi, mutta väestö on yli puolet pienempi. Canhabaquella ei ole majoituspalveluita tai teitä, eivätkä sinne turistit todennäköisesti juuri poikkea. Jos siis saarelle joku päättää omatoimisesti matkustaa, on mukaan otettava oma teltta tai luotettava paikallisten vieraanvaraisuuteen majoituksen suhteen. Ja omat eväät mukaan!

bijagos41

Mutkikas mangrovereunusteinen väylä johtaa Canhabaquen satamaan.

bijagos40

Canhabaquen satama.

bijagos38

Tynnyrikaupalla paikallista cajeu-viinaa odottamassa Canhabaquen satamassa kyytiä eteenpäin myytäväksi.

Canhabaque on vain vartin moottorivenematkan päässä Bubaquen kaupungista. Toisin kuin Bubaquella, Canhabaquella ei ole kunnon satamaa. Saarelle päästäkseen tulee navigoida varovasti mutkikkaan mangrovekasvillisuuden vierustaman lahden pohjukkaan. Perille pääsee vain nousuveden aikana ja silloinkin on oltava varovainen. Menomatkalla veneemme karahti kerran pohjahiekkaan, minkä jälkeen peruutettiin ja yksi miehistön jäsen asettautui roikkumaan veneenkeulaan. Miehen roikkuessa keulassa ja tunnustellessa samalla jaloillaan pohjaa, pääsimme perille “satamaan”. Siellä ei ollut ketään ja vettäkin alkoi tulla taivaalta. Olimme saapuneet satoja vuosia ajassa taaksepäin, paitsi että satamassa oli yli kymmenen muovitynnyriä alkuasukasviinaa, cajeuta!

bijagos37

Polku satamasta Indenan kylään.

Canhabaquella on muutamia alkuasukaskyliä, joissa elämä on typerän länsimaalaisen silmään alkeellista. Hyvin koskematonta ja alkuperäistä meininkiä, vaikkemme taatusti ensimmäiset saarella vierailleet valkoiset olleetkaan! Satamasta saaren pääkylään Indenaan johtaa polku halki tiheän sademetsän. Hieman ennen kylää vastaan käveli muutamia ihmisiä suuret ja leveät kantamukset pään päällä ja kuin ohitustilannetta varten, viereen oli muodostunut toinen polku. Se oli vähemmän käytetty ja siellä joutui kumartumaan alas kaartuvien puiden ja pensaiden tieltä.

bijagos43

“Bush meat” on Guinea-Bissaussakin kielletty ebolariskin vuoksi, mutta ei hallitus kaikkialle näe. Kuva näpätty terveysaseman seinustalta. Sopivasti selän takana olivatkin ebolavaroitusjulisteet.

bijagos47

Indenan kirkko.

bijagos44

Indena päättyy tähän. Seuraava kylä polun varrella etelään on Ambiur.

Indena koostuu kahdesta osasta. Kylän “moderni” keskus käsittää kirkon, koulun, kyläpäällikön talon sekä terveysaseman, joka oli meidän määränpäämme. Olimmehan UNDP:n matkassa! Saimme kuljeskella saarella omaan tahtiimme, mikäli halusimme. Nyt vain sattui satamaan kaatamalla, joten jäimme terveysaseman seinustalle sateensuojaan. UNDP:n miehet ryhtyivät hommiin. Muun muassa saarella viimeisen puolen vuoden aikana syntyneet merkittiin kirjoihin ja kansiin. Ihan paperisiin sellaisiin. Tietokoneita näin märkään paikkaan on turha tuoda. UNDP käy Canhabaquella kahdesti vuodessa, puolen vuoden välein.

bijagos42

Canhabaquen terveysasemaa sponsoroi muun muassa Euroopan unioni.

bijagos46

Terveysasemalla vauvat rokotettiin poliota vastaan.

bijagos45

Ebolajulisteita terveysasemalla. Toistaiseksi tauti ei ole levinnyt naapurimaasta Guineasta Guinea-Bissauhun. Oikeanpuolimmainen juliste varoittaa trakoomasta ja kieltää käsittelemästä ulosteita. “Ka bu pupu na matu!”.

Vierailumme vuoksi terveysasema oli täynnä äitejä vauvat selässään, sillä UNDP rokotti samalla vauvat ainakin poliota vastaan. Äitien keski-ikä näytti olevan reilusti alle 18 ja UNDP:n ryhmän johtaja kertoikin, että Canhabaquella ja muualla Bijagóssaaristossa naiset saavat ensimmäisen lapsensa keskimäärin 15-vuotiaana. Siltä se näyttikin. Ja lapsia syntyy sitten paljon, mutta vastaavasti elinajanodote on hyvin alhainen eli toisaalta kuolleisuuskin on korkea. Saarella syntyy lapsia keskimäärin kolme päivässä, mutta siltikään Canhabaquen väkiluku ei ole kasvanut vuodesta 2013 vuoteen 2015 kuin vain 78 hengellä. Vuoden 2015 väkiluku on 2 866.

bijagos52

Indenan kylän taloja.

bijagos51

Bijagóssaariston alkuperäiskansalla bijagóseilla on ihan oma uskonto, joka on voimissaan ainakin Canhabaquella. Tässä heidän pyhäkkönsä.

bijagos48

Viljelyksiä Indenan kylässä.

Sateen salliessa tein pieniä kävelyjä lähimaastoon ja vielä ennen lähtöämme terveysasema tarjosi lounaan. Koko kymmenen hengen porukkamme söi yhdestä ja samasta vadista riisiä ja kalaa. Ruokailun päätteeksi sade loppui ja lähdimme terveysasemalta Indenan kylän “vanhempaan” osaan, varsinaiseen alkuasukaskylään. Siellä talot ovat savimajoja heinäkattoineen, joista puskee savu läpi. Savupiippuja kun ei harrasteta. Kylän keskusaukio on suuren puun juurella ja puusta roikkuu kongi, jolla edelleen kutsutaan kylän väki koolle. Kylässä on myös pikkuinen kauppa, pimeä parin neliön koppi, johon oli nyt ahtautunut joukko kylän miehiä katsomaan jalkapalloa maailman pienimmästä televisiosta. Kauppa saattoi hyvinkin olla Indenan vanhemman osan ainoa talo, jossa oli sähköt. Myyntiartikkelit mahtuivat yhteen metrin levyiseen ja pari metriä korkeaan hyllyyn. Ainakin säilykkeitä oli valikoimissa. Indenassa on kuulemma myös Canhabaquen ainoa auto! Kukaan ei oikein osannut kertoa, miten se ensinnäkin oli saarelle saatu ja mitä sillä voi tehdä tiettömällä saarella.

bijagos57

Indenan kylän keskusaukio. Suuresta puusta roikkuu kongi, jolla kutsutaan väki koolle.

bijagos54

Ilmeisesti yksi kylän keittiöistä.

bijagos49

Canhabaquella ei juuri käytetä peltikattoja, eikä savupiippuja.

Aikamme tässä Indenan “vanhemmassa” osassa oli vain ajantappamista, sillä vesi oli alhaalla, emmekä olisi päässeet satamasta minnekään. Eräs UNDP:n miehistä ryhtyi huvikseen omaksi matkaoppaaksemme, guía turísticoksi. Kiertelimme siellä täällä. Näimme perinteistä savimajan rakentamista, kotieläimiä ja ihmisten viljelyksiä. Täällä kasvaa kaikki mahdollinen banaaneista avokadoihin. Ryhmän johtaja tosin kertoi myöhemmin saarelaisten ruokavalion olevan kovin yksipuolinen, minkä vuoksi aliravitsemus ja lapsikuolleisuus on yleinen riesa. Canhabaquelaiset kun eivät ole oppineet viljelemään maata suuressa mittakaavassa, eivätkä syö kotieläimiäänkään, joista saisi arvokasta proteiinia. Sen sijaan kotieläimet kuljetetaan joko Bubaquelle tai Bissauhun myytäväksi.

bijagos56

Sian ja vuohen risteytys.

bijagos55

Perinteistä talonrakennusta Indenassa.

bijagos36

Palmuöljyn valmistusta Indenassa. Palmuöljy tekee riisistä erinomaisen makuista. Kattilassa taitaa olla cajeu-viina porisemassa.

Iltapäiväneljän aikaan vesi oli noussut, joten hyvästelimme kylän. Vielä ennen sitä tuli ottaa muutamat kuvat palmuöljyn valmistuksesta. Enkä ollut ainoa kuvaaja, vaan osa UNDP:n miehistä tuntui myös olevan turistimatkalla, vaikka omassa maassaan olivatkin. Selfieitäkin otettiin silloin tällöin! Lyhyehkön kävelymatkan jälkeen olimme jälleen Canhabaquen satamapoukamassa, missä hyppäsimme veneeseen. Vartissa olimme Bubaquen kaupungissa.

Casa Julion isäntä oli yllättynyt, kun olimme palanneet yöksi takaisin, mutta tietenkin hän otti meidät sydämellisesti vastaan. Olimmehan edelleen ainoat majoittujat.

bijagos50

Canhabaquelaisia avokadoja.

bijagos39

Bubaquen silhuettia mereltä. Etualalla kaupungin satama.

Illallakin satoi. Reissukaverini Sissy lähti vielä pimeällä yksin uimaan. Takaisin tullessaan hänelle oli tuttuun tapaan vannottu ikuista rakkautta ja olipa taas kosittukin. Tuttua varmasti kaikille yksin Afrikassa matkustaville länkkärinaisille. Loppuilta menikin asiaa puidessa. Mielestämme oli hyvinkin huvittavaa, että jotkut länsimaalaiset naiset tosiaan lämpenevät näille “puskista” tuleville rakkaudentunnustuksille, mutta mitäpä sitä ei tekisi afrikkalaisen miehen paremman elämän (ja oleskeluluvan) puolesta! Reissukaverini oli kuukausitolkulla Senegalissa asuneena myös todennut, että länsiafrikkalainen mies on kaiken lisäksi monesti kuin nainen. Tosiaan: vaatteet ovat viimeisen päälle, hajusteita käytetään reippaasti, samoin koruja, hikipisaroita pyyhitään otsalta sievästi paperinenäliinalla ja näinpä kerran kynsienpidennyksetkin eräällä nuorukaisella! Noh, nämä ovat näitä mielenkiintoisia kulttuurieroja. Maassa maan tavalla.

Sissyn mukaan kiinnostusta on myös toisinpäin eli afrikkalaiset neidot ovat kiinnostuneita länsimaalaisista miehistä. Ketäpä ei raha kiinnostaisi. Naiset eivät vain valitettavasti harrasta rakkaaksi huutelua, eivätkä ole hihassa roikkumassa ja pyytämässä teelle ja syömään (ja oleskelulupaa Eurooppaan). En osaa portugalia, enkä ranskaa, joten en ymmärtäisi lähestymisyrityksiä. Se siitä sitten!

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Trooppisessa sateessa Bubaquella

25.7.2015

Ensimmäinen päivä Bubaquen saarella Bijagóssaaristossa valkeni sateisena. Vettä oli tullut koko yön ja sitä tuli myös koko aamun. Oikeastaan koko ajan satoi. Välillä vain piskotteli, välillä tuli saavista kaatamalla. Ilma oli kuitenkin miellyttävän kuuma ja kostea. Mielestäni sadekausi on juurikin oikea aika vierailla Bijagóssaaristossa!

bijagos22

Näkymä Bubaquelta naapurisaari Rubanelle.

Aamupala oli vähemmän tyypillinen länsiafrikkalainen aamupala: patonkia ja pikakahvia sekä omeletti. Viimeksi mainittu muutti aamiaisen epätyypilliseksi! Aamupalaa terassilla syödessämme sade hieman laantui ja pian olimme ulkona. Otimme huonekaverini Sissyn kanssa suunnaksi etelän tietämättä mitä edessä olisi. Bubaquen kaupungin tutkiminen jäisi myöhempään ajankohtaan.

Jo hotellin portilla selvisi, että olin tullut luultavasti alkeellisimpaan paikkaan, missä olin koskaan ollut. Talot olivat savimajoja, joissa osassa oli olkikatto. Osa oli saanut peltikaton suojakseen. Etelään hotellilta johtava mutavellipolku oli mutkainen ja paikoin puut kaartuivat sen ylle. Sikoja oli kaikkialla ja paljon. Välillä vastaan tuli nainen kantaen jotain päänsä päällä. Välillä polun puolestaan katkaisi pieni puro, jonka yli oli kahlattava. Purolla leikkimässä oli lapsia, jotka tuijottivat pitkään valkoisia kulkijoita. Muuten lapset minut nähdessään huutelivat tavallisesti “branco, branco!”, eli “valkoinen, valkoinen!”.

bijagos6

Bijanten kylän taloissa on peltikatot.

bijagos5

Samainen kylä.

bijagos4

Polku Bijanten kylään.

Polku päättyi Bijanten kylään, jossa sielläkin ulkona oli lähinnä vain lehmiä, sikoja ja lapsia. Satoihan vettä. Tunsin itseni hieman tunkeilijaksi tässä pikkukylässä, mutta vastaanotto oli silti hyvä. Eräs ystävällinen kyläläinen ilmestyi jostain puskasta ja osasi hieman ranskaa ja me panimme peliin kaiken kreolimme. Toisaalta näillä on kyllä se omakin kieli… Kyläläinen kertoi, että “tie” eli kulkemamme polku loppuu Bijanteen, joten jouduimme palaamaan takaisin samaa reittiä pitkin.

bijagos8

Bubaquen kaupungin vilinää aamulla ennen puoltapäivää.

bijagos9

Kaupungin keskusaukion laidalla oleva hylätty rakennus on tuhrittu täyteen iskulauseita.

bijagos10

Diskoteekin lipunmyynti.

Bubaquen kaupunki on reilun 7 000 asukkaan saaren suurin asutuskeskus ja samalla Bijagóssaariston pääkaupunki. Saavuimme Bijantesta kaupunkiin takaoven kautta. Toki siinä kirkko, poliisiasema, radioasema ja jonkinlainen kunnantalo tuli vastaan, mutta oikea keskusta on lähempänä satamaa. Sataman ääressä on monenlaista pikkuliikettä, bensa-asema sekä tori, josta voi ostaa hintavia vihanneksia ja vaikka hain, jos sellaista tekee mieli. Satamasta ylöspäin eli etelään lähtee Bubaquen kaupungin pääkatu, joka on sellaisessa kunnossa, ettei sitä välttämättä länsiafrikkalaisin standardeinkaan enää kaduksi tunnista. Vesi on syönyt kaiken “päällysteen” melko huolella ja melko huolella kadulla saa tallustella, ettei loukkaa itseään. Ainakin pimeällä taskulamppu on ehdoton. Kadun varrella on lisää pikkuisia sekatavarakauppoja, pari ravintolaa (joissa kala-annos maksaa 4 000 frangia eli noin 6,1 euroa), diskoteekki ja supermarketti.

bijagos11

Pääkatu aamutuimaan.

bijagos16

Kuva pääkadusta hieman alempaa. Vasemmalla Bubaquen supermarketti.

bijagos13

Ja kuvaa toiseen suuntaan. Keskellä olevan pitkän valkoisen talon kohdalta vasemmalle lähtee hotellilleni johtava tie.

Super Mercado Agoueinitt on mauritanialaisten pitämä putiikki, jossa valikoima on guineabissaulaisittain kattava, iltaisin siellä huutaa arabiankielinen televisiokanava ja kiitokset hoituvat ihan arabiaksi. Šukran! Lähellä satamaa on toinen maurien pitämä kauppa, jossa palvelu on tylympää. Jos sattuu olemaan rukoushetki tai ruokatauko, palvelua ei todellakaan saa! Koko maurirevohka haluaa sekä rukoilla että aterioida yhdessä. Tällöin tarjolla on ainoastaan vihaisia katseita, eikä niitä saadakseen tarvitse olla edes valkoinen turisti. Sitä en osaa sanoa, mikä on ajanut ihmiset Mauritaniasta kauppaa pitämään syrjäiselle guineabissaulaissaarelle. Kaikilla saarelaisilla ei ollut oikein positiivista kuvaa näistä muslimitulijoista. Hoilottavat vain ja sitten BOMBA! Jokainen voi arvailla, mitä portugalin sana “bomba” mahtaisi tarkoittaa!

Kun maurien bisnestä oli tuettu, oli aika mennä uimaan! Siihen soveltuu esimerkiksi satamasta länteen oleva paratiisiranta. Sinne pääsee laskuveden aikaa helposti ja rannalla on tilaa, sillä muita ei todennäköisesti ole rauhaa häiritsemässä. Vesi oli niin lämmintä, että siellä tarkeni pulikoida yhteen soittoon puolisentoista tuntia. Välillä sateli, mutta sehän ei haittaa uidessa!

bijagos14

Tästä rannalle!

bijagos15

Maisemat uimapaikalla ainakin ovat kohdillaan.

Iltapäivällä pilvinen taivas väistyi hetkeksi ja aurinko alkoi paistaa. Toki silti aina välillä ripotteli vettä. Kävelin halki Bubaquen kaupungin saaren eteläkärkeen menevän tien alkuun. Kyseessä taitaa olla Bijagóssaariston ainoa oikea tie ja se on vieläpä päällystetty. Tosin välillä sillä ajaessa varmasti toivoisi sen olevan päällystämätön. Toisaalta saarella on kuulemma viitisen autoa eli kovin moni ei pääse tällä tiellä kulkuneuvoaan rikkomaan.

bijagos17

Tästä lähtee tie saaren etelärannikolle Praia Bruceen.

bijagos18

Bubaquen “lentoaseman” kiitotie.

bijagos19

Kiitotien päässä on taas yksi ranta.

Kävelin tietä viitisen kilometriä etelään. Aina välillä näkyi jokunen talo, jokunen lehmä ja jokunen toinen kulkijakin. Palasin takaisin ja seuraavaksi kävelin Bubaquen lentokentän kiitotietä pitkin merenrantaan. Bubaquella on tosiaan lentokenttä (ilman mitään terminaalirakennuksia), sillä naapurisaari Rubanella on luksusparatiisihotelli ja he ilmeisesti pystyvät hakemaan lentokoneella rikkaita turisteja luokseen jopa Senegalin Cap Skirringistä asti. Tai sitten rikkaat turistit voivat tulla Bubaquelle omalla koneellaan. Kiitotie on päällystämätön ja siellä laiduntaa lehmiä aina silloin, kun lentoliikennettä ei ole eli toisin sanoen aina.

bijagos20

Maisemaa muutaman kilometrin päässä Bubaquen kaupungista länteen.

bijagos23

Vaikuttaisi siirtomaaherran entiseltä kartanolta. Taloon pääsee sisään, kun vain menee, eikä pelkää, että se romahtaa niskaan.

bijagos12-kartano

Ja sama kartano toisesta suunnasta.

Kiitotien päästä löysin seuraavan paratiisirannan. Siellä oli äiti kahden lapsensa kanssa aikaa viettämässä. Lapset leikkivät vedessä. Kävelin rantaa pitkin pohjoiseen, aina Bubaquen pohjoisimpaan kärkeen. Ajattelin, että kaipa sieltä pääsee rantoja pitkin takaisin ihmisten ilmoille, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Hiekkaranta loppuu juurikin pohjoisimmassa kärjessä ja ranta nousee lähes pystyyn. Ja koska en ole tottunut liaanien käyttäjä, jouduin palaamaan jonkin matkaa takaisin ja palaamaan kaupunkiin “sisämaan” kautta. Matkalla löysin lisää raunioita ja lehmiä. Ennen hotellille paluuta kävin uudelleen uimassa.

bijagos21

Raunio merenrannassa.

bijagos24

Mauritanialaisilta ostettua brasilialaista halal-kanasäilykettä guineabissaulaisella saarella. Kuvassa myös alle euron maksaneet ja Bubaquella käsin valmistetut puiset virtahevot.

Ruokaileminen voi aiheuttaa joillekin ongelmia tällä saarella, sillä ravintolaruoka on aivan liian kallista. Ollaanhan tässä Afrikassa sentään, eikä reppureissaaja tahdo heittää tuhansia frangeja ruokaan. Onneksi mauritanialaiset myyvät kaupoissaan patonkia ja säilykekanaa. Made in Brazil tai People’s Republic of China! Ja koska en edelleenkään ollut viettämässä kulinaristista lomaa, söin hyvällä ruokahalulla tästä päivästä lähtien lähes joka päivä patonkia ja säilykekanaa. Välillä törsäsin ja ostin tomaattia ja sipulia leivän väliin! Tällainen ruokavalio tuli halvaksi ja säästyin ripulilta. Tänä iltana ruokapöydässämme oli myös Kap Verdeltä ostamani portugalilainen liha-makkara-papu-säilyke.

Ensimmäinen päivä Bissaussa

22.7.2015

Guinea-Bissau on aitoa Afrikkaa eli juuri sitä mitä halusin nähdä ja kokea. Punertavaa mutaa ja hiekkaa, halpoja hintoja, romuja autoja, mustia ihmisiä, reikäisiä katuja, rempallaan olevia rakennuksia. Maa on aivan eri maailmasta kuin kehittynyt ja varsin länsimainen Kap Verde, josta olin tulossa. Sekä Kap Verdeä että sen maalaisserkkua Guinea-Bissauta yhdistää pitkä yhteinen historia Portugalin siirtomaina ja siis myös yhteinen kieli, portugali. Eli maan vaihtumisesta huolimatta kiitos oli edelleen obrigado ja hyvää päivää bom dia! Ensimmäistä kertaa en maassa ollut, sillä edellisenä vuonna kävelin maahan ilman viisumia ja passia Senegalin Cap Skirringistä.

Noin 400 000 asukkaan Bissau sijaitsee Gebajoen suistossa keskellä maata ja on tämän köyhän maalaiserkun pääkaupunki. Suuresta populaatiostaan huolimatta Bissaulla on pikkukaupungin luonne: rakennuskanta on matalaa, kaduilla ei ole väenpaljoutta, autoja on suhteellisen vähän ja kaikkialle pääsee kävellen muutamissa minuuteissa. Liikennevaloja en muista nähneeni. Myös liikenne on afrikkalaisittain rauhallista, ajoittain jopa uneliasta.

oxb12

Avenida Domingos Ramos on yksi pääkaupungin pääkaduista. Kaupungin julkinen liikenne hoidetaan etupäässä sinisillä kimppatakseilla, jotka ottavat kyytiin jos ovat menossa samaan suuntaan.

oxb19

Ydinkeskustaa edelleen.

Tällä hetkellä kaupungissa ja koko maassa vallitsee rauha ja ihmiset ovat täynnä toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mitä voinee pitää ihmeenä. Maan lähimenneisyys kun on verinen. On ollut itsenäisyyssotaa, sisällissotaa ja vallankaappauksia. Verisiä. Englanninkielisessä Wikipediassa on jopa oma luokka salamurhatuille guineabissaulaisille poliitikoille.

Satunnainen kulkija saakin kulkea kaikkialla rauhassa. Paikalliset ovat ystävällisiä ja uteliaitakin valkoisesta matkalaisesta. Taisin olla kaupungilla liikkuessani ainoa oman ihonvärini edustaja. Tietenkin Bissaun kaduilla näkee jonkin verran valkoisten ohjaamia YK:n ja muiden kansainvälisten avustusjärjestöjen maastureita. Nämä avustusjärjestötyypit eivät näemmä omin jaloin ainakaan keskustassa kuljeskele. Turisti on harvinaisuus tässä kaupungissa ja maassa, ja maa onkin 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 9! Esimerkiksi vuoden 2012 aikana maassa vieraili huimat 7 500 henkeä. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

oxb4

Vanhankaupungin eli Bissau Velhon rakennuksia.

oxb11

Katolilainen kirkko keskellä kaupunkia.

Ajoin edellisenä iltana taksilla lentoasemalta Bissaun keskustaan, jossa majoituin Pensão Creola -nimiseen majataloon. Se sijaitsee hyvällä paikalla Praça Che Guevara -aukion laidalla vanhassa siirtomaa-aikaisessa huvilassa ja on varmasti Bissaun halvin majapaikka. Pensão Creola on samalla sveitsiläis-guineabissaulaisen pariskunnan koti. Jaloissa juoksentelee välillä pieniä saksaa puhuvia lapsia ja vessaan ja suihkuun tulee kuljettua lähestulkoon perheen olohuoneen kautta. Majapaikan halvin huone maksaa 15 000 frangia (noin 22,9 euroa) ja se sisältää hyttysverkollisen parisängyn, hyllyn, pöydän ja pari tuolia. Huoneen nurkassa on tuuletin ja lisävuode. Vessa ja suihku ovat jaettuja. Pensão Creolassa on myös huoneita omalla vessalla ja suihkulla, mutta niistä pitää maksaa enemmän.

Meitä suomalaisia ei sveitsiläisen omistajaherran mukaan Bissauhun juurikaan eksy, mutten kuulemma ihan ensimmäinen suomalainen Pensão Creolassakaan ollut. Länsiafrikkalaisittain edullinen majatalo on myös reppureissaajien suosiossa, sikäli kun Guinea-Bissauhun joku tosiaan eksyy. Tällä kertaa Pensão Creolassa näytti majoittuvan muutamia muitakin länsimaalaisia, mutta tuskin kuitenkaan turistimatkalla olleita. Kuka hullu matkustaa trooppiseen Länsi-Afrikkaan kesken sadekauden!

oxb7

Pensão Creola.

oxb2

Huoneeni Pensão Creolassa.

Yön nukuttuani lähdin ensimmäisenä vaihtamaan rahaa. Olin edelleen vailla paikallista valuuttaa eli Länsi-Afrikan CFA-frangeja, cefoja. Sveitsiläisen omistajan mukaan rahanvaihtajat pitävät tukikohtanaan pätkää Avenida Domingos Ramos -kadusta. Minun täytyisi vain mennä sinne, vaihtajat kyllä löytäisivät minut. Pensão Creola sijaitsee sopivasti samaisen kadun varressa. Ilma oli kuuma ja kostea heti aamusta. Taivas oli puolipilvinen, muttei vielä ollut satanut. Ohitin Praça Che Guevaran eli Che Guevaran aukion ja pian kuulin taikasanan câmbio, rahanvaihto. Kaksi miestä istuskeli keskellä jalkakäytävää muovituoleilla. He vaihtavat euroja, dollareita ja puntia frangeiksi. Kurssi oli käypä heti aluksi, joten 50 euroa vaihtui helposti nipuksi frangeja. Kun olin vaihtanut viidenkympin setelin, kysyivät he vielä josko vaihtaisin puntiakin. Minunhan täytyi olla englantilainen, sillä en puhunut portugalia, enkä edes ranskaa! Rahanvaihtajia on pilvin pimein tällä kadunpätkällä, joka alkaa Praça Che Guevaralta ja päättyy hyvissä ajoin ennen satamaa.

oxb3

Avenida Domingos Ramos Praça Che Guevara -aukiolta nähtynä.

Nippu seteleitä taskussa pistäydyin seuraavaksi kauppaan. Niiden valikoima on hyvin suppea suomalaisesta näkökulmasta, sillä mitään tarpeetonta ei myydä. Turhaa tavaraa saa sitten siitä yhdestä tai kahdesta supermarketista, joissa muita asiakkaita ei tavallisesti ole ja jossa hinnat on merkitty ja ne ovat korkeita. Ne ovat parempien ihmisten kauppoja. Kävin ostamassa puolentoista litran vesipullon. Ne maksavat Guinea-Bissaussa 500 frangia (noin 0,75 euroa) ja ovat lähes aina tuontitavaraa Portugalista. Länsi-Afrikan köyhin maa ei siis pysty tuottamaan pullovettäkään.

Kävelin kaupungin pääkadun Avenida Amílcar Cabralin päästä päähän Praça dos Heróis Nacionais -aukiolle saakka. Matkalla söin aamupalaksi munkkeja, joita myydään kaikkialla Länsi-Afrikassa. Praça dos Heróis Nacionaisin keskellä on ilmeisesti itsenäisyystaistelun muistomerkki ja laidalla puolestaan kohoaa entinen presidentinlinna. Sen katto pommitettiin siihen kuntoon vuosien 1998-1999 sisällissodassa, että presidenttikin asuu nykyisin muualla. Hiljattain linna on tosin pantu kuntoon, mutta presidentti asuu edelleen muualla. Nykyinen asumisjärjestely on varmaan pysyvä.

oxb17

Avenida Amílcar Cabral lienee Bissaun pääkatu.

oxb5

Praça dos Heróis Nacionais muistomerkkeineen ja entisine presidentinlinnoineen.

Puolenpäivän jälkeen päätin hakea viisumia Guineaan. Tarvitsin nimittäin Malin viisumin ja sen saa nykyisin ainoastaan etukäteen jostain suurlähetystöstä, eikä enää raja-asemilta. Bissauta lähimmät Malin-edustustot ovat Senegalin Dakarissa ja Guinean Conakryssa. Käynti Dakarissa ei innostanut tippaakaan. Guineassa sentään on ebola ja Conakryyn meneminen olisi ainakin more adventurous, kuten Pensão Creolan sveitsiläisherra naurahtaen totesi! Viisumihakemuksen jättö oli melko kivuton prosessi. Helpompaa se olisi, jos osaisi sitä ranskaa, joka on valitettavasti myös Guinean virallinen kieli. Viisumista lisää täällä.

oxb6

Paikallinen urheiluseura taitaa pitää tässä majaansa.

Suurlähetystövisiitin jälkeen olin jälleen Avenida Domingos Ramosilla. Katu päättyy Bissaun satamaan, joka on omanlaisensa eksoottinen elämys. Jos esimerkiksi haluaa kävellä konttisatamaan, sen kun menee. Katujen varret sataman liepeillä ovat täynnä rekkoja. Niiden kuskit odottavat puiden alla kontteja kyyditettäväksi läheisiin varastoihin ja varmasti myös eri puolille Guinea-Bissauta.

Konttisataman vieressä on Pidjiguiti-satama, josta lähtevät pienemmät veneet, puiset piroguet, eri puolille Guinea-Bissaun saaristoa. Useita sellaisia oli kiinnittyneinä laituriin, samoin kalastuspaatteja ja myös pitkäaikaispysäköinnissä oleva vanha laiva. Tai ehkä ennemminkin hylky, sillä se ei ollut liikkunut minnekään vuosikausiin, eikä tule koskaan enää liikkumaankaan. Paitsi ehkä pohjaan. Pidjiguiti-satamassa on pieniä “ravintoloita”, joissa paikalliset täyttävät mahojaan ei-niin-hygieenisesti valmistetuilla sandwicheillä (itse kokeilin vasta seuraavana päivänä). Satamassa maleksii myös suurehko joukko joutomiehiä, jotka pääosin ovat naapurimaasta Guineasta. Sieltä oli myös 18-vuotias Mamadou, joka kavereineen oli lähtenyt puolisen vuotta sitten etsimään parempaa elämää Bissausta. Guinea on kuulemma aivan tuhoon tuomittu paikka, jossa ei ole tulevaisuutta. Itse allekirjoitan sen täysin. Toistaiseksi töitä ei ollut kuitenkaan ollut Bissaussakaan. Siispä päivät kulutettiin satamalaiturilla.

oxb8

Bissaun sataman liepeiltä. Vasemmalla Bissau Velhon taloja.

oxb18

Satama-aluetta. Alueella on myös runsaasti mangrovepuskaa.

oxb9

Guinealaisia nuorukaisia Bissaun satamassa.

Porukassa oli myös guineabissaulainen Carlos, joka osasi hyvin englantia ja toimi tulkkina Guinean-poikien ja minun välillä. Carlos osasi myös kirjoittaa, mikä puolestaan oli Mamadoulla vähän hakusessa. Nimestä saa itse kirjoitettuna nähtävästi puolentusinaa erilaista versiota! Carlos oli asunut myös Euroopassa. Ainakin Sveitsissä, Espanjassa ja Portugalissa (ja sisko asuu Norjan Stavangerissa). En kysynyt, miksi hän oli palannut Euroopasta. Liekö sitten karkotettu vai ainoastaan koti-ikävän vuoksi. Guinea-Bissaussa hän oli paiskinut töitä erilaisissa kansainvälisissä organisaatioissa, kuten Maailman ruokaohjelmassa. Nyt leivän toi metsänsuojeluhanke Guinea-Bissaun pohjoisosassa.

Carloksella oli vapaapäivä ja hän ehdottomasti halusi näyttää kotikaupunkiaan minulle. Hän oli ylpeä siitä ja hyvin iloinen, kun olin matkustanut hänen maahansa. Carlos kertoili miten hyvin asiat maassa ovat nyt: hallitus on vihdoin hyvä (samaa mieltä olivat kaikki paikalliset, joiden kanssa pääsi juttuun) ja jopa pääministeri Domingos Simões Pereira lenkkeilee lähellä Bissaun lentoasemaa ilman henkivartijoita. Carlos oli nähnyt miehen usein myös autoilemassa yksinään ilman henkivartijoita. Pereira sai tosin väistyä elokuussa 2015, muttei verisesti kuten maassa on tapana.

Ennen kaupunkikierrosta kävimme syömässä kalaa ja riisiä. Tyypillistäkin tyypillisempää guineabissaulaisruokaa. Ja ruoka syödään lautaselta, jonka kaikki pöydässä olevat jakavat. Tässä ravintolassa ei syöty käsin, vaan sivistyneesti lusikoilla.

oxb10

Kala-annos Bissaun vanhassakaupungissa.

oxb16

Talo keskustassa.

oxb15

Vähän kauempana keskustasta. Päällystekin päättyy.

Olin aikeissa kierrellä Bissaun vanhaakaupunkia Bissau Velhoa seuraavana päivänä, joten ruoan jälkeen Carlos esitteli minulle kaupungin “uutta” keskustaa, kuten siellä olevan Estádio Lino Correia -jalkapallostadionin ja erään koulun pihamaan. Guinea-Bissaussa kouluvuosi  jatkui vielä heinäkuun loppupuolella. Koululaiset olivat tarkistamassa koetuloksiaan seinällä olleista tauluista. Puun alla liikuntaesteiset pitivät jonkinlaista palaveria puisissa pyörätuoleissaan, joihin oli maalattu iloisenvärisiä kukankuvia! Bissaun kuoppaiset kadut ovat kaikkea muuta kuin esteettömät…

Kävelimme halki vähän köyhempien naapurustojen. Tiet olivat mutavelliä, mutta mitäs siitä! Elämä jatkuu sadekaudellakin. Päädyimme Granja-Pessuben kaupunginosaan, joka on osaksi köyhää aluetta. Ainakin minun silmissäni. Alueella on myös uusia, paremman väen aidattuja taloja. Myös Carloksen setä vaimoineen asuu siellä ja ajaa hienolla citymaasturilla.

Alun perin Granja-Pessuben oli tarkoitus olla yksi suuri suojeltu viheralue. Sen perusti Guinea-Bissaun tasavallan isä Amílcar Cabral. Aikojen saatossa Granja-Pessuben mangopuumetsiköt, vetiset suot ja palmuja kasvavat rannat ovat joutuneet osittain kasvavan Bissaun syömiksi. Krokotiilejäkin on joskus ollut, muttei sentään enää. Vain noin vartin kävelymatkan päässä kaupungin ydinkeskustasta on siis kuitenkin edelleen eedenin puutarha, jossa ei uskoisi olevansa pääkaupungissa.

oxb13

Granja-Pessubessa on vielä vihreitäkin alueita.

oxb14

Ilta alkaa laskeutua.

Loppuilta auringonlaskuun saakka kului eräässä kadunkulmassa paikallisessa ulkoilmabaarissa. Guineabissaulaista oluttakaan ei muuten ole olemassa. Sekin on tuontitavaraa Portugalista.

Yöllä sitten satoi. Sadekausi.