Pyöräillen São Tomén pohjoisille rannoille

17.2.2018

Toinenkin aamuni São Tomélla oli pilvinen. Nyt ei kuitenkaan sadellut. Edellispäivänä olin käynyt varaamassa itselleni polkupyörän läheisestä Turiart-matkatoimistosta. Olin sovitusti paikalla kello 9. Silloin toimisto aukeaa teoriassa. Paikalla oli vain yövahti, joka ei tiennyt vuokrauksestani mitään. Ensimmäinen työntekijä saapui kello 9.20. Hänelläkään ei ollut mitään hajua, että olin vuokraamassa pyörää. Pomo, jonka kanssa olin sopinut vuokrauksesta, saapui kello 9.30. Vuokrapyöräni nostettiin auton lavalle ja lähdettiin kuskaamaan jonnekin. Kai täyttivät pyöränkumit. Pyörä saapui ennen kymmentä takaisin, jolloin huomattiin, että lukkokin olisi ehkä hyvä olla olemassa. Sellaista lähdettiin ostamaan seuraavaksi. Tietenkään näitä tehtäviä ei voinut hoitaa edellisenä päivänä, jolloin sovimme vuokrauksesta seuraavaksi aamuksi kello 9. Toki kiire minulla ei ollut minnekään. Toimiston toinen työntekijä, nuori mies, oli sivistynyt ja nyt sivistyksen merkkinä oli se, että hän tiesi Suomen olemassaolon! Suomi oli esiintynyt São Tomé ja Príncipen mediassa maana, jossa saa ilmaista rahaa. Kyse oli perustulokokeilusta. Haltioituneena nuorukainen selasi portugalinkielisen Wikipedian Finlândia-artikkelia.

Baía Ana Chaves -lahden rantaa pääkaupungissa. Keskusta häämöttää taustalla vasemmalla.

Maisemaa São Tomén kaupungin ja Santo Amaron kylän välillä.

Vähän kymmenen jälkeen pääsin polkaisemaan itseni liikkeelle. Pyörällä oli epämukava polkea, mutta epämukavaa kehitysmaissa matkailun kuuluu ollakin. Rikkaat vuokratkoon Jeepin ilmastoinnilla ja omalla kuljettajalla. Otin suunnaksi saaren pohjoiset rannat. Halusin tehdä jonkinlaisen kierroksen ja käydä myös sisämaan Guadelupen kaupungissa. Karttanani oli Bradt-kustantamon São Tomé ja Príncipe -opas (2014). Päivän mittaan tuli hyvin selville, että kirjan kartat eivät pidä mitenkään paikkaansa. Olisi pitänyt ottaa mukaan älypuhelin, mutta nyt pyöräretkellä mukana oli vain vanha nokialainen. São Tomélla ja Príncipellä oleskelun aikana tuli hyvin selkeäksi se, että valtio on äärimmäisen turvallinen. Älypuhelinta uskaltaa kyllä pitää mukana. Maan rikostilastot ovat vaatimattomia, sillä täältä ei niin vain karata rajan yli Meksikoon tai muuallekaan. Pitäisi olla vene!

Ajoin aluksi siis harhaan ja päädyin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle. Kiitotietä sivuaa hyvässä asfaltissa oleva tie, jota poljin sitten huvikseni aina Praia Gamboan kylään saakka. Kylä sijaitsee vastapäätä lentoaseman terminaalirakennuksia, mutta välissä on kiitotie. Ja aita. Oli palattava takaisin samoja jälkiä.

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

Löysin EN-1-tien, yhden São Tomén kolmesta “valtatiestä”. Liikenne oli rauhallista: pääosin keltaisia puskatakseja matkalla pääkaupunkiin tai saaren länsirannikon paikkakunnille. Huonossa kunnossa tie kyllä oli. Tie nousi ylös ja alas ja kulki upeassa sademetsässä. Papaijapuita, banaaneja ja kaikkea mahdollista tropiikin hedelmää roikkui ihan tiessä kiinni.

São Tomé ja Príncipellä on vain noin 200 000 asukasta, mutta hyvin tasaisesti he ovat tuntuneet levittäytyneen: mihin vain pysähtyikin, aina sademetsästä kuului ihmistoiminnan ääniä! Siellä miehet olivat metsätöissä, esimerkiksi banaanipensaita harventamassa tai kookospähkinöitä aukomassa. Monesti kehitysmaissa näkee naisten tekevän kaiken työn ja miesten vain tappavan aikaa kylän ainoan television ääressä. São Tomélla miehetkin osallistuvat työntekoon ja puuhastelevat viidakkoveitsineen metsässä. Naiset hoitavat kodin ja pesevät pyykkiä. Se tapahtuu pienten jokien rannoilla! Paikalliset lapset ovat kovin eläväisiä ja lähes kaikki huusivat haltioissaan ohi pyöräillessäni branco, branco, “valkoinen, valkoinen”.

Conden kylästä kääntyy tie Micolon rannalle.

Condesta Micoloon on pitkä alamäki.

Ensimmäisenä ohitin Santo Amaron kylän. Kylä oli sãotomélaisittain suurimmasta päästä. Seuraava kylä oli nimeltään Conde, niin ikään suurehko kylä. Täältä kääntyy hyväkuntoinen päällystetty tie alas merenrantaan, Micoloon. Tässä vaiheessa, muutaman kylän nähtyäni, olin tehnyt huomion, että tässä maassa rakennetaan puusta. Tavallisen kansan asumukset pääkaupungin ulkopuolella on lähes poikkeuksetta rakennettu paalujen varaan. Talon alapuolella voi sitten kuivattaa pyykkiä tai muuten vain oleskella kanojen ja koirien kanssa. Paalujen varaan rakentaminen taitaa olla vain hyvä asia, sillä maassa sataa paljon. Nyt ei tosin satanut, vaikka vähän toivoinkin. Tropiikissa pyöräily ei ole kevyimmästä päästä. Aurinko sentään ei paistanut.

Matkalla Micoloon näin metsikössä paritkin juhlat. Iloinen afrikkalaismusiikki raikasi täysillä ja ihmiset hytkyivät banaanipuiden alla hyvin onnellisen näköisinä. Siis jo puolenpäivän aikoihin. Perillä Micolossa minut piiritti hetkessä suuri lauma lapsia. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita valkoisesta vierailijasta, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Pian paikalle löntysti Guilherme, kolmikymppinen mies hassussa Mikki Hiiri -hatussaan. Hatussa oli isot mustat korvatkin. Myöhemmin näin kylän asukkaiden yllä Österreich-paidan, Tanskan Aarhusissa majaansa pitävän firman t-paidan sekä tietenkin Stockholm-paidan. Nytpä sitten tiedän, että Tukholma on perustettu vuonna 1252. Tämä taitaa olla sitä kehitysapua sitten.

Micolon kylän kalastusveneitä.

Guilhermen sukeltamia simpukankuoria. Taustalla paikallinen pikkupoika pitää huolta pyörästäni.

Guilhermekään ei osannut muuta kuin portugalia, mutta aikuisten kanssa on helpompi kommunikoida kaikilla mahdollisilla kielillä. Siispä lähdimme lapsilauman ympäröimänä rannalle. Lapset tahtoivat taluttaa pyörääni. Ranta oli kovin likainen, mutta rumuus siitä oli kaukana. Palmut kaunistavat rannan kuin rannan. Kävelimme Guilhermen kodin kautta, jonka takapihalla perheen naisväki oli istuskelemassa. Miehen siskon olisin ilmeisesti saanut mukaani Eurooppaan. Kyläläiset harjoittavat kalastusta, valtameren äärellä kun asuvat. Guilherme ei ollut kalastaja, vaan hän oli sukeltaja! Mies oli asetellut valtavia simpukankuoria kotitalonsa eteen kuin myyntiä varten. Minulle hän ei yrittänyt myydä, eikä se olisi tainnut olla luvallista yrittää viedäkään simpukoita pois maasta.

Vielä ennen polkaisuani pois kylästä, kysäisin tienvarren ravintolasta pelkän grillatun kalan hintaa. Hinta oli järjettömät sata dobraa (neljä euroa)! Pyöräilin lähirannalle, tyhjälle sellaiselle, syömään säilykemakkaroita ja leipää. Tämän aterian hinta oli parisen euroa.

Lounaspaikkani tyhjällä rannalla Micolon kylän tuntumassa.

Fernão Diasin pakkotyöleirin raunioita.

Maisemaa Fernão Diasin kylän länsipuolella.

Pyöräilin parin kilometrin matkan soratietä Fernão Diasin kylään, joka on entinen siirtomaa-aikainen pakkotyöleiri. Siirtomaaisännät kuljettivat tänne vuonna 1953 Batepássa tapahtuneen siirtomaavirkamiehen tapon vuoksi suuria määriä sãotomélaisia työläisiä. Osa paloi täällä elävältä, osa kidutettiin kuoliaaksi ahtaissa tiloissa. Kuolleet heitettiin laiturilta Atlanttiin. Nyt minä seisoin tällä samalla laiturilla. Paikallinen mies tuli kyselemään kellonaikaa ja kertomaan paikan historiaa. Portugaliksi tietenkin. Nykyisin Fernão Diasin leirin rakennukset ovat paikallisten perheiden koteina. Täälläkin oltiin juhlatunnelmissa, mutta en vielä tiennyt syytä.

Parin kilometrin päässä entiseltä pakkotyöleiriltä sijaitsee upouusi muistomerkki tuolle verilöylylle, jossa kuoli noin tuhat sãotomélaista. Bradtin matkaoppaani mukaan täältä piti päästä jotain tietä pitkin Praia dos Governadores -rannalle. Tie oli hurjassa kunnossa ja loppui vähän ennen rantaa. Etelään, Guadelupen kaupunkiinkin täältä piti päästä. No ei päässyt. Palasin takaisin Guilhermen luo Micoloon. Micoloon vaelsi suuria joukkoja nuoria muun muassa Fernão Diasista ja perillä Guilherme selitti, että pian kylässä olisi karnevaalit! Ennen sitä kävelimme kylän toiseen päähän. Ranta oli törkyinen ja kaiken lisäksi sinne oli hylätty ruostumaan veneiden hylkyjä. Guilherme nakkasi sekaan juomatölkkinsä. Minä päätin kuljettaa omani pääkaupunkiin, vaikka luultavasti se sielläkin päätyy lopulta jollekin rannalle. Praia Micolo eli Micolon ranta pitäisi olla hyvä kilpikonnaranta, mutta nyt konnia ei näkynyt. Rannalla oli vain aidattu häkki, jossa oli siisteissä riveissä kilpikonnien munia odottamassa kuoriutumista. Hiekan alla siis.

Kilpikonnanmunahautomo Micolon rannalla.

Micolon kylän raittia.

Palasimme kylän “keskusaukiolle”, kylän kaivon viereen, odottamaan karnevaalien alkamista. Kyseessä olisi Lobatan alueen karnevaali, joka kiertäisi kylästä toiseen. Mukana olisi myös alueen kuvernööri. Tytöt olivat pukeutuneet samanlaisiin mekkoihin, nuorimmat sinisiin ja vähän vanhemmat punaisiin. Guilherme halusi taas jonkun kylän tytön minulle mukaan Eurooppaan. Käytöksestä päätellen nämä tytöt olivat kyllä alaikäisiä. Osa kylän aikuisista miehistä oli pukeutunut karnevaalia varten naisiksi, osa kanniskeli banaaniterttua olallaan ja paperipussi päässään, jollakin oli yllään rääsyt ja kädessä puinen puukko. Yksi mies oli maalannut hiilellä mustan naamansa mustemmaksi.

Pian karnevaali pääsi alkamaan. Paikalle saapui kuorma-auto, jonka lavalla oli valtavat kaiuttimet ja ryhmä miehiä mukaan lukien televisioryhmä. Ehkä se kuvernöörikin siellä istuskeli. Kaiuttimista tuli niin sãotomélaista kuin angolalaistakin musiikkia. Kuorma-auton eteen muodostui ihmisrinki, jonka sisään eri-ikäiset tyttöryhmät menivät vuorollaan tanssimaan. Karnevaalikansa piti erityisesti kappaleesta, jonka alussa oli pätkä Leijonakuninkaan tunnarista. Muuten kappale oli iloista afrikkalaista musiikkia. Loppuhuipennuksena oli kymmenisen sekuntia konekiväärin ääntä. Sekös kansan vasta hullaantumaan sai! Kovin paljon en ringin sisään nähnyt, mutta sen näin, että täälläkin järjestyksenvalvoja käyttää keltaista huomioliiviä.

Karnevaali saapuu Micolon kylään.

Tytöt tanssivat ihmispaljouden ympäröimänä.

Olin ainoa valkoihoinen paikalla, mutta karnevaalin loppuvaiheilla valkoinen pariskuntakin ajoi paikalle vuokra-autollaan. Karnevaali lähti vähitellen lipumaan kohti seuraavaa kylää, Condea. Guilherme pyysi minua vielä viettämään iltaa ja karnevaalieväätkin olivat mielenkiintoiset, sillä miehen kaveri tuli paikalle mukanaan muovikassillinen limejä. Jouduin kieltäytymään illanvietosta, sillä minun piti ehtiä takaisin pääkaupunkiin ennen pimeää. Micolosta on 15 kilometrin polkaisu São Tomén kaupunkiin.

Takaisin São Tomén kaupungissa. Kuvan talossa kokoontuu maan hallitus.

Olin ennen pimeää pääkaupungissa. Paluumatka tuli vauhdikkaasti, ehkä se oli enemmän alamäkeä. Kaikkiaan poljin päivän aikana 47 kilometriä.

São Tomén kaupungissa kaikki on kauniisti rappiolla

16.2.2018

São Tomé ja Príncipen saarivaltion pääkaupunki kantaa nimeä São Tomé, kuinkas muutenkaan! Pyhää Tuomasta tarkoittavassa kaupungissa on noin 70 000 asukasta. Ylivoimaisesti maan suurin kaupunki siis. Kaupunki on portugalilaisten jo 1400-luvun lopulla perustama ja täynnä upeaa siirtomaa-arkkitehtuuria. Kaikki on kauniisti rappiolla, kuinkas muutenkaan!

Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen. Olin saanut nukuttua, vaikka ikkunan alla kulki yksi São Tomén kolmesta “valtatiestä”, etelään johtava EN-2. Söin aamupalaksi Euroopasta tuomiani ruokia ja Berliinin vesijohtovettä. Ei ollut heti tarvetta metsästää vesipulloa ja jotain syötävää. Alkoi sadella, mutta siihen olin henkisesti varautunut: São Tomélla sataa usein ja pääosin taitaa olla pilvistä.

São Tomén kaupunki on koostaan huolimatta täynnä kaaosta. Katujen ylitys ei aina ole helppoa.

Kaupungin keskustaa aamutuimaan.

São Tomé ja Príncipe otti vuoden 2018 alussa käyttöön upouudet setelit ja kolikot. Nyt viiden dobran (0,2 euroa) seteli on pienin. Aiemmin pienin seteli oli 5 000 dobraa.

Lähdin ulos vesisateeseen. Sade oli lämmintä ja siinä oli suorastaan ilo kävellä. Paikalliset eivät mielellään olleet sateessa, eivät Praça da Independêncialla eli “Itsenäisyyden aukiolla” päivystäneet rahanvaihtajatkaan. He houkuttelivat minua pois kadulta kastumasta. Rahanvaihtajiin olin tahtonutkin törmätä. Yleensä vaihtajat tosin löytävät sinut: keskustan jokaisessa kadunkulmassa päivystää mies, joka huikkaa valkoista ihoa nähtyään câmbio, rahanvaihto, ja samalla hieroo sormiaan yhteen. Rahanvaihto kadulla on täysin laillista ja sitä tapahtuu jopa maan keskuspankin edessä. São Tomé ja Príncipen rahayksikkö on dobra ja virallisen kurssin mukaan yksi euro on 24,5 dobraa, mutta käytännössä kaikkialla yhdellä eurolla saa 25 dobraa. Vaihdoin 120 euroa ja sain 3 000 dobraa. Jos olisin vaihtanut rahaa täällä pari kuukautta aiemmin, olisin tullut miljonääriksi: dobrasta poistettiin kolme nollaa vuoden 2018 alusta lukien ja samalla otettiin käyttöön uudet hienot setelit. Kävelin pois taskut täynnä upouusia satasen (neljä euroa) seteleitä! Toki vanhatkin dobrasetelit kelpaavat vuoden 2018 loppuun saakka, minkä vuoksi liikenteessä on edelleen vanhoja 100 000 dobran (neljä euroa) seteleitä. Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi paikallisissa automaateissa, joten São Tomé ja Príncipelle on tultava käteisen kanssa.

Kävelin Baía Ana Chavesin rantaan. Kaupunki on muodostunut tämän hevosenkengänmuotoisen lahden rannalle. Ranta on hieno, mutta ei siellä kukaan uimassa ollut. Paikoin se oli kaatopaikkana, paikoin siellä näytettiin käyvän tarpeillaan. Kyllä Atlantti huuhtoo jätökset! Rantabulevardin, reikäisen ja kuoppaisen sellaisen, varrella kohoaa kaupungin katolilainen katedraali ja sen vieressä vaaleanpunainen presidentinlinna. Linna on varmasti koko maan harvoja hyvässä maalissa olevia rakennuksia, sillä muutenhan maassa vallitseva äärimmäinen trooppinen kosteus varmasti tärvelee hetkessä julkisivun kuin julkisivun. Kehitysmaassa kun ollaan, ei presidentinlinnaa tietenkään saa valokuvata. Tämänhetkinen presidentti on 76-vuotias Evaristo Carvalho.

São Tomé ja Príncipen presidentinlinna, jota ei saa kuvata, sekä kaupungin katolilainen katedraali.

São Sebastiãon linnoitus toimii nykyisin maan kansallismuseona.

Linnoituksen sisäpihaa.

São Tomé ja Príncipeltä ei voi lähteä lähettämättä postikortteja, joita myydään sopivasti maan pääpostissa, niin ikään rantabulevardin varrella. Hieman presidentinlinnan takana. Postissa ei ollut tungosta, mutta remonttia siellä tehtiin. Kortteja oli iso valikoima, samoin olisi ollut postimerkkejä vuosien varrelta. Postimaksu Eurooppaan on 50 dobraa eli kaksi euroa. Kortit jopa tulivat vajaassa kuukaudessa Suomeen! Leima oli askarreltu osin ihan käsipelillä.

Kun jatkaa vaellusta rantaa pitkin, tulee ennen pitkää sataman porteille ja kohta 1500-luvulla rakennetulle São Sebastiãon linnoitukselle. Keltaisen jykevän rakennelman edessä seisoo kaksi portugalilaista löytöretkeilijää: São Tomén löytäjät Pêro Escobar ja João de Santarém. Patsaansa linnoituksen eteen on saanut myös tämän siirtomaan ensimmäinen johtaja 1400-luvun lopulta: João de Paiva. Linnoitus on toiminut maan itsenäistymisestä, vuodesta 1975 lähtien kansallismuseona, johon on 50 dobran (kaksi euroa) pääsymaksu. Lipunmyyjä yritti hyötyä kielitaidottomuudestani ottamalla koko satasen setelin ja levittelemällä käsiään portugaliksi. Portugalin kieli on kuitenkin helppoa ja ymmärsin hänen selityksistään, että minun tulisi lopuksi vielä pistäytyä toimistoon hakemaan vaihtorahaa. Lähtiessäni odottelin miestä ja sain ruinattua vaihtorahat pois. Toki rahakirstussa olisi ollut heti alkuaankin vaihtorahaa minulle. Pääsylipunkin sain vasta lähtiessäni ja siihen oli kirjattu summaksi 50 dobraa. Museo esittelee pääosin siirtomaahistoriaa (juuri muuta historiaahan maalla ei edes ole, koska saaret olivat ennen Portugalin kolonisaatiota asumattomia), mutta mukana on myös luontoa esittelevä osasto kilpikonnineen. Ei kuitenkaan aitoja eläviä konnia. Opastetekstit ovat vain portugaliksi, eikä museossa sisällä saa valokuvata. Linnoituksen muureilla saa ottaa mielin määrin kuvia.

Patsaita kansallismuseon pihamaalla.

Linnoituksen muurilla.

Siirtomaa-aika on päättynyt ja Portugalin vaakuna on kannettu takapihalle.

Harhailtuani kaupungilla, löysin paikallisen puhelinoperaattorin CST:n myyntipisteen. Se olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, niin moderni ja toimiva laitos kyseessä oli. Telian liittymä ei toimi São Tomé ja Príncipellä, joten ostin 180 dobralla (7,2 euroa) itselleni paikallisen sim-kortin ja 0,9 GB mobiilidataa. CST:n netti toimikin sitten kuin unelma ja lähes kaikkialla maassa. Joskus se toki vaati vähän herättelyä, etenkin aamuisin.

Sain maksettua hotellini iltapäivällä. Olin varannut hotelli Albergria Porcelanan neljäksi yöksi hintaan 98 euroa. Booking.comin mukaan hotelli veloittaisi lisäksi turistiveron (kolme euroa yöltä) ja kaupunkiveron (10 euroa!). Onneksi São Tomén kaupunki oli luopunut tästä järjettömän suuruisesta kaupunkiverostaan vuoden 2018 alussa, joten säästin hieman. Hotelli (kuten myös muut majapaikat tässä valtiossa) haluavat maksun ensisijaisesti euroina, mutta myös dobrilla maksaminen onnistuu. São Tomé ja Príncipe ei ole budjettimatkakohde, eikä pääkaupungissa ole hostellejakaan. Eräs syy korkeaan hintatasoon lienee se, että kaikki saarella myytävä on tuotu Portugalista. Jopa pullovesi.

Rantamaisemaa linnoitukselta etelään.

Keskikaupungin rakennuskantaa.

Täältä saisi oman raunion.

Halusin vuokrata polkupyörän seuraavaksi päiväksi. Hotellin englantia puhuva johtaja suositteli Turiart-nimistä matkatoimistoa, joka autojen lisäksi vuokraa myös polkupyöriä. Kävin toimistossa ja sovin tulevani seuraavana aamuna yhdeksältä paikan päälle noutamaan menopelini. Päivävuokran hinta oli 10 euroa. Auto olisi lähtenyt päiväksi hintaan 50 euroa.

Lähellä toimii myös italialaisen Claudio Corallon perustama suklaapaja, johon pääsee tutustumiskierroksille. Ihan niin paljon minua ei suklaa kiinnosta, että olisin mennyt. Myöhemmin toki ostin herran suklaata ja totesin erinomaiseksi. Sen sijaan löysin supermarketin. Kehitysmaiden supermarkettien tavoin myös täällä on paljon työvoimaa: reppu on annettava ensimmäiselle miehelle, joka antaa numerolapun. Repun saa lopuksi eri paikasta ja eri mieheltä, kuin mihin sen on jättänyt. Kaupasta ei pääse ulos myöskään kuittia näyttämättä, johon ovimies suttaa allekirjoituksensa. Sentään sitä, että vastaako kuitti muovikassin sisältöä, ei syynätty!

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.