Toinen päivä Ouagadougoussa

20.8.2015

Ouagadougoun aamu valkeni harmaana. Aamuyöllä oli alkanut sadella ja nyt kaupungin kuoppaiset kadut olivat täynnä lätäköitä. Päällystämättömät kadut olivatkin sitten mutalillinkiä. Söin edellisiltana ostamaani oikeaa leipää aamupalaksi. Patonkiin päätin olla enää koskematta ainakaan puoleen vuoteen!

Olin edellisiltana sopinut tapaavani Seni-nimisen nuorukaisen. Olin kysynyt häneltä muutamia päiviä sitten Banforan liepeillä Karfiguélan vesiputouksilla reittiohjeita Fabedougoun kalliomuodostumille ja samalla olimme vaihtaneet yhteystietoja, kuten niin monesti täällä päin tapana on. Toisinaan ne johtavat Facebook-kaveruuteen, mutta yleensä eivät yhtään mihinkään. Tällä kertaa se johti siihen, että olin saanut itselleni paikallisoppaan koko päiväksi ihan pyytämättäni. Seni tahtoi esitellä minulle kotikaupunkiaan, mutta ensin minun tuli saada itseni Ouagadougoun luoteisosassa sijaitsevaan Tampouyn kaupunginosaan.

oua12

Silta yli Barrage N°2:n. Vasemmalla puolella Barrage N°1 ja sen kakkosesta erottava pato, jota pitkin on mahdollista kahlata vastarannalle.

Lähdin matkaan kävellen. Kävelin Avenue de la Libertén päähän saakka, minkä jälkeen lähdin suunnistamaan toista pääväylää, Avenue Yatengaa, pitkin kohti Tampouyta. Ouagadougoussa on varsin helppo suunnistaa, sillä kaupunki on helppo hahmottaa, katujen nimet on silloin tällöin merkitty, minkä lisäksi täällä on liikennevaloja ja varsin järkevät liikennemäärät. Malin Bamakoon Guinean Conakrysta puhumattakaan, tämä kaupunki vaikutti sivistykseltä! Toisaalta Ouagadougoussa kehitystä ei ole haitannut leveä joki tai valtameri. Ouagadougoun suunnilleen ainoat vesistöt ovat matkalla Tampouyiin: sinne päästäkseen tulee ylittää lyhyt silta yli Barrage N°2:n. Kyseessä on yksi kolmesta 1960-luvulla rakennetusta tekoaltaasta, joita käytetään juomaveden varastona. Nyttemmin altaat ovat saastuneet, mitä ei ainakaan paranna se, että nytkin ihmiset olivat pyykillä ja pesemässä mopedejaan Barrage N°1:n ja Barrage N°2:n välisen padon luona. Lähde: [1]

oua13

Barrage N°1.

Nämä Ouagadougoun “keuhkot” ylitettyäni, päätin hypätä taksiin. Matkaa Tampouyin Shellille oli vain edelleen liikaa. Ja Ouagadougou kun on muka pikkukaupunki paikallisten mielestä! Ei tämä ainakaan etäisyyksien puolesta sellainen ole! Joka tapauksessa: Ouagadougoun julkinen liikenne toimii monen muun alueen suurkaupungin tavoin kimppatakseilla. Eli auton ensimmäinen asiakas määrää auton suunnan. Mikäli katujen varsilla käsiään heiluttelee samaan suuntaan menossa oleva matkustaja, otetaan hänet kyytiin. Itse olin tällä kertaa se ensimmäinen asiakas ja pääsin kymmenessä minuutissa Tampouyin Shell-huoltoasemalle. Se voisi sijaita missä päin Eurooppaa tahansa. Ehkä lapsikerjäläiset aseman seinustallakin ovat jo tätä päivää myös meillä päin! Hetkisen odoteltuani Seni ilmestyi paikalle, kuten olimme sopineet.

Senin veli pitää pientä sekatavarakauppaa Shellin takana. Kauppa hyvin tyypillinen burkinafasolainen kauppa, josta saa kaikkea, mitä paikallinen ihminen tarvitsee: hyllyssä on esimerkiksi tässä helteessä säilyvää senegalilaista margariinia, malesialaista purkkimaitoa, intialaisia karkkeja, kiinalaista teetä, vaippoja, keksejä, hyönteismyrkkyä, makaronia ja taateleita. Tuoreet elintarvikkeet haetaan toreilta. Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien varaosille, sillä Ouagadougoukin on Bamakon tavoin ehdottomasti mopedikaupunki. Kaupan edessä on pino sementtisäkkejä. Ne sentään ovat Burkina Fasossa valmistettuja.

oua32

Burkinalaisen kaupan valikoima.

oua31

Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien osille.

Senin veli Ibrahim tuli esittäytymään: ensimmäinen kysymys koski uskontoani. Ibrahim, kuten koko perhe, on hartaita muslimeita. Ibrahim tahtoi tehdä minusta muslimin ja korosti islamin olevan rauhan uskonto. Kerroin olevani ihan mielelläni kristitty. Ibrahim oli käynyt pyhiinvaelluksella Mekassa ja oli mielestäni korostuneen islamilainen. Samoin paikalliset kristityt pyrkivät osoittamaan uskontoaan esimerkiksi suurehkoilla ristikaulakoruilla. Kaupalla pistäytynyt nuorukainen esitteli minulle kaulassa roikkuvaa ristiään ja sai minulta hyväksyvän yläpeukun. Tampouy ei olekaan kuulemma pelkästään muslimikaupunginosa, vaan alueella on myös paljon kristittyjä. Niin kuin Burkina Fasossa ylipäätäänkin. Toistaiseksi uskontojen välinen yhteiselo on kai sujunut maassa ihan hyvin.

Söimme kaupan naapurissa olevassa pienessä kansanravintolassa. Täällä sain syödä jälleen käsin, kuten tavallinen kansa Länsi-Afrikassa edelleen mielellään syö. Maassa maan tavalla. Sitten noudimme Senin thainkielisillä teippauksilla varustetun skootterin, tankkasimme sen ja lähdimme kohti Ouagadougoun keskustaa.

oua14

Ouagadougoun ydinkeskustan vilinää.

oua17

Lisää katunäkymää samalta suunnalta keskustasta. Taustalla LONAB:n eli paikallisen Veikkauksen pääkonttori. Oikealla taatelikauppiaita.

Ajoimme Ouagadougoun ytimeen suurmoskeijan edustalle. Seni jätti skootterinsa tuttavansa kännykkäliikkeen eteen. Kadulla oli myös paljon taatelikauppiaita. Täkäläiset taatelit ovat kuulemma ainakin naapurimaasta Nigeristä. Kävelimme suurmoskeijan pihamaalle ja otin kameran esiin, kun Seni sanoi sen olevan järkevää. Mielestäni moskeijoiden kuvaaminen on vain veren kaivamista nenästä ja sellaista se oli jälleen. Ei toki kirjaimellisesti. Mutta: jostain kömpi lihava mies rutisemaan valokuvauksestani ja kuulemma olisi pitänyt odottaa imaamia tai jotain suurta jehua paikalle. No, en tahtonut odottaa. Ihmettelin vain, että kieltääkö Allah todella kameratkin Koraanissaan! Sisään moskeijaan en ajatellut edes yrittää.

oua19

“Kiellettyä” kuvamateriaalia: Ouagadougoun suurmoskeijan minareetit.

oua16

Katunäkymä suurmoskeijan nurkilta.

Kuljimme katuja ristiin rastiin. Ouagadougou on Bamakoa pienempi paikka, minkä vuoksi se on myös miellyttävämpi paikka kuljeskella. Paikallisen kanssa kulkeminen on lisäksi rauhallisempaa, sillä kukaan ei ole roikkumassa hihasta. Astelimme Ouagadougoun markkinapaikalle, joka on kahdessa kerroksessa oleva tori. Parkkitaloa muistuttava tori on suhteellinen moderni, sillä edellinen tori paloi 2000-luvun alussa. Alakerros on pääosin elintarvikkeita varten. Yläkerros on varattu vaatteille ja turisteja varten tehdyille matkamuistoille. Ja kyllä, Ouagadougousta voi löytää matkamuistomyymälöitä! Ne ovat kaikki siistissä rivissä torilla ja matkamuistoksi voi ostaa vaikkapa puisen norsun. En ostanut mitään, sillä olin ostanut Gaouasta kaksi puista fetissiä. Matkamuistokauppiaita lukuun ottamatta torilla voi kuljeskella rauhassa, mutta valokuvaamiseen suhtaudutaan vainoharhaisesti. Kuvia voi kuulemma ottaa, jos on aivan varma, että poliisi ei näe. En nähnyt poliiseja missään, minkä lisäksi oikeasti valokuvia saa nykyisin ottaa ilman mitään virallisia kuvauslupia.

oua18

Ouagadougoun markkinapaikka on kahdessa kerroksessa ja torin edessä seisoo afrikkalainen patsas.

oua15

Toria.

Poistuimme torilta tyhjin käsin. Ajoimme seuraavaksi Ouagadougoun katolilaisen katedraalin pihamaalle. Katedraali on punaisista savitiilistä 1930-luvulla kyhätty rakennus, jonka erikoisuus on se, että sen kirkontornit ovat eripituiset. Se toi mieleeni sodat ja muut kahakat, joissa katedraali olisi saattanut vaurioitua. Tarkemmin ajateltuna Burkina Fasossa ei ole ollut mitään sellaisia kahinoita eli tornien rakennus on vain jäänyt kesken! Ystäväni ja oppaani Seni ei ollut muslimina milloinkaan käynyt katedraalissa, vaikka paikkakunnan omia poikia onkin. Hän oli jo opasta etsimässä, kun kerroin tietäväni, miten kirkossa toimitaan. Moskeijaan verrattuna kirkkoon on paljon helpompi mennä, eikä sisälläkään tarvitse pelätä, jos ottaa kuvia. Ja minähän otin, eikä kukaan valittanut. Kirkon portailla törmäsin valkoiseen ranskalaiseen naiseen, joka niin ikään oli paikallisten ystävien kanssa Ouagadougouun tutustumassa. Kaupungista matka jatkui kuulemma naapurimaahan Beniniin. Toisen valkoisen turistin näkeminen oli jälleen mahtavaa! Turisteja kun ei Ouagadougoun kaduilla juuri näe.

oua20

Ouagadougoun katedraalin tornit ovat jääneet kesken.

oua21

Katedraali sisältä.

Pian jo ajoimme Avenue de l´Indépendancea pitkin halki kaupungin hallintokorttelin kohti Ouagadougoun yliopistoa. Leveän Avenue de l´Indépendancen varrella sijaitsee ministeriöitä, pääministerin virkahuoneisto, kansallinen televisioasema, pääpoliisiasema sekä kaupungin mielenkiintoisin nähtävyys, poltettu entinen parlamenttirakennus. Siitä lisää täällä. Itsenäisyydestä muistuttava katu vaihtui ennen yliopistoa Boulevard Charles de Gaulleksi. Se on vähintään yhtä mahtipontinen nimi, joka ei voisi sijaita missään muualla kuin ydinkeskustassa.

Ystäväni Seni opiskelee Ouagadougoun yliopistossa. Itse kampus tuntuu varsin suurelta, eikä aina niin kovin uudenaikaiselta saatika länsimaiselta. Kirjastorakennus oli uusi ja hieno, joskin kovin pieni. Sen sijaan esimerkiksi taloustieteiden “tiedekunta” oli kovin ränsistynyt ja tenttituloksetkin ilmoitettiin seinissä nimen kanssa. Vaikka elokuussa opetusta ei ilmeisesti ollut, parveili kampuksella jonkin verran opiskelijoita. Jälleen kameran vetäminen esiin keskellä kampuksen “pääaukiota” sai taas erään herran vetämään herneen nenäänsä. Burkinalaisilla on vaikea suhde valokuvaukseen!

oua23

Seni skoottereineen Ouagadougoun yliopiston “pääaukiolla”.

oua22

Yliopistoa.

Ouagadougoun keskustan eteläpuolella on Ouaga 2000 -nimeä kantava uusi asuinalue, joka on rikkaiden paikallisten ja ulkomaalaisten asuttama. Talot ovat paikoin hulppeita ja niitä ympäröivät korkeat aidat ja välillä jopa vartijat. Niitä saatetaan tarvita, sillä Burkina Faso on maailman köyhimpiä valtioita. Kaupunginosan kadut ovat leveät ja päällystekin on huippukunnossa. Liikenne on olematonta. Ouaga 2000:ssä toimii myös suurlähetystöjä ja Burkina Fason presidentinlinna. Elokuussa 2015 presidenttinä toimi Michel Kafondo. Väliaikaisesti.

oua24

Monument des Héros Nationaux.

oua26

Näkymä Monument des Héros Nationaux’n huipulta kohti koillista.

Ouaga 2000:n maamerkki on Monument des Héros Nationaux, paikallinen eiffelintorni! Maan puolesta henkensä menettäneiden “marttyyrien” muistoksi rakennettu korkea rakennus on varsin uusi ilmestys, mutta siitä huolimatta se on jo hyvää vauhtia rappeutumassa, kuten niin moni asia Afrikassa. Paikoista ei jakseta tai osata pitää huolta. Virallisesti monumentti ei ole auki vierailijoille, vaikka sen ehdottomasti kuuluisi olla. Maksoimme vahtimestarille 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja tämä suostui päästämään meidät korkeuksiin. Ylös huipulle oli kiivettävä rappusia pitkin, sillä hissi oli rikki. Ensimmäiseltä tasanteeltakin jo näki maisemia, mutta parhaat maisemat ovat huipulta, jonne vahtimestarineiti kehotti meitä nousemaan. Sinne pääsi tikapuita pitkin pienestä luukusta! Näköalat ovat upeat: koko Ouagadougou silmien edessä! Kaupunki on hyvin matalasti rakennettu ja monumentti saattaa olla paikkakunnan korkein rakennus. Molempiin suuntiin monumentiltä lähtevä bulevardi kantaa Libyan entisen johtajan Muammar Qaddafin nimeä!

oua27

Boulevard Muammar Kaddafi kohti pohjoista ja samalla Ouagadougoun keskustaa.

oua28

Boulevard Muammar Kaddafi kohti etelää. Bulevardin päässä sijaitsee Burkina Fason presidentinlinna.

Lisää viittauksia Libyaan löytyy kaupunginosassa sijaitsevasta kauppakeskuksesta, joka puolestaan on nimeltään Centre commercial Libya Ouaga 2000! Kauppakeskuksella ei ole mitään tekemistä länsimaisten vastineidensa kanssa: kuvaaminen on kielletty, rynnäkkökiväärimiehiä pyörii nurkissa ja asiakkaat ovat poissa. Vessa sentään on ilmainen, kuten meilläkin! Ostari tarjoaa niille harvoille asiakkaille esimerkiksi mahdollisuuden ostaa Turkish Airlinesin lento tai maistella viinejä hienossa Chez Mister Wine -liikkeessä!

oua33

Centre commercial Libya Ouaga 2000.

Ostoskeskuksen naapurissa on Libya-hotellina tunnettu Laico Ouaga 2000 -hotelli. Varmaan rahoitus tähänkin puljuun on tullut aikoinaan Gaddafilta. Seni tahtoi käydä hotellin pihamaalla ja valkoisen henkilön seurassa mustakin kulkee ilman epäilyksiä jopa viiden tähden hotellissa. Olihan siellä ainakin ihan hieno uima-allas. Huoneiden hinnat lähtevät näemmä reilusti sadan euron yläpuolelta yötä kohti, joten lähinnä kauhistelin paikkaa. Hotellin edustalta voi halutessaan ostaa kengät tai vaikka sen puisen norsuveistoksen, ellei jaksa lähteä keskustan hulinaan torille. Hotellin liepeiltä saa nähtävästi myös maksullisia naisia. Ja miksei saisi, hotellin asukkailla on dollareita taskut pullollaan.

Minä ja Seni ajoimme kuitenkin nyt Ouaga 2000:stä takaisin tavallisen kansan pariin kaupungin keskustaan. Ghanan ensimmäisen presidentin mukaan nimetty Avenue Kwame Nkrumah on Ouagadougoun pääkatuja ja sen varrella on kaikki, mitä länsimaalainen tai länsimaalaiseen elämään tottunut burkinalainen tarvitsee. Ajoimme kaupungin toiseksi tärkeimmälle moskeijalle. Se sijaitsee Nigerin konsulaatin naapurissa ja oli ainakin suurmoskeijaa upeampi pytinki.

oua29

Ouagadougoun kakkosmoskeija.

oua30

Illallinen kansanravintolassa. Lihaa ja burkinalaista riisiä. Itse keskityin lähinnä riisin syömiseen.

Illalla palasimme Avenue Kwame Nkrumahille. Seni tahtoi näyttää minulle myös Ouagadougoun yöelämää. Paikallinen yökerho, Bar Banana, oli melkoinen paikka, jossa viivyimme peräti minuutin. Yökerhon liepeillä sijaitsee miellyttävämpi Taxi Brousse -niminen ulkoilmabaari. Terassi oli puolillaan, joten löysimme helposti pöydän ja saimme eteemme paikalliset Brakina-oluet. Ehkä kolmasosa asiakkaista oli valkoisia, joten paikka on otollinen kohde jihadisteille, jotka 15. tammikuuta 2016 hyökkäsivät baariin, vastapäiseen Splendid-hotelliin ja läheiseen Cappuccino-kahvilaan. Koko iskussa kuoli 30 ihmistä. Luodit ja veri siivottiin pois ja Taxi Brousse avautui uudelleen jo tammikuun aikana. Lähde: [2]

Meidän lämmin elokuinen iltamme oli mukava ja ilman mitään jihadismia. Vielä ennen hotellille menoa pääsin kokemaan sen, mitä burkinalaiset tekevät baarista lähdettyään. Emme menneet grillille, vaan leipomoon. Ostimme jogurtit ja paninit!

Bussilla Bamakosta Bobo-Dioulassoon

11.8.2015

Aamulla kello 5.30 taksi oli sovitusti odottamassa hotellin portilla. Olin ollut lähes varma, ettei taksi tulisi, mutta toisaalta olin todennut bamakolaiset taksikuskit luotettaviksi. Silti taksin tuleminen oli pieni yllätys. Ajoimme vartissa Sogonikoon Bamakon kaakkoisosaan. Siellä sijaitsee suuri joukko eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Kuski jätti minut Diallo Transin asemalle, missä hyppäsin sisään Burkina Fason Bobo-Dioulassoon menevään bussiin. Sain valita paikkani, koska linja-auto oli lähestulkoon tyhjä, vaikka lähtöön oli vain viitisentoista minuuttia. Lähdimme minuutilleen aikataulussa.

Seuraavana päivänä (12.8.) kaksi turbaanipäistä miestä hyökkäsi Sogonikon bussiterminaalissa sijaitsevaa poliisiasemaa vastaan ja haavoitti kahta ihmistä. Sogoniko on valtava alue, enkä tiedä tarkalleen, mistä oma bussini lähti, saatika missä nämä oletetut turbaani-islamistit ammuskelivat. Lähde: [1]

bko42

Bussilippuni Bamakosta Bobo-Dioulassoon.

Bamakon laitamilla linja-auto pysähtyi noin puoleksi tunniksi. Mamat rynnivät sisään kaupustelemaan muffinssejaan. En ostanut, sillä olin edellisenä päivänä sortunut katuruokaan ja se oli jälleen kostautunut. Yritin päästä Bobo-Dioulassoon Imodiumin voimalla. Pysähdyksen aikana linja-auto tuli varsin täyteen. Onneksi itse sain kuitenkin jatkaa matkustusta omassa rauhassani leveästi, sillä kukaan ei uskaltanut tai halunnut istahtaa viereeni. Eihän Suomessakaan kukaan mustan viereen uskalla mennä!

Kun viimein pääsimme lähtemään lopullisesti Bamakosta, otimme suunnaksi etelän. Tie oli yllättän hyvä, mutta ehkä Euroopan unioni laittaa täälläkin tiestöä kuntoon. Bussi oli varsinainen viidakkolinja, joka pysähtyi aina, kun joku viittoi tien varrella haluten kyytiin. Jokaiselle oli aina tilaa. Ja näitä pysähdyksiä tuli todella usein. Siltikään kukaan ei istunut viereeni! Bougounissa ajoimme keskustan halki kaupungin gare routièrelle eli puskataksiasemalle. Matkustajia jäi pois ja uusia tuli tilalle. Aitiopaikalta saatoin seurata kaupungin asukkaiden aamutoimia pääkadulla. Mamat olivat myymässä aamupalaa puskataksiaseman portilla, kun paikalle saapui mies. Tämä tahtoi ruokaa, mutta rahat olivat vähissä. Hän kaivoi taskujen pohjilta viimeiset lantit ja esitteli niitä mamoille. Aiemmin ruokia esitelleet mamat laittoivat kattilankannet kiinni ja ilmaisivat tuimalla ilmeellään rahojen olevan riittämättömiä. Mies poistui ja kiersi pääkadun muut ruokakojut. Kukaan muukaan ei ollut heltynyt, joten pian hän oli takaisin aseman portilla. Aikansa paikalla voivoteltuaan tämä köyhä mies sai kuin saikin mamat ylipuhuttua ja herkkupatojen kannet aukesivat. Sitten meidän matkamme jatkui. Itse aloin syödä bamakolaisesta supermarketista ostamaani kallista ranskalaista jogurttia!

Bougounin jälkeen lähdimme kohti itää ja Burkina Fasoa. Joidenkin tuntien kuluttua saavuimme Sikasson kaupunkiin, joka on viimeinen suurkaupunki ennen Burkina Fason rajaa. Edellisenä päivänä kymppitonnin (noin 15,2 euroa) maksanutta lippuani ostaessani, minulle oli vakuutettu bussin menevän suoraan rajan yli Bobo-Dioulassoon. Yleensä, kun näin vakuutellaan, bussi ei ole suora, vaan vaatii vaihdon. Ajoimme Sikasson puskataksiasemalle, missä kaikki matkustajat passitettiin ulos bussista ja toiseen bussiin. Se vei puolisen tuntia, sillä kukaan ei oikein tiennyt, miten tulisi toimia. Kaaos oli omaa luokkaansa. Minua vaadittiin ostamaan uusi lippu Bobo-Dioulassoon saakka. Pidin pääni ja lopulta oikeus voitti. Ei uutta lippua. Olihan lippuuni kirjoitettu määränpääkseni Bobo-Dioulasso, eikä suinkaan Sikasso! Seuraavaksi huomasin, että myös matkatavarat tulee siirtää itse vanhasta bussista uuteen. Muuten ne lähtevät takaisin Bamakoon. Viitisen minuuttia ihmeteltyäni, sain rinkkani autosta toiseen. Ja sitten takaisin bussin sisään istumaan!

Sikassossa meillä oli noin tunnin tauko, jonka aikana saimme kyytiin uusia matkalaisia. Toiselle puolelle käytävää istahti nuoripari vauvansa kanssa. Pari oli nimenomaan nuori, sillä sekä isä että äiti olivat selvästi alaikäisiä. Odottelua säestivät kaupustelijat, jotka myivät bussin käytävää edestakaisin kävellen taas niitä muffinsseja ja muita leivonnaisia. Korkeintaan kuusivuotias pikkupoika kiersi myymässä satasen (noin 0,15 euroa) maksavia “viuhkoja”, käsinpunottuja kauniita kasvojen viilennykseen tarkoitettuja esineitä. Tarkistin kahteenkin kertaan, että todellako hinta on vain sata frangia. Pikkupoika ei vielä tässä iässä hoksannut vaatia valkoiselta suurempaa hintaa, joten ilomielin löin satasen lantin pojan kouraan ja aloin viilentää itseäni tässä painostavassa helteessä. Bussissa istuen.

Sikassosta on muutamia kymmeniä kilometrejä Malin ja Burkina Fason rajalle. Malin raja-asema on nimeltään Heremakono ja varsin järkevänoloinen. Kaaosta ei ollut juurikaan. Sain leiman passiin, kunhan kaikki rajaviranomaiset olivat passiani ensin ihmetelleet. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Vain ystävällinen hymy. Selvisin rajasta ensimmäisenä ja siirryin nopeasti takaisin bussini luo odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki oli leimattu ulos Malista ja rajavartijat saapuivat tutkimaan bussimme. Sisältä ei löytynyt pikaisessa katselmuksessa mitään, eikä matkatavaratilassa olleita laukkujakaan ryhdytty penkomaan. Matka jatkui. Se ei jatkunut rajalle juuttuneilla espanjalaisilla rekoilla. Rekisterikilvistä ja kuljettajien ihonväristä päätellen rekat olivat tulossa Espanjasta saakka maitse. Luultavasti kukin maa matkan varrella, eli Marokko, Mauritania ja Mali, oli kyninyt ja kyykyttänyt kuljettajia enemmän kuin tarpeeksi. Linja-automatkustajana valkoinen liikkuu Länsi-Afrikassa kuin huomaamatta!

Burkina Fason raja-asema on nimeltään Koloko, mutta ei se erityisen kolkolta vaikuttanut. Rajakopin vieressä oli odotustila meitä matkustajia varten. Katosta ei ollut, mutta puiset penkit sentään. Seassa kuljeskeli kanoja ja tipuja, joita eräs matkustaja innostui nappaamaan käsiinsä ja siitäkös kanaemot vetivät herneet nenäänsä ja alkoivat ärhennellä kanssamatkustajallemme. Koko bussiseurue nauraa räkätti. Jälleen kerran selvisin rajalta ensimmäisten joukossa. Malin tavoin Burkina Faso oli mielessäni rennon maan maineessa ja ainakin Kolokossa se vastasi kuvitelmiani. Kukaan ei vihjannut lahjuksista, eikä yrittänyt viivyttää leiman antamista. Muutkin bussin matkustajat pääsivät sisään Burkina Fason tasavaltaan aika nopeasti. Rajalle jäivät edelleen kaksi intialaista miestä, jotka olivat siellä jo kun saavuimme.

Ajoimme ehkä kilometrin verran. Saavuimme Burkina Fason tulliin, joka tahtoi tarkistaa matkustajien matkatavarat. Kunkin käskettiin ottaa laukkunsa matkatavaratilasta ja asettaa se pitkälle pöydälle tullirakennuksen eteen. Etsin tyhjän tilan pöydältä ja avasin hieman vetoketjua. Hymyileväistä tullimiestä eivät riepuni kiinnostaneet, vaan tämä vain kysäisi: “touriste?“. Saatuaan myönteisen vastauksen, miehestä tuli entistä iloisempi. Kenenkään muunkaan tavarat eivät kiinnostaneet. Siispä rinkka takaisin ruumaan ja bussiin. Tässä vaiheessa huomasin, että CTM-niminen yritys ajaa kuin ajaakin Malista Burkina Fasoon, vaikka minulle oli firman lippuluukulla Bamakossa muuta väitetty edellisenä iltana. Ennen meitä tulliin tulleet CTM:n matkustajat jäivät sinne vielä meidän jälkeenkin. Ehkä Burkina Fason tulli kiusasi näitä selvästi rikkaampia ihmisiä. Meidän bussimme väki oli silmin nähden köyhää, tavallista kansaa. Matkustajista näki selvästi, että olimme siirtymässä entistä köyhempään maahan. Osalla roikkui eläimen osista tehtyjä taikakaluja yllään. Eräs mies oli lisäksi pannut päähänsä jostain kissaeläimestä tehdyn korean hatun. Leopardejakos Afrikassa elää.

Viimeisen pysähdyksen tarkoitusta Kolokon raja-asemalla en ymmärtänyt, mutta osa matkustajista marssi sisään jonnekin rakennukseen ja tuli sieltä pian pois. Itse päätin olla menemättä, eikä kukaan minua sinne hakemaan tullutkaan. Se taisi olla vain kotimaahansa palaaville burkinafasolaisille. Odotellessani ostin paikallisen kännykkäliittymän ja kuivattuja mangonsiivuja.

Matka Kolokosta Bobo-Dioulassoon kulki Orodaran kautta ja lopulta hieman ennen auringonlaskua saavuimme Bobo-Dioulasson linja-autoasemalle. Malin pääkaupungista Bamakosta sinne on matkaa noin 550 kilometriä. Aikaa matkaan kului kaikkine pysähdyksineen noin 13 tuntia. Taksin takapenkillä matkallani kohti hotellia, kiinnitin huomiota, että Burkina Fason kakkoskaupunki Bobo-Dioulasso on erilainen kuin muut kaupungit matkallani. Paikkakunta vaikutti köyhemmältä, mikä näkyi jo siinä, että autoja oli vähän liikenteessä. Olin myös saapunut kuivemmalle seudulle, eikä Sahelin alue kovin kaukana ollutkaan. Täällä ei ollut satanut rankasti ainakaan päivään tai pariin!

bobo3

Bobo-Dioulasson katunäkymää Auberge du Golfin edessä.

Halusin hotelliin nimeltä Campement Le Pacha, sillä kyseessä on paikkakunnan halvimpia hotelleja ja sitä suositellaan Lonely Planetissa. Le Pacha on lisäksi ranskalais-sveitsiläisessä omistuksessa, minkä vuoksi ajattelin sen olevan hyvinhoidettukin. Le Pacha oli valitettavasti suljettu. Ainakin kesäkaudeksi. Vieressä sattuu olemaan Auberge du Golf -niminen majatalo, joka oli avoinna näin elokuussakin. Sain huoneen ja olin majatalon ainoa asukas. Auberge du Golf on hyvin pelkistetty majatalo, jossa on kahden tyyppisiä huoneita: toisissa on ilmastointi, toisissa se on rikki. Otin huoneen rikkinäisellä ilmastoinnilla ja säästin tuhansia frangeja. Yö ilmastoimattomassa huoneessa maksoi 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Huoneessa oli hyttysverkko, kattotuuletin, pöytä sekä oma vessa ja suihku. Saniteettitilat tuoksahtivat vahvasti homeelta, eikä paikkoja itse huoneessakaan ole juuri hoidettu. Seinämaalia rapisi lattialle vähän väliä! Wifiä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.

bobo1

Bobo-Dioulasson majapaikkani, Auberge du Golf.

bobo2

Harvoissa hotelleissa pääsee nukkumaan Pokémon-lakanoissa.

Vielä ennen nukkumaanmenoa tahdoin syödä jotain. Majatalon yövahti johdatti minut kulman takana olevaan Casa Africaan. Se on merkillinen ulkoilmaravintola-baari, jossa muutama mies oli katsomassa jalkapalloa. Valaistuksellaan paikka ei ainakaan pröystäile, sillä minun oli jopa hieman vaikea lukea ruokalistaa. Sentään jouluvalot olivat edelleen paikoillaan! Elokuussa! Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Se on aina varma valinta.

Ruokaa odotellessani huomasin, miten Casa Africaan alkoi valua yhä enemmän ilotyttöjä. He parkkeerasivat itsensä tietenkin jalkapalloa katselevien lihavien liikemiesten pöytien läheisyyteen. Tarjontaa oli ainakin näin alkuillasta reilusti kysyntää enemmän.

Sain ruokani, mutta en ruokailuvälineitä. Tarjoilijani lähti jonnekin ja ajattelin tämän tuovan minulle haarukan ja veitsen. Tämä toikin pesuvadin, saippuaa ja kannullisen vettä. Tässä ravintolassa syödään käsin! Söin, maksoin ja painelin hotellilleni nukkumaan.

Burkina Fason viisumi

Niin kuin kaikkiin muihinkin maihin tällä matkalla, myös Burkina Fasoon suomalainen tarvitsee viisumin. Sen voi hankkia etukäteen Euroopasta, jossa suomalaisia lähinnä olevat suurlähetystöt ovat Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Viisumin pitäisi saada myös maahan saavuttaessa joltain raja-asemalta tai Ouagadougoun lentoasemalta. Tähän ei kannata luottaa, sillä Burkina Faso on arvaamaton Afrikan maa, joka saattaa muuttaa viisumikäytäntöjään mihin suuntaan tahansa milloin tahansa. Lisäksi hinta voi olla posketon.

Anoin oman viisumini Burkina Fason Malin-suurlähetystössä Bamakossa. Se sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Kyseinen suurlähetystö myöntää viisumeita joka lähtöön. Itse anoin halvimman mahdollisen viisumin (ellei kolmen päivän transit-viisumia lasketa). Kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttava yksikertaviisumi maksoi 24 000 frangia (noin 36,6 euroa). Siihen vaadittiin kaksi passikuvaa ja kaksi viisumihakemuskaavaketta. Kaavakkeet ovat ranskaksi, mutta ne pystyy täyttämään suhteellisen kivuttomasti ilman kielitaitoakin. Viisumivirkailija auttaa, jos kaikkia kysymyksiä ei ymmärrä. Sain valmiin viisumini samana päivänä.

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Ebolan varjo Guinean matkailun yllä

Tällä hetkellä länsiafrikkalainen Guinean tasavalta tunnetaan maailmalla ennen kaikkea ebolasta. Maa on viimeisimmän ja toistaiseksi pahimman ebolaepidemian alkukoti.

Vietin Guineassa heinä-elokuun 2015 taitteessa kahdeksan päivää, enkä nähnyt maassa ainuttakaan toista turistia ja muita valkoisiakin vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ebola on tehnyt tehtävänsä, vaikka maa jo ennen epidemiaakin oli kaikkea muuta kuin tunnettu matkailumaa: maassa kävi vuonna 2013 yhteensä 56 000 kävijää, minkä vuoksi maa on maailman 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 20. Afrikan mittakaavassa maa on kuudenneksi vähiten vierailtu maa. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

Matkailu ei siis ole merkittävä elinkeino Guineassa, mutta ainakin pääkaupungin Conakryn hotellit ja ravintolat ovat suuresti kärsineet. Kärsimystä on lisännyt myös se, että Guinea oli jo ennen epidemiaakin yksi maailman köyhimmistä maista, ja se sijoittuu koulutusta, tulotasoa, elinajanodotetta ja elämänlaatua mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) sijalle 179, kun kaikkiaan maita siinä on 187. Näin ollen ebolan vaikutus yhteiskuntaan ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen on ollut murskaava.

ebola1

Ebolasta kertova kansankielinen mainos Dalabassa.

Tällä hetkellä hyvää vauhtia ohi menossa oleva ebolaepidemia alkoi joulukuussa 2013 Meliandoun kylästä eteläisestä Guineasta, Sierra Leonen ja Liberian rajojen läheisyydestä. Kaksivuotias Emile-poika oli leikkinyt kylässä olleessa ontossa puussa, niin kuin kylän lapsilla oli tapana. Puu oli afrikanhännäkkölepakoiden asuinpaikka ja on arveltu, että poika sai ebolan lepakoiden ulosteista. Lepakoiden kun on todettu kantavan ebolavirusta ja selviävän siitä hengissä. Joskin viruksen kantaminen on ilmeisesti harvinaista. Lepakot kuuluvat myös guinealaisten ruokavalioon.

Joka tapauksessa: ensin kuoli poika, sitten pojan kolmevuotias sisko, minkä jälkeen tauti vei äidin ja lopulta myös isoäidin. Perheen nitistettyään tauti jatkoi leviämistään. Pitkään ei tunnuttu tietävän mikä tämä mystinen tauti oli, sillä Guineassa, eikä Länsi-Afrikassa ylipäänsäkään ollut aiemmin tavattu ebolaa. Guineasta tauti levisi naapurimaihin Sierra Leoneen ja Liberiaan. Ennen Guineaa, ebolaa oli tavattu vain keskisessä ja itäisessä Afrikassa trooppisten sademetsien läheisyydessä.

ebola5

Jonkinlaista sademetsää Guineassa.

Mikä ebola?

Ebola on viruksen aiheuttama verenvuotokuume. Tauti tappaa yli puolet sairastuneista. Ebola leviää ihmisestä toiseen sairastuneen tai kuolleen ihmisen ruumiineritteiden, kuten syljen, veren, hien tai virtsan kautta. Suojaamaton seksikontakti ebolaa sairastavan tai siitä toipuvan kanssa on myös tartunnan lähde. Niin ikään suora kosketus elävään tai kuolleeseen villieläimeen, kuten lepakoihin ja apinoihin, voi huonolla tuurilla tartuttaa. Samoin villieläinten eli niin kutsutun bush meatin syöminen ebola-alueilla voi tartuttaa ebolan syöjään.

Ilmateitse ebola ei tartu, vaan suora kontakti on oleellinen. Myöskään esimerkiksi rahaa käsittelemällä, pilaantunutta ruokaa syömällä tai uima-altaassa polskimalla ei ebolaa voi saada.

Taudin oireita ovat kuumeen lisäksi nivel- ja lihaskivut, päänsärky, oksennus, ripuli, ruokahaluttomuus, vatsakivut, yleinen heikkous sekä sisäiset ja ulkoiset verenvuodot. Ebola itää 2-21 vuorokauden kuluessa.

Ebolaviruksen saa tuhottua pesemällä käsiä saippualla. Myös kloorikäsittely tuhoaa viruksen, eikä se juuri elä kuivilla pinnoilla saati auringonvalossa.

ebola2

Käsienpesusankoviritys Conakryn katolilaisessa katedraalissa.

Miten ebola näkyy Guineassa?

Ebola ei vaikuta satunnaisen matkailijan elämään juurikaan. Ihmiset halailevat ja kättelevät toisiaan normaalisti. Ja niin kättelin minäkin. Ebola näkyy katukuvassa lähinnä siinä, että kaupungeissa ja kylissä on siellä täällä käsienpesuämpäreitä, joissa ihmisten tulisi säännöllisesti pestä kätensä saippualla. Suurissa kaupungeissa, kuten Labéssa, Conakryssa ja Kankanissa näitä ämpäreitä on välillä vieri vieressä katujen varsilla. Joka tapauksessa ämpäri on aina vähänkin merkittävän liiketilan edessä kadulla. Esimerkiksi, kun menet postiin tai ravintolaan, peset portailla aluksi kätesi! Noh, ei sitä kukaan valvo pesetkö vai et.

Dalaban kaupungissa näin suurehkon ja huomiotaherättävän pulaarinkielisen ebolakyltin. Conakryn majapaikassani majoittui joitain ebolatyöntekijöitä, mutta ei heitä kaupungin kaduilla näkynyt. Conakryn Palais du Peuple -rakennuksen julkisivuun oli vedetty valtava kangas, jossa julistettiin taistelua ebolaa vastaan. Kaupungissa bongasin myös kyltin, jossa kehotettiin olemaan syrjimästä ebolasta selvinneitä. Mitään tarkastuspisteitä, missä ihmisten kuumeita mittaillaan, ei Guinean teiden varrella eteeni tullut. Tai pääkaupungin Conakryn ulosmenotiellä sellainen ilmeisesti oli, mutta sen kautta eivät ajaneet kaikki. Eli mikäli sairastaa ebolaa, sen voi halutessaan helposti kiertää.

Malin Guinean-suurlähetystössä minulta mitattiin kuume, samoin tehtiin kahdesti maasta poistuttaessa Guinean ja Malin välisellä rajalla. Guinean puolella rajaa pestiin kädet saippualla ja mitattiin kuume. Malin puolella rajaa kuume mitattiin uudelleen, minkä lisäksi otettiin yhteystiedot ylös, kysyttiin minne on matkalla ja montako päivää aikoo viettää Malissa. Malin puoleisella raja-asemalla oli valmiina sängyillä varustettu teltta mahdollisia ebolapotilaita varten.

Muuten ebolaan ei pahemmin törmää. En esimerkiksi nähnyt ainuttakaan ebola-aiheista seinämaalausta, joista on ollut kuvia lehdistössä. Toisaalta suomalainen media varmasti seuraa enimmäkseen englanninkielistä lehdistöä, joka puolestaan on luultavasti ollut enemmän kiinnostunut englanninkielisistä Sierra Leonesta ja Liberiasta. Guinea ranskankielisenä on mielestäni ollut vähän pimennossa.

Lehdistössä on kerrottu myös siitä, kuinka jotkut guinealaiset kieltävät ebolan olemassaolon ja/tai syyttävät sen olevan länsimaiden salajuoni. Guinealaista elämänmenoa vain kahdeksan päivää seuranneena en voi sanoa tuntevani maata, enkä tiedä, mitä guinealaiset keskimäärin ajattelevat. Suurin osa tuntui tiedostavan asian ja pesi tunnollisesti käsiään. Pari kansalaista, joiden kanssa juttelin, kielsi koko ebolan olemassaolon. “Oletko sinä nähnyt ebolaa? Niin! En ole minäkään! Ebola ei ole todellinen!”

Todettakoon vielä se, että toistaiseksi ebolalta välttyneessä Guinea-Bissaussa ebola on paljon enemmän esillä kaikkialla olevina julisteina ja käsienpesukehotuksina. Niitä on jopa autojen ikkunoissa!

ebola3

Rivistö käsienpesuämpäreitä Kankanin yliopiston pihamaalla.

Tilanne elokuun ja marraskuun alussa 2015

Vieraillessani Guineassa 30.7.-7.8. välisen ajan, maassa oli muutamia ebolatapauksia. Saavuin maahan viikolla 31, jolloin Maailman terveysjärjestö (WHO) raportoi yhden uuden tapauksen. Seuraavalla viikolla, jolloin poistuin, uusia tapauksia ilmoitettiin kaksi. Tapaukset olivat pääkaupungin Conakryn alueella sekä Sierra Leonen rajan läheisyydessä Forecariahin alueella.

Nyttemmin, marraskuussa 2015, Guineassa tavataan edelleen muutamia tapauksia lähes viikoittain. Viimeisimmän, 4.11., julkaistun WHO:n raportin mukaan viikolla 44 uusia tapauksia todettiin yksi. Edelleen tapaukset tuntuvat keskittyvän Conakryn ja Forecariahin alueille.

Marraskuun alussa 2015 Länsi-Afrikan epidemia on menossa ohi. Kaikkiaan ebolaan on sairastunut 28 607 henkeä, joista kuollut on 11 314. Nämä ovat virallisia lukuja. Todellisuudessa sairastuneiden lukumäärä lienee suurempi. Suurin osa tapauksista on ollut Guinean lisäksi sen naapureissa Sierra Leonessa ja Liberiassa, mutta hajatapauksia on ollut siellä täällä, kuten Malissa ja Nigeriassa. Nykyisin ebola leviää enää ainoastaan sen alkukodissa, Guineassa. Muut maat ovat saaneet sen nitistettyä.

Guineaa ei kuitenkaan missään nimessä kannata enää pelätä. Vuosi sitten tilanne oli toinen, kun tapauksia tuli satoja viikoittain. Matkailijan riski saada tartunta on WHO:n, ECDC:n ja kotoisen THL:n mukaan hyvin pieni. Maa on taas avoinna ja lentoyhtiöt ovat avanneet yhteyksiään uudelleen tai suunnittelevat tekevänsä niin. Suomen ulkoministeriökin on poistanut jo 16. kesäkuuta oman Guineaa, Sierra Leonea ja Liberiaa koskevan matkustustiedotteensa. Aiemmin se kehotti välttämään tarpeetonta matkustamista ebolasta kärsiviin maihin, vaikka samalla totesi, ettei epidemia “muodosta merkittävää tartuntariskiä alueella matkaileville tai oleskeleville suomalaisille“. Sen sijaan esimerkiksi Britannian ulkoministeriö kehottaa omassa tiedotteessaan edelleen välttämään tarpeettomia vierailuja maassa.

Suomalaisen median antama kuva on kovin erilainen kuin todellisuus paikan päällä.

ebola4

Ebola ei tartu rahan välityksellä. Kuvassa on guinealainen 500 frangin (noin 0,06 euroa) seteli, kuten selvästi voi havaita.

Lähteet:

  1. Ulkoministeriö: Ebola romuttamassa hyvin alkaneen kehityksen Länsi-Afrikassa
  2. Yahoo! News: Guinea hotels, restaurants feel fallout from Ebola
  3. Yle Uutiset: Ebolan jäljittäjät: Epidemia alkoi lasten leikeistä
  4. Yle Uutiset: Ebolaan kuollut jo noin 5 000 – katso päivitetty tautitilanne kartalta
  5. THL: Ebola
  6. Ulkoasiainministeriö: UM suosittelee välttämään tarpeetonta matkustamista Guineaan ja Sierra Leoneen sekä noudattamaan varovaisuutta Liberiassa
  7. WHO: Ebola Situation Report – 5 August 2015
  8. WHO: Ebola Situation Report – 12 August 2015
  9. WHO: Ebola Situation Report – 4 November 2015

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.

Nähtävyydetön Praia

11.7.2015

Oli aika karistaa Boa Vistan turistisaaren pölyt jaloista ja siirtyä aavistuksen syrjempään. Jos niin voi sanoa Kap Verden pääkaupungista Praiasta!

Taksikuski ei saapunut sovittuun aikaan viemään minua Boa Vistan lentoasemalle. Hän ei saapunut lopulta ollenkaan. Onneksi olin ajoissa liikenteessä ja hostellin aulassa odotellessani tuli ilmi, että samassa hostellissa majoittunut ranskalainen Benjamin oli tulossa samalle lennolle. Jaoimme taksin. Matka Sal Reistä lentoasemalle maksoi 700 escudoa (noin 6,3 euroa). Minä lentäisin vain yhden lennon eli Santiagon saarelle Praiaan. Lentopelkoinen Benjamin jatkaisi Praiasta takaisin samaan suuntaan eli yli Boa Vistan Salin saarelle ja sieltä edelleen São Vicenten saarelle. Kap Verden sisäinen lentoliikenne on monimutkaista!

Boa Vistan Aristides Pereiran kansainvälinen lentoasema on toimiva ja moderni asema, eikä turvatarkastuksessa puolentoista litran vesipulloni ollut mikään ongelma. Siitä en ole vielä päässyt selvyyteen, että millä logiikalla osalle Afrikan sisäisistä lennoista saa viedä mielin määrin nesteitä ja toisille taas ei. Kap Verden sisällä nesteet eivät näemmä kuitenkaan ole ongelma.

rai11

TACV Cabo Verde Airlinesin potkurikone odottamassa Praian-lentoa Boa Vistan lentoasemalla.

Lentoyhtiönä tällä kotimaanlennolla oli maan kansallinen lentoyhtiö TACV Cabo Verde Airlines. Afrikkalaiseen tapaan boarding oli hyvin kaoottinen kaikkien yrittäessä läpi yhtä aikaa. Rynnimisen ymmärsi sisällä pikkuruisessa potkurikoneessa, jossa matkustajat istuivat sattumanvaraisilla paikoilla. Itsekään en päässyt omalle paikalleni ikkunan viereen, vaikka esittelin lippuani lentoemännille ja paikallani istuneelle rouvalle.

Itse lennosta ei oikeastaan ole mitään sanottavaa. Kone nousi, pysyi ilmassa ja laskeutui. Siinä kaikki. Lyhyellä, alle tunnin, lennolla ei ollut tarjoiluja, mutta maisemat olivat aivan katseltavia. Koneesta näkyi hyvin esimerkiksi Boa Vistan ja Santiagon välissä sijaitseva Maion saari. Karua autiomaata sekin.

rai10

Gamboan ranta Praian keskustasta Plateaulta nähtynä. Taustalla Achada de Santo Antónion kaupunginosa ja takana vasemmassa reunassa D. Maria Pian majakka.

Santiagon saarella laskeuduimme Praian laitamilla sijaitsevalle Nelson Mandelan kansainväliselle lentoasemalle. Afrikkalaisten suuresti rakastama ja ihailema Mandelahan onkin tunnetusti ponnistanut maailmalle juuri Kap Verdeltä! Mutta oikeasti: eikö maasta tosiaan löydy tarpeeksi suurmiehiä, joiden mukaan nimetä kenttiä! Salin lentoasema on nimetty muuten nykyisessä Guinea-Bissaussa syntyneen valtiomiehen mukaan. Toki herra vaikutti Kap Verdenkin politiikassa.

Olin varannut etukäteen sängyn Praian ja koko Santiagon ainoasta hostellista, Brothers & Barrosista. Achada de Santo Antónion alueella sijaitseva hostelli on kaupungin edullisin (heinäkuussa 2015 petipaikka maksoi 2 000 escudoa eli noin 18 euroa), mutta myös tavattoman vaikea löytää. Itse asiassa se on mahdotonta, sillä mitään hostellista kertovia kylttejä ei ole. Tämän vuoksi suosittelen lämpimästi käyttämään hostellin tarjoamaa noutopalvelua lentoasemalta. Se maksaa kymmenen euroa, mutta säästää kymmeniä minuutteja etsimisaikaa.

rai12

Tämän kadun varrella sijaitsee Praian-majapaikkani.

rai9

Hostellihuonettani Praiassa.

Hostelli on ystävällisen Danilsonin ja tämän sisarusten pyörittämä, mutta ei päivätyö, vaan toistaiseksi ennemminkin harrastus. Hostelli ei ole tällä hetkellä edes mikään virallinen majapaikka. Verotussyiden vuoksi paikkaa ei ole merkitty kylteinkään. Hostellissa on kaksi huonetta. Toisessa on yksi kerrossänky, toisessa kaksi. Makuupaikkoja on siis kuudelle hengelle. Huoneissa on myös suuret lukolliset säilytyskaapit. Käytävällä on kaksi suihkua ja kolme vessaa sekä hyvin varusteltu keittiö. Myös wifi toimii. Kaiken kaikkiaan huolenpito ja tilojen siisteys on parasta mihin olen hostelleissa koskaan törmännyt!

Hostelli on avattu tämän vuoden alussa ja kehittyy vähitellen. Nyt omistajalla oli suunnitelmissa hankkia yleiselle alueelle sohva ja tehdä jonkinlainen maalaus seinään. Kap Verden markkinat ovat vain niin pienet, että raha on tiukassa. Esimerkiksi kerrossängyt on pitänyt rakentaa itse (koska maasta puuttuvat Ikeat), seiniin kiinnitettävät lukulamput olivat tulossa Yhdysvalloista (koska sellaisia ei maassa myydä)… Eivätkä esimerkiksi afrikkalaiset vieraat oikein käsitä hostelli-instituutiota. Kuulemma eräätkin norsunluurannikkolaiset olivat kääntyneet ovella tajuttuaan, että huoneessa majoittuisi mahdollisesti muitakin. Ja eipä hostelleihin Länsi-Afrikassa juuri törmääkään.

Ja koska Kap Verdelle matkustavat vierailevat pääasiassa vain Salilla tai Boa Vistalla, ei tässä hostellissa ollut lisäkseni kuin yksi musta amerikkalainen turisti. Kuulemma sukujuuret eivät olleet Kap Verdellä.

rai5

Praian pääkatuja ydinkeskustan Plateaulla.

Praia (suomeksi “ranta”) on 130 000 asukkaallaan Kap Verden ylivoimaisesti suurin kaupunki, ja se sijaitsee Santiagon saaren etelärannalla. Kaupungissa on toimiva bussiliikenne, mutta turistin ei siihen tarvitse välttämättä turvautua. Kaikki on kävelyetäisyydellä. Oikeastaan Praiassa ei ole yhtään mitään nähtävää, minkä vuoksi siellä voi hyvällä omallatunnolla vain harhailla. Majoittumisen jälkeen kävelinkin ydinkeskustaan, Plateaulle. Se on nimensä mukaisesti ympäristöään korkeammalla oleva kalliotasanne, jonne on keskittynyt esimerkiksi Kap Verden hallinto, tärkeät liikkeet, pankit, posti ja sairaala.

rai1

Katunäkymä Plateaulta.

rai4

Dr. Julio Abreun katu Plateaulla. Taustalla Nossa Senhora da Graçan kirkko.

Praian pitäisi kuulopuheiden ja opaskirjojen varoittelujen perusteella olla hirmuisen vaarallinen kaupunki. Esimerkiksi Boa Vistalla useampikin ihminen kauhisteli sitä, että olin menossa Praiaan. Valkoisena en voisi liikkua missään yksinäni ilman, että joku tulisi ja veisi omaisuuden. Ja pahimmassa tapauksessa vielä mukiloisi sairaalakuntoon. En kuitenkaan tuntenut oloani missään turvattomaksi. Praialaisilla olikin kovin erilainen käsitys kotikaupunkinsa turvallisuustilanteesta kuin esimerkiksi boavistalaisilla. Tietenkään ei liene järkevää työntää nokkaansa Praian laitamien kukkuloille kasvaneisiin faveloihin. En tiedä kutsutaanko Praian harmaita slummeja faveloiksi, mutta kummasti ne Rio de Janeiron vastaavia muistuttivat! En ole toki Riossa käynyt.

rai2

Praça Alexandre Albuquerque -aukio Plateuan parhaalla paikalla. Täälläkin on ilmainen wifi.

rai8

Paraati Fazendan kaupunginosassa.

rai7

Kulkueessa kuin kulkueessa on oltava myös siniristilippu. Tosin tässä tapauksessa kyseessä lienee Portugalin ensimmäinen lippu, joka oli tuollainen.

rai6

Kap Verden lippu.

Näin lauantai-iltapäivällä Plateaulla oli hiljaista. Aikani siellä laahustettuani laskeuduin portaita pitkin alas Sucupiran torille. Se on tyypillinen afrikkalainen tori, josta saa kaikkea elävistä apinoista, vihanneksiin ja tekstiileihin. Apinaa en ostanut, enkä mitään muutakaan. Sucupiralta selvittyäni törmäsin Fazendan kaupunginosassa harhailtuani värikkääseen kulkueeseen, jonka merkitys ei selvinnyt. Iäkkäät ”kuningas” ja ”kuningatar” paraatin kärjessä joka tapauksessa marssivat.

Palailin ennen pimeää takaisin hostellilleni. Ihan vain koska Praia on “vaarallinen” kaupunki.

Boa Vistan kuuluisa hylky

10.7.2015

Kaksi päivää Boa Vistalla viettäneenä totesin, että saari on nähty. Olisin ollut valmis vaihtamaan saarta jo tänään. Lento Kap Verden pääkaupunkiin Praiaan Santiagon saarelle olisi kuitenkin vasta seuraavana päivänä. Tämän vuoksi päädyin haahuilemaan samoja Sal Rein katuja uudelleen ja uudelleen

bvc27

Praia de Cabral ja hotellirivistö.

Kävin uudelleen myös Praia de Cabralilla eli Cabralin rannalla. Rantaviiva on hyvää vauhtia täyttymässä hotelleista. Kap Verde on kaikesta päätellen tosissaan panostamassa matkailuun, mikä onkin ainoita mahdollisuuksia luonnonvarattomilla, karuilla ja syrjäisillä saarilla. Toistaiseksi Boa Vista on maan tärkeimpään lomasaareen, Saliin, verrattuna kuulemma huomattavasti vähemmän turistisoitunut ja siis aidompi. Luultavasti Boa Vistastakin kuitenkin ajan saatossa kehittyy uusi Teneriffa. Menneiden vuosikymmenten kurjuus ja nälänhädät tulevat väistymään vähä vähältä.

bvc28

Nämä ovat Praia de Cabralilla, eivätkä siis mitenkään kuuluisia.

Sal Rein tuntumassa sijaitsee saaren ehkä tunnetuin nähtävyys: ruosteinen hylky! Vuonna 1968 saaren pohjoisrannikon Boa Esperançan rannalle haaksirikkoutui pelastusyrityksistä huolimatta espanjalainen laiva nimeltä Cabo de Santa Maria. Kyseessä ei kuitenkaan nyt ole Kristoffer Kolumbuksen Santa Maria -laiva…

Etelä-Amerikkaan matkalla olleessa Cabo de Santa Mariassa oli lastina lahjoja Espanjan diktaattori Francisco Francon hallitukselta. Aikoinaan eri tahot Brasiliassa ja Argentiinassa olivat auttaneet talouskriisissä paininutta Espanjaa. Nyt Franco halusi kiittää ja lähetti matkaan muun muassa ruokaa, juomaa, lääkkeitä, vaatteita, erilaisia koneita ja tietenkin myös urheiluautoja. Eräänä syyskuisena aamuna lahjaröykkiö oli sitten kapverdeläisellä rannalla. Paikalliset tyhjensivät aluksen ja kuljettivat tavarat aaseilla ja muuleilla Sal Reihin.

bvc30

Siellä se kuuluisa hylky makaa. Uiminen on kielletty hylyn läheisyydessä.

bvc32

Cabo de Santa Maria lähempää.

Edelleenkin, siis 47 vuoden jälkeen, ruosteinen hylky makaa Boa Vistan rannalla Atlantin ja säiden armoilla. Kapverdeläinen sanomalehti kuvailee hylkyä Boa Vistan ja koko Kap Verden symboliksi. Ainakin se on innoittanut taidemaalareita ja valokuvaajia. Ja minut vierailemaan siellä! Kävinhän jo viime vuonna erästä vähemmän tunnettua hylkyä Mauritanian rannikolla ihmettelemässä. Se on muuten nyttemmin hävitetty. Lähde: [1]

bvc31

Boa Esperançan rantaa hylyltä länteen.

Sal Rein keskusaukion laidoilla on paljon toimettomia taksikuskeja. Kesä ei ole sesonkia, joten kaikista turisteista tulee pyrkiä hyötymään. Valitettavasti turismi on nostanut taksien hinnat huimiksi, joten hinnoista saa vääntää pitkän tovin ennen kuin joku haluaa pitkin hampain lähteä matkaan. Milloin tiet ovat niin onnettomat, milloin bensa on liian kallista, milloin perheen on nälkä, milloin aurinko paistaa liian kuumasti. Kaikki varmasti pitävät paikkansa, en epäile hetkeäkään!

Hylkyä olisi voinut ajaa katsomaan edellisenä päivänä vuokraamallani mönkijälläkin, mutta ajanpuutteen takia se ei ollut mahdollista. Etäisyys Sal Reistä mahdollistaa myös kävelyn hylylle, mutta opaskirjojen, Sal Rein matkailuneuvonnan ja paikallisten mielestä se on typerä ajatus. Ranta ja reitti sinne on pahamaineista, ja on riski joutua ryöstetyksi ja mukiloiduksi. Ja kun hylylle päin sitten lähdimme taksikuskin kanssa, kulki tie halki surkeimman hökkelikylän minkä olen koskaan nähnyt! Ja Kap Verde sentään, ainakin paperilla, on kehittyneintä Afrikkaa. Varoitukset saattoivat olla paikallaan.

bvc34

Hökkelikylä Sal Rein laitamilla.

bvc33

Tie hylylle.

Hylylle ajaa Sal Reistä noin vartissa. Tie on huono, se on vain jonkinlainen ura. Maisemat ovat karunkauniit, kuten ne nyt Boa Vistalla tapaavat olla. Perillä oli muutama muukin turisti Cabo de Santa Mariaa ihmettelemässä. Hylky on ilmeisesti suosittu retkikohde. Eräänlainen pakollinen kohde saarella vieraileville.

bvc29

Laivan osa?

Itse hylky on vaarallinen, eikä sitä pidä lähemmin tarkastella. Rantahiekalta on mahdollista bongata kaiken roskan seasta laivasta irronneita tai irrotettuja osia. Kaiken kukkuraksi ranta on kilpikonnien muninta-aluetta.

Takaisin rannikolle halki eteläisen Senegalin

17.5.2014

Heräsin hieman ennen viittä aamulla ja lähdin kävellen kohti Tambacoundan puskataksiasemaa. Hotellin omistaja oli edellisenä iltana kertonut, että kaupungista olisi suora puskataksiyhteys Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin ja että puskataksiasemalle voisi kuulemma helposti kävelläkin: “ylität vain junaradan ja käännyt pankin nurkalta vasemmalle…”. Lähdin hieman viiden jälkeen, säkkipimeydessä, kävelemään rinkka selässä kohti asemaa, jonne selviydyin 20 minuutissa kysymättä apua tai käyttämättä mopotakseja. Mitkään katuvalot eivät olleet päällä tai niitä ei vain ollut. Kaupunki ei ollut vielä herännyt.

Sain eiliseen tapaan saman paikan sept-placesta eli takaa keskeltä. Liekö sitten sattumaa vai ihan normaali senegalilainen käytäntö, että toubab matkustaa takana keskellä. Sain vierustoveriksi eurooppalaisen rouvan. Tervehdimme. Matkan aikana hän paljastui espanjalaiseksi. Rouva ei osannut englantia ja ranskakin oli hieman hakusessa, mutta sen verran hän sai sanotuksi, ettei ollut turisti vaan töissä jossain Espanjan valtion hankkeessa. Muuten matkustajia oli Dakar-Tambacounda-välin tavoin kahdeksan, sillä nytkin mukana oli vauva.

IMG_0167 casamance4

Koldan kaupungin katunäkymää eteläisessä Senegalissa. Etualalla kaupunkitaksi.

Alkumatkasta ylitimme Gambiajoen, joka on jo täällä yläjuoksulla varsin leveä. Tie kulki eilistä matkaa paljon rehevämmissä maisemissa, paikoin suorastaan puskassa. Jos olisimme olleet itäisessä Afrikassa, tien yli olisi voinut varmaan juosta vaikka norsu tai seepra. Senegalissa niitä ei pahemmin ole enää, paitsi joitain yksilöitä Niokolo-Koban kansallispuistossa maan kaakkoisosassa. Sen verran stereotyyppistä afrikkalaismaisemaa pyöreine heinämajoineen matkan varrella kuitenkin oli, että monta kertaa lähes toivoin, että rengas puhkeaisi ja pääsisin ottamaan valokuvia. Tie kulki alkumatkasta myös alle 50 kilometrin päästä Guinean rajasta, mikä vähän pisti puistattamaan, vaikka maiden välinen raja olikin suljettu. Kyseessä oli kuitenkin kaikista maailman guineoista se Ebola-viruksen riivaama Guinea. Toki itse tautialueelle olisi ollut varmaan vähintään kahden päivän matka ja lisäksi epidemiakin oli vielä tässä vaiheessa toukokuuta menossa hyvää vauhtia ohi. Laitoin kuitenkin Suomeen terveisiä tekstiviestin muodossa, että nyt se teidän pelkäämänne Guinea on aika lähellä. Vélingaran kaupungin kohdalla alkoi sataa ja se kesti varsin pitkään. Matkustajat alkoivat huolestua katolle sidotuista tavaroistaan, mutta kuljettaja ei nähnyt tarpeelliseksi peitellä tavaroita. Pian sade loppuikin. Koldassa yksi matkustaja jäi pois, mutta täydennystä tuli melko pian: ilmeisesti gambialainen mies, koska hän ei osannut yhtään ranskaa.

IMG_0171 casamance2

Puskataksini matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin. Kuva otettu Koldassa, jossa pysähdyimme toviksi.

casamance3

Koldan postitoimisto.

Eteläisen Senegalin käsittävä Casamance on varsin erillään muusta Senegalista, sillä alueen ja pääkaupunki Dakarin väliin jää jopa itsenäinen valtio, englanninkielinen Gambia. Eteläpuolella alue rajautuu Guinea-Bissaun tasavaltaan. Näin ollen ainoa maayhteys on tulosuunnastamme, Tambacoundan suunnasta. Maantieteensä lisäksi alue eroaa myös kulttuuriltaan muusta Senegalista, sillä alueen väestöstä valtaosa kuulu diola-kansaan, jotka ovat pieni vähemmistö muuten wolof-valtaisessa Senegalissa. Muun muassa näistä seikoista johtuen Casamancessa on ollut 1980-luvulta lähtien separatistista liikehdintää, jolla on tähdätty autonomiaan tai jopa täyteen itsenäisyyteen. Alueelle matkustamista ei aina suositella, sillä aseistetut Casamancen demokraattisten voimien liikkeen (MFDC) separatistit taistelevat toisinaan Senegalin armeijan joukkojen kanssa. Separatistien ja muiden bandiittien tiedetään tehneen (väkivaltaisiakin) iskuja alueella liikkuviin busseihin ja autoihin. Iskujen seurauksena matkustajat pääsevät usein omaisuudestaan. Tällä hetkellä on kuitenkin menossa rauhallisempi jakso ja MFDC:n johtaja julisti jopa yksipuolisen tulitauon 1. toukokuuta 2014 neuvoteltuaan konfliktista salaisesti Senegalin johdon kanssa Vatikaanissa. Lähteet: [1] & [2]

Koldan jälkeen tiellä, vuoron perään molemmilla kaistoilla, alkoi olla puunrungoista, autonrenkaista ja muusta romusta tehtyjä esteitä, kuin tiesulkuja. Ne toimivat tietenkin myös hidasteina, sillä niitä on väisteltävä mutkitellen. Mieleeni tuli kuitenkin, että mahtavatko puunrungot olla tiellä konfliktin takia. Noin 50 kilometriä ennen Bignonan kaupunkia oli Senegalin armeijan tarkastuspiste, jossa kaikkien matkustajien täytyi jalkautua ja kävellä 50 metrin matka. Myös passia täytyi näyttää epäluuloisen oloisille sotilaille. Varmaan kuumottavaa seisoskella valtatiellä, kun koskaan ei tiedä, onko aseistettuja kapinallisia tulossa jostain puskasta tai autosta.

casamance1

Casamancen maaseutua Koldan kaupungin jälkeen. Kuva otettu liikkuvan puskataksin ikkunasta.

Muutamia kilometrejä ennen saapumistamme Casamancen alueen pääkaupunkiin Ziguinchoriin, tie kulki kauniin mangrovealueen läpi. Tie kulki melkein veden tasolla, eikä vielä ollut edes sadekausi! Alun perin tarkoituksenani oli jäädä Ziguinchoriin yöksi, mutta koska valoisaa riitti vielä pitkään, päätinkin ottaa seuraavan puskataksi Cap Skirringin rantakylään, joka ei nimestään huolimatta ole mikään hiihtokohde. Tiesin, että lähistöllä olisi myös muita vähemmän turistisoituneita kyliä, mutta halusin nähdä Länsi-Afrikan yhdeksi parhaimmista kuvaillun rannan. Lisäksi näin kesäaikaan turisteja ei olisi, joten saisin koko paikan todennäköisesti itselleni. Puskataksimatka Ziguinchorista Cap Skirringiin halki upeiden mangrovepöpelikköjen kesti vain noin tunnin ja nyt sain istua tilavasti auton keskiosassa ikkunan vieressä! Koko matkan yksi matkustajista piti yllä äänekästä, jopa kiukkuista, keskustelua. Aiheita tuntui olevan kaksi: presidentti Macky Sall ja viisumiuudistus. Puhetta en tietenkään ymmärtänyt, sillä se käytiin jollain afrikkalaisella kielellä, mutta numerot ymmärsin. Ne ovat mielenkiintoisesti (kaikissa?) Senegalissa puhuttavissa kielissä ranskaksi. Autossa tiedettiin Senegalin viisumin maksavan 50 euroa.

cap skirring1

Ensimmäistä kertaa Cap Skirringin rannalla.

Perillä Cap Skirringissä päätin mennä kyselemään vapaata huonetta Hotel Kaloa les Palétuviersista, sillä se vaikutti parhaalta vaihtoehdolta uima-altaineen, ilmastointeineen ja hintaan kuuluvine aamupaloineen. Lonely Planet kertoi hotellin sijaitsevan kylän keskustassa mangroverämeen ääressä! Kuitenkin hinta olisi suunnilleen sama kuin muissa budjettimajapaikoissa, jotka suureksi osaksi sijaitsivat merenrannalla. Hotellin vastaanottovirkailija toivotti tervetulleeksi ja oli innoissaan, kun sai harjoittaa englannintaitoaan kanssani. Tilaa oli, joten maksoin kahdesta yöstä Kaloa les Palétuviersissa yhteensä 30 000 frangia eli 45 euroa.

Eiliset ajatukset maaperästä osoittautuivat todeksi, sillä olin kauttaaltani punertavan hiekkapölyn peitossa eikä kaikki lähtenyt suihkussakaan. Matkalla Tambacoundasta Ziguinchoriin olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä pölisevillä tietyömailla. Kävin suihkun lisäksi myös uima-altaassa kun sellainenkin ylellisyys oli kerran eteen sattunut.

cap skirring2

Huoneeni Hotel Kaloa les Palétuviersissa. Pöytä on selvästi siivottu kuvan ottamista varten.

cap skirring3

Ja sama huone toisesta suunnasta: oikeasti olinkin vain Kreetalla.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa, jollaisen löytymisen luulisi olevan Cap Skirringin tapaisessa turistikylässä helppoa. Hotellilla palloillut, englantia taitanut rastapää kysyi, josko haluaisin syödä mereneläviä. En tällä kertaa! Siitä huolimatta hän vei minut rantaan Full Time -nimiseen ravintolaan, jossa sai ainoastaan mereneläviä. Ruokalistan hinnat olivat pilvissä, Suomen hinnoissa, elleivät jopa aavistuksen Norjan hinnoissakin. Näin kuulemma on tehtävä, kun on off-sesonki. En sanonut, että yleensä off-sesonkina hintoja lasketaan, että edes joku tulisi. Senegalilaisen järjenjuoksun käsittämättömyyksiä! Lähdin pois ja hotellin huuhaapoika seurasi. Kuulemma Cap Skirringissä on lentokenttä, jonne Euroopasta saapuvat charter-matkaajat saapuvat suoraan kulkematta Dakarin kautta. Kylässä vierailee talviaikana pääasiassa ranskalaisia ja belgialaisia. Näin kesällä kylässä on vain kourallinen valkoihoisia turisteja. Olin nähnyt kylään saavuttuani kolmen hengen ranskalaisseurueen. Seuraavaan ravintolaan marssin oma-aloitteisesti, mutta huuhaapoika tuli hätiin ja kertoi minulle, ettei paikasta saisi kuin hampurilaisia. Päätin vielä katsastaa kolmannen ravintolan ruokalistan, kunnes sain hätistettyä rastapään matkoihinsa. Sen jälkeen menin pikaruokaravintolaan ja tilasin ison hampurilaisen tuhannella frangilla (noin. 1,5 euroa). Yleensä “pikaruoka” on jopa parempaa kuin ravintolaruoka, niin tässäkin tapauksessa. Juomat täytyi hakea itse vastapäisestä kaupasta. Majoitus ei ole mitenkään halpaa tässä maassa, mutta onneksi sentään syöminen on!

cap skirring4

Cap Skirringin katunäkymää iltahämyssä. Lisää kuvia seuraavassa kertomuksessa.

Ravintolasta lähdettyäni, istahdin hetkiseksi retkiä tarjoavan miehen puheille. Hän oli jo kohtuullisessa humalassa, mutta esitteli silti retkiään innokkaasti. Tai ehkä juuri siksi. Opastusta olisi saanut ranskaksi ja espanjaksi. Mieluusti olisin halunnut englantia taitavan oppaan, joten kieltäydyin tarjouksista. Palasin hotellille ja menin nukkumaan. Nyt minulla oli ensimmäistä kertaa sitten Mauritanian Zouérat’n jälkeen toimiva ilmastointi!

Terroristeja, tiesulkuja ja hiekkaa?

Mauritanian kohdalla on syytä käsitellä maan turvallisuustilannetta, koska aihe nousee esiin lähes aina maasta puhuttaessa. Internetin keskustelupalstoilla kysellään, onko maa nyt ihan oikeasti turvallinen, onko kukaan ollut siellä viime aikoina, voiko maan kaakkoisosaan Malin rajan läheisyyteen matkustaa…

Esimerkiksi Ranskan ja Britannian ulkoministeriöt eivät suosittele Mauritaniaan matkustamista terrorismin uhan vuoksi. Kuitenkin samaan aikaan erilaiset keskustelupalstat, lukuisat matkablogit ja Lonely Planet (vuoden 2013 West Africa -matkaopas) toteavat Mauritanian olevan hyvinkin turvallinen maa. Lonely Planet sanoo maan olevan “yleisesti ottaen yksi Afrikan turvallisimmista maista”. Vuodesta 1999 Atarin kaupungissa Bab Sahara -majataloa pitänyt saksalais-hollantilainen pariskunta oli täysin eri mieltä Ranskan virallisista suosituksista.

turvallisuus2

Chinguettin kaduilla sai kulkea rauhassa.

Terrorismin pelko on näivettänyt maan tärkeimmän “turistialueen” Adrarin matkailun ja tehnyt monesta työttömän. Bab Saharan pariskunnan mukaan ranskalaiset olivat aiemmin suurin matkailijaryhmä Adrarissa, mutta kehotus pysyä poissa on purrut ja ranskalaisten sijaan alueella vierailee nyt enimmäkseen muista läntisen Euroopan maista kotoisin olevia. Jopa ruotsalaisia. Kaiken kaikkiaan puhutaan kuitenkin hyvin pienistä matkailijamääristä, sillä Mauritania on yksi maailman vähiten vierailtuja valtioita.

Nykyisin turistit ovat vähitellen palaamassa, mikä tietysti sopii paikallisille. Päivittäin saa kätellä kymmeniä paikallisia, tulla toivotetuksi tervetulleeksi ja saada tietenkin kutsuja teelle. Kutsuista on ikävä kieltäytyä, mutta ilman sitä Mauritaniassa joutuisi viettämään loppuelämän. Ihmiset ovat uteliaita siitä, mitä mieltä vieras on heidän maastaan ja mistä päin maailmaa vieras on kotoisin. Finlande ei ole tietenkään tuttu paikka. Sen sijaan Englanti ja Hollanti tunnetaan, samoin aika usein Irlantikin.

presidentti

Mauritanian presidentti Mohamed Ould Abdel Aziz hallituksineen on taistellut onnistuneesti terrorismia vastaan. Abdel Aziz on muuten vallankaappauksella elokuussa 2008 valtaan noussut kenraali, minkä vuoksi Mauritania aikoinaan erotettiin väliaikaisesti Afrikan unionista. Nykyisin Abdel Aziz on unionin puheenjohtaja!

Mauritanian terrorismivaroittelut johtuvat pitkälti naapurimaa Malin sekasortoisesta tilanteesta. Tai tarkemmin ottaen Pohjois-Malin tilanteesta, jossa ääri-islamistit aiheuttavat parhaillaan sekasortoa minkä ehtivät. Eteläinen Mali on nykyisin suhteellisen turvallinen ja turistit ovat sinne palailemassa sisällissodan jälkeen. Mauritanialla on pitkä yhteinen raja Malin kanssa ja maiden väliseltä rajalta lienee oikeastikin järkevää pysytellä poissa, sillä rajaseudulla saattaa liikkua terroristeja ja muuta roskasakkia. Toisaalta todennäköisyys sille, että yhdessä maailman harvaanasutuimmista valtioista eli Mauritaniassa törmäisi terroristeihin, on pieni. Mauritania on kuitenkin myös erittäin köyhä valtio, jossa hallitukset ovat perinteisesti olleet heikohkoja, presidentit vaihtuneet vallankaappauksilla ja elinolot ovat monin paikoin surkeat, joten maan voisi kuvitella olevan hyvä kasvualusta ääriaineksille.

Pientä kärhämää bandiittien ja hallituksen välillä onkin silloin tällöin. Viimeksi joulukuussa 2011 syrjäiselle raja-asemalle Malin vastaiselle rajalle hyökättiin ja yhtä santarmia pidettiin siepattuna lähes kolme kuukautta. Edellinen ja ainoa (vuoden 2003 jälkeen) ulkomaalaisiin kohdistunut kidnappaus tapahtui vuonna 2009, kun kolme espanjalaista avustustyöntekijää kidnapattiin Nouadhiboun ja Nouakchottin väliseltä valtatieltä, jossa he matkustivat 13 auton saattueessa. Heidät vapautettiin muutaman kuukauden jälkeen. Ranskan suurlähetystöä vastaan on tehty vuonna 2009 pommi-isku, jossa kuoli ainoastaan pommittaja itse. Mauritanian hallitus on viime vuosina ahkeroinut terrorismitoiminnan kitkemiseksi maasta ja saanut siihen taloudellista tukea länsimailta.

turvallisuus3

Tie Nouadhiboun kaupungin liepeillä.

Fiche

Valtio haluaa pysyä selvillä ulkomaalaisten liikkumisesta maassa. Turvallisuuden vuoksi. Tämä tapahtuu teiden varsilla olevilla tarkastuspisteillä, joilla autot pysäytetään ja ulkomaalaisen tiedot kirjataan ylös passista. Tähän on parempi ratkaisu, nimittäin tarkastuspisteellä viranomaiselle ojennettava itse rustattu paperi – fiche. Itse noudatin kanadalaisen matkabloggarin Brendan van Sonin ohjeita eli kirjoitin ranskaksi ficheeni seuraavat tiedot:

  • koko nimi
  • syntymäaika
  • syntymäpaikka
  • kansallisuus
  • ammatti
  • passin numero
  • passin voimassaoloaika
  • päivä, jolloin saavun Mauritaniaan
  • päivä, jolloin poistun Mauritaniasta (suunnilleen)
  • suurpiirteinen luettelo paikoista, joissa aion vierailla Mauritaniassa
  • Mauritanian viisumin numero
  • Kohde Mauritanian jälkeen

Fiche ei ole pakollinen, mutta helpottaa suuresti matkustamista ja lisäksi viranomaiset lähes aina pyytävät automaattisesti ficheä. Tarkastuspisteitä on tiheästi. Välillä välimatkaa on ihan vain kilometri tai pari, välillä matka taittuu tunninkin verran ilman pysähdystä. Fichejä kannattaa olla kymmenittäin mukana, jos aikoo pitempäänkin matkustaa maassa. Esimerkiksi Atarin ja Nouakchottin välillä annoin vähintään kymmenen ficheä santarmille tai poliisille, kumman tahon tarkastuspiste sattuikin olemaan kyseessä. Toisinaan ficheä ei tarvitse antaa, jos viranomaista ei kiinnosta tutkia minkä näköisiä matkustajia autossa istuu. Viranomaiset ovat hyvin asiallisia. Esimerkiksi Terjitin keidaskylässä odottelin heidän heinämajansa edustalla puskataksia. Teetä tarjottiin ja tuolinkin he jostain kantoivat minulle. Ainakin teoriassa viranomaiset lähtevät etsimään ulkomaalaista, jos tämä katoaa kahden tarkastuspisteen välissä.

Lopuksi

Matkustustiedotteet ovat äärimmäisen hyödyllisiä, mutta yleistävät liian helposti koko maan olevan läpeensä vaarallinen. Kaikissa maissa on mahdollisuus kuolla pommi-iskussa, tulla ryöstetyksi ase ohimolla tai vaikkapa joutua kidnapatuksi. Voin hyvin yhtyä Bab Saharan pariskunnan mietteisiin Ranskan ulkoministeriön suosituksista ja todeta, että Mauritania on turvallinen maa matkustaa (jopa yksin). Tietenkään se, ettei minulle tapahtunut mitään, ei tarkoita, etteikö muille voisi käydä jotain ikävää. Mutta ei Mauritania sentään mikään Syyria tai Libya ole!

IMG_9246 turvallisuus

Kun valtion pinta-ala on yhtä suuri kuin Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteenlaskettu ala, niin vaikea sitä on valvoa. Kuva on Pohjois-Mauritanian Zouérat’n kaupungin läheltä.