Afrijetin lento Librevilleen

1.3.2018

Voisi helposti kuvitella, että São Tomé ja Príncipeltä pääsisi suorilla lennoilla lähimpiin naapurimaihin. Afrikassa ei nyt kuitenkaan lennellä kuin meillä Euroopassa ja voisinkin listata liudan afrikkalaisia maita, joilla on yhteistä rajaa mutta ei suoria lentoyhteyksiä. São Tomé ja Príncipen yhteydet ulkomaailmaan ovat harvassa johtuen varmastikin maan koosta. Potentiaalisia lentomatkustajia on vähän, eikä näillä vähillä ihmisillä ole rahaa. São Tomén kansainväliseltä lentoasemalta liikennöikin keväällä 2018 käsittämättömät viisi lentoyhtiötä viiteen eri kohteeseen:

  • STP Airways: lentoja Príncipen saarelle ja Lissaboniin (EuroAtlantic Airways operoi jälkimmäiset)
  • Africa’s Connection: lentoja Príncipelle
  • TAP Portugal: lentoja Lissaboniin ja Accraan
  • TAAG Angola Airlines: lentoja Luandaan
  • Afrijet Business Service: lentoja Librevilleen

Olin tullut maahan TAP Portugalilla Lissabonista Accran kautta. Olin käynyt Príncipellä STP Airwaysillä. Maasta poistuisin nyt Afrijetin lennolla Librevilleen. Harvoin pääsee sanomaan kokeilleensa jonkin maan päälentoaseman liki koko tarjonnan 15 päivän aikana.

Ali Bongo on hallinnut Gabonia vuodesta 2009. Isänsä Omar Bongo johti maata reilut 41 vuotta.

Matka Afrijetin lennolle alkoi tammikuussa 2018, kun ymmärsin sen olevan ainoa vaihtoehto São Tomélta mantereelle siirtymiseen. (Rahtilaivojakin kulkee, mutta aikataulujen selvittäminen voi olla hankalaa.) Afrijet on gabonilainen yksityinen lentoyhtiö, jonka koko nimestä – Afrijet Business Service – voi päätellä firman pääasiallisen kohderyhmän. Gabon on merkittävä öljyntuottajamaa, mistä Afrijet pyrkii hyötymään kuljettamalla öljy- ja kaasubisneksessä työskenteleviä öljykenttien ja suurten kaupunkien välillä. Lisäksi Afrijet liikennöi muutamia reittilentoja Gabonin sisäisesti ja esimerkiksi São Tomélta Librevilleen. Maaliskuussa 2018 lentoja oli kaksi kertaa viikossa, nyt toukokuussa lentoja on nähtävästi yksi enemmän.

Afrijet Business Service on Euroopan unionin viimeisimmällä mustalla listalla (2017), mutta vain osittain: EU:lle kelpaisi yhtiön neljä tiettyä lentokonetta (myöhemmin on ollut helppo tarkistaa, että koneeni kuului rekisterinumeronsa TR-ATR perusteella mustalle listalle). Yhtiö itse ylpeilee Eurooppaa ja Amerikkaa paremmilla ilmailustandardeilla! Joka tapauksessa lähdin hankkimaan lippua. Momondot ja vastaavat eivät Afrijetin lentoja näyttäneet, mutta suureksi yllätyksekseni pystyin ostamaan lipun luottokortilla ihan lentoyhtiön sivuilta! Maksettuani näytölle tuli virheilmoitus, mutta siitä huolimatta sain lipun sähköpostiini ja kortille tuli katevaraus. Kaikki oli kunnossa myös lentoyhtiön kotisivuilla olevan “etsi varauksesi” -palvelun mukaan. Yhdensuuntainen lippu kustansi 76 672 Keski-Afrikan frangia eli noin 117 euroa. Saisin ottaa yhden 23 kilon painoisen laukunkin.

Jonottelin sitten kuuden aikoihin illalla 1. maaliskuuta São Tomén lentoaseman edessä. Pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vain kolme tiskiä ja tietenkin TAP Portugalin lento Accran kautta Lissaboniin oli lähdössä samoihin aikoihin. Kun viimein pääsin sisään terminaalirakennukseen, minut ohjattiin luonnollisesti Lissabonin-jonoon. Miten kenelläkään valkoisella voi olla asiaa Gaboniin! Lähtöselvitysjono eteni käsittämättömän hitaasti, mutta sille on täällä hyvä syy: kaikki boarding passit kirjoitetaan käsin ja laukut punnitaan mekaanisella vaa’alla. Edessäni oli suuri ryhmä gabonilaisia lukiolaisia kahden valkoisen ranskalaisopettajansa johdolla. Yhteneväisen asustuksensa perusteella nuorukaiset opiskelevat ranskalaisessa lukiossa Port-Gentilin öljykaupungissa Gabonin rannikolla.

Príncipen saarelle lähtiessäni, turvatarkastus oli antanut minun viedä läpi puolentoista litran vesipullon. Nyt sama ei enää onnistunut, mutta edelläni ollut perhe sai kyllä viedä moisen mukanaan Lissabonin-lennolleen. Kuulemma vauvansa takia. Passintarkastuksessa sain poistumisleiman São Tomé ja Príncipeltä ja olin vapaa siirtymään odotustilaan, joka oli jo tupaten täynnä. São Tomén lentoasemaa ei ole suunniteltu kahden tai useamman lennon yhtäaikaiseen lähtöön! Tosin nyt aseman pieni matkamuistomyymälä oli avoinna: täältä ei saa Tobleronea ja Hariboa, vaan kaikki on paikallisesti tuotettua! Tuhlasin loppuja dobriani kuivattuihin banaaneihin. Vaihtorahan sain euroina, mutta millainen todennäköisyys on, että suomalainen turisti saa suomalaisen eurokolikon takaisin São Tomén kansainvälisellä lentoasemalla. Pyörittelin kolikkoa hämmästyneenä käsissäni. Viimeisetkin dobrat jätin pikkuiseen baariin, josta ostin kaksi pikkuruista vesipulloa satasella eli neljällä eurolla.

Afrijetin potkurikone São Tomén lentoasemalla valmiina lähtemään kohti Librevilleä.

Afrijetin lennon J7206 lähtöajaksi oli ilmoitettu 19.40. Veikkasin, että TAP Portugalin lento Lissaboniin lähtisi ennen meitä. Sen lähtöaika oli noin tunnin meidän jälkeemme. Koneeseennousu Afrijetin-lennolle alkoi reilut puoli tuntia ilmoitetun lähtöajan jälkeen, ilman mitään kuulutuksia. São Tomén lentoasemalla on vain yksi “portti”, jonne ilmestyi nainen huomioliivissään huutelemaan. Meluisessa hallissa kaikki eivät oikein kuulleet, joten myös Lissaboniin-menijöitä paineli portille. Nainen tarkisti lentoliput ja päästi ulos kentälle vain Librevillen-lennolle menevät. Kone oli malliltaan ATR 72-500 ja selvästi upouusi. Gabonissa on rahaa hankkia uusia koneita. Olin viimeinen koneeseen noussut matkustaja ja sisällä tajusin, ettei lentolippuun merkityllä paikalla ollut mitään merkitystä. Paikallani kökötti ranskalainen nainen, enkä häntä lähtenyt ajamaan pois.

Seurasi merkillisin tapahtumien sarja, mitä olen milloinkaan lennoilla todistanut: koneessa oli liikaa matkustajia! Ylibuukkaus huomattiin vasta, kun kaikki olivat sisällä koneessa, eikä viidelle matkustajalle minä mukaan lukien ollut istumapaikkaa. Muut paikatta jääneet olivat kolme tuon Port-Gentilin ranskalaisen lukion gabonilaista oppilasta ja heidän ranskalainen miesopettajansa. Koneen bisnesluokassa olisi ollut tilaa ainakin kahdelle tai kolmelle matkustajalle, mutta sinne meitä ei haluttu päästää. Lentoemännät sukkuloivat ohjaamon ja takaoven välillä tiuhaan meidän viiden matkustajan odotellessa keskikäytävällä. Kai yrittivät selvittää, kenet voisi heittää ulos. Gabonilaiset ja tuo ranskalainen mies pysyivät käsittämättömän rauhallisina koko sen 40 minuutin ajan, kun seisoskelimme keskikäytävällä. Ehkä Gabonissa asuminen opettaa kärsivälliseksi. Kaikille meille keskikäytäväläisille järjestettiin lopulta paikat, kunhan ensin koneesta ajettiin pois viisi matkustajaa. Ainakin äiti pienen tyttärensä kanssa sai lähteä ja lentoemäntä kantoi heidän matkatavaransa ulos koneesta.

Jonotusta ja odotusta koneen käytävällä.

Kun viimein kone rullasi lentoaseman kiitotielle, oli TAP Portugalin kone tietysti jo lähtenyt kohti Eurooppaa. Me olimme reilusti myöhässä, lähemmäs kaksi tuntia. Muuten Afrijetin lennolla palvelu pelasi, sillä tällä lyhyellä 55 minuutin lennollakin tarjottiin täytetty sämpylä ja juomia maksutta. Ystävälliset gabonilaiset lentoemännät osasivat ranskan lisäksi englantiakin ja myös kapteeni kuulutti englanniksikin.

Librevillen kansainvälinen lentoasema on nimetty Gabonin ensimmäisen presidentin Léon M’ban mukaan. Afrijetin käyttämä “terminaali” oli hyvin pieni ja ihan ensimmäisenä seuraisi passintarkastus. Mutta ensin terminaaliin kannettiin puinen pöytä ja sen ääreen istahti viranomainen leimasimensa kanssa. Mies pläräsi passini ja iski viisumin viereen leiman. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Passintarkastuksen jälkeen sai lähteä noutamaan matkalaukkua, mutta ainakaan tässä hallissa ei ollut mitään hihnaa, vaan laukut nosteltiin riviin pöydälle. Ne sai ottaa mukaansa, kunhan näytti omaa matkalaukun tunnistetarraansa.

Tervetuloa Gabonin tasavaltaan!

Libreville on kallis kaupunki, kuten afrikkalaiset pääkaupungit kovin usein ovat. Booking.comin mukaan halvin majatalo on Hôtel Padonou Charbonages, missä kaksi yötä kustansi yhteensä 30 200 frangia eli noin 46 euroa. Hintaan kuuluu kaiken huipuksi lentokenttäkuljetus, jota olin järjestänyt Whatsappissa Google-kääntäjän avustuksella. Saapuessani São Tomélle 15 päivää sitten, ei kuljettajani ollut vielä saapunut lentoasemalle. Príncipelle saapuessani olin myös tilannut kuljetuksen, vaan eipä taaskaan näkynyt. Librevillen kentällä hakijallani ei ollut kyltin kylttiä käsissään, enkä minä erota gabonilaisia toisistaan. Kaikki näyttävät aluksi aivan samalta. Laukkuni oli jo toisen kuljettajan peräkontissa, kun oman hotellini kuski saapui hätiin. Hän näytti Whatsapp-keskustelumme ja todisti näin olevansa oikea kuski.

Auto oli suuri citymaasturi ja Libreville muutenkin vaikutti vauraalta kaupungilta. Ainakin lentokenttätiehen on satsattu. São Tomé vaikutti kuin rutiköyhältä maalaisserkulta Librevilleen verrattuna, mutta ehkä päivänvalossa kaikki olisi toisin. Hôtel Padonou Charbonages sijaitsee nimensä mukaisesti Charbonagesin kaupunginosassa, suhteellisen kaukana keskustasta. Hotelli on aidattu korkealla betoniaidalla ja pihamaalle pääsee vain koputtamalla korkeaan metalliporttiin. Takana päivystää aina joku. Sain ihan hyvän huoneen, ainakin huoneen siivoaminen on helppoa: seinät olivat sinistä kaakelia kauttaaltaan. Sänky oli pehmeä ja televisio toimi, samoin wifi ja ilmastointi. Suihkusta tuli ainoastaan tulikuumaa vettä. Kerran näinkin päin. Lupasin maksavani majoituksen seuraavana päivänä, sillä nyt olin vailla paikallista valuuttaa.

Hôtel Padonou Charbonagesin viihtyisä sisäpiha.

Gabonin viisumi

Gabonin suurlähetystö São Tomélla ei sijaitse siellä, missä Google Maps ja Bradtin São Tomé & Príncipe -opaskirja (2014) sen sanoo olevan. Lähetystö sijaitsee lähellä lentoasemaa ja löytyy, kun seuraa Etelä-Afrikan suurlähetystön viittoja ja kääntyy parin sadan metrin päässä vasemmalle. Gabonin lähetystö on suuri kolmikerroksinen keltainen talo, jonka pihassa liehuu Gabonin lippu ja portilla on pieni koppi, johon marssin viisumia hakemaan.

Öljyrikkaan Gabonin suurlähetystöt ovat pahamaineisia, joissa viisuminhakijoita kyykytetään minkä ehditään. Viisumit ovat tavanneet olla vaikeasti saatavia. Gabon ei kaipaa reppureissaajia, eikä muitakaan köyhiä. Olin varautunut tähän laittamalla oikein pitkät housut jalkaan ja kääntämällä kysymyksiä etukäteen Google-kääntäjällä. Englantia ei ranskankielisen maan lähetystössä puhuttaisi, eikä puhuttu. Gabonin on huhuttu muuttaneen viisumikäytäntöjään vuoden 2017 lopulla helpompaan suuntaan: EU-kansalaisten kuuluisi teoriassa saada viisumi saavuttaessa maahan Librevillen lentoaseman kautta. Tätä tahdoin kysyä, mutta vastaus oli kielteinen. Viisumia ei todellakaan saisi maahan saavuttaessa, mutta voisin saada sen täältä 70 euron hintaan. Annoin yhden valokuvan ja selitin lentäväni maahan gabonilaisella Afrijetillä. Esitin lipun ja näytin passistani seuraavan maan, Kamerunin viisumin ja asia oli sillä selvä. Ystävällinen portugalia puhuva nainen otti rahat, valokuvan ja passini. Mitään hakemuksia ei tarvinnut täyttää, eikä dokumentteja antaa. 15 päivän viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan passini seuraavalla viikolla ja se kävi hyvin. Ainakin täällä São Tomé ja Príncipellä Gabon edustautui minulle kyllä oikeinkin mallikelpoisesti. Helppo viisumi.

Viimeiset hetket São Tomélla

28.2.-1.3.2018

Helmikuun loppuessa alkoi myös oleskelu São Tomé ja Príncipellä tulla päätökseensä. Kahdessa viikossa olin nähnyt kaiken. Viisumivapaa 15 päivän oleskelu on mielestäni aivan riittävästi ja nyt voisi hyvillä mielin lähteä tukemaan Gabonin kansantaloutta. Aikaa täällä toki saisi kulumaan, jos haluaisi ottaa aurinkoa maan kuvankauniilla rannoilla maaten. Helmikuussa aurinkokin kyllä oli pääasiassa pilviverhon takana.

Toiseksi viimeisen yöni vietin Monte Forten plantaasilla São Tomén saaren länsirannikolla. Runsaaseen aamupalaan en juuri kyennyt koskemaan, sillä olin edelleen heikossa kunnossa. Söin banaanin ja pari jakkihedelmästä irrotettua hedelmää. Niistä ei ehkä saisi vatsatautia, sillä niitä majatalon keittiö ei olisi voinut pilata. Ennen lähtöä, majoitus tuli vielä maksaa. Aiemmin kovin näkymätön ja laiska tarjoilijapoikamme tuli perimään rahat. Täälläkin kelpaavat niin paikallinen raha, dobra, kuin myös eurot. Jouduin maksamaan edellisillan illallisenkin (10 euroa), vaikken ollut sitä edes nähnyt saatikka syönyt. Ruoka olisi pitänyt kuulemma perua, mutta kenelle ilmoitat perumisesta, jos paikalla ei ole ristinsielua. Saksalaiset hotellivieraatkin olivat edellisiltana jo ehtineet olettaa, ettei illallista tulisi. Joskus yhdeksän jälkeen ruoka oli kuitenkin kuulemma kannettu pöytään ihan yllättäen. Roça Monte Forte sijaitsee toki kauniilla paikalla, mutta en minä paikkaa jäänyt lämmöllä muistelemaan. Palvelu on äärimmäisen hidasta ja hieman ylimielistä. Mutta sentään oluesta poika unohti veloittaa oikean määrän!

Paluumatkan pääkaupunkiin köröttelin tuttuun tapaan saksalaisten Susannan ja Svenin kyydissä, heidän vuokra-autollaan. Tänä aamuna ei satanut, mutta eipä oikein kyllä paistanutkaan. Reilun tunnin kuluttua olimme pääkaupungissa. Olin varannut huoneen samasta Albergria Porcelana -hotellista, jossa olin jo neljä yötä maahan saavuttuani. Sain saman huoneen ja vietin loppupäivän pääosin sängyn vankina. En ollut kunnossa edelleenkään. Onneksi nyt oli ilmastointi ja onneksi Suomen huutokauppakeisarin katselua ei ollut estetty São Tomé ja Príncipellä! Hotellin wifi on helposti paras missään Afrikassa kokemani.

Takaisin pääkaupungissa. Kuvassa kaupungin halki virtaileva Água Grande -joki, joka laskee katedraalin edessä Atlanttiin. Molemmin puolin jokea kulkee Avenida Água Grande -katu.

São Tomén kaupungin ydinkeskustan “vilinää”. Kuvassa Príncipen saaren pääkaupungin mukaan nimetty katu: Rua Santo António do Príncipe. Vasemmalla myös paikallinen TAP Portugal -lentoyhtiön toimisto.

Illansuussa kuitenkin pakotin itseni ylös ja raahauduin vielä ulos, sillä tuntui väärältä vain maata sängyssä. Kävelin Avenida Água Grandea pitkin ydinkeskustaan. Tämä puistokatu kulkee pienen keskustan halki virtaavan joen, Rio Água Granden, molemmin puolin. Kadun päässä seisovat niin katolinen katedraali kuin myös maan vaaleanpunainen presidentinlinna. Kiertelin keskustan katuja, joilla on hienoja nimiä: ainakin Kap Verde, Angola, Guinea-Bissau, Mosambik, Egyptin entinen presidentti Nasser ja Kongon demokraattisen tasavallan murhattu pääministeri Patrice Lumumba ovat saaneet oman katunsa.

Kävin lopuksi vielä kaupassa. Avenida Água Granden varrella sijaitsee hyvä kauppa, Supermercado Coconote. Valikoima on luonnollisesti paljon pienempi kuin Super CKdossa kaupungin laitamilla, mutta täältä saa kaiken tarvitsemansa ja edullisempaan hintaan. Hintataso näkyi siinäkin, että täällä asiakkaat olivat pääosin paikallisia. Löysin kylmätiskistä paikallista sokeriruokojogurttia (joka lopulta paljastui pilaantuneeksi). Lisäksi ostin hedelmiä, joita voisi ostaa myös liki joka kadunkulmasta. Kaupasta vain on huomattavasti helpompaa ostaa, eikä myyjätär pääse vetämään hatusta poskettomia hintoja. Toisaalta ei São Tomé ja Príncipellä ole ollut tapana huijata turisteja. Joka tapauksessa Supermercado Coconotessa hedelmien osto tapahtuu siten, että valitaan muovipusseihin hedelmät ja viedään ne lihatiskille punnittavaksi. Lihatiskin neiti kirjoittaa erillisille paperilapulle tuotteen nimen ja hinnan. Kassalla paperilaput sitten annetaan kassaneidille, että hän osaisi veloittaa oikean summan.

Rua de Angola eli Angolan katu.

Rua de Cabo Verde eli Kap Verden katu sivuaa maan keskuspankkia (vasemmalla).

Rua Patrice Lumumba kulkee edessä näkyvän ränsistyneen siirtomaa-aikaisen talon ohi.

Seuraavana aamuna kuukausi oli kääntynyt maaliskuuksi ja taas satoi. Albergria Porcelanasta ei tarvitse lähteä vielä kello 12, kuten hotelleista yleensä. Täällä lähtöaika on vasta kello 13! Luovutin huoneen avaimen ja vetäydyin syömään hotellin ravintolaan. São Tomélla syödään hieman liikaa kalaa, joten tilasin pihvin keittobanaanisiivuilla ja riisillä. Keittobanaania näkee lautasella ranskalaisia useammin, ainakin niissä ravintoloissa, missä paikallisillakin on varaa aterioida. Kylkeen tuli myös paistettu kananmuna. Hinta oli alle sata dobraa eli alle neljä euroa.

Kävin tuhlaamassa viimeiset dobrani portugalilaisiin kekseihin ja säilykemakkaroihin sekä espanjalaisiin liha-papusäilykkeisiin. Tungin ne perillä hotellilla rinkkaani ja jäin hotellin oleskelutilaan odottelemaan illalla lähtevää lentoani Gabonin Librevilleen. Säilykkeet takaisivat sen, etten saisi uutta vatsatautia Gabonissa ainakaan ihan heti. Ja toki säilykkeet usein voittavat afrikkalaisen ruoan hinnassa, laadussa ja maussa. Näin taitavat ajatella myös paikalliset, sillä kauppojen hyllyt ja asiakkaiden ostoskorit notkuivat säilykkeitä.

Supermerdaco Continentalin valikoimaa.

Jehovan todistajien kärry Albergria Porcelana -hotellin eteisessä. Näitähän näkee Suomessakin joka kauppakeskuksen edessä.

Kuten jo todettua, São Tomé ja Príncipellä kaikki mahdolliset uskonnolliset lahkot ovat edustettuina. Välillä eri suuntausten kirkkoja on vierivieressä. Albergria Porcelana -hotelli sattuu olemaan Jehovan todistajien hallinnassa, enkä tiennyt asiasta mitään ennen paikalle saapumistani. Ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä olutta ja viinaksia löytyy kyllä ravintolan valikoimista! Jehovalaisuus näkyi kuitenkin siinä, että ravintolan televisiosta löytyi kansainvälinen jehovakanava. Se näkyi myös siinä, että hotellin yhteisissä tiloissa pidettiin rukoushetkiä, joihin otti osaa pomo, siivoojarouva ja eräs portugalilainen mies, liekkö hotellivieras. Lopulta se näkyi myös siinä, että vähän ennen lähtöäni rinkkani päälle oli jätetty jehovalaisuudesta kertova kirjanen. Sen oli jättänyt siivoojatar, joka käski lukea sen ja kertoi sen olevan em inglês, englanniksi. Tiesin heti kirjasen olevan loistava tuliainen. Ei minusta Jehovan todistajaa tullut, vaikka kirjanen kertoikin Jeesuksen alkaneen hallita Jumalan valtakuntaa tismalleen 2. lokakuuta 1914. Kellonaikaa ei mainittu. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo.

Ehtoolla sitten siirryin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle odottelemaan lentoani Librevilleen. Siitä lisää myöhemmin. Kaikkiaan jätin 15 päivän aikana São Tomé ja Príncipelle noin 650 euroa sisältäen aivan kaiken, kuten majoituksen, liikkumisen, ruoan, kalliit postimerkit ja -kortit ja 70 euron Gabonin viisumin. Lento Euroopasta ja maan sisäiset lennot eivät summaan kuitenkaan sisälly.

Santa Catarinan, kahden tunnelin ja yhden vesiputouksen päivä

27.2.2018

Roça Monte Forten aamiainen oli runsas: leipää, kahvia, teetä, munakasta sekä paljon erilaisia tuoreita hedelmiä. Sillä jaksaisi helposti iltapäivään saakka. Edellispäivänä olimme sopineet kaakaontuotantokierroksellamme meitä opastaneen Kukun kanssa retkestä Cascata Angolar -vesiputoukselle. Tuttuun tapaan taivaalta tuli kaatamalla vettä, joten päätimme lykätä retkeä iltapäivään. Sademetsässä tarpominen vesisateella ei ole maailman miellyttävintä puuhaa. Päätimme lähteä aamupalan jälkeen autolla niin kauas saaren länsirannikkoa etelään kuin mahdollista. Tai minähän vain liftasin itseni taas kyytiin ystävällisten saksalaisten tuttavuuksien vuokra-auton kyytiin. Ellen olisi saanut kyytiä, olisin vuokrannut polkupyörän läheisestä Mucumbli-hotellista ja mennyt samoihin paikkoihin joka tapauksessa.

Aamuinen näkymä Monte Fortesta merelle. Vettä satoi kaatamalla.

Eräs kauneimmista koskaan näkemistäni maisemista sijaitsee Nevesin ja Santa Catarinan välillä São Tomén länsirannikolla. Rannalla on useita kalastusveneitä.

Keltainen puskataksi sukeltamassa kohta São Tomé ja Príncipen ainoaan tunneliin jonkin matkaa ennen Santa Catarinan kylää.

Monte Fortesta on noin 13 kilometrin matka viimeiseen kylään tien päässä eli Santa Catarinaan. Tie oli eräs kauneimmista koskaan näkemistäni. Toisella puolella oli pääosin koko matkan jyrkkä rinne, toisella vastaavasti rauhallinen Atlantin valtameri. Muutamien kilometrien päässä on eräs São Tomén tunnetuimmista nähtävyyksistä: tasavallan ainoa tunneli! Siis sellainen tunneli, jonka läpi voi kulkea autollakin. Mitsubishi jäi kuitenkin nyt aluksi tien sivuun, sillä oli otettava kuvia ja paljon. Tämä tunneli on vain ehkä 30 metrin pituinen, mutta se on silti kuvattuna jokaisessa maata esittelevässä mainoksessa, kirjassa, blogipostauksessa ja vastaavassa. Itse en olisi varmaankaan rakentanut paikalle tunnelia, vaan kärrännyt mereen muutaman kuorma-autolastillisen kiviä ja kiertänyt tuon pikkuisen kallionkielekkeen, joka työntyy kohti merta ja katkaisee muuten yhtenäisen rannan.

Vähän tunnelin jälkeen tiellä oli jälkiä maanvyörystä. Suuria puita oli romahtanut tielle sateiden kostuttaman maan petettyä alta. Puiden vuoksi tie oli nyt yksisuuntainen maanvyörypaikan kohdalla, sillä kukaan ei ollut vielä ehtinyt sahata puita pois. Yksi puu oli romahtanut rannalle saakka, missä sen veistäminen veneeksi oli kesken. Eli puunrunko muuttuu veneeksi sillä paikalle, minne luonto on sen heittänyt!

Maisemaa maan ainoan maantietunnelin jälkeen.

Ennen Santa Catarinaa rannalle on maanvyöryn seurauksena päätynyt puunrunko, joka nyt muuntui veneeksi siinä samassa paikassa.

Saavumme Santa Catarinaan.

Santa Catarina on siis viimeinen kylä länsirannikolla. Sinne päättyy pääkaupungista alkava EN-1-valtatie. Santa Catarina on Nevesin tavoin hyvin köyhä ja täälläkin on valtavasti lapsia. Täällä lapset huutelevat valkoisilla lastatun auton nähtyään doce, doce! Joku on siis joskus jakanut täällä makeisia lapsille ja lapset tietenkin ovat oppineet pyytämään karkkia kaikilta näkemiltään valkoisilta kolonialisteilta ja riistäjiltä. Rahaa he eivät sentään pyydä. Pyöräillessäni niin pohjois-, itä- kuin keskiosissakin, en missään kohdannut tällaista. Eivätkä lapset muualla kyllä huudelleet tuota mantraa autojen perään. En tiedä onko länsirannikko Nevesin liepeiltä etelään jotenkin “pilalla” vai näinkö täällä kohdellaan automatkaajia. Paikallisia aikuisia turistin näkeminen ei täälläkään sentään hetkauta, ainakaan negatiivisesti.

Santa Catarinan kylänraittia.

Kalastuspaatteja Santa Catarinan eteläpuolella.

Santa Catarinasta tie jatkui vielä, mutta muuttui pian yhä huonommaksi ja huonommaksi. Käännyimme takaisin päin. São Toméa ei voi kiertää tietä pitkin ja tie olisi varmasti johtanut johonkin syrjäiseen kyläpahaseen. Santa Catarinasta alkaa kyllä parin päivän patikkareitti, volta a ilha, etelän Porto Alegreen halki saaren syrjäisimpien kolkkien. Varmaan opaskin on hyvä olla, joskin ei täällä eksymään varmaan pääse. Kunhan seuraa merenrantaa!

Entinen baari Santa Catarinan tuntumassa.

Samaisen baarin rekvisiittaa: “Tervetuloa! Jeesus Kristus on täällä. Kyllä!”

Iltapäivällä etsimme käsiimme edellispäiväna tapaamamme Kukun (nimen kirjoitusasu tuskin on oikea). Hän suostui ilomielin lähtemään kanssamme Angolarin putoukselle. Kolmen hengen retken hinnaksi tuli yhteensä 500 dobraa (20 euroa). Majatalon henkilökunta oli kaupitellut samaa retkeä samalla oppaalla hintaan 30 euroa. Toisin sanoen majatalon nuoret isännät tahtoivat ottaa kymmenen euron komission itselleen. Järkyttävä summa täkäläisittäin, mutta niin tässä majatalossa kaikki muutenkin on ylihinnoiteltua.

Lähdimme saksalaisten vuokra-autolla kohti paikkaa, josta patikointi alkaisi. Tie kulkee ohi Ponta Figon plantaasin ja on pääosin siinä kunnossa, ettei sinne kannattaisi autolla edes yrittää. Kuku oli kuitenkin eri mieltä. Tämä “tie” seurailee São Tomén syvimmän laakson reunaa ylös kohti maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa. Vuoren huipulle ei tokikaan autolla pääse, mutta näköjään aika pitkälle kuitenkin. “Tien” päässä jätimme auton parkkiin ja kiven renkaan alle. Sitten seurasi noin tunnin patikointi upeassa sademetsässä. Tätä retkeä ei voi tehdä ilman opasta ja viidakkoveistä, sillä välillä polkua ei ole olemassakaan ja välillä noustaan melkein pystysuoraa rinnettä ylös. Tukea saa ympäröivästä rehevästä kasvillisuudesta. Välillä on kierrettävä valtavia kaatuneita puunrunkoja, joiden yli kiipeäminen olisi kiertämistä aikaavievämpää. Vaikka tämän seudun voisi kuvitella olevan autiota, oli täälläkin useammassa kuin vain yhdessä pusikossa miehiä työn touhussa. Banaanipuut vaativat huolenpitoa!

Matkalla kohti Angolarin vesiputousta.

São Tomén länsirannikolla kaakaopuita on kaikkialla. Nämä hedelmät ovat raakoja.

Sinne kahlaamaan parin sadan metrin matka lepakkojen seuraksi säkkipimeyteen.

Ylitimme useita pikkupuroja ja yhden vähän isomman joen. Joen ylitettyämme olimme paikassa, mistä lähtee polku Pico de São Tomén huipulle reiluun kahteen kilometriin. Me lähdimme vastakkaiseen suuntaan. Noin tunnin kuluttua autolta lähdön jälkeen edessä oli yksi seudun kahdeksasta tunnelista, joissa kulki kylmää vettä ylhäältä vuorilta. Jos Madeiran turistisaarella kävellään levadojen eli kastelukanavien vieressä, täällä pääsee kävelemään itse kanavassa. Angolar-putouksen saavuttaminen itse asiassa on mahdollista vain laittamalla jalat tuohon polviin saakka ulottuvaan viileään veteen ja taivallettava noin 200 metrin matka pimeässä tunnelissa taskulampun kanssa. Aikoinaan olen Ródoksen Eptá Pigésissä kävellyt vastaavanlaisen tunnelin päästä päähän, mutta siellä oli kyllä välillä aukkoja katossa, joista pääsi valoa tunneliin. Täällä São Tomélla matkan varrella ei ollut “hätäpoistumisteitä” eli luonnonvaloa ei ollut saatavilla, minkä lisäksi tunnelissa piti kulkea kumarassa (ainakin jos on yli 180 cm pitkä). Onneksi Kuku varoitteli edeltä lyömästä päätä joihinkin katosta reilusti ulkoneviin kiviin. Tämä tunneli ei todellakaan sovi ahtaanpaikankammosta kärsiville.

Valon jo kajastaessa selvästi edessä päin, näin lepakon lentelevän tunnelissa. Olimme tulleet häiritsemään sitä. Tunnelista selvittyäni näin vasemmalla puolella upean kalliosyvennyksen, minkä perukassa kohisee noin 50 metriä korkea Cascata Angolar. Paikka on vaikeasti saavutettava, minkä lisäksi vesiputous kastelee koko syvennyksen ja tekee kivet liukkaiksi. Liukastuin itsekin, mutten onneksi pahasti. Muutenkin voimani olivat hieman vähissä, en voinut kovin hyvin. Putoukselta on palattava takaisin samaa tunnelia pitkin ja muutenkin samaa reittiä pitkin takaisin autolle.

Cascata Angolar on noin 50 metriä korkea.

Erään joen yli oli rakennettu silta, jonka kaiteista ei kannattanut ottaa tukea.

Röykyttelimme alas hieman eri reittiä. Karmea tämä tie alas pieneen 300 asukkaan Generosan kyläänkin oli ja jäin oksentamaan auton luo, kun muut lähtivät katsomaan vaniljaa, jota tällä plantaasilla tuotetaan. Johan vaniljatankoja näkee K-Supermarketissakin, jos niitä haluaa nähdä! Oksentamista sen sijaan pääsee harjoittamaan harvemmin. Tosin Afrikassa oksennus kyllä yleensä tulee ennemmin tai myöhemmin. Oli kuitenkin jälleen mukava nähdä, että paikalliset jättivät rauhaan, eivätkä olleet kimpussa ahdistelemassa. Sãotomépríncipeläiset ovat todellakin merkillistä sakkia!

Viimeiset sadat metrit pyysin saada kävellä takaisin majapaikkaan, sillä autossa istuminen ei nyt ollut kaikkein mukavinta ajanvietettä. Loppupäivän makasin sängyssäni, enkä kyennyt syömään illallista. Syytän Monte Forten edellistä illallista tai sitten aamiaista pahoinvoinnistani. Myöskään saksalaiset eivät olleet elämänsä kunnossa. Yöllä oli oksennettava uudelleen, mitä ei helpottanut vessanseinälle aina uudelleen ja uudelleen ilmestynyt julmetunkokoinen ja -näköinen hämähäkki. Ötökän koti taisi olla vessan katonrajassa.

Kaakao tutuksi Monte Forten plantaasilla

26.2.2018

Tänäkin aamuna satoi. Satoi jo toista päivää putkeen. Oli aika heittää hyvästit Mé-Zóchi Resortille, Trindadelle ja São Tomén sisämaalle. Olin varannut kahden yön majoituksen saaren länsirannikolta, Monte Forten kaakaoplantaasilta. Sama suunnitelma oli hotellin saksalaisilla Susannalla ja Svenillä, joten hetken päästä kannoin rinkkani heidän vuokra-Mitsubishiinsä ja istahdin takapenkille suuresti kiitollisena. Eipä tarvitsisi kävellä sateessa etsimään puskataksia ensin pääkaupunkiin. Ja sen jälkeen toista Nevesiin.

Kalastusveneitä São Tomén saaren luoteisrannikolla Guadelupen ja Nevesin kaupunkien puolivälissä.

EN-1-tie kulkee paikoin kauniissa palmutunnelissa saaren länsirannikolla.

São Tomén kaupungissakin satoi. Kävimme kahvilla lähellä São Sebastiãon linnoitusta ja mielestäni kahvila olisi voinut ihan hyvin sijaita missä tahansa eteläeurooppalaisessa kaupungissa. Seuraavaksi minua vietiin kaupungin (ja koko maan) parhaaseen supermarkettiin, Super CKdoon. Suuri, ilmastoitu ja moderni supermarketti olisi niin ikään voinut hyvinkin olla missä tahansa Euroopassa. Valikoima oli monipuolinen, mutta varsin kallis. Liki kaikki kun oli taas tuontitavaraa Portugalista. Ehkä siksi asiakaskunta koostui pääosin valkoisista. Täällä näin jälleen sen belgialaispariskunnan, jonka olin nähnyt saarelle saapuessani ja São João dos Angolaresissa.

Portugalilaisen tavaran lisäksi kaupassa on kuitenkin myös hyllyllinen São Tomé ja Príncipellä tuotettua tavaraa, pääosin syötävää sellaista. Tuotteet oli suunnattu tietenkin matkailijoille. Ostin kaksi pakettia paikallista Claudio Corallon tummaa suklaata, vaikken suuri suklaan ystävä olekaan. Olisi väärin olla ostamatta lähisuklaata, kun tänne asti on tultu. Ja koska suklaa ei säilyisi Suomeen saakka, piti sen syönti aloittaa heti autossa. Suklaa oli ehkäpä parasta syömääni ja samalla myös kalleinta. Claudio Corallon suklaassa ei ole lainkaan maitoa, mitä ei todellakaan tarvita.

Edellisviikolla olin käynyt Gabonin suurlähetystössä anomassa viisumia, jonka kerroin tulevani hakemaan nyt maanantaiaamuna. Puolen päivän jälkeen ajelimme lähetystön porttien luo. Hakemukseni vastaan ottanut ystävällinen nainen oli kävelemässä paljain jaloin vesisateessa lähetystön nurmikentällä ja tunnisti minut heti. Hän huikkasi kovaan ääneen lähetystörakennukseen päin ja pian toinen virkailija kiikutti juoksujalkaa passini kouraani. Tämä mies toivotti hyvää matkaa Gaboniin. En ihan näin ystävällistä palvelua odottanut Gabonilta, mutta ehkäpä nämä kaksi minua palvellutta virkailijaa olivatkin paikallisia!

São Tomén länsirannikkoa ennen Nevestä.

Nevesin öljysatamaa on kaiketi uudistettu ja sieltä on ajelehtinut rantaan hylättyjä öljysäiliöitä. Tämä paikka on muutamia kilometrejä ennen itse kaupunkia.

Neves häämöttää taustalla. Kuvassa myös lisää hylättyjä säiliöitä.

Puolen päivän jälkeen istuin sitten saksalaisten kyydissä kohti länttä ja Monte Forten plantaasia. Matkalla ajoimme läpi Guadelupen kaupungin, jossa en sitten koskaan vieraillut. Se kuitenkin on kuin mikä tahansa sãotomélaiskaupunki. Kirkko keskellä kaupunkia ja niin edelleen. Täällä saaren pohjoisosassa kasvillisuus on hieman erilaista kuin muualla maassa. Maisema voisi olla jostain Itä-Afrikan savannilta, mutta ei täällä norsuja ja leijonia kuitenkaan ole. Ehkä tiheä ihmisasutus on vaikuttanut siihen, että metsiä on raivattu esimerkiksi maanviljelykseen.

Kun sitten saavutimme taas meren, vaikutti länsirannikko kovin erilaiselta itärannikkoon verrattuna. Tie ei kulkenut missään korkealla rinteellä, vaan aivan rantaa seuraillen. Pysähdyimme pariin otteeseen ottamaan kuvia. Erityisesti hieman ennen Nevesin kaupunkia rantaan ajelehtineet hylätyt suuret öljysäiliöt olivat hämmentävä näky. Nevesissä sijaitsee São Tomé ja Príncipen öljysatama, jota oli kaiketi siis uudistettu. Itse Neves vaikutti tämän maan ankeimmalta kaupungilta, kun ajoimme sen halki. Ehkä siihen vaikutti se, että Neves on teollisuuskaupunki: täällä valmistetaan maan oma Nacional-olut ja täällä on se öljysatama. Ehkä ankeuteen vaikutti myös se, että kaupungin nimi tarkoittaa suomeksi lunta. Siis täällä trooppisella päiväntasaajan saarella Atlantin rannalla! Neves sijaitsee 30 kilometrin päässä pääkaupungista.

Saavumme Nevesiin.

Monte Forten plantaasin päärakennus toimii majatalona.

Paikallinen kondomiautomaatti majatalon seinällä.

Nevesistä on parin kilometrin matka Monte Forten plantaasille, roçalle. Päätieltä on vielä vähän ennen paikan saavuttamista käännyttävä jyrkähkölle kärrypolulle, joka vaatii nelivedon. Sellainen meillä oli. Ylhäällä kukkulan laella sitten tönötti tuo vanhan plantaasin päärakennus, jossa nykyään harjoitetaan majoitustoimintaa. Toimintaa harjoittaa osuuskunta nimeltä CECAB / STP, mikä on lyhenne sanoista Cooperativa de Exportação de Cacau Biológico de São Tomé e Príncipe. Huoneita on kuusi tai seitsemän. Taso on tyypillistä Afrikkaa, paitsi että täällä suihkusta tulee lämmintä vettä ja suihkutellessa voi katsella maan korkeinta vuorta Pico de São Toméa! Hyttysverkko löytyy sängyn yläpuolelta ja ovet saa lukkoon. Majapaikan wifi toimii teoriassa kello 17.30–21.30, mutta käytännössä netti napsautettiin päälle joskus kuuden jälkeen ja kytkettiin pois joskus yhdeksän jälkeen. Ei siis kannata uskoa Booking.comia, että nettiä olisi aina saatavilla. Kahden yön hinta oli 900 dobraa eli 36 euroa sisältäen aamupalan.

Taustalla kohoaa maan korkein huippu Pico de São Tomé, 2 024 metriä merenpinnan yläpuolella. Vasemmalla plantaasin päärakennus.

Monte Forten keskustaa. Kuvassa keskellä kylän kaivo, jossa lapset tuntuivat lotraavan kaiket päivät. Aikanaan vedestä tällä saarella ei ole pulaa.

Raaka kaakaopuun hedelmä.

Kypsä kaakaopuun hedelmä on punainen (tai keltainen).

Majoitustoiminta on vain sivubisnes CECAB / STP:lle, sillä plantaasi tuottaa edelleen kaakaota. Siispä tutustumaan kaakaontuotantoon. Saimme oppaaksemme Kuku-nimisen pitkän miehen. Varmaan maan pisimmän. Mies asui ja työskenteli tällä plantaasilla. Ranskaksi, portugaliksi ja englanniksi tapahtunut opastuskierros esitteli kaakaontuotannon eri vaiheet alkaen kaakaokasvien esittelystä, edeten kaakaopapujen kuivaamiseen, paahtamiseen ja lopulta säkitykseen. Vaiheita oli kyllä vielä lisää, mutta eivätpä nekään mieleen jääneet. Plantaasin varastohallissa tuoksui kaakao, vaikkei nyt ollutkaan suurin sesonki. Kiireisimmät ajat kaakaontuotannossa ovat huhtikuu ja lokakuu, jolloin Monte Fortessakin paiskitaan hiki hatussa. Kuulemma. Hallissa oli muutamia säkkejä luomukaakaopapuja matkalla Ranskaan. Pääosin Monte Forten kaakaopavut kai rahdataan juuri Ranskaan. Parin päivän takaisen Monte Cafén tavoin Monte Fortekin on kyläyhteistö, jossa työväki asuu vanhoissa siirtomaa-ajan rakennuksissa.

Kuku kääntelee ulkona katoksissa kuivuvia kaakaopapuja.

Ranskalainen Kaoka ostaa Monte Fortesta kaakaopapuja ja jalostaa ne suklaaksi.

Kaokalle Ranskaan matkalla olevia luomukaakaopapusäkkejä.

Monte Fortessa aurinko alkoi taas pitkästä aikaa paistella. Lähdin saksalaisten kanssa alas EN-1-tielle, joka oli hyvin hiljainen. Liikennettä ei ollut juuri lainkaan. Monte Forten kohdalla tie kulkee miltei meressä kiinni. Välissä on vain pieni kaistale kivikkoista rantaa. Hiekkarantoja ei tämän majapaikan läheisyydestä kannata siis odottaa. Kävelimme muutaman kilometrin matkan Padrão dos Descobrimentos -muistomerkille. Se on paikka merenrannassa, missä portugalilaiset astuivat ensimmäisinä ihmisiä maihin täällä 1400-luvulla. Paluumatkalla nappasin Esprainhan kylän laitamilta yhden kauniin punaisen kaakaokasvin hedelmän. Pitihän se nyt selvittää, miltä sisus näyttää!

Hiljainen valtatie lähellä majapaikkaani.

Padrão dos Descobrimentos.

Pieni joki vähän ennen mereen laskemista lähellä Monte Fortea.

Auringonlasku Monte Forten plantaasilla.

Roça Monte Forten illallinen on kallis, se maksaa 250 dobraa (10 euroa), eikä ole hintansa väärti. Ruokailua varten kannattaa suunnistaa läheiseen Mucumbli-hotelliin, jossa saa suunnilleen samalla hinnalla laadukasta sapuskaa.

Monte Café, Bom Sucesso ja São Nicolãun putous pyöräillen

23.-24.2.2018

Aamu valkeni aurinkoisena ja ilma oli taas kuumankostea. Sellainen se oli joka aamu tässä maassa. Aamupala tarjoiltiin Mé-Zóchi Resortin terassilla siinä kahdeksan jälkeen. Se käsitti tuoreita hedelmiä, teetä, leipää ja kinkkumunakkaan. Sain kolme kinkkumunakasta, sillä hotellin saksalaisvieraat eivät syöneet lihaa. Minulle tilanne oli siis ihanteellinen, ei ainakaan tulisi heti nälkä.

Mé-Zóchi on siitä täysin poikkeuksellinen kehitysmaan majatalo, että siellä voi maksaa luottokortilla ja nostaa rahaa. Tietenkin viiden tähden hotellit Afrikassakin monesti kelpuuttavat kortin, mutta nyt oltiin kaukana sellaisesta. Hotellin isäntä Célio on nähnyt maailmaa ja saanut sieltä ilmeisen hyviä vaikutteita. Tällaisia ihmisiä São Tomé ja Príncipe ja koko Afrikka tarvitsee! Maksaminen ja rahannosto tapahtui jonkin kännykkäsovelluksen kautta, johon näpyttelin luottokorttini numeron ja niin 145 euroa siirtyi Célion firman portugalilaiselle pankkitilille. Summasta 45 euroa meni majoituskuluihin (kolme yötä) ja polkupyörän vuokraan (5 euroa). Sata euroa (eli 2 500 dobraa) nostin käteisvaroiksi ja tämä tapahtuma saattoi säästää minulta monen tunnin odottelun pääkaupungin Banco Internacional de São Tomé e Príncipessä. Se on ainoa paikka, jossa rahaa saa tiskiltä luottokorttia vastaan. Pankkiautomaatit tässä maassa eivät siis hyväksy ulkomaalaisia kortteja.

EN-3-tie on yksi São Tomén kolmesta pääväylästä. Tie oli erinomaisessa kunnossa kauttaaltaan aina ylös Bom Sucesson tienhaaraan saakka. Ja kasvillisuus niin ikään on täälläkin sankkaa ja vihreää.

Mé-Zóchi Resortista vuokraamani polkupyörä, helposti paras vuokrapyöräni Afrikassa!

Aamupalan ja raha-asioiden hoitamisen jälkeen heitin repun selkään ja lähdin veivaamaan ylöspäin. Tavoitteenani oli yrittää päästä Trindaden noin 400 metristä reiluun tuhanteen metriin ja siellä sijaitsevaan Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa olisi noin 11 kilometriä. Aurinko meni pilveen jo ennen seuraavaa kylää, Batepáa. Se helpotti polkemista jonkin verran, mutta koska tie nousee koko ajan ylös ja ylös, päädyin taluttamaan pyörää pitkiä matkoja. Tasaisempia pätkiä oli harvassa, eikä alamäkiä ainuttakaan. Hiki valui ja juomaa kului, mutten silti katunut yhtään tälle ylämäkipyöräilylle lähtöä.

Puolivälissä nousua, noin kuuden kilometrin päässä hotellista, oli ensimmäinen vierailukohteeni: Monte Café. Ennen maan itsenäistymistä tämä plantaasi, roça, tuotti suurimman osan São Tomé ja Príncipen kahvista ja työllisti siinä samalla tuhansittain paikallisia. Monte Café tuottaa edelleen kahvia ja on siinä samassa suurehko kyläyhteisö. Työllistävä vaikutus on siis säilynyt. Kylän keskipisteessä sijaitsevat vanhat siirtomaa-aikaiset rakennukset, joissa kahvia edelleen käsitellään ja jalostetaan. Ympärillä asuu sitten työväki perheineen. Monte Caféssa on jopa oma koulu.

Monte Cafén kahviplantaasin rakennuskantaa.

Tämä rakennus on Monte Cafén laadukas kahvimuseo.

Monte Cafén työväki asustaa ja viljelee maata siirtomaa-aikaisten rakennusten ympärillä. Tämä kuva on otettu kahvimuseon parvekkeelta. Kuvassa näkyy myös mukulakivitie, joka johtaa päätieltä plantaasille.

Monte Cafén tärkein anti vierailijalle on varmasti kahvimuseo, jonne on 75 dobran (kolme euroa) pääsymaksu. Myös eurot olisivat kelvanneet. Lippuun kuuluu opastus, joka onnistui kohdallani ihan englanniksi. Jouduin kyllä odottelemaan jonkin aikaa  (yksityis)kierrokseni alkua, sillä samaan aikaan kanssani museolle pölähti bussilastillinen japanilaisia turisteja. Erään naisen mekossa luki suurin kirjaimin ja selvällä suomella “metsä”. Japanilaiset eivät jostain syystä menneet museoon, vaan ainoastaan nauttivat kahvikupposet museon kahvilassa. Museo esitteli kahvintuotantoa siirtomaa-ajoilta lähtien päättyen luonnollisesti nykyhetkeen. Lopuksi sain itsekin kupillisen paikallista kahvia. Valitsin tietenkin kalleimman ja harvinaisemman vaihtoehdon, arabica-lajikkeen. Se oli hyvin kitkeränmakuinen, elämäni pahin kahvi. En ostanut kotiinviemisiä.

Maisemia hieman ennen Bom Sucesson kasvitieteellistä puutarhaa.

Ôbon kansallispuisto (kuvassa tummanvihreällä) alkaa Bom Sucessosta ja käsittää ison osan São Tomén saarta.

Monte Cafélta tie jatkaa tietenkin edelleen nousemista. Oltiinhan vasta noin 600 metrissä. Vajaan kolmen kilometrin päässä EN-3-tie päättyy. Suoraan menevä tie muuttuu päällystämättömäksi ja johtaa São Nicolãun vesiputoukselle. Oikealle kääntyvä tie on osittain mukulakivetty ja johtaa mutkitellen ylös Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan. Risteyksessä on kyllä pieni kylttikin opastamassa kohti Bom Sucessoa. Lähdin ensin kiipeämään kohti puutarhaa, mutta ei tietä voinut polkea kuin paikoin. Kova ylämäki ja huono tie eivät ole paras yhdistelmä.

Pian saavuin pieneen Bom Sucesson kylään, jossa jouduin taas paikallisten lasten piirittämäksi. Myös São Tomén sisäosien pikkupojat jakavat muiden saaren lasten kanssa saman unelman ja se on tietenkin oma polkupyörä! Meillä ei ollut tietenkään yhteistä kieltä, mutta kaikki olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni. En ollut nyt niin ystävällisellä tuulella kuin muutama päivä aiemmin Santanassa ja Água Izéssä, joten polkaisin vain itseni vauhtiin ja karistin lapset taakseni vilkutellen. Ensimmäisen mutkan takana lapset eivät enää nähneet minua, joten jatkoin kiipeämistä kävellen.

Tämä kasvaa Bom Sucesson kasvitieteellisessä puutarhassa, mutta olen nähnyt sitä monissa muissakin paikoissa tällä saarella.

Tässä roikkuvat São Tomén saaren orkideat.

Pääsin lopulta perille Bom Sucesson kasvitieteelliseen puutarhaan (port. Jardim Botânico). Aikaa Trindaden hotellilta lähdöstä oli tainnut kulua kolmisen tuntia. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee 1 115 metrin korkeudessa merenpinnasta ja esittelee São Tomén ja Príncipen saarten tyypillistä kasvillisuutta. Yksinään puutarhaan ei ilmeisesti saa mennä, joten oli alistuttava opastettavaksi. Ja opastuksen saa vain portugaliksi ja ranskaksi. Saapuessani puutarhalle, oli kierrokselle juuri lähdössä ranskalainen pariskunta. Lyöttäydyin mukaan seurueeseen, ranskani kuitenkin sujuu paremmin kuin portugalini. Kummatkaan eivät oikeasti suju juuri lainkaan.

Orkideannäköinen orkidea.

Tämäkin on jossainpäin São Toméa tavattava orkidealaji.

Opas kertoili ummet ja lammet kaikista hienoista kasveista, joiden suomenkielisistä nimistä minulla ei ole mitään tietoa. Jos sellaisia edes on. Mieleen jäi ainakin tuntomimosa (Mimosa pudica), kasvi jonka lehdet “sulkeutuvat” sitä kosketettaessa. Sitten joukossa oli kaneli ja se todellakin tuoksui kanelilta, ja lukuisia sellaisia kasveja, joita meillä on sisätiloissa koristekasveina. Täällä ne kasvavat ihan luonnossa. Kasvitieteellinen puutarha esitteli myös 140 erilaista orkidealajia. Suurin osa näistä oli ihan mitäänsanomattoman näköisiä rikkaruohoja ja vain harvalla oli kukinta-aika. Kierroksen lopuksi kerättiin sitten pääsymaksu 50 dobraa (kaksi euroa) sekä kehotettiin kirjoittamaan oma nimi ja kotimaa kirjaan. Paikan vierailijat olivat lähes kaikki Portugalista, Ranskasta ja Saksasta. Ja loputkin pääosin Länsi-Euroopasta. Muutamia päiviä aiemmin Bom Sucessossa oli käynyt kaksi suomalaistakin! En siis ehkä ollut ainoa suomalainen maassa!

Tämä puu vaikuttaisi vähän mangroverämeen kasvillisuudelta. Ainakin puu on tukenut itsensä tukevasti maahan.

Bom Sucesson kasvitieteellisen puutarhan läheisyydessä toimii ravintola, jossa voi nauttia lounaan raikkaassa vuoristoilmassa. Ilma todella oli viileämpi, mutta kuuma siltikin. Ravintolan nurkalta lähtee polku Lagoa Amélia -nimiselle umpeenkasvaneelle kraatterijärvelle. Harkitsin käyväni siellä, mutta polku muuttui niin huonoksi, etten pyörälläni päässyt eteenpäin kovin helposti, enkä toisaalta viitsinyt raahata pyörää pitkin metsiä. Luovuin yrityksestäni. Pilvet tuntuivat paikoin roikkuvan lähes ihossa kiinni, kun sitten lähdin laskeutumaan alas Bom Sucessosta.

Tässä vaiheessa polku Lagoa Amélialle oli vielä hyvässä kunnossa.

Viimeisenä kohteenani tahdoin São Nicolãun putouksella. Sinne johtavan tien alussa oli kaksi poikaa myymässä vadelmia. Ostin ison satsin 20 dobralla (0,80 euroa). Pyyntihinta oli aluksi 50 dobraa. Pojat olivat hyvin tyytyväisiä saamaansa seteliin ja kertoivat kaupan päälle putoukselle menevän tien kunnon ja etäisyyden putoukselle.

Vesiputoukselle oli vain ehkä vartin pyöräilymatka, eikä nyt tarvinnut edes kavuta ylöspäin. Putous on noin 30-metrinen ja sijaitsee hienossa rotkossa. Paikalla oli saapuessani paikallisia ottamassa selfieitä. Muuten sain olla rauhassa ja nauttia eväitäni putouksen äärellä. Tänne on rakennettu oikein penkit ja roskikset turisteja varten.

São Nicolãun putous.

Jos menomatkaan 400 metristä 1 115 metriin oli kulunut tuntikausia, oli paluumatka yhtä juhlaa. Laskettelin 15 kilometrin matkan (kiersin pidemmän reitin kautta) alas noin 15 minuutissa. Polkea ei tarvinnut metriäkään, ainoastaan tuli keskittyä jarruttelemaan!

Iltapäivällä kävin vielä kävellen Trindadessa kaupassa ja pimeyden laskeutuessa lähdimme hotellin saksalaisten vieraiden kanssa sekä Célio-johtajan kanssa syömään läheiseen “ravintolaan”, joka pikemminkin taisi olla vain jonkun koti. Ruoka oli hyvää ja sitä oli tarpeeksi.

Seuraava aamu, 24.2., valkeni sateisena ja ajettelin pitää vapaapäivän matkustamisesta. En poistunut hotellilta ennen kuin vasta illalla, kun menimme jälleen porukassa syömään tuohon samaiseen ravintolaan.

Trindadesta alkaa São Tomén sisäosien tutkiminen

23.2.2018

Toisena yönäni São João dos Angolaresin Miónga-hotellissa en nähnyt rottaa, mutta taas eläinkunta kyllä herätti minut ennen auringonnousua. Tällä kertaa huoneen peltikatolla käveli koira. Aamupala oli hyvin samanlainen kuin edellisaamunakin, samoin aikataulutus petti jälleen. Nyt aamupala oli tosin vain 45 minuuttia myöhässä. Se ei haitannut, sillä huoneen maksettuani sain kuitenkin odotella pääkaupunkiin lähtevää puskataksia puolisen tuntia. Näin vielä eilisen päivän mopokuskini Adílsonin. Hän pyysi uutta laastaria eilen Rolasin saarella telomalleen varpaalle. Varvas näytti aika pahalta, toivottavasti on parantunut.

Auto kohti São Toméa lähti ja matkaa teimme puolisentoista tuntia. Perillä pääkaupungissa vaihdoin Trindadeen menevään autoon. São Tomén toiseksi suurin kaupunki Trindade sijaitsee vain kahdeksan kilometrin päässä pääkaupungista lounaaseen eli sisämaahan. Näin ollen matkakin kesti vaivaiset 15 minuuttia! Tässä maassa etäisyydet ovat todella lyhyitä. Kaikkialle pääsee saman päivän aikana helposti. Trindadeen menevä automme ei ollut iso keltainen pakettiauto, vaan normaali henkilöauto (keltainen kuitenkin). Takapenkillä istui lisäkseni kolme henkeä, apukuskin paikalla oli vain yksi matkustaja. Matka kustansi 25 dobraa eli yhden euron.

Mé-Zóchi Resort sijaitsee keskellä metsää.

EN-3-tie Trindadesta kohti etelää.

Olin varannut Booking.comista edellisiltana majoituksen kahdeksi yöksi Trindaden laitamilta, Belémin ja Capelan kylien väliltä. Hotellin nimi on Mé-Zóchi Resort. En osannut lausua sitä tarpeeksi ymmärrettävästi mopotaksikuskeille, jotka piirittivät minut keikan toivossa heti ulos autosta astuessani. Trindaden huoltoasemalla, jossa olin jäänyt pois kyydistä, sattui olemaan tankkaamassa hotellin johtaja, Celio! Mies arvasi minun olevan tulossa hänen majataloonsa ja poimi kyytiinsä.

Mé-Zóchi Resortissa taitaa olla São Tomé ja Príncipen ainoa makuusali ja tämän vuoksi maan halvimmat majoitushinnat. Täällä maksoin yhdestä yöstä vaivaiset 12,15 euroa. Makuusalissa oli kolme parisänkyä ja sain valita omani, sillä muita majoittujia ei ollut. Ilmastointina täällä toimii vain tuuletin ja avoin hyttysverkolla peitetty ikkuna. Moskiittoverkko valitettavasti puuttuu. Toinen miinuspuoli paikassa oli se, että koko hotellissa oli toiminnassa vain yksi vessa. Toinen oli tukossa, eikä sille vaivauduttu tekemään mitään koko aikana. Wifi kuitenkin pelasi erinomaisesti ja aamupalakin luvattiin.

Jokaisen kaupungin keskustassa on oltava puisto ja siellä patsas. Mutta missä muualla Afrikassa puistot ovat yhtä siistejä kuin São Tomé ja Príncipellä? Eivät yhtään missään.

Trindaden pääkatu. Missä muualla Afrikassa on yhtä puhtaita katuja kuin tässä maassa? Ei yhtään missään.

Lähdin kävellen tutustumaan Trindaden kaupunkiin. Sinne on vajaan parin kilometrin kävelymatka Mé-Zóchi Resortista. Kaupunki sijaitsee 400 metrin korkeudessa merenpinnasta ja ehkä pääkaupungin läheisyyden vuoksi, se vaikutti keskustan siirtomaa-aikaisine rakennuksineen kuin hyvin pieneltä kopiolta São Tomén kaupungista. Kaupungin halki johtavan pääkadun (ja samalla EN-3-valtatien) varrella on huoltoasema, kaksi pientä supermarkettia (Pingo Doxi ja Luso Sabor), vaatekauppa ja ravintoloita.

Poikkesin pääkadulta, löysin poliisiaseman, lisää ravintoloita sekä tietenkin Ruotsin murhatun pääministerin Olof Palmen mukaan nimetyn päiväkodin. Vaaleanpunaisen rakennuksen seinässä olevan laatan mukaan Ruotsi oli sponsoroinut Jardim de infância Olof-Palmen perustamista 1980-luvulla. Ruotsissa on siis jo silloin tiedetty, että on olemassa maa nimeltä São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta.

Jardim de infância Olof-Palme Trindaden keskustassa. Ei täkäläisiä päiväkoteja ainakaan ikkunoiden määrällä ole pilattu.

Portaat alas kirkonmäeltä.

Pyhän Kolminaisuuden kirkko Trindaden parhaalla paikalla.

Trindaden paras anti sijaitsee vähän muuta keskustaa korkeammalla: Pyhän Kolminaisuuden kirkko kellotorneineen kohoaa ehkäpä kaupungin korkeimmalla kohdalla. Kirkon nimi viittaa varmasti kaupungin nimeen, joka tarkoittaa portugaliksi kolmiykseyttä. Kirkon ympäristössä on muitakin hienoja Portugalin valtakauden ajan rakennuksia, kuten vanha kirjasto. Osa “kirkonmäen” rakennuksista on valitettavan huonossa kunnossa. Kirkon lähellä oli lapsia puussa, jotka sieltä huutelivat minulle englanniksi “hello, how are you?” Kun sitten kysyin heidän vointiaan englanniksi, sain vastaukseksi kikattelua. Ehkä jonain päivänä São Tomékin tajuaa vaihtaa pakkoranskan pakkoenglanniksi, toivoa ainakin näköjään on.

Kävin lähtiessäni toisessa kaupungin supermarketeista, Pingo Doxissa. Valikoima on ihan hyvä, löysin jopa jotain paikallista: sokeriruokojogurttia. Burkina Fason Ouagadougoussa nautin taannoin maailman parasta jogurttia ja nyt tiedän, että se oli tehty sokeriruo’osta. Miksei Suomesta saa sokeriruokojogurttia!

Siirtomaa-aikaista rakennuskantaa kirkon naapurissa.

Sitä samaa. Oven yläpuolella lukee “Missionários Claretianos”. Rakennus lienee siis lähetyssaarnaajien käytössä.

Sãotomélainen sokeriruokojogurtti on pakattu normaaleihin muovimukeihin.

Perillä hotellilla tapasin paikalle juuri saapuneen saksalaisen pariskunnan. Olin nähnyt heidät aiemmin São Tomén lentoasemalla, kun olimme olleet matkalla Príncipen saarelle. He Africa’s Connectionilla, minä STP Airwaysillä.

Illalla hotellin omistaja Celio sitten ilmoitti, että kello 19.00 lähtisimme yhdessä syömään. Mikäpä siinä. Ajelimme Celion kyydissä Capelan kylään jonkin kadun varteen. Siinä paikallinen mama laittoi ruokaa: leipäpuun hedelmästä vuoltuja ranskalaisten muotoisia siivuja, riisiä sekä kalaa. Saattoi kala olla kyllä lihaakin, vähän jäi epäselväksi. Ruokailun yhteydessä paikalliset miehet bongasivat myrkyllisen mustan käärmeen (cobra preta) poikasen luikertelevan kadulla. Käärmeen elämä päättyi hyvin nopeasti monen eri ihmisen kengän alle. Täälläkään käärmeistä ei pidetä.

Mopedin kyydissä São Tomén eteläkärkeen

22.2.2018

Ensimmäinen yö São João dos Angolaresissa ja Miónga-hotellissa sujui pääosin ihan mallikkaasti. Meren äänet kuuluvat vuoteeseen saakka, mikä on vain positiivista. Nukkuminen moskiittoverkon alla suojassa hyttysiltä sujui hyvin siihen saakka, kunnes vähän ennen auringonnousua heräsin epämääräiseen rapinaan katonrajassa. Linnut olivat tuohon aikaan jo hereillä, mutta rapina ei ollut linnun aiheuttama. Laitoin valot päälle ja samassa rotan pää kurkisti katonrajasta. Salamana olin ylhäällä taputtamassa käsiä yhteen, mikä sai rotan paniikkiin. Se kipitti huoneeni seinää pitkin toiseen koloon katonrajassa ja katosi. Olisinkohan onnistunut tappamaan mokoman pelkällä sandaalillani. Tuskin.

Huoneen hintaan Mióngassa kuuluu aamupala, jonka tarjoilu alkaa kello 8.00. Näin kertoi ravintolan tarjoilija minulle henkilökohtaisesti sekä portugaliksi että ranskaksi. Englantia hän ei osannut. Minähän tietenkin istuin ravintolan terassilla kahdeksalta katselemassa merelle ja jo hieman yhdeksän jälkeen aamupala sitten viimein tuli eteeni. Hotellin ranskalaisvieraat odottelivat niin ikään aamupalaansa jo kahdeksalta. Mióngan aamupala käsittää leipää, paistetun munan, kahvia tai teetä, itsetehtyä mehua sekä suuren vadillisen erilaisia hedelmiä. Nyt edessäni oli banaaneja, karambola, papaijaa ja avokadoja. Avokadot jätin pääosin lautasella ja lähdin juoksujalkaa etsimään Adílsonia, jonka kanssa olin lähdössä kohti Porto Alegrea. Olin jälleen myöhässä, eikä se taaskaan johtunut minusta. Mies huuteli Mióngan keittiöstä, hän oli tullut sinne tapaamaan tuttuja ja odottelemaan minua.

Matkalla São Tomén saaren eteläkärkeen. Taustalla vasemmalla Pico Cão Grande -niminen vuori.

Tien kunto täällä etelässa vaihtelee rajusti, mutta kasvillisuus on runsasta.

Pääsimme lähtemään vähän yhdeksän jälkeen. Ensin kävimme tankkaamassa Adílsonin mopon ja se ei täällä tapahdu missään huoltoasemalla. Joku pieni huone São João dos Angolaresin pääkadun varrella on täynnä polttoainetta sisältäviä avonaisia muovipulloja. Luultavasti entisiä vesipulloja. Sieltä saa sitten vapaasti ottaa haluamansa pullon ja tyhjentää sen tankkiinsa. Eräs nainen saapui jostain paikalle ja otti maksun vastaan. Tankkaamisen jälkeen pääsimme kunnolla matkaan, Adílson ajoi ja minä istuin perässä.

Sää oli mitä mahtavin. Taisi olla ensimmäinen päiväni maassa, kun aurinko paistoi lähes koko päivän. Päivät tässä maassa ovat lähes kokonaan pilvisiä, ainakin näin helmikuussa. Liikenne etelään johtavalla EN-2-valtatiellä oli erittäin rauhallista. Lähinnä näin jalankulkijoita eli miehiä viidakkoveitsineen matkalla töihin johonkin metsään. São Tomélla vastaantulijoita tervehditään näyttämällä peukkua ja sen kaikki kyllä tuntuivat nostavan pystyyn, kun meidän mopedimme kiiti ohitse. Vastaantulijoiden ilme oli pääosin iloinen tai sitten hämmästynyt. Muuten tiellä sitten liikkui harvoja yksityisautoja ja puskatakseja sekä muutamia turisteja vuokra-autoissaan, joita tuntui olevan tienvarressa aina, kun itsekin tahdoin ottaa kuvan. Näin järjettömät kolme länsimaalaista pariskuntaa tiellä etelään sekä jonkin kristillisen lahkon lava-auton, jossa näytti istuvan valkoisia ihmisiä.

Ympäröivästä maastosta hyvin erottuva Pico Cão Grande, 663 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vielä yksi kuva EN-2-tieltä kohti Pico Cão Grandea, “Suurta koiraa”.

Jokaisessa São Tomén matkailua vähänkin sivuavassa oppaassa on aina kuva Pico Cão Grandesta. “Suuren koiran huippua” tarkoittava 663-metrinen kapea vuori on upea näky, sillä se nousee erittäin jyrkästi ympäröivästä maastosta ja näkyy siksi hyvin kauas. Vuori on englanniksi volcanic plug, tiedä sitten mitä se on suomeksi. Mutta tulivuori tuon kartion on joka tapauksessa muinoin luonut. Pico Cão Grande näkyy parhaiten Agripalman öljypalmuplantaasin siimeksestä pariinkin otteeseen. Täällä São Tomén eteläosassa onkin laajoja öljypalmualueita, joita jotkut kritisoivat ja jotkut puolustavat. Palmumetsikkö on mielestäni ihan kaunista, vaikka palmut onkin istutettu siisteihin riveihin, eikä joukossa kasva mitään muuta.

Tämä São Tomén saaren eteläosa on harvaanasuttua seutua, eikä kyliäkään ole kovin tiheässä. Monte Mario on ensimmäinen vähän suurempi kylä etelärannikolla. Myös täällä etelässä lapset huutelevat “colombaksi” eli “kolonialistiksi“. Pian Monte Marion jälkeen ohitimme Ponta Baleiaan johtavan tienhaaran. Ponta Baleiasta lähtee päivittäinen venekuljetus Rolasin saarelle ja Pestana Equador -luksusresorttiin. Kyyti lähtee joskus kymmenen jälkeen aamulla ja on tuon Pestanan järjestämä. Kyytiin pääsee kuulemma, kunhan ottaa yhteyttä esimerkiksi pääkaupungissa sijaitsevaan Pestana-hotelliin ja varaa paikan veneestä. Pestana järjestää myös menopaluukyydityksiä pääkaupungin ja Ponta Baleian välillä. Kaikki toki maksaa, eikä vähiten se, jos tahtoo yöpyä Pestana Equadorissa: siitä saa pulittaa reilut 200 euroa yöltä. Yövyttäessä paikan päällä, kyyditykset luultavasti sisältyvät majoituksen hintaan.

Malanzan kylän laitamilla.

Ryhmä turisteja lähdössä Malanzasta mangroverämeelle.

Perillä Porto Alegressa.

Seuraava pikkukylä kantaa nimeä Malanza ja se tunnetaan turistien keskuudessa mangroverämeestään. Ohitimme mangrovekierrosten lähtöpaikan ja siellä oli juuri parahiksi turistiryhmä lähdössä oppaineen kohti rämettä. Minullekin olisi järjestetty paikka, mutta kieltäydyin tällä kertaa. Olen nähnyt mangrovea aiemmin, mutta mielellään siihen enemmänkin tutustuisi.

Porto Alegre sijaitsee noin kilometrin päässä Malanzasta etelään. Reilun 500 asukkaan Porto Alegre on köyhä kalastajakylä. Jos São João dos Angolares jäi mieleen varsin kehittyneenä paikkakuntana, oli Porto Alegre taas paluu syvälle Afrikkaan. Täällä asutaan lautahökkeleissä ja kylän halki kulkee ihan vain hiekkatie. Pysäköimme mopon Adílsonin sukulaisten talon eteen ja siellä huomioin, että täkäläiset asukkaat ovat jälleen aivan erinäköisiä kuin vaikkapa São João dos Angolaresissa. Täällä kasvonpiirteet ovat leveämmät ja ihonväri on tummempi. Vaikka São Tomé ja Príncipe on Afrikan toiseksi pienin maa, en osannut kuvitellakaan näin suurta vaihtelua kansassa.

Tällä veneellä lähdimme Rolasin saarelle. Erityisesti keulakoriste on upea.

Porto Alegren silhuetti mereltä päin.

Porto Alegrea.

Portoalegrelaisten elättäessä itsensä etupäässä kalastuksella, ei veneen (canoa) saaminen Rolasille ollut tehtävä eikä mikään. Adílsonin serkkupoika lähti viemään meitä saarelle ja menopaluun hinnaksi sovimme 30 euroa. Lisää matkasta saarelle täällä!

Palasimme Rolasilta takaisin Porto Alegreen iltapäivällä kolmen jälkeen. Meillä oli nälkä, mutta päätimme ajella takaisin São João dos Angolaresiin myöhäiselle lounaalle. Tietenkin jostain Porto Alegressakin olisi ruokaa löytynyt. Matkalla Adílson unohti kypäränsä Monte Marion kylään hänen lisättyä öljyä mopedin ketjuihin, emmekä huomanneet kypärän puuttumista ennen kuin vasta puolimatkassa takaisin. Kypärä saapui jotenkin perille seuraavana aamuna, kai puskataksin kyydissä. Julkinen liikenne São Tomén eteläosissa loppuu kokonaan iltapäivällä viimeistään kolmen aikoihin. Tie oli nyt lähes autio, minkä vuoksi lapset olivat monin paikoin laskettelemassa tiellä puisilla polkupyörillään ja potkulaudoillaan.

Ribeira Peixen kylänraittia.

Ribeira Peixe sijaitsee meren äärellä.

Ribeira Peixen putoukset.

Aivan pyytämättäni kuskini tahtoi näyttää minulle Ribeira Peixen (suom. Kalajoki) pienen vesiputouksen. Sitä en olisi yksinäni löytänyt, vaikka päätieltä pitää poistua vain vähäsen kohti kylän keskustaa. Lisäksi oli käveltävä jonkin talon pihapiirin poikki. Perheen naiset olivat laittamassa ruokaa nuotiolla, kun kävelimme ohitse. Taitaa tällainen kotirauhan rikkominen olla ihan normaalia täällä. Vesiputous sijaitsee kivenheiton päässä merenrannasta, ja sen juurella kyläläiset olivat pyykkitouhuissaan. Palatessamme putouksilta naisväki huomasi tyhjän vesipulloni ja pyysi sen itselleen. Täällä vesipullot kierrätetään näin. Ja nytpä tiedän, mikä on vesipullo portugaliksi: garrafa de água.

Perillä São João dos Angolaresissa kävimme oppaani kanssa vielä syömässä ravintolassa, johon São Tomé ja Príncipelle tuleva tyypillinen turisti tuskin eksyisi. Suuri annos kalaa ja riisiä maksoi pari euroa. Toisin sanoen ei kannata uskoa internetistä löytyvää valitusta maan hintatason kalleudesta, kyllä täälläkin saa halvalla erinomaista ruokaa!

Tällainen on näkymä Miónga-hotellista. Mangroveräme alkaa heti kuvasta oikealle.

Loppupäivän vietin hotellin edustalla olevien basalttilohkareiden päällä istuskellessa. Täällä voisi istuskella päiväkausia ja katsella kaunista maisemaa. Illalla hotellin ravintolasta alkoi kuulua musisointia. Paikallinen bändi soitti terassilla loistavaa afrikkalaista musiikkia reilun tunnin verran. Yleisönä oli suurehko ranskalaisseurue, joka ei yöpynyt hotellissa. Ehkä olivat jollain kiertomatkalla ja tämä angolarien musiikkiesitys Mióngassa oli osa reissua.

Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

STP Airwaysin lento Príncipen saarelle

19.2.2018

On järjetöntä matkustaa maailman ääriin maahan nimeltä São Tomé ja Príncipe ja jättää vierailematta Príncipen saarella. Sinne pääsee São Tomélta helposti lentämällä. Saarelle lentää Euroopan unionin mustalla listalla oleva valtiollinen lentoyhtiö STP Airways sekä Euroopan unionin mustalla listalla oleva Africa’s Connection. Paikallinen lentoyhtiö niin ikään. Kumpikin yhtiö myy lippuja netissä kotisivuillaan, eikä ainoastaan teoriassa, vaan todistettavasti kummaltakin sivustolta oikean lipun todella saa sähköpostiinsa (myöhemmin tapaamani saksalaispariskunta oli onnistuneesti hankkinut liput Africa’s Connectionin sivuilta).

Minä menin ja näppäilin tietoni kokonaan portugalinkieliselle STP Airwaysin sivustolle Google-kääntäjän pienellä avustuksella ja kohta sähköpostissani oli  menopaluu Príncipelle. Lippu pitää muistaa tulostaa, sillä sitä tarvitaan lähtöselvityksessä. Tein varaukseni noin kuukautta aikaisemmin, enkä tiedä vaikuttaako ajankohta jotain hintaan. Maksoin menopaluusta 107,07 euroa. Sen halvemmalla ei ainakaan STP Airwaysin sivuilta lippuja irronnut millekään päiville, ja yleisimmin menopaluu näytti kustantavan noin 200 euroa.

Niinpä sitten maanantaiaamuna 19.2. kello seitsemän aikoihin olin hankkimassa itselleni mototaksikyytiä lentoasemalle. Kyyti maksoi 15 dobraa (0,60 euro). Lentoasema oli jo avoinna, mutta pikkuruisessa lähtöselvityshallissa oli vielä Africa’s Connectionin lennon selvitys käynnissä. Tällöin itse asiassa sain ensimmäistä kertaa tietää, että STP Airwaysin ohella joku toinenkin yhtiö liikennöi Príncipelle.

Lentoasemalla sain tietää, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa oli tulossa muutaman päivän valtiovierailulle São Tomé ja Príncipelle samana päivänä ja vierailisi myöhemmin myös Príncipen saarella. Viimeksi Portugalin presidentti vieraili São Tomé ja Príncipellä 18 vuotta sitten.

STP Airwaysin lähtöselvitys alkoi puolitoista tuntia ennen lähtöä. Olin ensimmäinen lennolle menevä matkustaja ja sain koneesta paikan numero yksi. Boarding passit kirjoitetaan täällä päin maailmaa käsin ja laukkupuntarikaan ei ole digitaalisuutta nähnytkään. Tekstien perusteella se oli siirtomaa-ajoilta. Lennolle saa viedä 15 kilon edestä matkatavaraa, mutta puntariin ei nyt kyllä edes vilkaistu. São Tomén kansainvälisen lentoaseman turvatarkastus on suunnilleen samanlainen kuin kaikkialla. Tosin nesteiden kanssa on vähän epäselvyyttä: edellä menevältä pariskunnalta takavarikoitiin puolentoista litran vesipullo. Minä sain omani pitää, koska minulla oli eri tarkastaja. Hämmentävää.

Lähtevien lentojen odotustila on pieni, mutta riittävä kotimaanlentoja varten. Kauppa ja kahvila-baari olivat kiinni, eikä luvattu wifikään toiminut. Tänä aamuna puhelimessani oleva ja paljon kehumani CST:n nettiliittymäkin nukkui sikeästi. Africa’s Connectionin lennolle taisi mennä viitisen tai kuutisen matkustajaa. Lento lähti vähän ennen omaani.

São Tomén lentoaseman odotustila.

Ukrainalaisen lentokoneen sisustaa ennen nousua. Kyllä kapteeni oven sentään sulki.

STP Airwaysin lento 8F 211 lähti aikataulussa kello 9.00. Lennon operoi kokonaan ukrainalainen miehistö vanhalla Ukrainaan rekisteröidyllä Saab 340 -potkurikoneella. Kone oli täynnä eli matkustajia oli reilut 30. Suorittamani etnisen profiloinnin perusteella yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoihoisia, pääosin keski-iän ylittäneitä eurooppalaisia. Lähinnä tietenkin portugalilaisia lomalaisia. Mukana oli iso saksalainen turistiryhmäkin oppaansa kanssa. Nuoren ukrainalaisen lentoemännän kuulutuksista en saanut mitään selvää, vaikka istuin ensimmäisellä penkkirivillä. Myöhemmin vieressäni istunut saksalaisnainen kyseli uteliaisuuttaan lentoemännältä, että mikä tässä oikein on homman nimi, kun kaikkialla on kyrillisiä kirjaimia. Kuulemma STP Airways on vuokrannut koneen miehistöineen Ukrainasta ja sama miehistö kulkee edestakaisin saarten väliä kolmen kuukauden ajan. Sen jälkeen pääsee kolmeksi kuukaudeksi kotiin Kiovaan. Jos jo Suomesta on hankalaa päästä São Tomélle, ovat yhdeydet Kiovaankin kuulemma aika onnettomia: São Tomé–Lissabon–Rooma–Kiova.

Laskeuduimme aikataulussa kello 9.35. Príncipen lentoasema on hyvin piskuinen ja tulee jäämään Mauritanian Zouérat’n lentoaseman kanssa ikuisesti mieleeni. Ensimmäisenä täällä mitataan kaikkien matkustajien kuume laittamalla asetta muistuttava laite otsalle. Tällä taidetaan etsiä mahdollisia malariapotilaita. Taiwanilaiset ovat lähes kokonaan saaneet nitistettyä malarian saarelta. São Tomé ja Príncipen demokraattinen tasavalta  kiitti avusta katkaisemalla diplomaattisuhteet vuonna 2016, saisihan isommalta Kiinalta varmasti vähän enemmän rahaa! Kuumeen mittauksen jälkeen voi odotella matkalaukkuja joko ulkona tai sisällä terminaalissa. Príncipen lentoasemalla ei ole matkalaukkuhihnaa, vaan laukut tuodaan kärryssä terminaalin ulkoseinän viereen. Siitä ne saa sitten noukkia mukaan ja kävellä halki terminaalin ulko-ovelle. Ovelta ovelle on arviolta viiden metrin matka.

Saab 340 Príncipen lentoasemalla.

Matkalaukkuja odottelemassa koneen ja terminaalin välissä.

Ovella vastassa olivat eri majapaikkojen edustajat kyltteineen. Pitihän minullakin olla hakija, ainakin olin sen tilannut. Vaan eipä ollut, eivätkä mototaksikuskitkaan oikein ymmärtäneet minua. Ei varmaan ollut tavallista, että valkoihoinen haluaisi matkustaa majoitukseensa mopon kyydissä. Príncipe taitaa olla vähän luksuskohteen maineessa, eikä halpaa majoitusta ole kuin parissa majatalossa pääkaupungissa Santo Antóniossa. Saaren pari-kolme hinnakasta resorttia sijaitsevat syrjässä meren ääressä saaren pohjoisosassa. Joka tapauksessa olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Príncipe Residencial -nimisestä majatalosta Santo Antónion laidalta. Kilpailevan hotellin, Residencial Apresentaçãon, omistaja päästi minut pinteestä ja tarjosi minulle oma-aloitteisesti ilmaiskyytiä. Mies puhui sujuvaa englantia, sillä oli asunut vuosia Manchesterissa. Palatessaan mies oli laittanut kotikaupunkiinsa hotellin pystyyn ja oli nyt hyvin onnellinen.

Minäkin olin onnellinen päästyäni lopulta omaan majapaikkaani.

Boca do Inferno ja Água Izén entinen kaakaoplantaasi

18.2.2018

Uusi aamu, uusi pyöräretki. Ajattelin suunnata kohti etelää ja seurailla EN-2-tietä aina Água Izén kylän tuntumassa sijaitsevalle Boca do Inferno -kivimuodostumalle saakka. São Tomén kaupungista lähdettäessä liikenne oli vilkasta ja se liikenne koostui pääosin mopoista ja keltaisista pakettiautoista, puskatakseista, jotka kuljettavat sãotomélaisia eri puolille saarta. Ihmisiäkin riitti tien varressa. Useimmat tervehtivät iloisesti. Valkoisen turistin näkeminen pyöränselässä lienee aika epätavallinen näky tässä maassa.

Ohittelin pääkaupungin esikaupungit. Liikenne, samoin kuin ihmisten määrä tien varrella, väheni kaiken aikaa. Bom-Bomin kylässä (suomeksi “Hyvä-Hyvä”) ihmisiä vielä vaelsi koko tien leveydeltä kirkosta kotiin, mutta sitten hiljeni. Pieniä asutusryppäitä kyllä on siellä täällä ja ihmisiä tuntui olevan eilisen päivän tavoin jokaisessa pusikossa. Miten täynnä tämä saari onkaan sitten, kun nuoret aikuistuvat ja perustavat perheen. Afrikan toiseksi pienin maa taitaa jäädä liian pieneksi.

Trooppista metsikköä São Tomén kaupungin ja Santanan välillä.

8 000 asukkaan Santana.

Tie oli erinomaisessa kunnossa, sillä kyllä kelpasi polkea. Ylämäkiä seurasi aina alamäki ja niin edelleen. Kuitenkin polkeminen oli paljon helpompaa kuin edellisenä päivänä saaren pohjoisosissa. Ja tie kulki tietenkin mitä upeimmassa viidakossa. Almasin kylän jälkeen maisema avautuu: tien ja Atlantin väliin on rakennettu Voice of American lähetysasema korkeine mastoineen. Sinne tuskin on turisteilla asiaa. Ajelin ohitse ja sademetsä kohosi pian takaisin molemmille puolilleni.

Noin 12 kilometrin päässä pääkaupungista etelään sijaitsee Santanan kaupunki. Se on São Tomé ja Príncipen suurimpia kaupunkeja, onhan siellä järjettömät 8 000 asukasta. Kaupunki on muodostunut mielestäni oudosti, eikä Bradtin São Tomé ja Príncipe -oppaan kartasta ollut taaskaan mitään hyötyä. Kaarsin uteliaisuuttani kaupungin huoltoaseman nurkalta vasemmalle ja löysin pari hienoa siirtomaa-aikaista rakennusta sekä poliisiaseman. Asemalta kuului naurua. Poliisiasemalta olisi alkanut jyrkkä mukulakivinen alamäki, joten palasin takaisin päätielle. Seuraavaksi kaarsin vasemmalle kaupungin kirkon kohdalta. Paikkakunnan kirkko on omistettu São Tomén suojeluspyhimykselle ja Neitsyt Marian äidille Pyhälle Annalle. Portugaliksi hän on Santa Ana, mistä ilmeisesti juontuu kaupungin nimi, Santana. Kaunis keltainen kirkko kohoaa hienolla paikalla Atlantin ääressä. Alun perin kirkko on rakennettu 1500-luvulla.

Santanan katukuvaa kaupungin poliisiaseman edestä nähtynä. Sunnuntaiaamupäivällä kadulla on hyvin hiljaista.

Santanan kirkko. Pikkupoikia tulossa joka suunnasta, jopa kivikkoiselta rannalta.

EN-2-tie kulkee Santanan poikki.

Näin sunnuntaisin kylän lapsilla ei ole koulua, minkä vuoksi kirkon ympärillä parveili varmaan parisenkymmentä pikkupoikaa. Tyttöjä ei näkynyt missään. Ehkä heillä on kotitöitä tehtävänään. Istahdin hetkeksi kirkon läheisyyteen kaupungin “rantabulevardin” ääreen juomaan. Meni minuutti tai korkeintaan kaksi, kun olin pikkupoikien piirittämä. Heitä tuli joka suunnasta ja kaikki olivat suuresti kiinnostuneita polkupyörästäni. Ensimmäisenä pyörää pääsi kokeilemaan poika, joka sitä uskalsi pyytää. Ei täällä kukaan pyörääni varastaisi ja sainhan pantiksi pojan leikkikalun, pyöränvanteen, jota hän kepillä pyöritteli pitkin Santanan katuja. Poika teki muutaman kierroksen ja sitten tapahtui vaihto. Muutama poika pääsi kokeilemaan pyörää ja kaikilla oli hymy niin kaukana korvissa kuin vain mahdollista. Satulan korkeudella ei ole mitään merkitystä, eikä edes sillä, onko jaloissa sandaalit vai ei. Mietin, missä pojat olivat oppineet pyöräilemään. Sitä en osannut kysyä, eikä meillä muutenkaan ollut juurikaan yhteistä kieltä.

Samoihin aikoihin rantakadun varteen oli maisemia ihailemaan tullut myös valkoinen pariskunta vuokra-autollaan. Afrikan mantereella pojat olisivat rynnänneet välittömästi heidän luokseen rahaa ja lahjoja ruinaamaan. Täällä Santanassa kukaan ei ollut heistä kiinnostunut, ainoastaan pyöräni kiinnosti. São Tomé totisesti on täysin turmeltumaton matkakohde!

Puolen tunnin tauon jälkeen päätin jatkaa matkaani. Kolme pikkupoikaa seurasi kilometrin verran perässäni juosten, mutta joutuivat lopulta luovuttamaan, kun pääsin alamäkeen. Pian ohitin Santanan laidalla sijaitsevan yhden São Tomén luksusresorteista, Club Santanan. Myöhemmin kuulin, ettei sinne ole mitään asiaa, ellei ole paikan asiakas. Siis kahvillekaan on turha yrittää pysähtyä matkalla etelään. Itse en edes harkinnut pysähtyväni.

Pyykinpesua vähän ennen Água Izén kylää.

Água Izén edustalla ranta on kivikkoinen.

EN-2-tieltä on vielä 200 metrin polkaisu Boca do Infernoon. Ugu ajaa vuokrapyörälläni.

Muutaman kilometrin sademetsässä poljettuani, aloin saapua Água Izén kylään. Ennen sitä näin vasemmalla puolella kauniin kivikkoisen rannan täynnä pyykkääviä naisia. Ranta oli täynnä kuivumassa olevia lakanoita ja vaatteita. Kohta Água Izén plantaasi vanhoine rakennuksineen kohosi oikealla puolella. Päätin ennen alueeseen tutustumista käydä Boca do Infernossa. Água Izéssä kahdeksanvuotias Ugu-niminen pikkupoika juoksi minut kiinni. Kaikkien São Tomé ja Príncipen pikkupoikien suurin haave on oma polkupyörä, niin myös Ugun. Água Izéstä on noin kilometrin matka Boca do Infernoon ja Ugu tahtoi viedä minut sinne. Enemmän hän varmasti tahtoi kokeilla pyörääni. Lopulta minä kävelin ja Ugu pyöräili ilman kenkiä koko matkan Boca do Infernoon.

Boca do Infernoa, “Helvetin suuta”, kutsutaan São Tomé ja Príncipen vanhimmaksi nähtävyydeksi.

Näkymiä Boca do Infernolta toiseen suuntaan.

Viidakkoveitsellä kuoritut kookokset odottamassa janoisia.

Boca do Inferno taitaa kääntyä suomeksi “Helvetin suuksi”. Kyseessä on siis mustasta basalttikivestä muodostunut “kanjoni” rannalla, jonne Atlantti iskee voimalla ja lyö vedet korkeuksiin. Tänään meri oli hyvin rauhallinen, eikä vesi pärskynyt minnekään. Hurjan kaunis tämä paikka silti on. Ja koko komeuden kruunaa paikallisten nuorten miesten pyörittämä kookosbisnes. Ostin 40 dobralla (noin 1,6 euroa) itselleni ja oppaalleni Ugulle kookokset, jotka avattiin paikalla viidakkoveitsellä. Kookoksen sisältämä neste ei ole suurinta herkkuani, mutta olipahan ainakin melkein suoraan puusta! Nesteen juomisen jälkeen kookospähkinä avataan viidakkoveitsellä ja kuoresta lohkaistaan palanen ikään kuin lusikaksi. Sillä kaavitaan pähkinän hedelmäliha parempiin suihin.

Suurin osa sãotomépríncipeläisistä on katolilaisia, mutta saarilla on myös kaikkien mahdollisten lahkojen kirkot. Tässä yksi niistä.

Água Izén kadut ovat suoria ja mukulakivettyjä.

Seuraavaksi Ugu tahtoi viedä minut syömään jakkihedelmää Água Izéen ja näyttää samalla ex-plantaasin vanhan sairaalan. Sen täällä käyvät matkailijat tahtovat useimmiten nähdä. Matkalla Água Izéen Ugusta tuli hyvin suosittu ikätovereidensa keskuudessa. Kaikki kun olisivat tahtoneet kokeilla pyörääni!

Água Izé on siitä poikkeuksellinen sãotomélaiskylä, sillä täällä asukkaat ovat omineet Portugalin siirtomaa-ajoilta peräisin olevan vanhan kaakaoplantaasin rakennukset asuinkäyttöönsä (aivan kuten edellispäivänä Fernão Diasissa). Alun perin niissä asusti plantaasin työntekijöitä. Ugu polki ylös mukulakivisiä katuja ja kylän korkeimmalta kohdalta löysimme vanhan sairaalan. En olisi paikkaa ilman opasta löytänytkään. Sairaala ei ole tietenkään enää toiminnassa, muuten kuin paikallisten ihmisten asuntoina. Myös sikoja rakennuksessa näytettiin pitävän. Sairaalan parvekkeelta avautui näkymä koko Água Izéen, kuten myös maan korkeimmalle vuorelle, yli 2 000-metriselle Pico de São Tomélle. Mielestäni se oli vähän väärässä suunnassa ollakseen juuri tuo kuuluisa huippu, mutta minähän en olekaan paikallinen. Água Izéssä on myös toinen (entinen) sairaala, aivan 1900-luvun alussa rakennettu. Siellä asui Ugu perheineen ja sinne menimme seuraavaksi. Sitä jakkihedelmää kun oli luvattu!

Água Izén entisen kaakaoplantaasin vanha sairaala.

Näkymä Água Izéen sairaalan parvekkeelta.

Sairaalan “yläkertaa”. Vasemmalla kohoava huippu on Ugun mukaan Pico de São Tomé.

Kävelimme halki ränsistyneen Água Izén asuinalueen ja tulimme keltaiseksi maalatuille entisille kaakaovarastoille. En ihan päässyt selville, onko Água Izéssä edelleen jotain kaakaotoimintaa, mutta kyllä minä voisin kylän milloin tahansa hyväksyä Unescon maailmanperintöluetteloon. São Tomé ja Príncipeltä oma maailmanperintökohde vielä puuttuu. Täällä kaakaovarastoilla pikkutytöt sitten piirittivät minut ja vaativat valokuvia. Linssi oli hetkessä täynnä pieniä sormenjälkiä, mutta kuviakin saatiin aikaiseksi.

Plantaasin varastoja.

Água Izén tytöt halusivat tulla kuvatuiksi.

Água Izén katuja.

Ugu oli ottanut mukaan kotoaan pienen lainelaudan. Hän lähti uimaan ja minä lähdin polkemaan takaisin pääkaupunkiin. Jos olisimme olleet mantereella, olisi Ugu nyt pyytänyt rahaa. Sen sijaan hän toivotti Jumalan siunausta. Sitähän kahdeksanvuotiaat pojat tapaavatkin toivottaa kautta maailman.

Poljin hyvää vauhtia kohti pääkaupunkia. Ohi menevistä autoista näytettiin peukkua, samoin tekivät ohittamani ihmiset. Kaikki olivat hyvällä tuulella. Ennen Santanaa ajattelin ajaa puskaan ja syödä eväitä, mutta viidakon pieneläimistö vaikutti niin runsaalta, että palasin takaisin polkemaan. Ehtiihän sitä syödä sitten hotellissakin.

Sãotomélaista metsää.

Pidin taas juomatauon Santanassa. Olin ohittanut rannan, jossa oli viitisentoista poikaa uimassa. Alle minuutissa jokainen heistä oli pukeissa ja luonani. Taas alkoi pyöräily. Paikallinen nunnakin tuli paikalle kuultuaan mekkalaa kadulta. Pois hän lähti naureskellen. Ja niin lähdin minäkin. Santanan pojat vaativat kuorossa, että minun olisi tultava huomenna takaisin. Amanhã, amanhã!

Iltapäivällä viiden aikoihin olin takaisin São Tomén kaupungissa. Olin pyöräillyt päivän aikana vain 36 kilometriä. Söin ja kävin vielä illansuussa uimassa Lagarton rannalla, joka sijaitsee Omali Lodge -luksusresorttia vastapäätä vähän ennen kaupungin lentoasemaa. Vesi oli hyvin lämmintä, eikä matka sinne maksanut mototaksilla kuin 15 dobraa (0,6 euroa) suuntaansa!