Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

Senegal

Takaisin rannikolle halki eteläisen Senegalin

17.5.2014

Heräsin hieman ennen viittä aamulla ja lähdin kävellen kohti Tambacoundan puskataksiasemaa. Hotellin omistaja oli edellisenä iltana kertonut, että kaupungista olisi suora puskataksiyhteys Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin ja että puskataksiasemalle voisi kuulemma helposti kävelläkin: “ylität vain junaradan ja käännyt pankin nurkalta vasemmalle…”. Lähdin hieman viiden jälkeen, säkkipimeydessä, kävelemään rinkka selässä kohti asemaa, jonne selviydyin 20 minuutissa kysymättä apua tai käyttämättä mopotakseja. Mitkään katuvalot eivät olleet päällä tai niitä ei vain ollut. Kaupunki ei ollut vielä herännyt.

Sain eiliseen tapaan saman paikan sept-placesta eli takaa keskeltä. Liekö sitten sattumaa vai ihan normaali senegalilainen käytäntö, että toubab matkustaa takana keskellä. Sain vierustoveriksi eurooppalaisen rouvan. Tervehdimme. Matkan aikana hän paljastui espanjalaiseksi. Rouva ei osannut englantia ja ranskakin oli hieman hakusessa, mutta sen verran hän sai sanotuksi, ettei ollut turisti vaan töissä jossain Espanjan valtion hankkeessa. Muuten matkustajia oli Dakar-Tambacounda-välin tavoin kahdeksan, sillä nytkin mukana oli vauva.

IMG_0167 casamance4

Koldan kaupungin katunäkymää eteläisessä Senegalissa. Etualalla kaupunkitaksi.

Alkumatkasta ylitimme Gambiajoen, joka on jo täällä yläjuoksulla varsin leveä. Tie kulki eilistä matkaa paljon rehevämmissä maisemissa, paikoin suorastaan puskassa. Jos olisimme olleet itäisessä Afrikassa, tien yli olisi voinut varmaan juosta vaikka norsu tai seepra. Senegalissa niitä ei pahemmin ole enää, paitsi joitain yksilöitä Niokolo-Koban kansallispuistossa maan kaakkoisosassa. Sen verran stereotyyppistä afrikkalaismaisemaa pyöreine heinämajoineen matkan varrella kuitenkin oli, että monta kertaa lähes toivoin, että rengas puhkeaisi ja pääsisin ottamaan valokuvia. Tie kulki alkumatkasta myös alle 50 kilometrin päästä Guinean rajasta, mikä vähän pisti puistattamaan, vaikka maiden välinen raja olikin suljettu. Kyseessä oli kuitenkin kaikista maailman guineoista se Ebola-viruksen riivaama Guinea. Toki itse tautialueelle olisi ollut varmaan vähintään kahden päivän matka ja lisäksi epidemiakin oli vielä tässä vaiheessa toukokuuta menossa hyvää vauhtia ohi. Laitoin kuitenkin Suomeen terveisiä tekstiviestin muodossa, että nyt se teidän pelkäämänne Guinea on aika lähellä. Vélingaran kaupungin kohdalla alkoi sataa ja se kesti varsin pitkään. Matkustajat alkoivat huolestua katolle sidotuista tavaroistaan, mutta kuljettaja ei nähnyt tarpeelliseksi peitellä tavaroita. Pian sade loppuikin. Koldassa yksi matkustaja jäi pois, mutta täydennystä tuli melko pian: ilmeisesti gambialainen mies, koska hän ei osannut yhtään ranskaa.

IMG_0171 casamance2

Puskataksini matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin. Kuva otettu Koldassa, jossa pysähdyimme toviksi.

casamance3

Koldan postitoimisto.

Eteläisen Senegalin käsittävä Casamance on varsin erillään muusta Senegalista, sillä alueen ja pääkaupunki Dakarin väliin jää jopa itsenäinen valtio, englanninkielinen Gambia. Eteläpuolella alue rajautuu Guinea-Bissaun tasavaltaan. Näin ollen ainoa maayhteys on tulosuunnastamme, Tambacoundan suunnasta. Maantieteensä lisäksi alue eroaa myös kulttuuriltaan muusta Senegalista, sillä alueen väestöstä valtaosa kuulu diola-kansaan, jotka ovat pieni vähemmistö muuten wolof-valtaisessa Senegalissa. Muun muassa näistä seikoista johtuen Casamancessa on ollut 1980-luvulta lähtien separatistista liikehdintää, jolla on tähdätty autonomiaan tai jopa täyteen itsenäisyyteen. Alueelle matkustamista ei aina suositella, sillä aseistetut Casamancen demokraattisten voimien liikkeen (MFDC) separatistit taistelevat toisinaan Senegalin armeijan joukkojen kanssa. Separatistien ja muiden bandiittien tiedetään tehneen (väkivaltaisiakin) iskuja alueella liikkuviin busseihin ja autoihin. Iskujen seurauksena matkustajat pääsevät usein omaisuudestaan. Tällä hetkellä on kuitenkin menossa rauhallisempi jakso ja MFDC:n johtaja julisti jopa yksipuolisen tulitauon 1. toukokuuta 2014 neuvoteltuaan konfliktista salaisesti Senegalin johdon kanssa Vatikaanissa. Lähteet: [1] & [2]

Koldan jälkeen tiellä, vuoron perään molemmilla kaistoilla, alkoi olla puunrungoista, autonrenkaista ja muusta romusta tehtyjä esteitä, kuin tiesulkuja. Ne toimivat tietenkin myös hidasteina, sillä niitä on väisteltävä mutkitellen. Mieleeni tuli kuitenkin, että mahtavatko puunrungot olla tiellä konfliktin takia. Noin 50 kilometriä ennen Bignonan kaupunkia oli Senegalin armeijan tarkastuspiste, jossa kaikkien matkustajien täytyi jalkautua ja kävellä 50 metrin matka. Myös passia täytyi näyttää epäluuloisen oloisille sotilaille. Varmaan kuumottavaa seisoskella valtatiellä, kun koskaan ei tiedä, onko aseistettuja kapinallisia tulossa jostain puskasta tai autosta.

casamance1

Casamancen maaseutua Koldan kaupungin jälkeen. Kuva otettu liikkuvan puskataksin ikkunasta.

Muutamia kilometrejä ennen saapumistamme Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin, tie kulki kauniin mangrovealueen läpi. Tie kulki melkein veden tasolla, eikä vielä ollut edes sadekausi! Alun perin tarkoituksenani oli jäädä Ziguinchoriin yöksi, mutta koska valoisaa riitti vielä pitkään, päätinkin ottaa seuraavan puskataksi Cap Skirringin rantakylään, joka ei nimestään huolimatta ole mikään hiihtokohde. Tiesin, että lähistöllä olisi myös muita vähemmän turistisoituneita kyliä, mutta halusin nähdä Länsi-Afrikan yhdeksi parhaimmista kuvaillun rannan. Lisäksi näin kesäaikaan turisteja ei olisi, joten saisin koko paikan todennäköisesti itselleni. Puskataksimatka Ziguinchorista Cap Skirringiin halki upeiden mangrovepöpelikköjen kesti vain noin tunnin ja nyt sain istua tilavasti auton keskiosassa ikkunan vieressä! Koko matkan yksi matkustajista piti yllä äänekästä, jopa kiukkuista, keskustelua. Aiheita tuntui olevan kaksi: presidentti Macky Sall ja viisumiuudistus. Puhetta en tietenkään ymmärtänyt, sillä se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä, mutta numerot ymmärsin. Ne ovat mielenkiintoisesti (kaikissa?) Senegalissa puhuttavissa kielissä ranskaksi. Autossa tiedettiin Senegalin viisumin maksavan 50 euroa.

cap skirring1

Ensimmäistä kertaa Cap Skirringin rannalla.

Perillä Cap Skirringissä päätin mennä kyselemään vapaata huonetta Hotel Kaloa les Palétuviersista, sillä se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta uima-altaineen, ilmastointeineen ja hintaan kuuluvine aamupaloineen. Lonely Planet kertoi hotellin sijaitsevan kylän keskustassa mangroverämeen ääressä! Kuitenkin hinta olisi suunnilleen sama kuin muissa budjettimajapaikoissa, jotka suureksi osaksi sijaitsivat merenrannalla. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti tervetulleeksi ja oli innoissaan, kun sai harjoittaa englannintaitoaan kanssani. Tilaa oli, joten maksoin kahdesta yöstä Kaloa les Palétuviersissa yhteensä 30 000 frangia eli 45 euroa.

Eiliset ajatukset maaperästä osoittautuivat todeksi, sillä olin kauttaaltani punertavan hiekkapölyn peitossa eikä kaikki lähtenyt suihkussakaan. Matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä pölisevillä tietyömailla. Kävin suihkun lisäksi myös uima-altaassa kun sellainenkin ylellisyys oli kerran eteen sattunut.

cap skirring2

Huoneeni Hotel Kaloa les Palétuviersissa. Pöytä on selvästi siivottu kuvan ottamista varten.

cap skirring3

Ja sama huone toisesta suunnasta: oikeasti olinkin vain Kreetalla.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, jollaisen löytymisen luulisi olevan Cap Skirringin tapaisessa turistikylässä helppoa. Hotellilla palloillut, englantia taitanut rastapää kysyi, josko haluaisin syödä mereneläviä. En tällä kertaa! Siitä huolimatta hän vei minut rantaan Full Time -nimiseen ravintolaan, jossa sai ainoastaan mereneläviä. Ruokalistan hinnat olivat pilvissä, Suomen hinnoissa, elleivät jopa aavistuksen Norjan hinnoissakin. Näin kuulemma on tehtävä, kun on off-sesonki. En sanonut, että yleensä off-sesonkina hintoja lasketaan, että edes joku tulisi. Senegalilaisen järjenjuoksun käsittämättömyyksiä! Lähdin pois ja hotellin huuhaapoika seurasi. Kuulemma Cap Skirringissä on lentokenttä, jonne Euroopasta saapuvat charter-matkaajat saapuvat suoraan kulkematta Dakarin kautta. Kylässä vierailee talviaikana pääasiassa ranskalaisia ja belgialaisia. Näin kesällä kylässä on vain kourallinen valkoihoisia turisteja. Olin nähnyt kylään saavuttuani kolmen hengen ranskalaisseurueen. Seuraavaan ravintolaan marssin oma-aloitteisesti, mutta huuhaapoika tuli hätiin ja kertoi minulle, ettei paikasta saisi kuin hampurilaisia. Päätin vielä katsastaa kolmannen ravintolan ruokalistan, kunnes sain hätistettyä rastapään matkoihinsa. Sen jälkeen menin pikaruokaravintolaan ja tilasin ison hampurilaisen tuhannella frangilla (noin. 1,5 euroa). Yleensä “pikaruoka” on jopa parempaa kuin ravintolaruoka, niin tässäkin tapauksessa. Juomat täytyi hakea itse vastapäisestä kaupasta. Majoitus ei ole mitenkään halpaa tässä maassa, mutta onneksi sentään syöminen on!

cap skirring4

Cap Skirringin katunäkymää iltahämyssä. Lisää kuvia seuraavassa kertomuksessa.

Ravintolasta lähdettyäni, istahdin hetkiseksi retkiä tarjoavan miehen puheille. Hän oli jo kohtuullisessa humalassa, mutta esitteli silti retkiään innokkaasti. Tai ehkä juuri siksi. Opastusta olisi saanut ranskaksi ja espanjaksi. Mieluusti olisin halunnut englantia taitavan oppaan, joten kieltäydyin tarjouksista. Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n jälkeen toimiva ilmastointi!

Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!

16.5.2014

Jokainen senegalilainen, jolle kerroin aikovani ehkä käydä Tambacoundan kaupungissa maan itäosassa, naureskeli ajatukselle. Kaupungissa ei olisi kuulemma yhtään mitään nähtävää ja lisäksi siellä olisi liian kuuma. Sääennusteidenkin mukaan lämpötila näytti kohoavan päivästä toiseen sinne 40 asteen paremmalle puolelle. Siinähän on jo kaksi hyvää syytä vierailla!

Olin jo aamulla kuuden aikoihin jälleen Dakarin Gare routière Pompiersin puskataksiasemalla. Tällä kertaa maksoin puskataksimatkasta suunnilleen sen verran, mitä senegalilaisetkin. Rahastaja ei varmaankaan ollut huijaustuulella. Ostin asemalta pari banaania ja vesipullon, sillä matkasta tulisi pitkä ja kuuma. Jouduin seitsemänpaikkaisessa sept-placessa takaosaan keskelle eli kaikkein huonoimmalle paikalle. Paikat ainakin periaatteessa jaetaan siten, että ensimmäisenä saapunut pääsee etupenkille, seuraavat auton keskiosaan ja viimeiset kolme matkustajaa joutuvat perälle. Oikealla puolella istui vanha rouva, jolla oli apteekin muovipussi käsilaukkunaan. Vasemmalla puolella istui äiti vauvansa kanssa eli oikeastaan sept-placessa olikin kahdeksan matkustajaa. Edessäni, auton keskiosassa istui vanhempi herra sekä kaikesta päätellen ulkomailla asuva senegalilainen pariskunta, joka pyrki näyttämään vaurauttaan muun muassa pukeutumisellaan ja kaikenlaisella elektroniikalla. Pari puhui keskenään ranskaa, vähän kuin se olisi ollut heidän jonkinlainen salakieli. Mies näppäili kuulokkeet päässään pitkin matkaa Iphoneaan ja Facebookia. Ilmeisesti Senegalin maaseudultakin sitten jonkinlainen 2G löytyy, sillä puskataksissa ei nyt ainakaan ollut wlania!

20140516_003

Puskataksissa on tiivis tunnelma. Etupenkkiläiset käyttävät turvavyötä!

Pysähdyimme vain kerran Kaolackin laitamilla sijaitsevalla huoltoasemalla jaloittelemassa. Toisen kerran pysähdyimme Koumpentoumin kaupungin lähistöllä, kun vierustoverini jäi siellä pois. Nyt minulla oli huimasti tilaa, mutta iloa ei riittänyt pitkään, kun kuljettaja poimi tien varresta pojan, joka oli myös matkalla Tambacoundaan. Jos Saint-Louisista Dakariin johtanut tie oli ollut huippukunnossa, ei samaa voinut sanoa Tambacoundaan johtavasta tiestä, joka on monin paikoin ajokelvottomassa tilassa. Tiessä on valtavia kuoppia, joiden vuoksi ainoastaan rekat ajavat mutkitellen mateluvauhtia varsinaisella tiellä. Muiden ei tarvitse hajottaa autoaan ajamalla tiellä, vaan tien varteen hiekalle on syntynyt uusi tie. Toisinaan on kyllä palattava varsinaiselle tiellekin, kun joku on tulossa vastaan tai eteen sattuu asumuksia. Tai sitten kuljettaja kiertää esteet ajamalla “uudenkin tien” ulkopuolella. Välillä ajoimme vuohia väistellen kirjaimellisesti puskassa.

20140516_005

Kännykällä puskataksin ikkunasta otettu kuva. Kuvauspaikka on Koumpentoumin ja Tambacoundan välillä.

20140516_008

Lisää puskaa Koumpentoumin ja Tambacoundan väliltä.

Lämpötila nousi matkan aikana ja perillä syvällä sisämaassa sijaitsevassa Tambacoundassa se oli yli 40 astetta. Tambacounda, tai lyhyemmin Tamba, on noin 80 000 asukkaan risteyskaupunki. Kaupungin kautta kulkee liikenne niin Dakariin, Malin rajalle Kidiraan kuin esimerkiksi Senegalin kaakkoiskolkkaan Kédougouhunkin. Kaupungin kautta kulkee myös rautatie Dakarista Malin Bamakoon, jonka vartta valtatie Dakarista seurailee pitkiä matkoja. Junia ei taida tällä hetkellä radalla kulkea. Jos Saint-Louis oli siirtomaa-arkkitehtuurin helmi ja Dakar muuten vain miljoonakaupunki korkeine rakennuksineen, niin Tambacounda olikin nyt oikeastaan ensimmäinen oikea afrikkalaiskaupunki hiekkaisine katuineen ja röttelötaloineen. Toki täälläkin on ruutukaava ranskalaisten perintönä.

IMG_0156 tambacounda5

Tambacoundan katunäkymää iltapäivän kuumuudessa.

Tambacoundan puskataksiasemalta otin taksin Bloc Gadec -nimiseen hotelliin. Minulla ei ollut mitään käsitystä moisen majapaikan sijainnista, mutta niin vain sain hinnan tingityksi 500 frangiin. Samaan taksiin tuli myös ulkomailla asuvan pariskunnan mies kolmen matkalaukkunsa kanssa. Mahtoiko pari ollakaan oikeasti pari, koska nainen ei samaan taksiin tullut. Perillä Bloc Gadecissa sain siistin huoneen 9000 frangilla eli noin 14 eurolla. Muutaman tonnin lisähinnalla olisi saanut ilmastoinninkin, mikä tietenkin olisi voinut olla hyvä vaihtoehto näissä lämpötiloissa, mutta kattotuuletin sai nyt ajaa saman asian.

IMG_0165 tambacounda2

Hotelli Bloc Gadec.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, mutta en sellaista löytänyt. Ostin sitten mangon kadunkulmasta, sillä ne olivat nyt parhaimmillaan. Myyjäpariskunta kyseli, mistä tulen:

– Suomesta? Mitä kieltä siellä puhutaan?
– Suomea (ranskaksi “finnois”, mikä lausutaan ‘finua’).
– Kiinaa? (ranskaksi “chinois”, lausutaan ‘shinua’).
– Suomea (ffffinnois).
– Kiinaa? (chinois).
– No ei, kun suomea.

Söin mangon ja lähdin uudelleen ravintolajahtiin. Kysäisin hotellin vastaanottovirkailijaltakin, joka viittoi jonnekin suuntaan. Ennen ravintolan löytymistä eräässä kadunkulmassa istuskeleva vanha herra tervehti minua ja viittoi luokseen. Vaihdoimme pari sanaa, jonka jälkeen hän pyysi rahaa. Kerroin tälle, että hän saisi lantin, jos kertoisi olisiko tässä lähellä ravintolaa. En saanut vastausta, joten hänkin jäi vaille lanttia. Aivan nurkalta löytyi sitten yksi ravintola, josta sain annoksen kalaa ja riisiä ja Coca-Colan tuhannella frangilla (1,5 euroa). Annos tuli välittömästi, sillä ruoka oli jo valmista. Harmittaa, kun en ottanut annoksesta kuvaa, mutta niin luotaantyöntävän näköinen se oli, että vetäisi mahan täysin sekaisin välittömästi. Olihan ruokaa ensinnäkin säilytetty huoneenlämmössä, joka oli noin 40 astetta, ties kuinka kauan. Mutta olin väärässä, ei mitään ongelmia!

tambacounda4

Tämän kadun varresta löytyi ravintola.

IMG_0160 tambacounda3

Katunäkymää.

Ruoan jälkeen kävelin päämäärättömästi Tambacoundan kaduilla. Maaperä ja sitä myöten kaupungin kadut punertavat eli luultavasti huomisen puskataksimatkan jälkeen olisin kauttaaltani punaisen hiekkapölyn peitossa. Poikkesin kaupassa ostamassa juomaa ja aamupalaa aamuksi. Mauritanian peruina söin aamupalaksi yleensä kaupoista saatavia tuontikeksejä, -torttuja ja -munkkeja ynnä muuta vastaavia. Senegalissa tällaiset herkut on valmistettu yleensä Turkissa ja hinnat lähtevät 100 frangista (noin 0,15 euroa). Lähes ilmaista siis. Kaduilta olisi tietenkin saanut myös terveellisemmän vaihtoehdon eli mangoja ja muita tuoreita hedelmiä. Ranskalaiset juurruttivat siirtomaavaltansa aikana maahan mauttoman ja kuivan patonginkin, mutta moista en ainakaan aamuisin olisi jaksanut järsiä. Kauppareissu venähti hieman, kun kauppias oli kiinnostunut valkonaamaturistista.

Juurikin valkoisen olemukseni ansiosta olin koko ajan huomion keskipiste ja toubab-huutoja (lausutaan tubab) kuuli missä liikuinkin. Erityisen innokkaita huutelijoita olivat lapset, mutta kyllä aikuisetkin sitä harrastavat. Vaikkei toubabilla mitään negatiivista kaikua vielä olekaan, niin on se pidemmän päälle rasittavaa. En minäkään Suomessa liikkuessani huutele vastaantuleville, että “katoppas, siinähän menee musta!”. Usein kuitenkin vastasin iloisesti, bonjour!

Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä ostamassa 250 frangin kolikolla kolme mangoa. Hintaa yhdelle mangolle tuli näin ollen noin kymmenen senttiä. Mangot käsissäni palasin hotellilleni noin kilometrin päästä. Lapset pelasivat jalkapalloa hiekkaisilla kaduilla, koska oli jo hieman “viileämpää”:

– Toubab, toubab!
– Moi vaan!
– Toubab! Anna rahaa!
– En.
– Toubab, toubab! Anna nuo mangot minulle!
– No en.

tambacounda1

Pitkäaikaispysäköinti.

Kauan odotettu Dakar

14.-15.5.2014

Olin jo puoli seitsemän maissa aamulla Saint-Louisin puskataksiasemalla. Keskustasaarelta sinne minut kuljettanut taksikuski kertoi eri vaihtoehdot, millä pääsisin Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Minibussi eli wolofin kielellä ndiaga ndiaye olisi halvin vaihtoehto. Seitsemän matkustajaa ottava vanha ranskalainen farmariauto (usein Peugeot 505), sept-place, maksaisi parisen tonnia enemmän. Länsimaalaisittain hinnassa ei ole siis juuri mitään eroa, mutta kun tässä osassa maailmaa oleskelee aikansa, huomaa että tuhannella frangillakin (noin 1,5 euroa) saa jo vaikka mitä. Siispä minibussiin!

Oikeastaan minibussi on kaikkea muuta kuin mini. Se on vanha valkoinen Mercedes-Benz 508:n raato. Matkustustilat on tehty riisuttuun takaosaan, jonne on saatu järjestettyä mahdollisimman monta penkkiriviä. Kussakin rivissä, molemminpuolin autoa on päällystetyt istuimet, kuten meikäläisissä linja-autoissa. Senegalin minibusseissa lisäksi keskikäytävä on valjastettu matkustajien käyttöön: käytävä on täynnä selkänojattomia penkkejä, jotka saa nostettua ylös liikkumisen helpottamiseksi. Minibussi lähtee matkaan vasta, kun se on täynnä. Ja matkustajia mukaan mahtuu ainakin 40. Kyydistä poisjääminen tapahtuu hakkaamalla kolikkoa seinään. Tosin asian voi kertoa myös auton perässä oleskelevalle tai usein ulkopuolella roikkuvalle pojalle. Hän myös hoitaa rahastuksen ja pois jäädessä noutaa matkalaukun auton katolta.

Saint-Louisin ja maan pääkaupungin Dakarin välillä liikutaan vilkkaasti. Tämä ajatus mielessäni päädyin valitsemaan ndiaga ndiayen, vaikka olinkin auton ensimmäinen matkustaja. Olin myöhästynyt ilmeisesti pari minuuttia, sillä samoihin aikoihin asemalta lähti vastaava minibussi. Kyselin, onko se menossa Dakariin, mutta kukaan ei vastannut. Ei kuljettaja, matkustajat, eivätkä oman minibussinikaan matkustajien haalijat. Samapa tuo, tuskinpa bussillani kauan kestää täyttyä. Ja mikäs tässä olisi uskonnollista paasausta auton kaiuttimista kuunnellessa. Matkustajia ilmestyi tipoittain. Minä istuin päättäväisesti sisällä bussissa ja odotin. Välillä ostin ikkunan kautta banaanin tai jotain muuta. Tunnit kuluivat ja kahvinmyyjätkin lopettivat myyntinsä tältä aamulta. Olisin voinut vaihtaa sept-placeen, mutta toisaalta en halunnut luovuttaa. Vaihtoa toiseen välineeseen kävivät kokeilemassa useat kanssaodottajani, mutta jokainen palasi aina käsiään levitellen takaisin. Aina välillä matkustajia tuli paljon kerralla. Vaihtomatkustajia? Autosta oli hyvä tarkkailla puskataksiaseman elämää ja hämmästellä, mitä kaikkea suoraan autoon olisikaan myyty. En esimerkiksi ostanut ruo’oista punottua isoa mattoa, vaikka sellaistakin kaupiteltiin.

Kello viiden alkaessa lähestyä, matkustajia oli jo lähestulkoon riittävästi. Olin saanut viereeni värikkäästi pukeutuneen rouvan, maman, lapsineen. Taakseni oli istahtanut jo hieman aikaisemmin toinen mama. Hän huusi kurkku suorana kaikkien kanssa. Äänensävystä päätellen asiat olivat katastrofaalisen huonosti, mutta temperamenttiset etelän asukit tuntien, huuto saattoi olla ihan vain normaalia keskustelua säästä. Yhtäkkiä auto oli täynnä, mutta vielä ennen lähtöä humalainen saarnamies saapui siunaamaan meidän matkamme. Osa rukoili mukana, osaa kiinnosti enemmän matkapuhelimen soittoäänien kuunteleminen samaan aikaan. Yksi stereotyyppiseksi afroamerikkalaiseksi pukeutunut nuorukainen kuunteli puhelimestaan Justin Bieberiä kovaan ääneen. Saarnamies keräsi Koraanin siteerauksen päätteeksi kolehdin ja yllättävän moni antoikin miehelle kaljarahaa. Olin minibussin ainoa valkoinen, toubab, minkä mies tietenkin huomasi ja alkoi jutella minulle omalla afrikkalaisella kielellään. Katseet kääntyivät minuun, joten löin saarnamiehelle luun kurkkuun vastaamalla yllättäen suomeksi. Kehotin miestä juomaan välillä vähän vettäkin ja samalla otin hörpyn käsissäni olleesta vesipullosta. Mies luovutti ja poistui tovin päästä. Pian mekin lähdimme matkaan kohti Dakaria.

Jo alkumatkasta ihmisiä jäi pois kyydistä. Aina minibussin tai minkä tahansa julkisen kulkuneuvon pysähtyessä, tienvarressa istuskelevat naiset säntäävät ikkunoihin leipomuksineen, pähkinöineen, vesipusseineen ja tuoreine hedelmineen. Välillä kauppa käy, välillä kukaan ei osta mitään. Vastaavaan ei törmää esimerkiksi pohjoisessa naapurimaassa Mauritaniassa. Eikä siellä törmää juuri apinanleipäpuihinkaan, joiden määrä lisääntyi koko ajan mitä etelämmäksi minibussimme ehti. Aurinko laski ja tuli pimeää. Pimeässä matkustamista ei suositella kehitysmaissa, sillä autojen ja teiden kunto on huono. Onnettomuusriski kasvaa huomattavasti. Noin kuuden tunnin jälkeen aloimme saapua Dakariin. Katuvaloja ei ole, joten autojen valot sekä liiketiloista tulevat valot ovat ainoa valonpilkahdus tämän miljoonakaupungin laitamilla. Tosin eipä tilanne juurikaan toinen ole ydinkeskustassakaan, pimeitä katuja riittää. Perillä yhdellä Dakarin puskataksiasemoista, Gare routière Pompiersilla, meitä matkustajia oli enää vain minä ja yksi toinen mies. Saint-Louisin saarnamiehen puheet ja rukoukset auttoivat ja pääsin elävänä Dakariin!

20140515_007

En ottanut ainuttakaan kuvaa matkustuspäivänä 14.5., joten laitan tähän väliin kuvan pankkiautomaatista saamistani kymppitonnin seteleistä ja niiden peräkkäisistä sarjanumeroista.

Gare routière Pompiersilla oli kymmenen aikoihin illalla vain vähän kaupunkitakseja. Myöskään puskatakseja ei ollut kovinkaan paljon lähdössä, mutta ainakin Gambiaan olisi päässyt. Ilmeisesti matkan Gare routière Pompiersilta keskustaan pitäisi maksaa vähintään 2000 frangia, mutta tätä en vielä tässä vaiheessa tiennyt. Aseman kaksi, eri paikoissa odottavaa, taksikuskia pyysivät 3000 frangia matkasta keskustaan, mutta minä halusin maksaa vain tonnin. Toinen kuskeista lopulta suostui tarjoukseeni. Siispä tonnilla Chez Nizar -nimiseen hotelliin Avenue Pompidou -kadulle, aivan ydinkeskustaan. Kuljettaja sanoi tietävänsä paikan, mutta aluksi vei läheiseen hienostohotelliin. Sen jälkeen kysyimme ystävällisiltä poliiseilta tietä. Yksi poliiseista osasi jopa englantia. Kuljettajani ei kaikesta päätellen osannut lukea, eikä ymmärtänyt kartastanikaan mitään. Siihen Chez Nizar oli kuitenkin merkitty. Löysimme viimein oikean paikan ja kuljettaja pysäytti auton kadun toiselle puolelle. Tässä vaiheessa kello oli jo melkein 23 ja roskasakki oli kömpinyt koloistaan kaduille. Dakarissa ei kannata liikkua pimeällä, eikä ainakaan yksin. Näköjään myöskään taksin etupenkillä ei ole turvassa, sillä vielä istuessani autossa, ikkunaan tuli pari miestä. Toivottivat tervetulleeksi ja kättelimme. Tämän jälkeen toinen miehistä oli saanut huomaamattaan jonkinlaisen rievun ujutettua sylissäni olevan reppuni päälle. Rosvon käsi oli jo avaamassa vetoketjua, kunnes minä ja kuljettaja samaan aikaan äkkäsimme asian. Kyseisen vetoketjun takana ei toki olisi ollut käsidesipulloa arvokkaampaa esineistöä, mutta tulipahan todistettua, että väitteet Dakarin katurikollisuudesta pitävät paikkansa. Kuljettaja nosti sähkökäyttöiset ikkunat kiinni ja kurvasi kadun toiselle puolelle. Sinne oli saapunut Chez Nizarin yövahti vastaanottamaan minua. Maksoin taksin ja annoin vähän ylimääräistäkin.

Dakar on kallis kaupunki yöpyä. Kalleudesta huolimatta halusin nyt vähän luksusta, minkä vuoksi otin huoneen omalla vessalla ja suihkulla. Ilmastointilaitekin löytyi, mutta se ei lähtenyt käyntiin, sillä kaukosäätimen paristot oli varastettu, eivätkä omanikaan auttaneet asiaa. Toisaalta eipä laitetta olisi tarvinnutkaan. Dakarin lämpötilat kun eivät ole mitään Saharaan verrattuna! Huone yhdeksi yöksi maksoi 17 000 frangia eli noin 25 euroa. Sain tonnin alennusta pyytämättäni. Huone ilman suihkua ja vessaa olisi maksanut vain kymppitonnin eli noin 15 euroa. Tätä huonetta yövahti kuvaili ghetoksi. En halunnut palata Dakarin öisille kaduille, joten iltapalaksi söin Suomesta tuodun pussikeiton. Vesikin oli jo valmiiksi lämmennyt päivän aikana!

Nukuin myöhään ja herättyäni lähdin etsimään aamupalaa. Porttikongissa päivysti kaksi hotellin työntekijää, mutta sitä en tiennyt, että heidän toimistonsa onkin tällainen pelkistetympi versio eli pelkkä pöytä ja tuoli lähes kadulla. Toinen työntekijöistä huuteli minulle jotain, mutta eilisen tapahtuman vuoksi epäilin kaikkia kriminaaleiksi tai muuten vain huijareiksi, joten en huomioinut heitä mitenkään. Vasta toisen henkilöistä kerrottua huoneeni numeron, ymmärsin miesten olevan oikealla asialla. Maksoin huoneeni ja vitsailimme heidän konttoristaan. Kerroin lähteväni aamupalalle, mutta sellaista saisi kuulemma myös hotellin katolta! Toinen “vastaanottovirkailijoista” huusi katutasolta neljännessä kerroksessa sijaitsevaan “ravintolaan”. Siellä oli kuin olikin pitkä pöytä ja muovituoleja sen ympärillä. Lisäksi katolla oli pienehkö koppi, jossa kaksi naista valmistivat minulle aamupalan. Tuhannella frangilla sain pari patonkia ja pienen pannullisen kahvia. Verensokeritasot nousivat ja olin hyvin innoissani ollessani vihdoin Dakarissa. Kauan tänne pääsyä olinkin odottanut, en tosin tiedä syytä sille! Johtuisiko yksinkertaisesti vain kaupungin nimestä…

IMG_0127 dkr2

Dakarin rantaviivaa presidentinlinnan takaa.

IMG_0126 dkr1

Pidä Dakar siistinä! Tämä kyltti on Route de la Corniche Est -kadun varrella, merenrannan tuntumassa.

Suomessa varmasti ensisijaisesti Dakar-rallista (joka nykyään ajetaan Etelä-Amerikassa) tunnettu Dakar on Senegalin pääkaupunki, tärkeä liike-elämän keskus ja satamakaupunki. Reilulla kahdella miljoonalla asukkaallaan kaupunki menee heittämällä ohi esimerkiksi Mauritanian Nouakchottin. Afrikan suurimpia kaupunkeja! Myös rakennuskanta on täysin toisenlainen, täällä on korkeitakin rakennuksia. Dakar sijaitsee Cap-Vertin niemimaalla, aivan sen kärjessä. Näin ollen kaupunki on koko Afrikan mantereen läntisin paikka.

IMG_0153 dkr5

Place de l’Independance.

dkr3

Katunäkymää Place de l’Independancelta etelään. Joillain on täälläkin rahaa hienoista kartanoista ja autoista päätellen.

Aamupalan jälkeen lähdin kaupungille. Jo lyhyen kävelyn aikana tein huomion, että Dakarin keskustahan näyttää ihan joltain eteläeurooppalaiselta kaupungilta. Ohitin Place de l’Independancen eli Itsenäisyyden aukion ja lähdin kohti rantaa. Alue, missä kuljeskelin tunnin verran, oli suurlähetystöjen ja varakkaampien ihmisten aluetta. Vastaantulevien valkoihoisten määrä tuplautui. Löysin katolisen Notre Dame des Victoires -katedraalin ja samoin presidentti Macky Sallin palatsi osui reitilleni. Toisin kuin useita muita valtion rakennuksia, niin presidentinlinnaa saa kuvata ilman, että joutuu kuulusteluun ja kamera takavarikoidaan. Jonkin ajan kuluttua tielleni osui länsimaalaistyyppinen pikaruokaravintola. Hinnat olivat senegalilaisittain pilvissä, minkä huomasi jo siitäkin, että asiakaskunta koostui pääasiassa eurooppalaisista ja arabeista. Sain kunnon hampurilaisen, minkä jälkeen kaupungin tutkimista oli hyvä jatkaa.

IMG_0133 dkr7

Katolinen Cathédrale Notre Dame des Victoires.

dkr4

Senegalin presidentinlinna.

Valkoihoinen, toubab, pistää ikävästi silmään kaupungin katukuvassa, minkä vuoksi miltei koko ajan joku nuorimies on kyselemässä, “auttamassa” ja “opastamassa”. Lähes jokainen tuntuu olevan artist. Kun heitä ei noteeraa, ei kuulemma pidä senegalilaisista, on rasisti ja ties mitä. Kun heille antaa siimaa eli alkaa jutella, heistä ei pääse eroon. Kerran aivan mielenkiinnosta lähdin yhden englantia taitavan fulben matkaan. Hän ja useat muut pitivät lähistöllä sijaitsevaa kahdessa kerroksessa olevaa isoa “tekstiilitehdasta”. Kaikki oli kuulemma paikan päällä valmistettua, jopa Made in India -tekstillä varustetut t-paidat! En ollut erityisen kiinnostunut perinteisistä senegalilaisista vaatteista, sillä niille ei vain yksinkertaisesti ole käyttöä Suomessa. Tein kuulemma suuren virheen, kun en ostanutkaan batiikkivärjättyjä vaatteita kaikille perheenjäsenille tuliaisiksi. T-paitojen painatusjälki sen sijaan oli huonoa: paidoissa oli painatuksesta aiheutuneita tahroja ja kirjoitusvirheitä. En minä halua paitaa, jossa lukee SENFGAL! Olkootkin “taidetta”! Pakko olisi silti ollut vain tukea tätä fulbeyhteisöä, sillä ajat ovat huonot, eikä näin kesällä ole turistejakaan! Tosin samaan aikaan näin “tehtaassa” ainakin neljä muuta turistia. Ostinkin sitten itselleni yhden t-paidan, ainoan, jossa ei ollut ylimääräistä sotkua. Myyjä otti vielä senegalilaisen puhelinnumeroni ylös, sillä palaisin kaupunkiin parin viikon kuluttua. Tällöin hän yrittäisi myydä minulle lisää. Emme eronneet hyvinä ystävinä, sillä en ollut varmaan ostanut riittävästi, eivätkä hänen ystävänsä hintavat opastuspalvelutkaan kiinnostaneet minua. Kerroin haluavani tutkia Senegalia oman mieleni mukaan ja muuttaa suunnitelmia yllättäen.

Vaatekaupoilta lähdettyäni eksyin. Luulin palaavani samoja jälkiä takaisin, mutta ei suunnistaminen (ilman karttaa) niin yksinkertaista olekaan tässä kaupungissa. Tunnin verran ympäriinsä harhailtuani, löysin takaisin hotellilleni. Harhailun avulla sain lisää käsitystä kaupungin keskusta-alueesta ja jonkin verran myös valokuvia.

dkr6

Dakarin keskustan katuja.

Suurin uhraus tämän Länsi-Afrikan matkani vuoksi, oli Minskissä pelattujen jääkiekon maailmanmestaruuskilpailujen väliin jääminen. Kuuden aikoihin illalla hain hotellin alakerran Ali Babasta rullakebabin ja vetäydyin loppuillaksi huoneeseeni kuuntelemaan Radio Novalta selostusta ottelusta, jossa Suomi kohtasi isäntämaa Valko-Venäjän. Pelihän päättyi Suomen 2-0-voittoon.

Nukkumaan mennessäni olin edelleen innoissani Dakarista. En ehkä kohdannut pahimpia huijareita ja vältyin toistaiseksi ryöstöltäkin, joten ajattelin kaupungin olevan ehkä mainettaan parempi. Kaupungista lisää myöhemmin.

Vierailu Guet N’Darin kalastajayhteisöön

13.5.2014

Saint-Louisissa vieraillessa ei kannata pysyä pelkällä keskustasaarella, vaikka se upea paikka onkin. Kävelyetäisyydeltä löytyy Guet N’Dar, joka on kalastajien kaupunginosa. Guet N’Dar sijaitsee hyvin kapealla, mutta pitkällä Langue de Barbarien niemimaalla. Lännessä kaupunginosa rajautuu Atlantin valtamereen ja idässä puolestaan Senegaljokeen.

IMG_0099 saint-louis14

Guet N’Darin rannalla on veneitä ja ihmisiä. Kuva otettu kohti pohjoista.

Aikani haahuiltuani ympäri Saint-Louisin keskustasaaren katuja, lähdin kävellen Guet N’Dariin. Saarelta Guet N’Dariin kuljetaan lyhyttä Moustapha Malick Gayen siltaa pitkin. Siirryttäessä pois saarelta, katukuva muuttuu täysin. Siirtomaa-aikaiset rakennukset vaihtuvat villisti rakennettuihin betonihökkeleihin ja huijarit tavallisiin senegalilaisiin.

IMG_0108 saint-louis20

Kalastajat palaamassa rantaan.

IMG_0106 saint-louis16

Poika ja kärryt. Ja meri.

Guet N’Dar on kalastajayhteistö, minkä vuoksi rannalla on sadoittain kalastajien puisia veneitä. Kuitenkin vähemmän kuin Nouakchottin kalasatamassa, mutta ehkä saman verran kuin Nouadhiboussa. Kyseessä olikin jo tämän matkani kolmas kalasatama, port de pêche. Rannan tuntumaan päästyäni pari kalastajaa tervehti minua ja menin juttusille. Miehet olivat odottamassa veneitä saapuvaksi mereltä. Toinen miehistä oli wolof ja toinen fulbe eli pulaar. Saatoin väläytellä huikeaa pulaarin kielen taitoani. Wolofmies sen sijaan innostui opettamaan joitain sanoja ja sanontoja wolofin kielellä. Vartin verran juteltuamme lähdimme wolofmiehen kanssa rantaan veneiden sekaan. Hän oli 50-vuotias ja perheeseen kuului viisi lasta. Mies lyttäsi maan nykyisen presidentin Macky Sallin. Työpaikkoja on kuulemma olemattomasti, eikä meressäkään tahdo olla kalaa. Kiinalaiset ja Euroopan unioni kun ovat ryöstökalastaneet miltei kaiken Senegalin edustalta. Nyt samat tahot huseeraavat Mauritanian vesillä. Mies vertaili innokkaasti kotikaupunginosaansa Guet N’Daria ja kaupungin keskustasaarta. Guet N’Darissa ei ole esimerkiksi juoksevaa vettä internetistä ja hotelleista puhumattakaan. Nämä asiat tietenkin saarelta löytyvät.

saint-louis15

Kalankuljetuskärryt.

IMG_0116 saint-louis17

Kalat on suolattu ja asetettu aurinkoon kuivumaan.

IMG_0115 saint-louis18

Kalojen kuivaus aiheuttaa voimakkaan löyhkän.

“Oppaani” esitteli kaloja, kalankuivatusta sekä paikkaa, jossa kalakuormat lastataan kuorma-autoihin. Paikasta autot lähtevät kuljettamaan kalaa eri puolille Senegalia. Hän oli huolissaan turvallisuudestani juuri tällä Senegaljoen rannalla sijaitsevalla lastausalueella ja kehotti ottamaan repun etupuolelle. Ennen paluutani takaisin saarelle, halusin vielä antaa tippiä tästä mainiosta kierroksesta. Hän oli mielissään ja kertoi ostavansa rahoilla maitojauhetta lapsilleen. Kättelimme ja hyvästelimme.

IMG_0119 saint-louis19

Senegaljoen puoleisella rannalla tapahtuu muun muassa kalojen perkaus ja autoihin lastaus.

Saint-Louisin kaduilta

12.-13.5.2014

Saavuin jo hyvissä ajoin iltapäivällä Saint-Louisin kaupunkiin. Matka Rossosta, Senegalin ja Mauritanian rajalta, oli hetkessä ohi. Kaupunkiin saavuttuani otin taksin Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan. Taksia ajoi mies, jolla oli viisivuotias tytär apukuskin penkillä seuranaan. Perillä majatalossa herra nimeltä Amadou otti minut vastaan ja toivotti tervetulleeksi. Tilaa oli, joten hän alkoi esitellä majoitusvaihtoehtoja. Tarjolla on omilla vessoilla ja suihkuilla varustettuja huoneita, huoneita jaetuilla saniteettitiloilla sekä molemmille sukupuolille tarkoitettu makuusali, jossa oli kymmenisen sänkyä. Kaikki tyhjiä. Päätin majoittua makuusaliin kahdeksi yöksi. Yksi yö maksoi 5000 tai 6000 frangia eli noin 7,6-9,1 euroa. Majoittumisen jälkeen jalkauduin kaupungin kaduille.

IMG_0054 saint-louis2

Nyt on maisemat kohdillaan: Saint-Louisin saaren katunäkymää.

Saint-Louis on noin 170 000 asukkaan kaupunki Senegalin pohjoisosassa lähellä Mauritanian rajaa. Kaupunki on maantieteellisesti hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Senegaljoen suistossa ja kaupungin historiallinen keskusta pitkässä mutta kapeassa Saint-Louisin saaressa (Île de N’Dar) keskellä jokea. Keskustasaaren lisäksi kaupunki on levittäytynyt joen molemmille rannoille. Kaupungin länsiosa sijaitsee pitkällä Langue de Barbarien niemimaalla. Vaikka keskusta sijaitsee joessa olevassa saaressa, on Atlantin rantaan vain noin kilometrin verran matkaa.

IMG_0042 saint-louis8

Saint-Louisin saarelle saavutaan mantereelta vuonna 1897 valmistunutta ja vuosina 2008-2011 uudistettua Faidherben siltaa pitkin. Kuva otettu saarelta kohti manteretta.

Kaupungin historia ulottuu 1600-luvulle, tarkemmin vuoteen 1659, jolloin ranskalaiset kolonialistit perustivat sen. Siirtomaaherrat alkoivat käyttää Saint-Louisin saarta tukikohtanaan etsiessään alueelta orjia. Muita paikkakunnan kautta kulkeneita kauppatavaroita olivat muun muassa kulta, nahka ja arabikumi. Saint-Louisin saari alkoi muuttua kaupunkimaisemmaksi 1800-luvun puolivälistä lähtien ja nykyisin se onkin päästä päähän täynnä kauniita siirtomaahenkisiä rakennuksia. Vuosisadan lopussa saari yhdistettiin mantereeseen sillalla, joka alun perin oli kuulemma tarkoitettu ylittämään Tonavan, mutta ei kelvannutkaan sinne. Silta sai nimen paikallisen kuvernööri Faidherben mukaan. Saint-Louisin merkitys kasvoi entisestään, kun siitä tuli Ranskan Länsi-Afrikan pääkaupunki eli toisin sanoen sieltä hallittiin suurinta osaa Länsi-Afrikasta. Dakar sai koko siirtomaa-alueen pääkaupungin aseman vuonna 1902, mutta Saint-Louis sai sentään toimia vuodesta 1872 aina vuoteen 1957 saakka Senegalin ja Mauritanian alueet käsittävän siirtokunnan pääkaupunkina. Tämänkin pääkaupunkiaseman menetyksen johdosta Saint-Louisin merkitys alkoi vähentyä. Nykyisin Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Saint-Louisin saari näyttää olevan matkailijoiden ja taiteilijoiden suosiossa. Kaupungissa on jopa suomalaisten perustama Waaw-niminen taiteilijaresidenssi. Tavallinen kansa asuu laitamilla. Lähde: [1]

IMG_0060 saint-louis10

Kaupungin rakennukset ovat värikkäitä.

En päässyt kuin ulos hotellin ovelta, niin aggressiivinen kaupustelu alkoi välittömästi. Aluksi tietenkin pysähdyin kättelemään ja juttelemaan kaikkien kaupustelijoiden kanssa, olihan minulla aikaa. Samoin toimin Mauritaniassa. Kävin jopa parissa putiikissa tutkailemassa matkamuistoja. Täälläkin kaupustelijoilla on tapana antaa mahdolliselle asiakkaalle jokin pieni arvoton lahja, jonka jälkeen lahjottu ei enää kehtaa olla ostamatta mitään. En ottanut lahjuksia, koska tein selväksi, etten tulisi ostamaan mitään. Minulla ei nimittäin ollut rahaa! Kävin nostamassa tukun frangeja, minkä jälkeen aivan hotellini naapurista löytyi kauppamies, jonka kanssa oli mukava jutella ja lopulta tinkiäkin. Hän ei yrittänyt pakkomyydä, mutta toki viritti rihkamarannekorun ranteeseeni. Ostin pienen eebenpuisen naamion, sillä ajattelin sen olevan hyvä muisto Senegalista. Koskaan ei kuitenkaan kannattaisi tehdä ostoksia heti ensimmäisenä päivänä uudessa maassa, sillä myöhemmin paljastui, että Dakarista olisi saanut vastaavan edullisemmin. Kaupustelijoiden lisäksi keskustasaaren kaduilla törmää muihinkin yrittäjiin. Yksi mies on pukeutunut jonkinlaiseen perinteiseen afrikkalaiseen asuun, tulee juttusille ja lopulta ojentaa rahakippoa. Toinen yrittää myydä retkeä läheiseen kansallispuistoon katsomaan gaselleja ja pelikaaneja, mutta kun kerron retken olevan liian kallis ja että mieluummin tutkiskelen kaupunkia, niin saan vastaukseksi tuhahduksia ja olankohautuksia. Kolmas, juovuksissa tai huumepöllyssä oleva, mies alkaa kulkea mukana ja vaatia rahaa, koska hän elää community lifea eli yhdessä muiden nuorukaisten kanssa. Minun pitäisi nyt tukea heitä. Hinnastokin on valmiina: viisituhatta frangia eli reilut seitsemän euroa olisi sopiva summa. Taas kieltäydyin ja vastaukseksi rastapäinen nuorimies kiroaa minut.

Päivä oli ollut pitkä. Painuin takaisin hotellilleni ja menin varhain nukkumaan. Nukkumaan mennessäni halusin jo palata takaisin Mauritaniaan, sillä ensivaikutelmani senegalilaisista ei ollut ollut mitenkään miellyttävä. “Ilman asukkaitaan kaupunki olisi parempi”, lukee matkapäiväkirjassani tämän päivän kohdalla (päivä oli ensimmäinen Mauritanian Zouérat’sta lähdön jälkeen, jolloin olen jotain merkintöjä paperille tehnyt). Kulttuurishokki?

IMG_0055 saint-louis9

Kaupunki on sopivasti rappiolla.

Aamulla annoin pussillisen pyykkiä Amadoulle, joka tunki ne pesukoneeseen ja veloitti 2000 frangia eli noin kolme euroa. Tämän jälkeen lähdin etsimään aamupalaa. Olisi hotellistakin sellaista saanut, mutta se olisi käsittänyt vain kahvia ja patonkia. Jotain muuta kiitos! Löysin pannukakkuravintolan, crêperien, jonka mukava omistaja sattui paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Hän avasi oven ja kutsui minut syömään. Olin päivän ensimmäinen asiakas tässä kolme kuukautta sitten perustetussa ravintolassa. Tilasin pannukakun omenanpaloilla ja siirapilla sekä juomaksi ananasmehun. Hintaa aamupalalle tuli 1500 frangia eli noin 2,3 euroa. Tietenkin lättyjä olisi voinut syödä enemmänkin, mutta kyllä nytkin jaksoi lähteä kiertelemään Saint-Louisin saarta. Saari oli yksi eniten odottamiani paikkoja tällä matkalla.

saint-louis11

Kaupungin keskusaukio.

saint-louis7

Keskustasaaren eteläosasta.

Kävellessäni edestakaisin pienen saaren katuja, törmäsin useita kertoja samoihin kaupustelijoihin. Sama pakkomyynti jatkui. Yksi kaupusteli itsetekemiään koruja ja kerrottuani olevani Suomesta, hän esitteli pientä lappua, johon eräs saarella asuva Erkki oli kirjoittanut muutamia sanoja suomeksi. En ostanut herralta mitään ja hän hieman pitkin hampain nieli päätökseni. Sen sijaan kävin ostamassa mehua ja donitseja sekä senegalilaisen Orange-operaattorin sim-kortin puhelimeeni. Soittoaikaa saa ostettua jokaisesta kioskista ja kaupasta sekä useimmista kadunkulmista! Jo edellisenä päivänä kävin tiedustelemassa sim-kortin hintoja, mutta ostotapahtuma kaatui siihen, että minulla olisikin täytynyt olla passi mukana. Kysyinkin, että onko se todella välttämätöntä. Kuulemma henkilöllisyystodistus vaaditaan ehdottomasti, mutta alettuani tehdä lähtöä liikkeestä, näin ei enää olisikaan ollut.

IMG_0079 saint-louis3

Kalastajia ja veneitä Senegaljoessa Saint-Louisin saaren länsirannikolla. Taustalla Guet N’Darin kalastajakylä.

saint-louis13

Näkymä Senegaljoen vastarannalle Guet N’Dariin Saint-Louisin saaren keskivaiheilta.

Kaupustelu rauhoittui päästyäni hieman syrjemmälle ydinkeskustasta. Kävelin aluksi saaren pohjoispäähän, jonka jälkeen palasin hiljakseen länsirantaa pitkin eteläpäähän. Itse Senegaljoki näytti hyvin saastaiselta saaren tuntumassa, mikä ei toki ole ihmekään, kun siinä pestiin eläimiä, käytettiin vessana ja heitettiin roskat. Siitä huolimatta joessa ui pelikaaneja ja siitä kalastettiin. Paikallisia saastaisuus ei ilmeisesti häiritse, eikä oikeastaan minuakaan. Kyllä näkyyn tottuu. Joenrannassa oli pitkä rivi kalastajaveneitä. Lisää veneitä löytyy kivenheiton päästä, Atlantin rannalla sijaitsevasta Guet N’Darista. Siitä lisää omassa jutussaan.

saint-louis4

Vuohien pesua Senegaljoessa.

saint-louis6

Saaren itärantaa.

IMG_0062 saint-louis12

Täydellistä!

Lounaaksi tilasin keskustan ravintolassa crevettes à la Saint-Louisienne -nimisen annoksen. Ja koska lihavartaita tarkoittava “brochettes” on samantyylinen sana, ajattelin saavani jotain lihaa! Harvemmin tilaan sokkona, mutta nyt olin sillä tuulella. Annos paljastuikin paikalliseen tapaan valmistetuiksi katkaravuiksi, enkä oikeastaan edes pidä katkaravuista. Tämä annos oli kuitenkin maukas.

Illallisella kävin Teranga-nimisessä ravintolassa. Meno oli hyvin afrikkalaista. Toki sisään päästyäni sain ruokalistan, mutta itse tilauksen vastaanottaminen vei ainakin puolisen tuntia, mutta eipä minulla kiire ollutkaan. Ravintolan keittiöstä kuului möykkää, sillä siellä oli vähintään koko suku tai muuten vain paljon ihmisiä. Pieniä lapsiakin. Mahtaako kyseessä olla perheyritys. Jossain vaiheessa koitti muslimien rukoushetken vuoro ja tilauksen vastaanottaminen venyi edelleen. Lopulta sain tilattua ja annoskin tuli melko nopeasti. Tilasin lisäksi bissap-nimistä punaisten hibiskusten kuivatuista kukista tehtyä juomaa, jossa on jäähilettä mukana. Aivan täydellistä.

Terangan kokki istahti aterioinnin jälkeen salin puolelle ja juttelimme pitkään. Mies osasi yllättävän hyvin englantia, mitä hän itse tosin piti riittämättömänä ja pahoitteli toistuvasti. Lisäsimme ranskaa sekaan ja sitten hän paljastui fulbeksikin. Mainiota! Pääsin esittelemään hänen äidinkielensä laajaa sanavarastoani. Hän oli puhelias tyyppi, mutta toisaalta kukapa Afrikassa ei olisi! Keskustelu polveili aiheesta toiseen. Hän oli harras muslimi, minkä saattoi huomata myös ulkonäöstä. Näin jo hieman vanhemmalla iällä hän kertoi keskittyvänsä Koraanin lukemiseen. Nuorempana hän oli tanssinut ja laulanutkin, kuten kuka tahansa muukin tässä osassa maailmaa. Tanssi ja laulu eivät kuulemma kuitenkaan ole hyväksi muslimille. Sentään lapsille hän moiset paheet suo. Hän otti esiin tuoreen viisumipakon ja kertoi kuinka se ei todellakaan ole hyväksi tälle maalle. Hintakin on kuulemma liian korkea. Mies oli jo ehtinyt havaita matkailijoiden määrän vähentyneen. Tämä taas johti keskustelun matkailuun, sillä se on tärkeä elinkeino Saint-Louisissa. Itsekin olin nähnyt espanjalaisen ja aasialaisen turistiryhmän kaupungilla. Muutenkin valkoihoisia on katukuvassa yllättävänkin paljon. Kokki vitsaili kiinalaisista matkailijoista. Hänen mukaansa he saavat kulkea kaupungissa rauhassa, sillä kaupustelijat muka pelkäävät heitä. Ovathan he kaikki samanlaisia kuin Bruce Lee! Kokki totesi myös kaikkien kiinalaisten näyttävän samalta, mikä tekee kiinalaisesta jalkapallo-ottelusta erikoislaatuisen. Nimittäin punaisen kortin saanut pelaaja voi palata kentälle vaihdettuaan vain toisen pelipaidan. Voin täysin yhtyä kokin mietteisiin tästä samannäköisyydestä. Länsimaalainen ei myöskään erota mustien afrikkalaisten kasvoja toisistaan, minkä olin jo tässä vaiheessa huomannut monta kertaa. Olin aiemmin pannut merkille myös, että arabitaustaiset maurit ovat kaikki samannäköisiä, vaikkakin jo huomattavan paljon eurooppalaispiirteisiä. Niin kuin arabit tapaavat olla.

saint-louis5

Vielä yksi kuva kaduilta.

Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Tätäkään yötä en saanut nukkua yksinäni suuressa dormissa, vaan salissa oli myös ranskalainen reppureissaajarouva sekä jo edellisenä yönä saapunut arabimies. Toinen mies ilmaantui paikalle aamuyöstä.

Aamulla sitten Dakariin.

20140512_003

Auberge de la Valléen makuusali. Kaikkialla on silmiinpistävän siistiä, mikä on tosin täysin normaalia senegalilaisissa majapaikoissa.

Senegalisoituminen

12.5.2014

Uusi päivä alkoi tuttuun tapaan Nouakchottin moskeijoiden minareeteista kantautuvilla rukouskutsuilla. Ne ovatkin ainoa huono puoli, kun nukkuu kattoterassilla. Oma huone sentään eristäisi jonkin verran ääntä.

Yhdessä puolalaisen reissaajan kanssa lähdimme jo kello seitsemän tienoissa etsimään aamupalaa. Majatalomme, Auberge Menatan, ravintolassa ei ollut vielä minkäänlaista elämää, eikä eilinen aamupalapaikkammekaan ollut vielä avoinna. Lähistöllä, Avenue Kennedyn, varrella oleva Café Tunisie sen sijaan oli jo auki ja aamupala-annosten valmistelu käynnissä. Myös imurointi ja pöytien siivous olivat eilisen jäljiltä vielä pahasti kesken. Olimme ensimmäiset asiakkaat. Pian paikalle tuli myös arabimies aamukahvilleen. Tuhannella ouguijalla eli 2,5 eurolla pöytään kannettiin luultavasti paras aamupala vähään aikaan: croissant, omeletti, patonkia, jogurttia, kahvia, vastapuristettua appelsiinimehua ja jopa vesipullo. Lähtiessämme tarjoilija mainosti ravintolan laajaa ruokatarjontaa. Kerroimme olevamme lähdössä Nouakchottista.

Aamupalan jälkeen haimme rinkat majatalosta ja lähdimme taksijahtiin. Puolalainen lähtisi puskataksilla Atarin kautta Chinguettiin ja minä puolestani Senegalin rajalle Rossoon. Nouakchottissa on useita puskataksiasemia. Atarin puskataksit lähtevät Garage Atar -nimiseltä “asemalta” Nouakchottin keskustasta koilliseen ja Rossoon Garage Rossosta muutaman kilometrin päästä keskusta etelään. Yhteinen taksi olisi maksanut liikaa, joten tiemme erkanivat. Perillä Garage Rossossa puskataksimatkasta Rossoon pyydettiin 5000 ouguijaa. Tingin väkisin tonnin pois hinnasta, mutta silti tiesin maksavani vähintään tonnin (2,5 euroa) ylimääräistä. Valkoisesta ihosta ei ole suuremmin haittaa Mauritaniassa, koska hinnat ovat kokemukseni mukaan useimmiten samat paikallisille ja turisteilla. Mutta nyt olinkin poistumassa arabimaailmasta ja menossa mustaan Afrikkaan!

Kaiken huipuksi sain neljällä tonnilla huonoimman mahdollisen paikan puskataksista, sillä pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle maurimiehen viereen. Kuljettajanammekin oli mauri. Takapenkillä istui senegalilaisia. Tie rajalle on huonoimpia mahdollisia: täynnä suuria kuoppia, joiden kiertäminen verottaa matka-aikaa reippaasti. Tien kunnosta johtuen kuljettaja ajoi pitkiä pätkiä vastaantulevien kaistalla. Kukapa sitä haluaisi ajaa autonsa 20 sentin syvyisiin ja parhaimmillaan parin metrin levyisiin reikiin. Onneksi osia tien päällysteestä oli sentään kuorittu pois matkanteon jouduttamiseksi. Maisema muuttui matkan aikana vähä vähältä “vehreämmäksi”. Olin näkevinäni ensimmäiset apinanleipäpuutkin.

Perillä Rossossa olin reilun parin tunnin matkanteon jälkeen jo ennen puoltapäivää. Puskataksiasemalta on noin kilometrin tai parin matka rajalle. Astuessani ulos autosta, minulla ei ollut mitään käsitystä, missä koko raja olisi. Paikallinen hevostaksari äkkäsi minut ja vaati tulemaan kyytiinsä. Hintaa rajalle tulisi 1000 ouguijaa. Lupasin 200 ouguijaa eli 50 senttiä. Hevosmies suostui lopulta tarjoukseeni, minkä jälkeen hyppäsin hevosen vetämään kärryyn. Tulipahan nyt sitten hevosellakin matkustettua, kun kymmenisen päivää sitten kokeilin kamelia.

Rosson raja-asema sijaitsee samannimisessä kaupungissa Senegaljoen rannalla. Vastarannalla sijaitsee Senegalin Rosso-niminen paikkakunta. Välissä ei ole siltaa, joten joki ylitetään lautalla tai veneillä. Mauritanian Rosso on tunnettu kaaoksestaan ja siitä, ettei siellä ole mitään matkailijaa kiinnostavaa. Juuri näiden seikkojen vuoksi kaupungissa olisi voinut viettää vaikka päivän. No, en nyt sitten kuitenkaan viettänyt.

Rossossa riittää yrittäjää joka lähtöön. Jo lyhyen hevoskärrymatkan aikana vähintään puolentusinaa nuorta miestä yritti tarjota apuaan rajan ylitykseen. Heitä ilmaantui tietenkin lisää, kun laskeuduin kärryistä. Yksi miehistä kertoi vaihtavansa rahaa hyvään kurssiin. Mikäs siinä! Mauritaniasta Senegalin puolelle siirryttäessä vaihtuu myös valuutta. Senegal käyttää Länsi-Afrikan frangia, joka on usean länsiafrikkalaisen valtion yhteisvaluutta. Ranskan takauksesta johtuen Länsi-Afrikan frangi (CFA) eli cefa on varsin vakaa valuutta. Yhdellä eurolla saa 656 frangia. Rahanvaihtaja ei lähellekään tuohon hintaan päässyt, joten aloin tehdä lähtöä. Seuraavaksi sama mies lähti viemään minua rajatarkastukseen. Kieltäydyin avusta. Sen sijaan marssin pankkiin vaihtamaan rahaa. Se ei onnistunut, koska frangeja ei kuulemma vaihdetakaan tässä pankissa. Siispä kohti Senegalia Mauritanian ouguijat taskussa.

rahaa

Länsi-Afrikan frangin setelit. Noin 15 euron arvoisessa kymppitonnissa on kuvattuna @-merkki.

Tiesin etukäteen, että jalan rajan ylittävät menevät eri paikasta kuin autot ja rekat, minkä myös yksi rajavartija vahvisti. Jalkamatkustajille tarkoitettu Mauritanian raja-asema löytyy, kunhan ei mene suoraa tietä autoille tarkoitetulle ja korkein vihrein metalliportein varustetulle raja-asemalle, vaan kääntyykiin ennen tätä porttia vasemmalle ja noin 50-100 metrin jälkeen oikealle. Minkäänlaisia opasteita ei ole, mutta oikealle kääntymisen jälkeen näkee kyllä oviaukon lyhyen kadunpätkän päässä. Nimettömän aukon kautta kulkee tie ulos Mauritaniasta. Oviaukossa istuu rajavartija tietokoneensa ääressä. Hän pyytää fichen ja naputtelee tiedot passista ylös. Naputtelun lomassa setä kysyi asioita, kuten ammattiani tai kansallisuuttani, jotka hän varmasti olisi osannut tavata joko fichestäni tai passistani. Tietojen ylöskirjaamisen jälkeen ostin lipun Senegaljoen ylittävään lauttaan. Lippu maksoi 40 ouguijaa eli kymmenen senttiä. Vielä ennen passintarkastusta kaikkien rokotuskorteista tarkistetaan, että keltakuumerokotus on voimassa. Passintarkastuksesta sain sotkuisen ja väärin päin olevan leiman passiini viisumin viereen. Kaiken kaikkiaan jouheva rajanylitys, vaikka Rosson pitäisi olla yksi maailman ikävimmistä rajanylityspaikoista rahaa pyytävine virkamiehineen. Mainettaan parempi raja!

IMG_0037 rosso2

Mauritanian puoleinen raja-asema keskeltä Senegaljokea nähtynä.

Senegaljoen yli Senegalin Rossoon pääsee melko säännöllisesti kulkevien lauttojen kyydissä, mutta myös puisilla, pitkillä moottoriveneillä. Itse olin ostanut paikan lauttaan, mutta sen lähtöajankohdasta ei ollut mitään tietoa. Kuitenkin laiturilla odotteli jonkin verran väkeä ja heidän määrä kasvoi koko ajan. Lautta oli Senegalin puolella, mutta lähti pian tulemaan kohti Mauritanian puoleista rantaa. Lautta kuljettaa ihmisten lisäksi muutamia autoja, linja-autoja ja rekkoja.

IMG_0034 rajan yli1

Lautta ylittämässä Senegaljokea. Kuva otettu Mauritanian puoleiselta rannalta.

Lautalla tarjoutui mahdollisuus päästä eroon Mauritanian rahoista. Tartuin tarjoukseen ja ouguijat vaihtuivat kasaksi cefoja. Lauttamatka kesti juuri sopivasti rahanvaihtotapahtuman verran. Matkan aikana minulle oli myös löytynyt paikka Saint-Louisin kaupunkiin saakka jonkun yksityisautosta. En ollut sellaista kysellyt, enkä ollut järin innostunutkaan siitä. Lautta karahti Senegalin tasavallan rantaan ja väki alkoi purkautua rantaan. Ennen lautasta pääsyä Argentiinan jalkapallomaajoukkueen paitaan pukeutunut nuorukainen katsoi kaikkien passit. Minun passi jäi hänen käteensä ja kun verensokeritkin alkoivat olla aika alhaalla, aloin tiedustella vihaiseen äänensävyyn, että kuka hän oikein on, kun ei ole univormuakaan. Ei vastausta. Arvelin, että kohta alkaisi lahjusrumba. Kun Mauritanian rajan yli selvisin ilman lahjuksien maksamista, niin kai edes Senegalin rajan vartijat haluaisivat ylimääräisen palkkapäivän. Suuri päällikkö saapui ja otti passini, mutta samassa hänelle tuli oikeita töitä, kun mauritanialaista rekkaa ryhdyttiin ajamaan lautasta rantaan. Päällikkö antoi passini ja näytti, mihin minun pitäisi mennä. En sanonut mitään, vaan marssin Senegalin passintarkastukseen. Siellä oli uudet “auttajat”, jotka käskivät antaa 2000 frangia eli kolmisen euroa passintarkastajille. Tämäkin yritys kuivui kokoon, kun olinkin heidän harmikseen hankkinut Senegalin viisumin passiini jo Nouakchottissa sijaitsevassa Senegalin suurlähetystössä. Leima tuli passiin viitisen minuuttia luukulla notkuttuani ja samalla tukittuani muiden tien selässä olevalla rinkallani. Olin vapaa menemään. Ei lahjuksia tälläkään puolen jokea.

IMG_0036 rosso3

Saavumme Senegaliin.

Senegalin puolella meno oli samankaltaista kuin Mauritanian Rossossakin. Sain tietää ympärilläni parveilevilta ja kyytiä tarjoavilta mopopojilta, että Rosson puskataksiasema olisi muutaman kilometrin päässä. Olin elänyt siinä luulossa, että voisin hypätä puskataksiin jo rajalla. Aikani käveltyäni sain yhden nuorukaisen viemään minut mopollaan 200 frangilla eli noin 30 sentillä puskataksien lähtöpaikalle. Tarkoituksenani oli yrittää päästä sadan kilometrin päähän Saint-Louisin kaupunkiin.

Puskataksiasemalla huomasin saapuneeni uuteen maahan, kun pienten lasten resupekka-armeija hyökkäsi kimppuuni tyhjien peltipurkkien kanssa. Eivät mauritanialaiset lapset kerjänneet, eivätkä olleet näin kurjannäköisiä! En antanut rahaa, mutta sen sijaan ostin paikan Saint-Louisiin menevästä puskataksista. Olin auton ensimmäinen matkustaja, joten pääsin etupenkille! Millaista luksusta! Rinkkani sidottiin katolle. Asemalla pakkomyytiin senegalilaisia sim-kortteja, mutta päätin ostaa sellaisen vasta Saint-Louisista, sillä mauritanialainen Mattelin sim-korttini toimi vielä. DNA:n liittymä ei muuten toimi Senegalissakaan, joten paikallinen liittymä on tosiaan pakko-ostos.

Auto täyttyi puolessa tunnissa ja pääsimme matkaan. Jos ihmiset olivat erilaisia, niin myös maisemat olivat. Ruskeaan mauritanialaismaisemaan tottuneena Senegalin vihreys laajoine riisipeltoineen oli mukavaa vaihtelua. Rossosta Saint-Louisiin kulkeva tie on Nouakchottista Rossoon kulkevaan tiehen verrattuna loistokunnossa. Senegal on tienvarren plakaattien mukaan saanut tien kunnostamiseen rahaa Euroopan unionilta.

Perillä Saint-Louisissa päätin majoittua Auberge de la Vallée -nimiseen majataloon kaupungin historialliseen keskustaan.

IMG_0090 saint-louis1

Näkymä Saint-Louisin majataloni dormin parvekkeelta.

Senegalin viisumi

Suomen kansalainen on tarvinnut Senegaliin viisumin heinäkuun 2013 alusta lähtien. Suomi ei ole tietenkään ainoa viisumipakotettu maa, vaan Senegal vaatii nykyään kaikkien niiden maiden kansalaisilta viisumia, jotka vaativat senegalilaiseltakin viisumia. Useiden turismin parissa työskentelevien senegalilaisten mukaan viisumipakko on vähentänyt kävijöiden määrää reippaasti. Onhan Afrikassa maita, joihin ei viisumeita tarvitse hankkia! Vielä tänä vuonna charter-turistit pääsevät maahan ilman tätä kostoviisumia, mutta kuulemma erivapaus päättyy ensi vuonna. Viisumipakko on ilmeisesti maan uudehkon presidentin Macky Sallin hallituksen yritys täyttää valtion tyhjää kassaa, mutta mielestäni maa ampuu asiassa pahasti itseään jalkaan.

Viisumi anotaan netissä täyttämällä lomake, jossa vaaditaan edestakaista lentovarausta, hotellivarausta ja passikopiota. Lento- tai hotellivaraus eivät kuitenkaan liene aivan pakollisia, sillä internetin keskustelupalstojen perusteella länsimaalainen saa viisumin yleensä ilmankin. Kolmen kuukauden viisumi maksaa käsittelykuluineen 52,5 euroa. Lisäksi nykyisin on saatavana kuuden ja 12 kuukauden viisumeita. Heti anomuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin kilahtaa virallisen näköinen dokumentti. Se kannattaa tulostaa ja näyttää viisumia noutaessa… Päätös viisumista luvataan nykyisin sähköpostiin ilmeisesti 24 tunnin sisällä. Itse anoin viisumia maaliskuussa, jolloin käsittelyajaksi luvattiin enintään 48 tuntia, mutta se venyi kahteen viikkoon. Osa länsimaalaisista ei saa päätöstä sähköpostiin koskaan internetin turhautuneiden keskusteluketjujen perusteella. Kun hyväksyntä on tullut sähköpostiin, voi hyväksymislapun kanssa mennä Senegalin suurlähetystöön hakemaan viisumi passiin. Viisumin saa myös useimmilta maarajoilta ja lentoasemilta saavuttaessa maahan. Tällöin lahjuksien pyytäminen ei ole ennenkuulumatonta.