Tervehdys Pallontallaajien käyttäjät,

Kiitos kun olet ollut mukana Pallontallaajien yhteisössä. Sivuston vähäisen kävijämäärän vuoksi olemme valitettavasti joutuneet tekemään päätöksen palvelun sulkemisesta tämän kevään aikana. Keskutelumahdollisuus foorumilla päättyy maanantaina 1.2. Sivusto tullaan sulkemaan toukokuun loppuun mennessä, johon asti vanhat viestit ovat vielä luettavissa, joten nyt kannattaa käydä nappaamassa vanhat matkamuistot talteen.

Ystävällisin terveisin,
Pallontallaajien tiimi

turvallisuus arkistot - Afrikkaan, Afrikkaan!
Pallontallaajat.net
Valikko
Selaa tagia

turvallisuus

Dhagah Kouren kalliomaalauksilta Etiopiaa hipoen Boramaan

31.1.2021

Heräsin ensimmäiseen aamuuni Afrikassa sitten maaliskuun 2018, jolloin heräsin Kamerunin Yaoundéssa toisella puolella tätä laajaa maanosaa. Reilun vuorokauden matkustus oli kai uuvuttanut niin, etten ollut herännyt aamuyöstä edes rukouskutsuihin. Somalimaa kun on sataprosenttisesti islamilainen valtio. Siirryin huoneestani ulos Sugaal Hotellin ravintolaan aamupalaa varten. Vaan olipa absurdia istahtaa t-paidalla lämpimään ulkoilmaan tietäen, että Suomessa kärvisteltiin kovissa tammikuun pakkasissa. Sugaalilla on erilaisia aamupalavaihtoehtoja: munuaiset ja maksan jätin välistä ensimmäisenä, samoin omeletin ja päädyin ottamaan papuja. “Beans” ääntyy somalimaalaisten suussa hieman erilailla kuin Englannissa ja kuulostaa sanalta “penis”. Näin se oli kokemukseni mukaan paikasta riippumatta, ei siis vain tässä omassa Hargeisan hotellissani. Somalimaalaisten aamupalapapusoppa oli erittäin virkistävää vaihtelua Länsi-Afrikan patongeille ja croissanteille. Hieman kotoiselta hernekeitolta maistuneessa papusopassa oli papujen lisäksi ainakin vihreää paprikaa, valkosipulia ja sipulia. Koko komeus lapioitiin alas vaalean leivän palasilla. Haarukkaa en saanut, en pyytänyt, ehkä kyllä edes kaivannut. Edellisiltana oppaani Guled oli kertonut tulevansa noutamaan minua kello 8.30, mutta saapui lopulta puolisen tuntia myöhässä. Maassa maan tavalla.

Hargeisan liikennettä aamutuimaan. Somalimaassa autot ovat muuten lähes poikkeuksetta Japanista tuotuja käytettyjä Toyotia, joten ratti on väärällä puolella ja siksipä myös minä istuin väärällä puolella autoa.

Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitin turvamieheni Ayaanle. Mahtava tyyppi.

Guled ajoi paikalle noin kello 9.00 ja lähdimme matkaan saman tien. Mutta ensin oli vain noukittava Somalimaan hallituksen vaatima asemies mukaan matkaan. Mies olisi Somalimaan poliisivoimien Special Protection Unitista (SPU), jonka joukot on erityisesti koulutettu suojelemaan ulkomaalaisia. Vaikkapa sitten turisteja, kuten minua! Somalimaa ottaa ulkomaalaisten turvallisuuden äärimmäisen vakavasti, sillä se ei halua mitään hämminkiä tai ongelmia sille tärkeille vieraille. Tämä siitäkin huolimatta, että Somalimaa on Afrikan turvallisimpia maita, eikä sitä sovi sekoittaa epävakaaseen naapuriin Somaliaan millään tavalla. Guledin mukaan maassa ei ole ikinä ollut minkäänlaista matkailijaan kohdistunutta vaaratilannetta. Somalimaa pelaa kuitenkin varman päälle ja tietenkin tässäkin taustalla piillee haave kansainvälisestä tunnustuksesta. SPU:ta ei vaadita Hargeisassa, mutta kaikkialla pääkaupungin ulkopuolella sellainen tulisi olla mukana. Ellet sitten ole maassa omatoimisesti ja onnistu neuvottelemaan maan matkailuministeriössä kirjallista vapautusta tästä vaatimuksesta. Sellainen onnistuu toisinaan ja yhtä toisinaan taas ei. Tosin myös omatoimimatkailijoiden on mahdollista saada SPU-mies mukaan julkisen liikenteen bussiin. Itseäni ei kiinnostanut yrittää tällaista, vaan olin Somalimaassa ihan paikallisen matkatoimiston järjestämällä yksityiskiertomatkalla, jossa turvamies tuli talon järjestämänä. Mielestäni tämä turvamies on merkittävä osa Somalimaa-kokemusta, eikä sitä missään nimessä tule kokea miksikään riippakiveksi. Päinvastoin!

Niinpä pääkadulta mukaan hyppäsi maastoasuun pukeutunut, ehkä nelikymppinen Ayaanle. Mahtava tyyppi kaiken kaikkiaan. Englantiakin hän osasi ihan riittävästi. Mukanaan mies kantoi AK-47 Kalašnikov -rynnäkkökivääriä ja oli nyt sitten valmiina turvaamaan selustani tällä päiväretkellä kohti länttä ja Boraman kaupunkia. Ayaanlekin tosin vahvisti oppaani sanat, että ei tässä mitään ongelmia tulisi olemaan. Yleensä turvamies istuu etupenkillä, mutta Ayaanlelle sopi takapenkkipaikkakin oikein hyvin. Minä taas näkisin edestä paremmin. Covid-19 vaikutti sen verran matkantekoomme, että periaatteessa meidän tuli käyttää maskia autossa istuessamme ja aluksi se melko hyvin kasvoilla pysyikin. Loppumatkasta se oli lähinnä leuan alla ja joka tapauksessa vähintään myöhemmin ravintolassa istuessamme olisimme koronan toisiimme kyllä tartuttaneet. Seuraavana päivänä Ayaanle lipesi tästä vaatimuksesta melkein kokonaan, enkä minäkään maskin hyötyä oikein ymmärtänyt. Hallitus nyt vain oli näin määrännyt.

Ajamme ulos Hargeisasta. Huomaa maan yleisin automerkki ja -malli.

Huoltoasemalla. Pumpussa on aseman puhelinnumero ja nimi mobiilimaksua varten. Tammikuun lopulla 2021 diesellitra maksoi 5000 šillinkiä. Eli noin 0,5 euroa/litra.

Vesirekat kuljettavat vettä ympäri maata. Myös rekkojen ratti on väärällä puolella.

Nappasimme kahvit vielä ennen Hargeisasta poistumistamme ja sitten vain kaasu pohjaan ja suunta kohti Boramaa. Sinne olisi 115 kilometrin ajo. Kuten kaikissa kehitysmaissa, myös Somalimaassa pääteillä on runsaasti tiesulkuja. Somalimaassa tiesulku on yleensä muutaman poliisin miehittämä koppi ennen ja/tai jälkeen asutuskeskuksen. Useimmiten poliisit seisoskelevat tienvarressa jo valmiiksi, koska ainakin Hargeisa–Borama-tiellä on paljon liikennettä. Minut nähtyään he halusivat nähdä turvamieheni naaman takapenkiltä ja näin puomin virkaa toimittava köysi tai naru laskettiin maahan ja matka saattoi jatkua. Yleensä pysähdys kesti pari sekuntia, eikä matkalla Boramaan kukaan tahtonut nähdä passiani. Kuulemma ilman minua poliisit kinuisivat rahaa, mutta valkoisen miehen nähden eivät kehtaa.

Renkaiden ilmanpaineet kuntoon. Kuvassa etualalla vasemmalla oppaani Guled ja takana musta neliveto-Toyotamme.

Kyllä! Somalimaan yleisin auto on Japanista laivattu Toyota Vitz harmaanvärisenä. Meillähän kyseinen auto tunnetaan Toyota Yaris -nimellä.

Tämän päivän ensimmäinen pysäytys olisi Dhagah Kouren kalliomaalausalue 45 kilometrin päässä Hargeisasta luoteeseen. Sinne on ajettava ensin päällystettyä Boraman-valtatietä ja neljää kilometriä ennen Arabsiyon pikkukaupunkia käännyttävä kohti pohjoista. Mitään opasteita ei todellakaan ole, joten Dhagah Kourelle johtavan hiekkaisen ja kuoppaisen kärrypolun sijainti tulee totisesti tuntea. Röykyttelimme tätä mutkaista ja moneen suuntaan haarautuvaa “tietä” reilun kymmenen kilometrin matkan. Olimme Gabileyn alueella, joka tunnetaan Somalimaan “ruoka-aittana”. Täällä kasvaa esimerkiksi appelsiini, mango, papaija ja vaikkapa maissi. Papaijapuupeltoja olikin matkalla kalliomaalauksille tiuhaan. Melko paljon tämän kärrypolun varrella oli myös paimentolaisten asumuksia. Ne on kyhätty risuista ja oksista. Päälle on sidottu erilaisia kankaanpalasia. Asumusten pihapiiri on myös aidattu risuaidalla, varmaankin hyeenojen varalta, joita seudulla on paljonkin. Hyeenoja en nähnyt, mutta harmaita ja pitkähäntäisiä oravia siellä täällä sujahteli. Samoin kameleita. Olimme liki koko matkan ajaneet aloeveerakasvien keskellä. Kasveja on kaikkialla Somalimaassa, mutta niitä ei maassa ainakaan vielä hyödynnetä teollisesti. Paikalliset ihmiset toki ymmärtävät aloeveeran merkityksen ja hyödyntävät sitä omiin tarpeisiinsa.

Papaijapuita matkalla Dhagah Kourelle.

Tie Dhagah Kourelle kulkee aloeveerakasvien ympäröimänä.

Lähikuva aloeveerasta.

Saavumme Dhagah Kouren graniittilohkareröykkiöille.

Noin 1,5 tunnin matkanteon jälkeen Guled onnistui ilman minkäänlaisia vaikeuksia löytämään oikeat tieurat ja saavuimme Dhagah Kourelle (myös esimerkiksi nimillä Dhagax Koure, Dhagah Kureh jne.). Kuulemma edelliskerran oppaani oli käynyt paikalla 1. tammikuuta. Nyt vuoden toinen kerta tuli tammikuun viimeisenä päivänä. Dhagah Koure on upea, valtavista punertavista graniittilohkareista koostuva suuri kiviröykkiöalue. Oikeastaan vuori. Paikalla oli vartija, joka lähti näyttämään maalauksia meille. Kaikkiaan niitä on sadoittain ja ne ovat jopa 5000 vuotta vanhoja. Maalauksissa toistuvat samat kuviot, kuten ihminen, härkä, kirahvi, koira ja niin edelleen. Dhagah Koure oli Somalimaan tunnetuin kalliomaalausalue vuoteen 2002 saakka, jolloin Laas Geelin paljon vaikuttavampi alue “löydettiin”. Vierailisin siellä seuraavana päivänä. Dhagah Kouren merkitys kutistui kaiken lisäksi vuonna 2011, kun useita kalliomaalauksia havaittiin tärvellyn. Syynä oli ilmeisesti se, että paikan hoitamisesta oli kiistaa kahden eri osapuolen kesken. Minulle täällä oli kuitenkin aivan riittämiin maalauksia, minkä lisäksi maisemat näiden graniittilohkareiden päältä ovat upeita.

Löysimme paikalta myös kilpikonnan, jotka olin tähän saakka yhdistänyt meriin ja vähintäänkin vesistöihin. Maakilpikonniakin kuitenkin nähtävästi on ja tämä nuori yksilö saattoi olla suomenkieliseltä nimeltään kannuskilpikonna. Guled pohti eläimen ottamista lemmikikseen, mutta lopulta totesi eläimen varmaankin kuolevan matkalla Boramaan ja sieltä myöhemmin takaisin Hargeisaan. Kannuskilpikonna jäi jatkamaan elämäänsä Dhagah Kouren varjoisissa luolissa. Lähtiessämme minua kehotettiin tippaamaan paikan vartijaa, joten annoin 40 000 šillinkiä (n. 4 euroa). Kuulemma sen verran on riittävästi.

Mahdollisesti kannuskilpikonna.

5000 vuotta vanha kalliomaalaus Dhagah Kourella. Kuvassa ihminen ja kirahvi.

Olivatkohan nämä norsuja vai lehmiä?

Näkymä Dhagah Kourelta.

Palasimme takaisin Boramaan johtavalle valtaväylälle hieman eri reittiä. Ajoimme halki Arabsiyon kaupungin ja lukuisten pikkukylien. Alueelle nimensä antanut Gabiley on jo hieman suurempi keskus, jossa on jopa rispaantunein Somalimaan lipuin ja palmupuin koristeltu leveä bulevardi. Palmut tosin olivat kuolleet. Gabileyn jälkeen saavuimme Kalabaydhin kylään, josta lähti tie 19 kilometrin päähän Wajaaleen. Se lienee Somalimaan merkittävin rajanylityspaikka Etiopian kanssa. Tuleehan sitä kautta muun muassa khat maahan!

Jonkin matkaa Kalabaydhistä eteenpäin jätimme Maroodi Jeexin hallinnollisen alueen taaksemme ja siirryimme Awdalin alueelle. Somalimaa on jaettu kuuteen hallinnolliseen alueeseen. Täällä Awdalissa Boramaan johtava valtatie kulkee paikoin erittäin lähellä Etiopian rajaa. Huvittavasti muutaman kilometrin päässä rajasta sattuu sijaitsemaan kylä nimeltä Tulli. Pian Tullin jälkeen Etiopia on koko ajan näköpiirissä vasemmalla puolella. Jopa Etiopian puolen kylät, kuten Tferi Ber ja Aw Bare, näkyvät selvästi ja lopulta tie nuolee rajaa niin läheltä, että rajalle on vain kymmeniä metrejä. Tässä paikassa asustaa vuohifarmari, joka asuu vakituisesti tässä molemmin puolin rajaa ja maksaa veroistaan 50 prosenttia Somalimaahan ja loput Etiopiaan. Merkkinä rajasta on vain yksittäinen puu. Mitään raja-aitoja ei Somalimaan ja Etiopian välillä ole, mutta siellä täällä on vartiotorneja. Puhelimeni ei mennyt Etiopian verkkoon missään vaiheessa ja Somalimaassa Telian liittymä ei toimi lainkaan.

Tullista on enää 24 kilometrin matka Boramaan.

Oikeanpuolimmaisin puu merkkaa rajaa Somalimaan ja Etiopian välillä. Puun tuolla puolen kaikki kuuluu Etiopiaan. Tässä kohtaa, molemmin puolin rajaa, asustaa vakituisesti paikallinen vuohifarmari.

Boraman liikennettä.

Itse Boramakin on vain muutaman kilometrin päässä Etiopian rajalta ja näkyi pian tuosta valtionrajaa hipovasta kohdasta alhaalla laaksossa korkeiden vuorten ympäröimänä. Borama on Somalimaan suurimpia kaupunkeja yli 200 000 asukkaan väestöllään ja tunnettu erityisesti brittien siirtomaakaudella rakennetusta opinahjosta, joka nykyisin toimii Amoud-yliopistona. Ennen sinne ajoa, ajoimme sisään itse kaupunkiin. Borama muistuttaa kaikessa kaaoksessaan kovasti Hargeisaa. Täälläkin saa ajaa miten tahtoo ja täällä liikenteen seassa on mukavana lisänä holtittomasti kaahailevia tuktuk-takseja, jotka pääkaupungista puuttuvat. Niinpä sitten kaksi tuktukia kiihdytti talla pohjassa ohitsemme, toinen oikealta ja toinen vasemmalta. Heillä oli selvästi kisa menossa ja puolenpäivän tienoissa siihen on Boraman kaduilla sopivan rauhallista. Guled ajoi auton Boraman ytimeen, jossa tosin kadut ovat hiekkaisia ja kuoppaisia. Vuohia vaeltelee järsimässä muoviroskaa, jolla Somalimaankin kadut ja luonto on kyllästetty. Guled kertoi myöhemmin näiden kaupunkivuohien itseasiassa olevan somalimaalaisten vanhempien naisten lemmikkejä, ei suinkaan ravinnoksi kasvatettavia elikkoja. Guledinkin isoäidillä oli vuohia lemmikkeinä ja kieltämättä minäkin vuohen lemmikiksi ottaisin kissaa tai koiraa mieluummin. Ruoaksi kasvatettavat vuohet elelevät erikseen maaseudun “farmeilla” ja saavat syödäkseen muuta kuin muovia. Kuulemma vuohten saama ravinto maistuu myös niiden lihassa.

Goljanno Restuarant & Cafeteria oli valintamme Boramassa.

Boraman keskustassakin on hiekkaisia katuja. Vasemmalla kuvassa paikallinen mies khat-ostoksilla.

Me emme nyt söisi vuohta, vaan tahdoin lautaselleni kamelia. Astuimme sisään vilkkaaseen Goljanno-ravintolaan. Ayaanle käveli suoraan yläkertaan ja tietenkin ase kulki mukana kaikkialle. Tilasin mangomehun sekä kamelia ja makaronia, mikä huvitutti suuresti Ayaanlea, sillä yleensä turistit ovat arkoja ja tilaavat kasviksia tai vähintäänkin kalaa. Ruokaa odotellessani eräs mies tuli kyselemään, että mistä kaukaa sitä tullaan. Helsingin mies tiesi, muttei Oulua. Pian myös nuori somalinainen sujuvalla brittiaksentilla tiedusteli, mahdoinko olla joku kuuluisa tubettaja. Naisen nuori veli oli kuulemma näin todennut, muttei ollut uskaltanut kysyä. Perhe oli täällä lomailemassa Britanniasta. Ennen ruoan saapumista, pöytään kannettiin kolme kulhollista kuumaa kamelinrasvaa. Sen nyt jätin kuitenkin välistä, kuten tapana on ollut jättää myös joulukinkusta uunissa irtoava rasva juomatta. Itse kameli oli ihan jees, mutta ehkä hieman liian kuivaa ja mautonta. Annos oli niin valtava, että siitä olisi riittänyt neljälle. Niinpä Ayaanle otti loput ruoastani mukaan ja antoi myöhemmin eräässä kadunkulmassa jollekin sukulaiselleen. Taisi olla veljen vaimo. Vaihtokaupassa saimme somalialaisia banaaneja, jotka maistuvat ja näyttävät kuin mikä tahansa kaupan banaani Suomessa. Länsi-Afrikan banaanit taas ovat pieniä ja paljon makeampia.

Lounaani Boramassa: spagettia, kamelinlihaa, kamelinläskiä ja kamelinrasvaliemi.

Boraman torilla on rauhallista puolenpäivän kuumuudessa.

Aikamme ajelimme ympäri Boraman kuoppaisia katuja, kunnes basaarissa tie yllättäen päättyi. Oli peruutettava takaisin. Lopulta oikea tie löytyi ja olimme matkalla ulos kaupungista tuktukeja väistellen. Täällä kaupungin laitamilla on hauskasti nimettyjä pieniä kauppoja, kuten Dubai Shoping Centre tai Erdogan Shopping Center. Turkki on ainakin naapurimaa Somalian paras kaveri, mutta yrittää Turkin presidentti Erdogan työntää lonkeroitaan myös Somalimaan puolelle. Ainakin turkkilaisia tuotteita on kaupoissa runsain mitoin.

Boraman merkittävin nähtävyys on Somalimaan paras yliopisto, vuonna 1998 perustettu Amoud (somaliksi Jaamacadda Camuud). Se toimii maaseudun rauhassa muutaman kilometrin päässä kaupungin ulkopuolella. Alun perin kampus oli brittien siirtomaakaudellaan rakennuttama ja toimi silloin “high schoolina”. Koulua ovat käyneet kuulemma kaikki Somalimaan presidentit ja muut merkkihenkilöt. Olimme paikalla iltapäivällä, jolloin opetus oli jo tältä päivältä ohitse. Kaikkialla oli hyvin rauhallista, eikä edes liikenteen melu kuulunut. Paikalla oli vain kolme nuorta kamelia, noin 1,5–2-vuotiaita, joita Ayaanle veti hännästä. Minä vain otin muutaman valokuvan. Ayaanle kertoi, että yliopistollakin on aseistettu vartijansa ja että tällä on amerikkalainen ase.

Amoud-yliopiston rakennuskanta on pääosin siirtomaakaudelta.

Lapin yliopiston mailla saattaa kuljeksia poroja, täällä kameleita. Takana majatalo, jossa yliopiston vierailevat professorit ja muu opetushenkilökunta majoittuu.

Tässä on oikein kahdella tuktukilla lähdetty khat-ostoksille. Tämän boramalaisen khat-kojun seinässä kuvattuna khat-vihtoja.

Sitten tulikin aika lähteä takaisin Boramaan ja edelleen kohti Hargeisaa. Ayaanle oli kovasti äänessä takapenkillä ja hän sai pian jopa oikeita töitä, kun edellämme ajanut Toyota Vitz toistuvasti pysähteli keskelle vilkasliikenteistä katua yrittäen kysellä vastaantulevilta autoilta jotain. Ayaanle otti Kalašnikovinsa ja meni nuhtelemaan kuljettajaa. Vaikka ollaankin Somalimaassa, ei nyt sentään koko liikennettä sovi tukkia! Ayaanle on Special Protection Unit -yksikössä työskentelystään huolimatta pohjimmiltaan poliisi ja hänellä on oikeus sakottaa, mutta nyt kuljettaja selvisi pelkillä nuhteilla. Guled hyppäsi myös tohkeissaan ulos autosta ja meni seuraamaan nuhtelua. Minä jäin autoon istumaan, sillä Toyotan kuljettaja voisi hämmentyä täysin, jos nyt vielä valkoinen mieskin tulisi asiaa puimaan!

Takaisin Hargeisaan ajoimme pysähtymättä, sillä reitti oli sama. Hargeisassa Guled vielä ajoi rikkaiden asuinalueen kautta, jossa talot ovat hienoja ja niiden ympärillä on korkea aita. Korkea aita on myös tasavallan presidentin palatsin ympärillä, joka vasta valtaisa onkin. Matkalla ohitimme myös Hargeisa Group Hospitalin, jonne myöhemmin menisin testauttamaan itseni koronaviruksen varalta. Perillä hotellilla Guled kysyi tahdoinko lähteä myöhemmin vielä syömään. Maha oli edelleen täynnä Boraman kamelia, mutta kyllä illalla vielä nälkä tulisi. Hän tulisi noutamaan minut kello 19.30. Ayaanlen näkisin jälleen seuraavana aamuna, kun lähtisimme kohti Laas Geeliä ja Berberaa.

Vesirekkoja Hargeisan laitamilla.

Hargeisan pääkadun varressa olevan monumentin merkityksestä kysellessäni sain vastauksen, että se on “just a monument”. Juuri tällaiset monumentit ovatkin parhaita!

Guled tuli illalla suunnilleen sovittuna aikana ja kävelimme lyhyen matkan läheiseen ravintolaan, Ali Jirde Hotelliin. Ravintolaan mennessä vartija paljastaa metallinpaljastimella hallussasi olevat rynnäkkökiväärit ja pommit. Paikka onkin selkeästi hieman tärkeämpien ihmisten suosiossa. Omaan Sugaal Hotelliini voi kuka tahansa marssia sisään, mutta siellä ei majoitu tai illallista tärkeää väkeä. Laadukkaasta ympäristöstä huolimatta hinnat eivät ole korkeat, vaan pääruoat maksavat viidestä kymmeneen dollaria. Tarjoilu vain on hieman hidasta. Tilasin pizzan, sillä Afrikassa pizzat ovat aina pieniä ja minulla oli vain pieni nälkä. Ali Jirde Hotel järjestää joka keskiviikkoilta somalimaalaista kulttuuria, tanssia ja laulua, esittelevän shown, johon tulisimme sitten viimeisenä iltanani.

Telesom – Luotettava valinta. Turha yrittää soitella tuohon numeroon, sillä Telesom ei Suomessa toimi.

Ruokailun jälkeen kävimme hankkimassa minulle paikallisen Telesom-operaattorin liittymän. Otin pelkän nettipaketin, joka ei lopulta toiminut kuin pari päivää ja senkin aikaa hieman heikosti. Somalimaa jostain syystä mainostaa Afrikan nopeimpia nettiyhteyksiä, mutta se on pötypuhetta. Telesom on paikallinen operaattori, mutta koska Somalimaata ei ole kansainvälisesti tunnustettu, ovat puhelinnumerot periaatteessa somalialaisia. Somalian suuntanumero +252 oli laitettava eteen, jos minulle Suomesta tahtoi soittaa.

Palasimme hotellille ja sovimme, että Guled noutaisi minut aamulla kello 8.00.

Hargeisa on Somalimaan kaoottinen ja turvallinen sydän

30.1.2021

Somalimaassa vastassa oli kirkas auringonpaiste, eikä taivaalla ollut pilven pilveä. Lämpötila hipoi näin kello 11 aikoihin +30°C astetta. Tämä oli tismalleen sitä, mitä olin kaivannutkin. Hargeisan lentoasemalle vastaan tullut oppaani Guled vaikutti heti pätevältä henkilöltä kierrättämään minua ympäri kotimaataan, siitäkin huolimatta, että hän oli vasta 25-vuotias. Guled puhui sujuvaa englantia, mikä ei tosin tässä maassa ole suuri yllätys. Brittiläisen siirtomaakauden peruina kaikki koulutus kun on kuulemma englanniksi. Mies on saanut insinöörin koulutuksen, mutta koska töitä ei ole Somalimaassakaan helppoa saada, oli hänellä käynyt hyvä tuuri päästessään töihin Visit Horn of African palkkalistoille oppaaksi. Oletin miehen olevan sukua firman pomolle, Ruotsissa tälläkin hetkellä majailleelle herra Khalid Osmanille. Näin ei kuitenkaan yllätyksekseni ollut.

Guled oli lentokenttäparkkiin ajaessaan palkannut pikkupojan pesemään auton, jolla lähtisimme lentoasemalta. Täällä autot eivät likaannu sohjosta, vaan hienoisesta hiekkapölystä. Ei tarvitse välttämättä edes ajaa, koska pöly leijailee konepellillesi, vaikket ajaisi viikkoon! Hargeisan pikkupojatkin ovat tiukasti kiinni työelämässä heti pienestä pitäen. Jos eivät autonpesijinä, niin vähintään kengänkiillottajana. Lapsikerjäläisiin en maassa tullut törmäämään. Pesun valmistumista odotellessani kysäisin paikallisesta maskipolitiikasta, koska olihan Somalimaan ulkopuolella edelleen koronaviruspandemia käynnissä. Olin kyllä havainnut, ettei lentoaseman henkilökunnasta juuri kukaan käyttänyt maskia, eikä ulkona matkustajia vastaanottamaan tulleista somaleista kukaan ollut naamioitunut. Itsekin olin vaistomaisesti laskenut maskin leuan alle heti terminaalin ulkopuolella. Guledin mukaan Somalimaassa julkisilla paikoilla, kuten toreilla, pitäisi kyllä käyttää maskia, mutta että kukaan ei itse asiassa käyttänyt. Matkalla hotellille näin nolla maskipäistä somalimaalaista.

Hargeisa levittäytyy laajalle.

Toinen kuva alas Hargeisaan.

Ennen hotellille menoa aloitimme kuitenkin kiertomatkamme näköalapaikalta, josta avautui upea näkymä Somalimaan tasavallan pääkaupunkiin Hargeisaan. Kaupungissa on miljoonan verran asukkaita. Koko tasavallan väkiluku on noin nelisen miljoonaa. Hargeisa näytti äärimmäisen kiinnostavalta. Juuri sellaiselta kuin Afrikan sarven kaupungit olin kuvitellutkin. Rakennukset olivat matalia ja vain kaukana häämöttävä keskusta erottui joukosta hieman korkeammilla rakennuksillaan. Korkea rakennus oli itse asiassa valmistumassa kovaa vauhtia myös näköalapaikkamme viereen. Kyseessä oli Somalimaan ensimmäinen viiden tähden hotelli, jonka pitäisi valmistua vuoden 2021 loppuun mennessä. Sijainti on hyvä lentoasemaa ajatellen, samoin maisema on fantastinen. Ainoastaan etäisyys keskustasta on hieman turhan pitkä, mutta toisaalta viiden tähden hotellissa majoittuvat eivät ikimaailmassa lähtisi muutenkaan kävellen ulos kuljeksimaan.

Lentoasemalta ja näköalapaikalta on noin 20 minuutin ajomatka Hargeisan ytimeen. Ja millainen matka olikaan! Hargeisan liikenne on varmasti Afrikan karmeimpia, mutta ehkä sen vuoksi mielenkiintoisimmasta päästä. Täällä totisesti saa ajaa miten lystää. Ohittaa saa tilanteessa kuin tilanteessa, kunhan vain muistaa soittaa torvea ja välkytellä valoja. Samoin tietä voi ajaa aivan hyvin myös vastaantulevien kaistalla taikka sitten ihan tien ulkopuolella. Myös U-käännöksen voi suorittaa missä tahansa, eikä kukaan protestoi! Liikenne on kaikessa kaoottisuudessaan hyvin luovaa ja joustavaa. Mitään selvää sisäänmenoväylää ei Hargeisassa ole, vaan tie kulkee kuivuneiden joenpohjien kautta ja ties miten monen savimajan takapihan kautta vuohia ja lampaita väistellen. Hargeisa oli totisesti tehnyt vaikutuksen jo ensimetreillä.

Sugaal Hotel sijaitsee vastapäätä suurta Gargaar-sairaalaa.

Sugaal Hotellin ravintola sijaitsee miellyttävästi ulkoilmassa.

Majapaikkani Hargeisassa kantoi nimeä Sugaal Hotel ja se sijaitsee kivenheiton päässä kaupungin pääkadusta. Kaikki merkittävä on kävelyetäisyydellä. Guled hoiti sisäänkirjautumismuodollisuudet, vaikka vastaanoton nainenkin kyllä englantia hyvin puhui. Yksi yö hotellissa maksaa 15 dollaria (n. 12,4 euroa) ja sisältää aamupalan hotellin ravintolassa. Opas kertoi tulevansa takaisin kello 16.30, jolloin ilma olisi viilentynyt hieman ja lähtisimme katsomaan Hargeisan nähtävyyksiä ja meininkejä. Tämän matkan luonne olikin nyt täysin poikkeava, mihin olen tottunut. Matkatoimistoilta ja vastaavilta ostetut päiväretket ja sitä lyhyemmät muutaman tunnin kierrokset toki ovat tuttuja, mutta nyt olisin opastettuna viiden päivän ajan. Syy siihen on se, että Hargeisan ulkopuolella vaaditaan Somalimaan hallituksen järjestämä turvamies ja sellainen onnistunee helpoiten ihan paikallisen matkatoimiston kautta. Netistä kyllä löytyy blogitekstejä, joissa valkoiset länsimaalaiset ovat onnistuneet matkustamaan ilman tätä hallituksen esiliinaa useidenkin tiesulkujen läpi eri puolille Somalimaata. Mutta toisaalta löytyy myös juttuja, että matka on päättynyt ensimmäiselle tiesululle ja pahimmillaan koko bussi on käännytetty takaisin lähtöpaikkaan. Päätin pelata varman päälle ja onhan se näinä aikoina hyvä tukea myös matkailuyrittäjää. Kuulemma vuonna 2020 Visit Horn of Africalla oli ollut kokonaiset kolme turistia, mutta nyt tilanne näyttää paremmalta. Ihmiset matkustavat jälleen.

Suihkun jälkeen parkkeerasin itseni Sugaal Hotelin ravintolaan ja tilasin kalaa ja riisiä. Somalimaalaiset juovat ilahduttavan paljon tuoreista hedelmistä puristettuja mehuja, eikä mitään pahuksen kolajuomia! Hauskaa täällä on vain se, että tuoretta appelsiinimehua tilattaessa on muistettava sanoa “without sugar“, sillä somalit ovat selvästi persoja makealle. Ja kukapa Afrikassa ei olisi! Kalariisiannos, appelsiinimehu ja vesipullo maksoivat 86 000 šillinkiä eli noin 8,6 euroa. Alkuvuonna 2021 yhdellä Yhdysvaltain dollarilla sai 8500 Somalimaan šillinkiä. Toisin sanoen yksi euro on täten noin 10 000 šillinkiä. Ruokailun aikana minulla ei vielä ollut paikallista valuuttaa, mutta Somalimaassa myös dollarit kelpaavat liki kaikkialla. Eurot eivät niinkään.

Kalaa ja riisiä Sugaal Hotellin ravintolassa.

Hargeisan pääkadulla on rauhallista päiväaikaan.

Tunnin päiväunien jälkeen kello oli 14.00 ja mieli halaji jo kylille. Minulla oli jopa oikeaa asiaa kylille, sillä lentovaraukseni oli jälleen muuttunut: SAS oli perunut paluulentoni Tukholmasta Helsinkiin. Kesällä 2020 Kreikan-matkan aikana totesin SAS:n olevan surkeimmista surkein lentoyhtiö, johon ei ole luottamista. Nytkin lento oli peruttu, eikä mitään ilmoitusta ollut vaivauduttu lähettämään. Noble Travel and Tour Agency edustaa Ethiopian Airlinesiä Somalimaassa ja sen toimisto näytti Google Mapsin mukaan olevan muutaman sadan metrin päässä hotelliltani. Lähdin ulos ja otin taskuun varalta maskin. Ystävällinen lähtöselvitysvirkailija Helsinki-Vantaalla oli havainnut myös Hargeisa–Addis Abeba-lentoni olevan peruttu, joten syitä vierailulle Ethiopian Airlinesin konttorilla oli mielin määrin.

Kävelin parin hiekkakadun kautta Hargeisan pääkadulla ja otin suunnaksi lännen. Ei täällä valkoihoisia juurikaan taida liikkua, sen verran katseet kääntyivät. Varjossa päivystänyt miesjoukko kutsui pureskelemaan khatia kanssaan. Noble Travel and Tour Agencyn edessä somalimies huudahti tervehdyksen autostaan ja toivotti tervetulleeksi Somalimaahan. Hän itse oli Yhdysvaltain Ohiosta, jossa oli kuulemma asustanut 20 vuotta ja oli nyt vierailemassa kotikonnuillaan. En ihan uskonut, että mies olisi asunut Yhdysvalloissa niin pitkään, sillä aksentti oli vahvan “somalimaalainen”. Mutta ehkäpä Yhdysvaltain somaliyhteisöissä on mahdollista elellä ilman sujuvan amerikanenglannin oppimista. Joka tapauksessa parin sanan vaihdettuamme pääsin viimein Noble Travel and Tour Agencyn tiskille. En ollut nähnyt ainuttakaan maskipäätä matkalla hotellilta, mutta kysyin silti, pitäisikö täällä käyttää maskia. Mies tiskin toisella puolen viittasi kintaalla (vaikkei Hargeisan helteessä kintaita tarvitsekaan), eikä hänellä itselläänkään mitään naamioita ollut. Sain lentovaraukseni jälleen paremmalle tolalle. Hargeisa–Addis Abeba-lentoni ei ollutkaan peruttu, vaan “confirmed“. Paluumatkani kulkisi nyt takaisin Frankfurtin kautta Tukholman sijasta. Se sopisi hyvin, mutta täytyi vain toivoa, ettei Saksa todella toteuttaisi uhkaustaan sulkea kaikki kansainvälinen lentoliikenne koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Palailin takaisin hotellilleni, sillä pian Guled tulisi noutamaan minua kaupunkikierrosta varten. Hän tuli lopulta tunnin myöhässä, mikä taitaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus somalien keskuudessa. Ja kaikkialla Välimereltä etelään. Guled kertoi syyksi myöhästymiselle olleen sen, että tasavallan presidentti Muse Bihi Abdi oli päättänyt lähteä liikkeelle ja silloin tiet suljetaan.

Ensimmäisenä kävelimme pääkadun varteen. Kaupunki oli selvästi herännyt näin illan suussa, sillä muutama tunti aiemmin pääkadulla oli ollut hyvinkin rauhallista. Nyt kun ihmisiä oli enemmän, oli myös enemmän tervehtijöitä. Eipä täällä pääse kymmentä metriä eteenpäin ilman, että joku huutaa “hello“, “how are you” tai “where you come from?“. Olen tottunut Afrikan reissuillani siihen, että “Finland” ei kerro yhtään mitään. Täällä Suomi tunnetaan, sillä maassamme asuu niin paljon somaleja. Olipa edellisissä Somalimaan presidentinvaaleissakin kaksi Suomen passin omistajaa ehdolla. Joka tapauksessa somalit olivat jo nyt osoittautuneet mahtaviksi ihmisiksi ja halusin nähdä heidän pääkaupunkiaan.

Satunnaisia somalimaalaismiehiä Hargeisan illassa.

Somalian ilmavoimien MiG-17-suihkuhävittäjä oli juuri edellisviikolla laskettu jalustaltaan odottamaan uuden mahtipontisen jalustan valmistumista.

Ehkä tunnetuin nähtävyys on Somalimaan irtautumispyrkimyksiä 1980-luvun lopun kähinöissä Somaliasta symboloiva MiG-17-suihkuhävittäjä. Neuvostoliittolaisvalmisteinen hävittäjä on Somalian ilmavoimien kalustoa, joita Somalian hirmuhallitsija Siad Barre käytti Hargeisan ja muiden Somalimaan kaupunkien pommittamiseen. Suurin osa Hargeisasta tuhoutui 1988 alkaneen sodan seurauksena. Kyseinen maahan pudonnut tai pudotettu hävittäjä oli vielä viikko sitten alkuperäisellä jalustallaan muistuttamassa pommituksissa kuolleista lukuisista uhreista. Somalimaa on rakentamassa tälle Somalian symboleita edelleen kantavalle lentokoneelle uutta mahtipontista jalustaa. Itse olisin mielelläni nähnyt koneen alkuperäisellä alustallaan, mutta sen sijaan näin sen nyt vain aaltopeltien ympäröimänä miltei maahan laskettuna. Huonossa kunnossahan MiG-17 näyttäisi olevan, mutta niinhän kaikki maahan pudonneet koneet ovat!

Seuraavana kävelimme Hargeisan rahanvaihtotorille, missä rahanvaihtajat istuvat kadun varressa valtavien rahanippujen kanssa. Rahat ovat kadulla yötä päivää, eikä kukaan varasta niitä. Heittävät ainoastaan peiton päälle ja lähtevät koteihinsa. Luultavasti paikalla silti joku pitää vahtia yöaikaankin, mutta silti tämä rahanvaihtotorikortti lyödään pöytään, kun puheeksi tulee maan turvallisuustilanne. Vaihdoin aluksi 20 dollaria ja sain noin 170 000 Somalimaan šillinkiä. Käytössä on 500 (n. 0,05 euroa), 1000 (n. 0,1 euroa) ja 5000 šillingin (n. 0,5 euroa) setelit. Yhden šillingin kolikkokin on ollut olemassa, mutta sen arvo olisi melkoisen olematon (n. 0,0001 euroa) nykyisin. Maan valuutta on siis melkoisen arvotonta, minkä vuoksi nykyisin ilmeisesti vain todella köyhät, vanhukset ja minä käyttävät käteistä. Suuri enemmistö maksaa kaiken mobiilisti. Mobiilimaksamisen, dollarien käytön yleisyyden ja oman valuutan olemattoman arvon vuoksi raha-asiat ovat täällä hieman sekavia ainakin näin satunnaisen turistin silmin. Huvittavaa sen sijaan on se, että jopa Hargeisan kerjäläisille voi todistettavasti maksaa mobiilisti, sillä he kantavat puhelinnumeronsa sisältävää laminoitua lappua mukanaan. Oppaani mobiilimaksoi eräälle kerjäläiselle kymppitonnin eli euron verran, mikä kai sitten on passeli summa.

Rahanvaihtoa Hargeisan tyyliin.

500 Somalimaan šillingin seteli, joka on tehty teippaamalla kaksi rikkinäistä seteliä yhteen. Huomaa eri sarjanumero vasemmalla ja oikealla. Tämä ei käyttökelpoisuuteen vaikuta millään tavalla.

Basaarissa on kapeat käytävät ja paljon myytävää.

Hargeisan kaduilla vaeltaa toki pääosin paikallisia kerjäläisiä, mutta silmiinpistävää on myös Syyrian sotaa paenneiden vaaleaihoisten syyrialaisarabien suuri määrä. Heitä ei täältä erään maailman köyhimmän maan kaduilta mustasta Afrikasta odottaisi löytävän, mutta heidän on ollut helppo matkustaa Syyrian passilla turvaan tänne Somalimaahan. Uskonto on sama ja lisäksi moni somali puhuu arabiaa. Tänne varmasti kotiutuu helpommin kuin esimerkiksi Suomeen. Huono puoli tänne muutossa on vain se, että he joutuvat täällä tyhjän päälle ilman mitään maanmiesten turvaverkostoja. Toinen tilanne on jemeniläisillä, joita on maassa paljon enemmän ja näin ollen työllistyminen laajan maanmiesten verkoston kauttakin on helppoa. Toki myös jemeniläiskulttuuri on hyvin samankaltainen kuin somalienkin. Kansoja yhdistää esimerkiksi Afrikan sarven vastine alkoholille: khat!

Khat on Somalimaassa ja kaikissa naapurimaissa yleisesti käytetty huumausaine, joskin lievä sellainen ja täysin laillinen. Se menee kaiken edelle tässä maassa ja määrittelee päivärytmin. Khatia tuodaan torvet soiden kaasu pohjassa jopa kolmesti päivässä naapurimaasta Etiopiasta, jossa oromot sitä kasvattavat. Somalimaassa khat ei kasva. Ehdoton enemmistö miespuolisista somalimaalaisista pureskelee khatia ja iso osa ihan joka päivä. Khatista lisää myöhemmin, mutta nyt pääsin jo kurkistamaan khatmyymälään. Sellaisia on Hargeisassa ja Somalimaassa ylipäätäänkin erittäin tiheästi.

Kuljimme halki kultatorin, jossa myydään kultakoruja, sekä sukelsimme basaarin uumeniin. Basaari on melkoinen labyrintti, kuten basaarit yleensäkin. Myynnissä on vaatteita, hedelmiä, vihanneksia, lihaa, kalaa, kenkiä, kattiloita, pannuja, kosmetiikkaa ja aivan kaikkea, kuten basaareissa yleensäkin. Täällä ei valkoinen mies pääse viittä metriä eteenpäin ilman, että joku kauppias olisi sinulle myymässä jotain tai muuten vain kyselemässä ystävällisesti kuulumisia. Tai ottamassa selfieitä valkoisen miehen kanssa.

Kaupungin kultatori.

Moskeija Hargeisan keskustassa.

Jatkoimme basaarista vielä kohti itää. Jossain vaiheessa vastaan tuli Hargeisan keskusmoskeija ja sen jälkeen pian punainen kauppakeskus. Kauppakeskuksen uumenissa toimii Hargeisan teatteri, mutta nyt näyttämö ja istuimet oli riivitty irti. Kuulemma teatteri vielä joskus tulee toimimaankin. Sitä odotellessamme Guled ehdotti, että matkaisimme paikallisliikenteen pikkubussilla lähiöön syömään. Ennen sitä kävimme ostamassa minulle dollarilla adapterin, sillä Somalimaan pistoke on siirtomaa-ajan peruina brittiläistyyppinen. Sitten sinne lähiöön! Julkisissa kulkuneuvoissa kuuluisi täälläkin käyttää maskia, joten kuuliaisina ihmisinä sellaiset naamallemme viritimme. Rämä pikkubussi täyttyi nopeasti, eikä kukaan muu käyttänyt maskia. Ei edes kuljettaja. Hieman tyhmä olo siinä itsellänikin oli, sillä eihän Somalimaassa ole mitään epidemiaa. Hargeisan julkisessa liikenteessä ei nähtävästi ole rahastajia, vaan raha kulkeutuu kuljettajalle muiden matkustajien käsien kautta. Ja mahdollinen vaihtoraha samaa reittiä. Suurin osa matkustajista maksoi bussilippunsa mobiilisti, kuten maassa on tapana. Lippu maksoi 3000 šillinkiä (n. 0,3 euroa) ja matka kesti noin 20 minuuttia.

Hargeisa on laajalle levinnyt ja keskusta tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, vaikka matkamme eteni yhä kauemmas ydinkeskustasta. Olimme saapuneet Länsi-Hargeisaan, jossa meno oli tismalleen sama kuin äsken keskustassa. Astuimme sisään syyrialaiseen ravintolaan, sillä täältä kuuleman mukaan piti saada kameliburgereita. Eräässä pöydässä sattui olemaan kolme oppaani Guledin ystävää, joten istuimme samaan pöytään. Miehistä kaksi puhui englantia sujuvalla amerikanaksentilla, sillä he olivat asuneet liki koko ikänsä Kanadan Vancouverissa. Miehet eivät olleet sukulaisia, mutta kummankin miehen vanhemmat olivat eläköidyttyään halunneet muuttaa takaisin kotikonnuille Somalimaahan. Siispä jälkipolvi oli otettu mukaan ja nyt miehet asuivat kolmatta vuotta Hargeisassa. Edelleen uusi elämä esi-isien mailla oli totuttelemista, sillä kumpikaan ei ollut koskaan asunut taikka edes syntynyt Somalimaassa. Syntymässä oli käyty ilmeisesti sisällissodan aikana Saudi-Arabiassa, johon vanhemmat olivat paenneet. Guledin kolmas ystävä oli asunut koko elämänsä Hargeisassa, mutta puhui siitä huolimatta hyvin englantia.

Keskustelu polveili somalikulttuurista koronavirukseen ja ties minne. Esimerkiksi naimisiin päästäkseen on morsiamen perheelle maksettava sata kamelia, mutta tämä on vähitellen muuttumassa, sillä maan väestö on niin nuorta. Halua muutokselle on. Kameleista puhuttiin enemmänkin: kamelien kohtelu Australiassa on kuulemma somalien mukaan julmaa, sillä aussit tappavat kamelinsa ihan luodilla. Kameli kuuluisi päästä päiviltään kääntämällä pää kohti Mekkaa ja veitsellä kaula auki. Tästä keskusteltiin hieman pilke silmäkulmassa. Suomen koronatilanne kiinnosti, vaikka muuten Somalimaassa ei enää välitetä; käsidesiä ei käytetä, turvavälejä ei tunneta ja kättely on palannut (jos se koskaan täältä katosikaan!). Koronaviruspandemia tunnetaan maassa yleisesti “covid-nonsensenä” tai “covid-bullshittinä”, hölynpölynä tai hevonpaskana. Menneisyytenä. Ja tokihan me syödäksemmekin saimme, vaan emme kameliburgeria. Tilasin herkullisen kanashawarman hintaa viisi dollaria.

Hargeisan keskusmoskeijan minareetteja.

Kauppakeskus Hargeisan tapaan.

Myöhemmin illalla haimme sitten Guledin firman auton vartioidulta parkkipaikalta. Paikalla sattui olemaan ruotsinsomali, joka oli täällä koronavirusta paossa. Tukholman Kistassa kertoi muutoin majailevansa. Vaihdoimme pari sanaa på svenska. Mies tiesi, että Suomessa ruotsi on toisena virallisena kielenä. Jo ensimmäisen päivän aikana oli käynyt selväksi, että ympäri maailmaa asustavat somalit ovat nyt saapuneet suurin joukoin vanhoille kotikonnuille. He tietävät, että voivat täällä elää täysin normaalia elämää ilman mitään koronarajoitteita. Saman vahvisti myös oppaani Guled, joka samaan hengenvetoon tosin totesi somalimaalaisten haluavan enemmän turisteja diasporassa elävien maanmiesten ja -naisten sijaan.

Jos Hargeisa on koronasta vapautunut, on kaupunki ja koko valtio siinä sivussa myös erittäin turvallinen länsimaalaiselle. Suomen ulkoministeriö toki muiden länsimaiden tavoin kehottaa välttämään kaikkea matkustamista Somaliaan. Suomi ei erottele Somalimaata Somaliasta, joten maamme kehottaa pysymään poissa myös Somalimaasta tai ainakin harkitsemaan tarkoin alueelle matkustamista. Alueella kun on Suomen mukaan “länsimaalaisiin kohdistuva terrori- ja kidnappausuhka”. Somalimaan viimeisin terrori-isku tehtiin vuonna 2008, mutta Somalimaa tuskin tulee pääsemään länsimaiden mustalta listalta ennen kuin sen joku länsimaa uskaltaa tunnustaa itsenäiseksi valtioksi. Guled kertoi, ettei koko Visit Horn of African historian (joka siis perustettiin vuonna 2008) aikana ole ollut minkäänlaista turistiin kohdistunutta vaaratilannetta. Olen kolunnut afrikkalaisia suurkaupunkeja ja Hargeisa on helposti turvallisin vierailemani afrikkalaissuurkaupunki, myös yksinäni kaupungilla kierrellessä! Itse asiassa Euroopassakin on vaikea löytää vastinetta Hargeisalle turvallisuusnäkökulmasta. Mielenkiintoista on sekin, ettei täällä ole sotilaita kaduilla (kuten esimerkiksi Ranskassa). Ainoat kaduilla läsnä olevat virkavallan edustajat ovat liikennettä ohjaavia poliiseja! Pähkäilin turvallisuuden johtuvan siitä, että somalimaalaiset janoavat kansainvälistä tunnustusta itsenäisyydelleen ja parhaiten sellainen irronnee vakaan ja turvallisen yhteiskunnan luoneelle kansakunnalle. Sosiaalinen paine siis pakottaa somalimaalaiset käyttäytymään tavallistakin paremmin. Minua suorastaan kannustettiin lähtemään yksinäni Hargeisan kaduille kahden aikaan yöllä ja toteamaan tilanne omin silmin. Mitään ei tapahtuisi. Jätin yökävelyt kuitenkin välistä ja keskityin nukkumiseen! Aamulla lähtisimme kohti läntistä Boraman kaupunkia.

Mikä ihmeen Somalimaa?

Mutta missä oikeastaan olinkaan, mikä ihmeen Somalimaa? Kyseessä on brittien entinen siirtomaa, nimeltään Brittiläinen Somalimaa, joka itsenäistyi 26. kesäkuuta 1960. Vain hetkisen itsenäisyyttä maistanut Somalimaa liittyi jo 1. heinäkuuta yhteen Italian ikeestä irtautuneen Somalian kanssa ja muodosti yhden itsenäisen ja yhtenäisen Somalian tasavallan. Liitosta ei tullut onnellinen, sillä pohjoisessa eli nykyisessä Somalimaassa asuneet ihmiset kokivat joutuneensa laiminlyödyiksi. Raha tuntui jäävän etelään eli pääkaupunkiin Mogadishuun, samoin kehitys. Tilanne alkoi kärjistyä erityisesti vuoden 1969 jälkeen, kun kenraali Siad Barre otti vallan Somaliassa ja ryhtyi toteuttamaan tieteellistä sosialismia Neuvostoliiton tukemana. Somalimaata asuttava Isaaq-klaani oli tilanteeseensa tyytymätön ja perusti Somalian kansallisen liikkeen vuonna 1982. Liike alkoi käydä sissisotaa Barren hallintoa vastaan naapurimaa Etiopiasta käsin. Tämä taas johti Siad Barren kohdistamaan sortotoimia Isaaq-klaania vastaan: oli kidutusta ja joukkomurhia. Tilanne eskaloitui täydeksi sodaksi vuonna 1988. Siad Barre syöstiin vallasta tammikuussa 1991 ja pohjoisessa Isaaq-klaanin perustama sissiliike onnistui nujertamaan hallituksen joukot. Alkuvuoden aikana Somalimaa julistautui itsenäiseksi ja näin pyrittiin tekemään pesäero yhä syvemmälle sisällissotaan syöksyvään Somaliaan. Sittemmin Somalimaa onnistui saamaan aikaan rauhan, ehkä siksi, että aluetta asuttaa vain yksi pääklaani, Isaaq. Hatunnostonarvoista on etenkin se, että somalimaalaiset saivat rauhan aikaan aivan ilman kansainvälistä apua! Naapurimaassa Somaliassa pääklaaneja on useita, eikä sotaa ole saatu loppumaan huolimatta lukemattomista kansainvälisistä rauhankonferensseista. (Lähde: Lewis, Ioan: Somalia ja Somalimaa. Gaudeamus Helsinki University Press, 2008.)

Tämän hetken hallitseva puolue on Kulmiye, jonka puheenjohtaja Muse Bihi Abdi on myös maan nykyinen presidentti.

Somalimaa on nykyisin Afrikan sarven turvallisin ja vakain kolkka. Maa on toimiva monipuoluedemokratia, jossa demokraattisesti valittu presidentti ja parlamentti. Tämä on ainutlaatuista alueella. Valitettavasti yksikään maa ei vain ole tunnustanut Somalimaan tasavaltaa, sillä esimerkiksi Afrikan unioni ja Yhdistyneet kansakunnat edelleen ajavat yhtenäistä Somaliaa. Somalimaalaiset eivät tätä halua, itse asiassa Somaliasta en kuullut mitään positiivista sanottavaa. Siitäkin huolimatta, että kumpaakin maata asuttaa sama kansa, somalit. Kulttuuri ja uskonto ovat samat rajan kummallakin puolen.

Somalimaa toimii tunnustuksen puutteesta huolimatta kuin mikä tahansa itsenäinen valtio. Maalla on oma lippu, raha, armeija, passi ynnä muut itsenäisen valtion tunnusmerkit. Ainoastaan postilaitos maasta puuttuu! Itse asiassa Somalimaa tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin moni muu vierailemani afrikkalaisvaltio; ehkä kansainvälisen tuen puute on saanut rattaisiin lisää kierroksia! Ongelmia on toki vaikka muille jakaa, mutta täällä on todellinen tekemisen meininki, eikä ole jääty lepäilemään laakereillaan akaasian alle ja odottamaan avustusrekkaa. Somalimaa voisi olla todellinen afrikkalainen menestystarina, jos se vain saisi ansaitsemansa tunnustuksen.

Ristiretkeläisten Karak ja kylmä Danan kylä

30.12.2018

On mahtavaa heräillä uuteen aamuun katsellen sängystä Kuolleellemerelle. Mujib Chaletsin rantamökissä olisi viihtynyt parikin päivää. Toisaalta ei täällä oikein tekemistä ole, ellei sitten vain loikoilisi riippumatossa tai Kuolleenmeren suolalitkussa. Ja toisaalta, majapaikka oli hieman turhan tyyris. Kävimme aamupalalla, joka illallisesta poiketen oli todellakin ajallaan!

Kymmenen tienoissa starttasimme Kuolleenmeren rantatörmälle pysäköimäni vuokra-auton. Päätimme lähteä ensitöiksemme tarkistamaan kivenheiton päässä sijaitsevaa Wadi Mujibia. Näin talvella tämä vaikuttava veden kallioon uurtama laakso oli suljettu. Edes valokuvia ei päässyt ottamaan mitenkään järkevästi. Jatkoimme matkaa. Aioimme ajaa aluksi Karakin kaupunkiin, jonne olisi reilun 50 kilometrin ajo.

Purkkivettä Mujib Chaletsin aamupalapöydässä.

Kuolleenmeren kaakkoisrantoja.

Tähän loppuu Kuollutmeri. Taustalla kohoavat Israelin vuoret.

Muutamien kilometrien verran Kuollutmeri oli oikealla puolellamme ja kaikki ympärillämme oli tyystin kuollutta, kuten asiaan täällä päin maailmaa kuuluukin. Sitten meri (tai siis järvi) loppui ja asutus alkoi. Saavuimme Ghor al-Hadithan kylään, jota seurasi Gawr al-Mazraahin kylä tai ehkä ennemminkin pikkukaupunki. Täällä oli jo kauppoja, ravintoloita, apteekkeja, huoltoasema ja moskeija. Ja toisin kuin Kuolleenmeren välittömässä läheisyydessä, täällä nyt jopa hieman vihersi. Kai kasvattavat vihanneksia. Gawr al-Mazraahissa jätimme Kuolleenmeren valtatien taaksemme ja käännyimme Karakin valtatielle, tielle numero 50. Matkalla Kuolleenmeren tasolta Karakiin, tie nousee -400 metristä merenpinnan alapuolelta tuhanteen metriin merenpinnan yläpuolelle. Siis 1 400 metriä noin 30 kilometrin matkalla. Suurin nousu on heti alkumatkasta, kun tie mutkittelee serpentiininä pitkin karujen vuorten rinteitä. Rekoilla on vaikeaa, eikä omakaan Chevroletimme mitenkään kevyesti serpentiinillä käyttäytynyt. Liikenne oli tälläkin tiellä rauhallista.

Matkalla ylös Kuolleeltamereltä. Serpentiinitie kulkee kuvan karussa maisemassa.

Al Qala’a -katu Karakin vanhassakaupungissa.

Maisemaa Karakin linnasta tulosuuntaamme, kohti Kuolluttamerta.

Päämäärämme Karakin kaupungissa oli ristiretkien aikainen linna, joka näkyi jo kauas. Sen verran kookas ilmestys on kyseessä. Sen saavuttaminen autolla on jo pienoinen haaste, sillä Karak on rakennettu kaoottisesti kukkuloille. Ja erään kukkulan laella vanhassakaupungissa seisoo myös tuo linnoitus. Vanhankaupungin kadut ovat yleisesti ahtaita ja sokkeloisia, niin täälläkin. Jotenkin selvisimme Al Qala’a -kadulle ja saimme autonkin vinoparkkiin lähes linnoituksen portin luo. Kadunvarsipysäköinti ei Karakissa maksa mitään.

Itse linnaan sen sijaan on sisäänpääsymaksu, kaksi dinaaria (n. 2,45 euroa). Meillä oli Jordan Pass, jolla sisäänpääsymaksulle voi heittää hyvästit! Linnaan kuljetaan turvatarkastuksen kautta: reput, käsilaukut ja muu suurempi tavara läpivalaistaan ja itse joutuu kulkemaan metallinpaljastimesta. Lisäksi sisäänkäynnin luona on valtava poliisiasema, jonka edessä parveilevat poliisit ovat erityisiä turistipoliiseja. Kaikkeen tähän taitaa olla syynä vuonna 2016 Karakin linnassa tapahtunut islamistien järjestämä terrori-isku, jossa kuoli reilu kymmenen ihmistä. Mukaan lukien yksi kanadalainen turisti. Jordania on iskusta huolimatta hämmentävän turvallinen matkakohde, huolimatta epämääräisistä naapurimaistaan.

Karakin linnaa muurien sisäpuolelta.

Ja näkymä toiseen suuntaan.

Karak on rakennettu kukkuloille. Kuva otettu Karakin linnasta.

Vuonna 1142 valmistunut Karakin (tai Kerakin) linna oli osa eteläisestä Turkista aina Akabaan asti ulottunutta ristiretkeläisten puolustuslinjaa. Se sijaitsi Jerusalemin ja Shobakin puolivälissä ja oli näin ollen strategisesti tärkeä: esimerkiksi Karakin kautta kulkeneita karavaaneja verotettiin ja näin autettiin Jerusalemia vaurastumaan. Muslimit ottivat linnan haltuunsa 1100-luvun lopulla ja ovat pitäneet sitä hallussaan siitä lähtien. Siitä huolimatta kaupungissa on edelleen suuri kristitty vähemmistö. Kiertelimme linnan holveissa ja kammioissa ja pääosin kyllä taisimme ihailla ympäröiviin laaksoihin ja kukkuloille avautuvia maisemia. Taivas tosin oli lähes kokonaan pilvessä, jotka roikkuivat alhaalla laaksoissa. Kovin pitkälle ei siten näkynyt. Linnaan oli tutustumassa yllättävän paljon turisteja (pääosin italiaanoja), vaikka ollaankin kaukana Akaban rannoilta.

Maisemaa jossain ennen At Tafilahin pikkukaupunkia pohjoisen suunnasta tultaessa.

Näkymä samasta paikasta, mutta toiseen suuntaan.

Karakin vanhassakaupungissa ajaminen ei ole miellyttävää, sillä yksisuuntaisia katuja ei kunnioiteta hituakaan. Peruuttelemaan ja väistelemään jouduin minäkin muiden autoilijoiden ohella pariin otteeseen ennen kuin tie ulos kaupungista aukeni. Kukaan ei soittanut torvea, heristänyt nyrkkiä, eikä muutenkaan osoittanut mieltään. Joustavaa, joustavaa!

Karakista otimme suunnaksi Danan pikkukylän. Sinne olisi noin 90 kilometrin matka. Tie näytti kartalla syheröiseltä ja sellaiseksi se pian muuttuikin: mutkaa ja serpentiiniä toisensa perään. Maisemat olivat jylhät ja karut, sellaiset perusjordanialaiset. Liikennettä tällä tiellä oli vähänlaisesti, mutta seassa oli kyllä aasejakin kuskeineen. At Tafilahin kaupungin jälkeen navigaattori ohjasi pikkutielle, jota menimme muutaman kilometrin matkan. Samalla sää muuttui sumuiseksi ja lämpötila laski. Lopulta se oli enää +4 astetta, kun aamulla Kuolleeltamereltä lähtiessä se oli ollut +20! Sumu oli sakein koskaan näkemäni, mutta siltikään kaikki jordanialaiskuskit eivät katsoneet järkeväksi käyttää edes ajovaloja.

Danan kylä sijaitsee laakson reunalla. Hotellimme Dana Tower on perimmäinen rakennus keskellä kuvaa. Vihreäkattoiset rakennut kuuluvat kokonaisuuteen.

Danan laakso avautuu välittömästi kylän jälkeen.

Dana on pitkälti raunioina.

Danan kylään laskeudutaan päätieltä parin kilometrin matka alaspäin. Kylä on pikkuinen ja lähes täysin raunioina. Ainakin sellaiselta se näyttää. Aaseja ja kulkukoiria kulkee kylänraitilla. Oma majapaikkamme, Dana Tower Hotel sijaitsee ihan kylän halki johtavan tien päässä, jylhän Danan laakson äärellä. Maisemat kyllä ovat kohdillaan, mutta muuten Dana ei ole hyvä valinta talvella. Kylän missään majapaikassa kun ei ole lämmitystä! Lämmin tunnelma Dana Towerissakin kuitenkin on, mutta älkää silti vaivautuko tänne talvella. Kommentoidessamme parkkipaikalla roskia kaivellutta mustaa aasia, kertoi omistaja aasin olevan Dana Towerin omistuksessa. Ja että tämä yksilö on vieläpä “very beautiful donkey”!

Danan pääkatu (ja ainoa tie) päättyy hotelliimme kuvassa taustalla keskellä.

Oliivipuu kylän laitamilla.

Danan laakso olisi hyvä patikointikohde, mutta nyt ilta alkoi jo hämärtyä. Kiertelimme hetken verran itse kylää. Siellä on kolme tai neljä pientä hotellia, pienen pieni kauppa, moskeija, hautuumaa ja ravintola. Ravintolaan emme menneet, vaan olimme törsänneet Dana Towerin illallisbuffettiin. Täällä se maksaa seitsemän dinaaria (n. 8,6 euroa) ja täällä se oli jopa tismalleen aikataulussa! Ruoka on erinomaista ja sitä todellakin saa ottaa niin paljon kuin jaksaa.

Ruokaillessamme jutustelimme brittiläisen pyörämatkaajan, Tristanin kanssa. Mies oli lähtenyt polkemaan Uudesta-Seelannista aikoinaan. Matka oli kulkenut niin Papua-Uuden-Guinean, Kiinan, Kazakstanin kuin vaikkapa Suomenkin kautta. Vähän aikaa sitten mies oli lentänyt Ateenasta Ammaniin ja polki nyt Jordaniaa halki tavoitteenaan jatkaa lautalla Egyptin puolelle, josta edelleen Sudaniin ja lopulta Kapkaupunkiin. Tavoitteena taisi olla koko maailman kierto. Dana Towerissakin liki kaikki vieraat olivat italialaisia, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä. Hotellin yhteistilaan, kankaiseen beduiinitelttaan saapuivat jossain vaiheessa iltaa myös henkilökuntaan kuuluva Hasan ja toinen mies, jotka hoilasivat meidän iloksi muutaman paikallisen laulun. Tunnelmaa siis riittää, vaikka kylmä olikin.

Askel Päiväntasaajan Guineaan ja lopulta myös rajan yli Kameruniin

6.3.2018

Aamu on Gabonissakin paras aika metsästää jatkoyhteyksiä eteenpäin. Siispä nousin ylös mukavan pehmeästä sängystä jo kello kuudelta ja söin aamupalan. En enää lähtenyt kyselemään hotellin tarjoaman aamupalan perään, sitä tuskin tänäkään aamuna tarjoiltaisiin. Taisin edelleen olla Mvet Palacen ainoa asukas. Vastaanotossa oli sama nuorukainen kuin edellisaamunakin. Annoin avaimen takaisin ja kysäisin Google-kääntäjän avustuksella, mistä löytäisin puskataksin Kameruniin. Mies kehotti ottamaan taksin Akoakamin puskataksiasemalle, gare routièrelle.

Kuten jo Librevillessä ja Lambarénéssä, myös Oyemissa kaupungin sisäinen liikenne hoituu edestakaisin suhaavilla kimppatakseilla. Näin aamulla hieman ennen seitsemää taksit vain olivat pääosin täynnä. Kaikki oyemilaiset tuntuivat olevan matkalla kuka minnekin. Asemalle ei olisi ollut kovin pitkä matka kävellenkään, mutta onnistuin nappaamaan yhden taksin. Sen kuljettaja vasta aloitteli työpäiväänsä ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Vastaanoton mies oli kertonut matkan hinnaksi sata frangia (noin 0,15 euroa), mutta kuljettaja päätti ottaa vähän valkoisen miehen lisää. Sovimme hinnaksi 150 frangia (noin 0,22 euroa). Kuljettaja oli muslimi, eikä mikään puhelias. Olihan toki aikainen aamu.

Akoakamin puskataksiasema sijaitsee kohti Kamerunin rajaa vievän tien varressa, mutta selvästi Oyemin keskustassa kuitenkin. Paikka on pieni, eikä sieltä nyt ollut lähdössä autoja muualle kuin Bitamiin, viimeiseen merkittävään keskukseen ennen Kamerunin rajaa. Suoria yhteyksiä Kameruniin täältä ei lähde, joten ostin lipun Bitamiin hintaan 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). En joutunut maksamaan tällä kertaa suurempaa hintaa ihonvärini takia, vaan sama summa veloitettiin myös muilta jälkeeni tulleilta matkustajilta. Pääsimme lähtemään matkaan noin puolen tunnin odottelun päätteeksi. Kulkupelinämme oli 1990-luvun Toyota Corolla, jonka kojelaudalle oli liimattu kookas Neitsyt Maria. Sen täytyi jo vähän haitata ajamista, mutta toisaalta se varmaan loi turvallisuuden tunnetta kuljettajallemme. Mitään pahaa ei tapahtuisi, kun pyhimys turvaisi tiemme! Etupenkillä matkusti ensimmäisenä saapunut matkustaja, takapenkille ahtautui lisäkseni kaksi muuta matkalaista.

Kulkupelimme Oyemista Bitamiin odottaa vielä paria matkustajaa.

Oyemin ja Bitamin väliselle osuudelle saa jopa lipun.

Viereeni könysi kamerunilainen Ahmadou, maan suurimmasta kaupungista Doualasta kotoisin oleva nuori liikemies. Hän teki bisnestä kelloilla, radioilla, puhelimilla ja muulla elektroniikalla ja oli käynyt useita kertoja Oyemissakin liikeasioissa. Tämän hän todisti esittelemällä passiaan, jossa oli useita Gabonin leimoja. Passissa oli myös Arabiemiirikuntien turistiviisumi. Ahmadou oli nimittäin käynyt kerran Dubaissakin bisnestä hieromassa, mistä todisteena oli valtava määrä kuvia miehen tabletilla. Oli otettu miljoonia selfieitä lentokoneen penkissä, (parkissa olleiden) luksusautojen ratissa ja ihan vain vieressä seisten sekä tietenkin suihkulähteiden edessä. Englanti ei Ahmadoulta taipunut oikeastaan yhtään, mutta muslimimiehenä jonkinlainen yksinkertainen bisnesarabia kuitenkin kuulemma taipui. Että pärjäsi siellä Dubaissa!

Nyt mies oli matkalla Kamerunin Yaoundéssa sijaitsevaan Arabiemiirikuntien suurlähetystöön anomaan viisumia uudelle matkalle. Ja Yaoundéhenhan minäkin olin matkalla. Dubai ei yhtäkkiä vain enää oikein jaksanut kiinnostaa miestä, vaan hän tahtoi tulla Suomeen, vaikkei ollut maasta tietenkään koskaan kuullutkaan. Hän tahtoi tulla asumaan Suomeen, ei vain käymään liikeasioissa. Lievä pettymys taisi olla se, että lähin Suomen suurlähetystö on Nigerian Abujassa, eikä suinkaan Kamerunissa, ja että Suomi ei ollutkaan ranskankielinen maa. Jakeluun ei oikein tuntunut menevän se, että Suomi ei ole myöskään englanninkielinen maa. Onko Euroopassa muitakin kieliä kuin ranska ja englanti! Pettymystä lisäsi sekin, että minulla ei ollut yllättäen suhteita edes Abujan-suurlähetystöömme.

Tie Oyemista Bitamiin on oikein hyvä, eikä liikennettä ollut nimeksikään. Kaupunkien väli on noin 75 kilometriä ja siihen sai kulutettua noin 1,5 tuntia. Kuski jätti matkustajat Bitamin puskataksiasemalle, joka oli paljon suurempi kuin Oyemin vastaava. Olin lukenut, että poistumisleima pitäisi saada passiin jo täällä Bitamissa, mutta koska Ahmadoukaan ei haikaillut leiman perään, ajattelin saavani leiman jostain matkan varrelta kohti rajaa tai sitten suoraan rajalta, kuten normaaleissa maissa. Gabonista on saatavilla kovin vähän ajantasaista matkailutietoutta, joten ajattelin myös tuon leima-asian olevan mahdollisesti vanhentunut.

Bitamista on noin 22 kilometriä rajalle Meyo-Kyeen. Lipun saaminen tuonne suuntaavaan autoon vain sattui olemaan kovin hankalaa näin sivusta seuraten. Itse en nyt osallistunut säätämiseen, sillä Ahmadoukin oli tulossa rajan yli ja menisimme samalla autolla joka tapauksessa. Seurasi käsittämätön määrä käsien heilutusta ja huutoa. Poimin huutamisen joukosta sanan “Ebebiyín”, jonka tiesin olevan kaupunki Päiväntasaajan Guinean puolella. Kerroin, että valkoisella iholla ja EU-passilla ei todellakaan mentäisi tuohon maahan. En siis missään nimessä voisi ottaa Ebebiyínin kautta kiertävää autoa. Saman vahvisti paikalla hengaillut vanhempi herrasmies, kaiketi libanonilainen, joka kertoi, ettei Päiväntasaajan Guinean johtaja Teodoro Obiang Nguema Mbasogo ikimaailmassa päästäisi minua sisään maahan. Tarvitsisin viisumin ja sen saaminen on käytännössä täysi mahdottomuus. Varsinkin rajalta.

Yhtäkkiä saimme auton kohti rajaa. Emme kiertäisi Päiväntasaajan Guinean kautta, vaan ajaisimme suoraan Meyo-Kyeen Gabonin ja Kamerunin rajalle. Hinnaksi tuli 2 500 frangia (noin 3,8 euroa). Istuskelin takapenkillä ja täällä Gabonin pohjoisosassa lähellä Kamerunia ja Päiväntasaajan Guineaa Gabon Telecomin mobiilidatakin alkoi suorastaan laulaa. Liittymä muuttui yhtäkkiä nopeaksi. Sopivasti olinkin lähdössä lätkimään maasta. Tie rajalle oli edelleenkin hyvässä kunnossa, mutta maasto kumpuili aika paljon. Matkan varrella oli kaksi poliisin tiesulkua, joista pääsi nopeasti läpi autosta poistumatta. Viimeisellä sululla ennen rajaa passi tosin tahdottiin nähdä.

Meyo-Kye on pikkuinen kylä kolmen maan rajalla. Täällä sijaitsevat Gabonin puolen rajamuodollisuudet ylitti rajan sitten Kameruniin tai Päiväntasaajan Guineaan. Marssin ensimmäiseen koppiin Ahmadoun kanssa. Mies tunsi rajakopin virkamiehet, olihan hän ylittänyt rajan niin monta kertaa. Kamerunilaisen Ahmadoun passin leimattomuus ei ollut ongelma. Hänet päästettiin jatkamaan, minun matkani päättyi tänne. Pitäisi palata takaisin Bitamiin hakemaan leima passiin. Siispä takaisin Bitamiin! Reilu 40 kilometriä ylimääräistä ajoa aamupäivän ratoksi! Sovimme yhden taksikuskin kanssa menopaluumatkasta hintaan 5 000 frangia (noin 7,6 euroa). Hän veisi minut suoraan Bitamin maahanmuuttotoimistolle, josta leima toivottavasti irtoaisi. Ensin auto vain oli työnnettävä käyntiin, mutta siihen tehtävään löytyi jopa Meyo-Kyen pikkukylästä tarpeeksi joutomiehiä. Auto hörähti käyntiin ja ajelimme vauhdikkaasti takaisin Bitamiin.

Bitamin maahanmuutosta vastaava toimisto pitää majaansa keskellä kaupunkia, eikä sinne todellakaan vahingossa eksy. Annoin passin virkailijalle, mutta se ei riittänyt: piti vielä hankkia kopio passin tietosivusta sekä Gabonin viisumista ja saapumisleimasta. Ei Gabonista ainakaan helpolla ulos pääse. Toimistoa vastapäätä sattuu olemaan kopiointikioski, jossa sain asian hoidettua. Sitten takaisin tiskille paperien kanssa. Nyt leima luvattiin, kunhan osasin kertoa Kamerunin puoleisen raja-aseman nimen. Äsken rajalla olin kuullut sen olevan nimeltään Kye-Ossi. Näin minut leimattiin ulos Gabonin tasavallasta, vaikka edelleen olin maassa. Vieläpä reilun 20 kilometrin päässä rajasta!

Paluumatkalle Meyo-Kyeen saimme takapenkille muitakin matkalaisia: pariskunta vauvansa kanssa oli menossa sairaalaan ilmeisesti Kamerunin puolelle Kye-Ossiin. Pariskunta oli kovin ilahtunut päätettyäni vierailla juuri Gabonissa. Kehuin Lambarénéa ja Oyemia, mutta Librevillestä en kertonut pitäneeni. Siihen takapenkkiläiset ja kuski naureskelivat hyväksyvästi. Ei se heidänkään mielikaupunkinsa ollut. Kuljettaja kehui Gabonin tiestöä, mutta haukkui samaan hengenvetoon maan presidentin Ali Bongon. Meyo-Kyeen oli kuulemma luvattu sähköt jo vuosikausia sitten ja täällä oli sähkötolpatkin valmiina. Ainoastaan sähköä ei kuulunut. Samalla mies kertoi, että presidentti Bongo on Librevilleen johtavan umpisurkean tien kunnon takana. Kuulemma pelkää vallankaappausta.

Meyo-Kyestä Päiväntasaajan Guineaan ajetaan hiekkatietä. Vasemmalla sähkötolppa ilman sähköä.

Lankkusilta yli Kyejoen Päiväntasaajan Guinean tasavaltaan.

Pudotimme muut matkustajat Meyo-Kyen tullin eteen ja sitten kuski halusi välttämättä lähteä näyttämään minulle Päiväntasaajan Guinean rajan! Raja toki kiinnosti, mutta vastustelin vähäsen, sillä eihän minulla ollut viisumia tuohon maahan. Eikä turhanpäiväinen oleskelu afrikkalaisilla raja-alueilla muutenkaan ole järkevää. Päiväntasaajan Guinea kun lisäksi sattuu olemaan vainoharhainen diktatuuri, joka heittäisi vain vankilaan tai krokotiileille, jos sinne erehtyisi. Kuljettaja rauhoitteli, että menisimme “vain kilometrin päähän Päiväntasaajan Guinean rajasta”. Meyo-Kyesta oli sinne noin kilometrin tai parin ajomatka. Nyt tie oli hiekkatietä, eikä erityisen hyvässä kunnossa. Kuljettaja jätti auton Kyejoen (espanjaksi Río Kié) ääreen. Tässä kohtaa hutera lankkusilta ylittää joen ja minä tietenkin kävin sillalla ihastelemassa hiljaa virtailevaa Kyejokea. Kuljettajan mukaan Päiväntasaajan Guinean raja siis oli sillalta kilometrin päässä ja myöhemmin selvitin, että raja-asema todella olikin kilometrin päässä. Hauskinta tässä kuitenkin oli se, että tuo Kyejoki on de facto -raja Gabonin ja Päiväntasaajan Guinean välillä. Olin siis käytännössä käynyt Päiväntasaajan Guineassa muutaman askeleen verran tuolla huteralla sillalla.

Annoin kuskille tonnin (noin 1,5 euroa) juomarahaa, olihan elämys ollut aika poikkeuksellinen. Enkä ollut tätä edes osannut itse pyytää. Ehkä joku toinen valkonaama oli joskus epätoivoissaan etsinyt tapaa vierailla suljetussa Päiväntasaajan Guineassa ja kuljettaja ajatteli sen kiinnostavan minuakin. Oikeaan osui, vaikken maata oikein käydyksi voikaan laskea! En laskenut Guinea-Bissautakaan käydyksi, vaikka kävelin sinne toukokuussa 2014 puolivahingossa. Vasta seuraavana vuonna saavuin maahan virallisesti.

Näkymä lankkusillalta kohti etelää. Vasemmalla Gabon, oikealla Päiväntasaajan Guinea. Keskellä virtaa hiljakseen Kye.

Näkymä kohti pohjoista. Vasemmalla Päiväntasaajan Guinea, oikealla Gabon.

Käytännössä tästä alkaa Päiväntasaajan Guinea.

Päiväntasaajan Guinean “nähtyäni” pääsin yrittämään rajanylitystä Gabonista Kameruniin toistamiseen. Yllätyksekseni Oyemista kanssani tullut kamerunilainen Ahmadou oli edelleen ensimmäisessä kopissa minua odottelemassa. Hän oli jutustellut viranomaisten kanssa ja nyt lähdimme sitten jatkamaan taas yhdessä. Minullakaan ei ollut enää estettä maasta poistumiselle. Ilman omaa autoa rajan ylittäminen tosin vaatii käytännössä mopotaksin vuokraamista. Kuljettaja osaa viedä oikeille luukuille ja lopulta Kamerunin puolella jatkoyhteyksien luo. Sovimme hinnaksi 500 frangia (noin 0,76 euroa).

Gabonin puoli oli selvitetty nopeasti ja sujuvasti, mutta Kyejoen ylitettyämme (sama joki erottaa myös Gabonin ja Kamerunin) olimme sitten Kamerunissa, jossa pysähdyksiä alkoi kertyä. Gabonin ja Kamerunin raja osoittautuikin kaikkein vaivalloisimmaksi rajaksi, missä olen koskaan ollut. Luukkuja ja koppeja oli enemmän kuin tarpeeksi. Ensin kyseltiin perustiedot, kuten kansallisuus, matkan syy ja ammatti. Ja se, käytetäänkö maassani euroja vai dollareita! Kerroin olevani Suomesta, jossa käytetään euroja, tulevani lomalle ja olevani ingénieur, insinööri. Tarkensin sitä vielä olevani posti- ja telekommunikaatioalalla. En minä mikään insinööri oikeasti ole, en edes lähellä, mutta insinööri on sellainen ammatti, jonka afrikkalaiset rajaviranomaiset tunnistavat. Ajattelin rajanylityksestä tulevan hankalaa, kun jo ensimmäinen virkailija pyysi euroja. Hän esitti pyynnön ihan hymyssä suin, eikä pahoittanut mieltään (tai pidättänyt minua), kun kerroin, ettei minulla ole euron euroa hänelle annettavaksi.

Seuraavassa kopissa oli tulli, jossa rinkka pengottiin perinpohjin. Aurinkolasikotelo laitettiin vähän erilleen muista tavaroista. Kai yrittivät, etten huomaisi pakata sitä mukaan ja se jäisi heille. Mitään laitonta ei löytynyt ja hoksasin ottaa aurinkolasitkin matkaan. Tällä kertaa rahaa ei pyydetty. Seuraavan pysähdyksen merkitys ei selvinnyt, sillä siinä otettiin jälleen ylös nimi, kansallisuus ja ammatti. Kerroin taas olevani insinööri Suomesta ja tulevani lomalle Yaoundéhen. Tämä virkamies nautti olutta työn lomassa, vaikka työpöydällä olikin muka Coca-Cola-tölkki.

Vastaavia pysähdyksiä oli vielä pari-kolme. Jollain pysähdyksellä myös rokotuskortti tarkistettiin, eikä maahan pääsekään ilman keltakuumerokotetta. Lopulta pääsimme Kye-Ossin rajakaupungin keskustaan, missä sijaitsee viimeinen rajamuodollisuus, sûreté, paikka josta saisi Kamerunin leiman passiin. Tämä rakennus oli jo oikea talo, mutta nyt leiman antaja ei sattunut olemaan paikalla, eikä hänen liikkeistään oikein oltu perillä. Luultavasti mies oli lounastauolla, sillä sûretén “vastaanotossa” olleet poliisit söivät niin ikään. Naispoliisi haki jostain palanpainikkeeksi olutpullon, joka oli kääritty ruskeaan käärepaperiin. Avoimesti hän ei olutta kehdannut työaikana nauttia, mutta kaikki kamerunilaiset varmasti ymmärtävät ruskean kääreen merkityksen pullon ympärillä. Jos kyseessä olisi Fanta, ei paperia tarvittaisi. Puolen tunnin odottelun jälkeen leimapoliisi saapui ja pääsin hänen toimistoonsa. Mies kyseli samat kysymykset kuin niin moni muukin koppi Kamerunin puolelle siirryttyäni. Kun kaikki oli jälleen kerran kirjoitettu käsin paksuun kirjaan, kostutti mies leimasimensa ja löi saapumisleiman viisumin viereen. Virkailija oli selvästi hyvällä tuulella (vaikken olutpulloa toimistossa nähnytkään) ja jäi lauleskelemaan itsekseen poistuessani herran toimistosta.

Näin olin virallisesti Kamerunissa ja Gabon oli jäänyt kokonaan taakse. Siihen maahan en ikinä palaisi. Mopotaksikuskini heitti minut vielä Kye-Ossin puskataksiasemalle, jossa annoin hänelle tonnin ylimääräistä, yhteensä 1 500 frangia (noin 2,3 euroa), olihan tällaisen valkoisen saaminen rajan yli ollut aikamoinen urakka. Mies oli hyvin kiitollinen. Ostin itselleni paikan Yaoundéhen lähtevästä puskataksista, jolle tuli hintaa 3 000 frangia (noin 4,5 euroa). Hinta oli kerrottu kyltissä, joten en joutunut maksamaan mitään ylimääräistä täälläkään. Liikennöijän nimi oli Emergence du Noun Express. Auto oli jo lähes täynnä ja sain paikan tämän Toyotan Hiacen takarivistä. Rinkka köytettiin katolle.

Jo alkumatkasta kävi ilmi, millaista on julkisilla matkustaminen Kamerunissa. Tiesulkuja oli todella tiheässä: ensimmäisen 30 kilometrin matkalla rajan ja Ambamin kaupungin välillä oli kaikkiaan viisi tiesulkua, joista kolme oli tullin ylläpitämää. Tullin tiesuluilla Hiace ajettiin sivuun ja kaikkien passit ja henkilökortit tarkistettiin. Suomen passi ei ollut mikään ongelma, mutta Päiväntasaajan Guinean matkustusasiakirjoilla (tai ilman niitä) matkassa ollut nainen pienen vauvansa kanssa oli pulassa ensimmäisessä tullissa. Tullimiehet raivosivat silmät päästään ja luulin jo naisen matkan loppuvan, mutta lopulta hänen sallittiin jatkaa matkaansa. Luultavasti raha vaihtoi omistajaa. Tullin ollessa kyseessä myös katolla ollutta kuormaa tarkasteltiin aina pintapuolisesti. Ihan kaikkea ei tarvinnut purkaa, eikä onneksi matkalaukkujen sisältöä esitellä. Samoin takakonttiin kurkistettiin. Reilun puolen tunnin pysähdyksen jälkeen matka jatkui. Ensimmäisen tullin jälkeen seuraava tulli oli pian, vain muutaman kilometrin päässä, edellisen jälkeen. Siellä sama ruljanssi toistui, mutta nyt päiväntasaajanguinealainen äitikin jätettiin rauhaan.

Puskataksini, punainen Toyota Hiace, Kye-Ossista Yaoundéhen jollain tiesululla ennen Ambamin kaupunkia. Piikkimattoina (kuvassa keskellä) täälläpäin maailmaa käytetään lautaa, johon on naulattu nauloja pystyyn.

Muuten tiesulut olivat vuoronperään joko tullin, santarmin tai poliisin ylläpitämiä ja niitä oli noin 20–30 minuutin välein. Poliisin tiesulut olivat helppoja, sillä niissä poliisi vain katsoi kaikkien henkilöllisyystodistukset auton ikkunan läpi. Ei tarvinnut nousta pois autosta. Santarmit sen sijaan marssittivat koko seurueen tien varteen, jossa yksi santarmi sitten tarkisti yksitellen kaikkien paperit. Sitten tuli kävellä tiesulun toiselle puolelle, jonne automme ajoi tyhjänä hetkisen kuluttua. Minua kohtaan kaikki Kamerunin viranomaiset olivat asiallisia ja kohteliaita, eikä kukaan vihjannut lahjuksista. Ensimmäinen kohtaamani santarmi katseli passiani pitkään ja kun se ei nyt ollut Ranskan passi, heitti mies naurahtaen selvällä englannilla “good morning, how are you?“. Kamerun on tosiaankin kaksikielinen maa, mutta englantia ei oikeasti osata kuin läntisimmässä osassa maata, Nigerian vastaisella rajalla.

Kanssamatkustajat olivat aivan tavallisia kamerunilaisia. Edessäni istui erittäin kovaääninen mama, jolla oli keskustelu käynnissä joka suuntaan. Hän oli halki, poikki ja pinoon -tyylinen keskustelija, joka alkoi selvästi hieman ärsyttää joitain matkustajia matkan edetessä. Jossain vaiheessa mama siirtyi toisaalle istumaan ja näin sai hänen vieressä istunut mieskin hetken rauhan. Maman ostettua matkan varrelta olutpullon ja kiskaistuaan sen nopeaan tahtiin, rauhoittui hän huomattavasti.

Vieressäni istui nuorukainen nimeltä Pascal. Yleensä afrikkalaiset ovat sosiaalisia omasta aloitteestaan, eikä minun tarvitse tehdä oma-aloitteisesti tuttavuutta. Nyt kuitenkin olin niin hyvällä tuulella, että olin päässyt pois Gabonista ja olin täysin uudessa maassa. Tarjosin takapenkkiläisille keksejä ja siis myös Pascalille. Jollain tiesululla ostin kaksi limsapulloa, toisen itselleni ja toisen Pascalille. Loppumatkan jutustelimmekin enemmän ja vähemmän, vaikka minun ranskani oli yhtä huonoa kuin Pascalin englanti. Pascal esitteli ylpeänä kotimaataan: milloin hän osoitti ohivilistäville ananaspellolle, milloin maapähkinäpensaisiin. Upea maahan tämäkin on. Gaboniin verrattuna tiet kyllä ovat aika huonoja, mutta afrikkalaisittain kuitenkin hyviä. Pascal osasi muutamia sanoja saksaksikin, mikä on äärimmäisen harvinaista ranskankielisessä Afrikassa. Kamerunissa se selittynee sillä, että maa oli vuosina 1884–1919 Saksan siirtomaa. Tuota aikaa muistavia tuskin maassa enää on, mutta Pascal kertoi silti Saksan olleen hyvä siirtomaaisäntä kamerunilaisille. Ja saksaa voi edelleen lukea kouluissa. Ranska oli kuulemma aivan umpisurkea isäntä.

Kye-Ossista on noin 280 kilometrin matka pääkaupunkiin Yaoundéhen. Ebolowa on suurempi kaupunki noin puolivälissä matkaa ja siellä tapahtuneen tankkaustauon jälkeen matkanteko nopeutui huomattavasti, kun tullin tiesulut harventuivat huomattavasti. Santarmien ja poliisien sulut sen sijaan jatkuivat lähes yhtä tiuhaan. Eräällä santarmin sululla yksi sotilasuniformuinen nuori mies piteli toisessa kädessä olutpulloa ja toisessa rynnäkkökivääriä. Miehellä ei ollut edes yritystä piilottaa pulloaan, vaan hän siemaili siitä aivan avoimesti meidän matkustajien silmien edessä. Käytöksestä päätellen aivan päivän ensimmäinen pullo ei ollut menossa. Innolla aloin odottaa, ryypiskeleekö Yaoundén lentoasemankin henkilökunta!

Ebolowan jälkeen ohitimme Manguémén ja sen jälkeen Mbalmayon pikkukaupungin. Pascal osti jossain Mbalmayon kohdalla ikkunasta banaaneja minulle ja itselleen. Kamerunilaiset banaanit ovat erittäin makeita! Saavuimme Yaoundéhen hyvissä ajoin ennen pimeää, mutta koska kaupungissa on 2,5 miljoonaa asukasta (siis enemmän kuin koko Gabonissa), olivat myös ruuhkat sitä mukaa. Matelimme viimeiset viitisen kilometriä hyvin hitaasti, kahdessa tunnissa! Täälläkin liikenne voisi sujua hieman sujuvammin, jos autot ajaisivat rauhassa, eikä välillä haettaisi ohitusmahdollisuuksia pientareiden kautta. Pimeys laskeutui harmikseni ennen kuin saavuimme Yaoundén gare routiérelle.

Ruuhkassa istuessamme Pascal evästi minua Yaoundén vaaroista. Kaikki arvotavara pitäisi laittaa piiloon ja näin toki toimin. Etukäteen olin lukenut Yaoundén ja suurimman kaupungin Doualan olevan hieman vääriä paikkoja valkoihoisille ainakin pimeään aikaan ja etenkin näillä puskataksiasemilla. Harmikseni Hiacemme kuski pysäköi autonsa vain tämän ruuhkaisen tien varteen, jossa sitten piti yrittää pitää varansa. Gabonin puolella kanssani matkannut Ahmadou saapui samaan aikaan paikan päälle, hän oli tullut eri autolla. En ollut uskonut enää näkevämme, mutta miljoonakaupungistakin valkoisen löytää helposti. Vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme vielä huomenissa.

Sain rinkkani nopeasti auton katolta ja sitten piti selvittää hotellin sijainti. Hotellin nimi, Tropical Hotel, ei oikein kertonut kenellekään mitään. Minulla oli kuvankaappauksia puhelimessa, joten jouduin kaivamaan puhelimen esiin. Menimme Pascalin kanssa hieman sivumpaan puhelimen kanssa, mutta ei mennyt kuin pari sekuntia, kun puhelin vaihtoi omistajaa. Pascal oli valppaana ja minä ilmeisesti myös. Paljon en seuraavien kymmenen sekunnin aikana tapahtunutta muista, mutta rosvolla ei ollut pakoreitti oikein selvillä ja saimmekin heti yhteistuumin taklattua rosvon erästä autoa vasten. Pascal nappasi puhelimen takaisin, mutta t-paita vähän pääsi repeytymään. Sitten etsimme turvapaikan läheisestä kaupasta, jossa oli parahiksi sähkökatko. Sähkökatko taisi olla koko kaupunginosan kattava, ainakin pimeää oli kaikkialla.

Olimme kummatkin shokissa ja hämillämme. Pascal ei ollut mikään tappelija, mutta oli nyt joutunut vuokseni tuollaiseen välikohtaukseen. Millä minä nyt pääsisin täältä hotellille, miten Pascal saisi ensiksi tavaranyssäkkänsä puskataksimme katolta ja miten hän edelleen pääsisi kotiinsa. Kaduin suuresti, kun lentoni Eurooppaan lähtisi vasta ylihuomenna. Olisin voinut muuten yrittää saada kyydin vaikka suoraan lentoasemalle ja olla siellä yön. Yaoundé ei yhtäkkiä kiinnostanut yhtään. Päätin pysyä seuraavan päivän vain hotellissa! Pienen putiikin myyjätär oli kovin pahoillaan ja antoi meidän rauhoittua kaupassa hyvän tovin. Ostin samalla seuraavan päivän aamupalan itselleni.

Burkina Fason Ouagadougoussa olin oppinut, että virkavaltaa on ihan turha häiritä rikoksen sattuessa. Eivät he mitään asialle mahtaisi kuitenkaan! Pascalilla oli erilainen lähestymistapa asiaan ja hän otti puhelun santarmille. Santarmi kaiken lisäksi saapui pian tapahtumapaikalle! Ei Kamerunin virkavalta kovin paha voi olla, vaikka tiesulkujen käsittämättömästä määrästä muuta voisi päätelläkin. Santarmit olivat hyvin asiallisia, vaikka naissantarmi vähän toruikin minua. On kuulemma tyhmää esitellä puhelinta Yaoundén kaduilla. Pahoittelin asiaa, vaikkei tämä nyt minun syytäni kyllä tainnut olla! Pääsimme lopulta santarmien kyydissä jonkin matkaa kohti keskustaa. Pascal käski antaa koppalakeille 2 000 frangia (noin kolme euroa), mutta minulla oli vain 5 000 frangin (noin 7,6 euroa) seteli, joten annoin sen. Ainakin tuntuivat ottavan työnsä vakavasti, koska ottivat tietomme puhelimen mallia ja rosvon tuntomerkkejä myöten ylös. Itse muistan vain varkaalla olleen vaaleansinisen pikeepaidan ja ehkä farkut. Täysin normaalinnäköinen nuorimies siis.

Santarmit nappasivat meille yhteisen taksin, jonne Pascal hyppäsi ensimmäisenä. Yritin seurata perässä, mutta Yaoundén ankea ja pimeä ilta ei helpottanut yhtään. Juovuksissa ollut vanha laiha mies äkkäsi minut jostain ja tahtoi käydä kimppuuni. Santarmi löi oveni takaisin kiinni ja hätisteli miehen matkoihinsa. Mies hakkasi mennessään santarmien autoa nyrkeillä ja käski minun painua pois Kamerunista: “C‘est mon pays!”, “tämä on minun maani!” Pääsin taksiin ja Pascalin ilme oli nyt entistä järkyttyneempi. Suunnattoman hämmentynyt olin itsekin, mitä Yaoundéssa oli oikein meneillään! Autossa annoin Pascalille kymppitonnin (noin 15,2 euroa), olihan hän hankkinut puhelimeni takaisin ja paitakin oli revennyt siinä rytäkässä. Se oli nyt vähintä mitä saatoin tehdä. Pascal oli erittäin kiitollinen.

Tropical Hotelin huoneessa on kalterit, iso televisio, pehmeä parisänky ja toimiva tehokas ilmastointi.

Taksikuski löysi perille Tropical Hoteliin ja sattumalta Pascalin koti oli aivan parin sadan metrin päässä. Hän selvitti hotellini yövahdille tapahtuneen, mistä mies oli kovasti pahoillaan. Onneksi Tropical Hotel vaikutti turvalliselta paikalta. Sitä vakuutteli myös hyvää englantia osannut vastaanottovirkailijatar, joka niin ikään pahoitteli tapahtunutta. Eihän tämä parasta mainosta ole Kamerunille, joka kuitenkin haluaisi matkailijoita maahan. Olin varannut edellisiltana kahden yön majoituksen Tropical Hotelista hintaan 50 000 frangia (noin 76 euroa). Hinta on kallis, mutta afrikkalaiset pääkaupungit ovat valitettavan kalliita. Tässä hotellissa sijainnin piti oleman hyvä, sillä se olisi kävelyetäisyydellä kaikesta mielenkiintoisesta. Minua ei tosin kiinnostanut kävellä seuraavana päivänä yhtään minnekään, mutta sovin kuitenkin näkeväni Pascalin seuraavana päivänä. Ehkä kävisimme yhdessä keskustassa.

Painuin pikavauhtia nukkumaan. Ainakin huone sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja ikkunassa oli kalterit!

Kamerunin viisumi

Afrikan maiden viisumit ovat valitettavan usein kovin hankalia tapauksia, jos niitä haluaa hakea jo ennen matkalle lähtöä Euroopasta. Kamerunin viisumi on ilahduttava poikkeus, sillä sen saa Tukholmasta ilman mitään täysin turhia kutsukirjeitä tai muita vastaavia dokumentteja. Lähetin passini, yhden hakemuslomakkeen, siihen liimatun valokuvan sekä kuitin maksusta kohti Ruotsin Brottbytä kirjattuna kirjeenä ja valmis viisumi odotti postissa jo kuuden arkipäivän päästä. Sain 750 kruunulla (noin 73 euroa) enintään kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttavan viisumin. Nähtävästi kruunuja ei kuitenkaan kannata maksaa suoraan konsulaatin tilille, sillä ainakin Osuuspankki veloitti kruunusiirrosta järjettömät 30 euroa. Kannattanee hakea kruunut jostain Forexista ja lähettää ne samassa kuoressa passin ja hakemuksen kanssa!

Pyöräillen São Tomén pohjoisille rannoille

17.2.2018

Toinenkin aamuni São Tomélla oli pilvinen. Nyt ei kuitenkaan sadellut. Edellispäivänä olin käynyt varaamassa itselleni polkupyörän läheisestä Turiart-matkatoimistosta. Olin sovitusti paikalla kello 9. Silloin toimisto aukeaa teoriassa. Paikalla oli vain yövahti, joka ei tiennyt vuokrauksestani mitään. Ensimmäinen työntekijä saapui kello 9.20. Hänelläkään ei ollut mitään hajua, että olin vuokraamassa pyörää. Pomo, jonka kanssa olin sopinut vuokrauksesta, saapui kello 9.30. Vuokrapyöräni nostettiin auton lavalle ja lähdettiin kuskaamaan jonnekin. Kai täyttivät pyöränkumit. Pyörä saapui ennen kymmentä takaisin, jolloin huomattiin, että lukkokin olisi ehkä hyvä olla olemassa. Sellaista lähdettiin ostamaan seuraavaksi. Tietenkään näitä tehtäviä ei voinut hoitaa edellisenä päivänä, jolloin sovimme vuokrauksesta seuraavaksi aamuksi kello 9. Toki kiire minulla ei ollut minnekään. Toimiston toinen työntekijä, nuori mies, oli sivistynyt ja nyt sivistyksen merkkinä oli se, että hän tiesi Suomen olemassaolon! Suomi oli esiintynyt São Tomé ja Príncipen mediassa maana, jossa saa ilmaista rahaa. Kyse oli perustulokokeilusta. Haltioituneena nuorukainen selasi portugalinkielisen Wikipedian Finlândia-artikkelia.

Baía Ana Chaves -lahden rantaa pääkaupungissa. Keskusta häämöttää taustalla vasemmalla.

Maisemaa São Tomén kaupungin ja Santo Amaron kylän välillä.

Vähän kymmenen jälkeen pääsin polkaisemaan itseni liikkeelle. Pyörällä oli epämukava polkea, mutta epämukavaa kehitysmaissa matkailun kuuluu ollakin. Rikkaat vuokratkoon Jeepin ilmastoinnilla ja omalla kuljettajalla. Otin suunnaksi saaren pohjoiset rannat. Halusin tehdä jonkinlaisen kierroksen ja käydä myös sisämaan Guadelupen kaupungissa. Karttanani oli Bradt-kustantamon São Tomé ja Príncipe -opas (2014). Päivän mittaan tuli hyvin selville, että kirjan kartat eivät pidä mitenkään paikkaansa. Olisi pitänyt ottaa mukaan älypuhelin, mutta nyt pyöräretkellä mukana oli vain vanha nokialainen. São Tomélla ja Príncipellä oleskelun aikana tuli hyvin selkeäksi se, että valtio on äärimmäisen turvallinen. Älypuhelinta uskaltaa kyllä pitää mukana. Maan rikostilastot ovat vaatimattomia, sillä täältä ei niin vain karata rajan yli Meksikoon tai muuallekaan. Pitäisi olla vene!

Ajoin aluksi siis harhaan ja päädyin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle. Kiitotietä sivuaa hyvässä asfaltissa oleva tie, jota poljin sitten huvikseni aina Praia Gamboan kylään saakka. Kylä sijaitsee vastapäätä lentoaseman terminaalirakennuksia, mutta välissä on kiitotie. Ja aita. Oli palattava takaisin samoja jälkiä.

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

Löysin EN-1-tien, yhden São Tomén kolmesta “valtatiestä”. Liikenne oli rauhallista: pääosin keltaisia puskatakseja matkalla pääkaupunkiin tai saaren länsirannikon paikkakunnille. Huonossa kunnossa tie kyllä oli. Tie nousi ylös ja alas ja kulki upeassa sademetsässä. Papaijapuita, banaaneja ja kaikkea mahdollista tropiikin hedelmää roikkui ihan tiessä kiinni.

São Tomé ja Príncipellä on vain noin 200 000 asukasta, mutta hyvin tasaisesti he ovat tuntuneet levittäytyneen: mihin vain pysähtyikin, aina sademetsästä kuului ihmistoiminnan ääniä! Siellä miehet olivat metsätöissä, esimerkiksi banaanipensaita harventamassa tai kookospähkinöitä aukomassa. Monesti kehitysmaissa näkee naisten tekevän kaiken työn ja miesten vain tappavan aikaa kylän ainoan television ääressä. São Tomélla miehetkin osallistuvat työntekoon ja puuhastelevat viidakkoveitsineen metsässä. Naiset hoitavat kodin ja pesevät pyykkiä. Se tapahtuu pienten jokien rannoilla! Paikalliset lapset ovat kovin eläväisiä ja lähes kaikki huusivat haltioissaan ohi pyöräillessäni branco, branco, “valkoinen, valkoinen”.

Conden kylästä kääntyy tie Micolon rannalle.

Condesta Micoloon on pitkä alamäki.

Ensimmäisenä ohitin Santo Amaron kylän. Kylä oli sãotomélaisittain suurimmasta päästä. Seuraava kylä oli nimeltään Conde, niin ikään suurehko kylä. Täältä kääntyy hyväkuntoinen päällystetty tie alas merenrantaan, Micoloon. Tässä vaiheessa, muutaman kylän nähtyäni, olin tehnyt huomion, että tässä maassa rakennetaan puusta. Tavallisen kansan asumukset pääkaupungin ulkopuolella on lähes poikkeuksetta rakennettu paalujen varaan. Talon alapuolella voi sitten kuivattaa pyykkiä tai muuten vain oleskella kanojen ja koirien kanssa. Paalujen varaan rakentaminen taitaa olla vain hyvä asia, sillä maassa sataa paljon. Nyt ei tosin satanut, vaikka vähän toivoinkin. Tropiikissa pyöräily ei ole kevyimmästä päästä. Aurinko sentään ei paistanut.

Matkalla Micoloon näin metsikössä paritkin juhlat. Iloinen afrikkalaismusiikki raikasi täysillä ja ihmiset hytkyivät banaanipuiden alla hyvin onnellisen näköisinä. Siis jo puolenpäivän aikoihin. Perillä Micolossa minut piiritti hetkessä suuri lauma lapsia. Kaikki olivat kovasti kiinnostuneita valkoisesta vierailijasta, mutta yhteistä kieltä meillä ei ollut. Pian paikalle löntysti Guilherme, kolmikymppinen mies hassussa Mikki Hiiri -hatussaan. Hatussa oli isot mustat korvatkin. Myöhemmin näin kylän asukkaiden yllä Österreich-paidan, Tanskan Aarhusissa majaansa pitävän firman t-paidan sekä tietenkin Stockholm-paidan. Nytpä sitten tiedän, että Tukholma on perustettu vuonna 1252. Tämä taitaa olla sitä kehitysapua sitten.

Micolon kylän kalastusveneitä.

Guilhermen sukeltamia simpukankuoria. Taustalla paikallinen pikkupoika pitää huolta pyörästäni.

Guilhermekään ei osannut muuta kuin portugalia, mutta aikuisten kanssa on helpompi kommunikoida kaikilla mahdollisilla kielillä. Siispä lähdimme lapsilauman ympäröimänä rannalle. Lapset tahtoivat taluttaa pyörääni. Ranta oli kovin likainen, mutta rumuus siitä oli kaukana. Palmut kaunistavat rannan kuin rannan. Kävelimme Guilhermen kodin kautta, jonka takapihalla perheen naisväki oli istuskelemassa. Miehen siskon olisin ilmeisesti saanut mukaani Eurooppaan. Kyläläiset harjoittavat kalastusta, valtameren äärellä kun asuvat. Guilherme ei ollut kalastaja, vaan hän oli sukeltaja! Mies oli asetellut valtavia simpukankuoria kotitalonsa eteen kuin myyntiä varten. Minulle hän ei yrittänyt myydä, eikä se olisi tainnut olla luvallista yrittää viedäkään simpukoita pois maasta.

Vielä ennen polkaisuani pois kylästä, kysäisin tienvarren ravintolasta pelkän grillatun kalan hintaa. Hinta oli järjettömät sata dobraa (neljä euroa)! Pyöräilin lähirannalle, tyhjälle sellaiselle, syömään säilykemakkaroita ja leipää. Tämän aterian hinta oli parisen euroa.

Lounaspaikkani tyhjällä rannalla Micolon kylän tuntumassa.

Fernão Diasin pakkotyöleirin raunioita.

Maisemaa Fernão Diasin kylän länsipuolella.

Pyöräilin parin kilometrin matkan soratietä Fernão Diasin kylään, joka on entinen siirtomaa-aikainen pakkotyöleiri. Siirtomaaisännät kuljettivat tänne vuonna 1953 Batepássa tapahtuneen siirtomaavirkamiehen tapon vuoksi suuria määriä sãotomélaisia työläisiä. Osa paloi täällä elävältä, osa kidutettiin kuoliaaksi ahtaissa tiloissa. Kuolleet heitettiin laiturilta Atlanttiin. Nyt minä seisoin tällä samalla laiturilla. Paikallinen mies tuli kyselemään kellonaikaa ja kertomaan paikan historiaa. Portugaliksi tietenkin. Nykyisin Fernão Diasin leirin rakennukset ovat paikallisten perheiden koteina. Täälläkin oltiin juhlatunnelmissa, mutta en vielä tiennyt syytä.

Parin kilometrin päässä entiseltä pakkotyöleiriltä sijaitsee upouusi muistomerkki tuolle verilöylylle, jossa kuoli noin tuhat sãotomélaista. Bradtin matkaoppaani mukaan täältä piti päästä jotain tietä pitkin Praia dos Governadores -rannalle. Tie oli hurjassa kunnossa ja loppui vähän ennen rantaa. Etelään, Guadelupen kaupunkiinkin täältä piti päästä. No ei päässyt. Palasin takaisin Guilhermen luo Micoloon. Micoloon vaelsi suuria joukkoja nuoria muun muassa Fernão Diasista ja perillä Guilherme selitti, että pian kylässä olisi karnevaalit! Ennen sitä kävelimme kylän toiseen päähän. Ranta oli törkyinen ja kaiken lisäksi sinne oli hylätty ruostumaan veneiden hylkyjä. Guilherme nakkasi sekaan juomatölkkinsä. Minä päätin kuljettaa omani pääkaupunkiin, vaikka luultavasti se sielläkin päätyy lopulta jollekin rannalle. Praia Micolo eli Micolon ranta pitäisi olla hyvä kilpikonnaranta, mutta nyt konnia ei näkynyt. Rannalla oli vain aidattu häkki, jossa oli siisteissä riveissä kilpikonnien munia odottamassa kuoriutumista. Hiekan alla siis.

Kilpikonnanmunahautomo Micolon rannalla.

Micolon kylän raittia.

Palasimme kylän “keskusaukiolle”, kylän kaivon viereen, odottamaan karnevaalien alkamista. Kyseessä olisi Lobatan alueen karnevaali, joka kiertäisi kylästä toiseen. Mukana olisi myös alueen kuvernööri. Tytöt olivat pukeutuneet samanlaisiin mekkoihin, nuorimmat sinisiin ja vähän vanhemmat punaisiin. Guilherme halusi taas jonkun kylän tytön minulle mukaan Eurooppaan. Käytöksestä päätellen nämä tytöt olivat kyllä alaikäisiä. Osa kylän aikuisista miehistä oli pukeutunut karnevaalia varten naisiksi, osa kanniskeli banaaniterttua olallaan ja paperipussi päässään, jollakin oli yllään rääsyt ja kädessä puinen puukko. Yksi mies oli maalannut hiilellä mustan naamansa mustemmaksi.

Pian karnevaali pääsi alkamaan. Paikalle saapui kuorma-auto, jonka lavalla oli valtavat kaiuttimet ja ryhmä miehiä mukaan lukien televisioryhmä. Ehkä se kuvernöörikin siellä istuskeli. Kaiuttimista tuli niin sãotomélaista kuin angolalaistakin musiikkia. Kuorma-auton eteen muodostui ihmisrinki, jonka sisään eri-ikäiset tyttöryhmät menivät vuorollaan tanssimaan. Karnevaalikansa piti erityisesti kappaleesta, jonka alussa oli pätkä Leijonakuninkaan tunnarista. Muuten kappale oli iloista afrikkalaista musiikkia. Loppuhuipennuksena oli kymmenisen sekuntia konekiväärin ääntä. Sekös kansan vasta hullaantumaan sai! Kovin paljon en ringin sisään nähnyt, mutta sen näin, että täälläkin järjestyksenvalvoja käyttää keltaista huomioliiviä.

Karnevaali saapuu Micolon kylään.

Tytöt tanssivat ihmispaljouden ympäröimänä.

Olin ainoa valkoihoinen paikalla, mutta karnevaalin loppuvaiheilla valkoinen pariskuntakin ajoi paikalle vuokra-autollaan. Karnevaali lähti vähitellen lipumaan kohti seuraavaa kylää, Condea. Guilherme pyysi minua vielä viettämään iltaa ja karnevaalieväätkin olivat mielenkiintoiset, sillä miehen kaveri tuli paikalle mukanaan muovikassillinen limejä. Jouduin kieltäytymään illanvietosta, sillä minun piti ehtiä takaisin pääkaupunkiin ennen pimeää. Micolosta on 15 kilometrin polkaisu São Tomén kaupunkiin.

Takaisin São Tomén kaupungissa. Kuvan talossa kokoontuu maan hallitus.

Olin ennen pimeää pääkaupungissa. Paluumatka tuli vauhdikkaasti, ehkä se oli enemmän alamäkeä. Kaikkiaan poljin päivän aikana 47 kilometriä.

Toinen päivä Ouagadougoussa

20.8.2015

Ouagadougoun aamu valkeni harmaana. Aamuyöllä oli alkanut sadella ja nyt kaupungin kuoppaiset kadut olivat täynnä lätäköitä. Päällystämättömät kadut olivatkin sitten mutalillinkiä. Söin edellisiltana ostamaani oikeaa leipää aamupalaksi. Patonkiin päätin olla enää koskematta ainakaan puoleen vuoteen!

Olin edellisiltana sopinut tapaavani Seni-nimisen nuorukaisen. Olin kysynyt häneltä muutamia päiviä sitten Banforan liepeillä Karfiguélan vesiputouksilla reittiohjeita Fabedougoun kalliomuodostumille ja samalla olimme vaihtaneet yhteystietoja, kuten niin monesti täällä päin tapana on. Toisinaan ne johtavat Facebook-kaveruuteen, mutta yleensä eivät yhtään mihinkään. Tällä kertaa se johti siihen, että olin saanut itselleni paikallisoppaan koko päiväksi ihan pyytämättäni. Seni tahtoi esitellä minulle kotikaupunkiaan, mutta ensin minun tuli saada itseni Ouagadougoun luoteisosassa sijaitsevaan Tampouyn kaupunginosaan.

oua12

Silta yli Barrage N°2:n. Vasemmalla puolella Barrage N°1 ja sen kakkosesta erottava pato, jota pitkin on mahdollista kahlata vastarannalle.

Lähdin matkaan kävellen. Kävelin Avenue de la Libertén päähän saakka, minkä jälkeen lähdin suunnistamaan toista pääväylää, Avenue Yatengaa, pitkin kohti Tampouyta. Ouagadougoussa on varsin helppo suunnistaa, sillä kaupunki on helppo hahmottaa, katujen nimet on silloin tällöin merkitty, minkä lisäksi täällä on liikennevaloja ja varsin järkevät liikennemäärät. Malin Bamakoon Guinean Conakrysta puhumattakaan, tämä kaupunki vaikutti sivistykseltä! Toisaalta Ouagadougoussa kehitystä ei ole haitannut leveä joki tai valtameri. Ouagadougoun suunnilleen ainoat vesistöt ovat matkalla Tampouyiin: sinne päästäkseen tulee ylittää lyhyt silta yli Barrage N°2:n. Kyseessä on yksi kolmesta 1960-luvulla rakennetusta tekoaltaasta, joita käytetään juomaveden varastona. Nyttemmin altaat ovat saastuneet, mitä ei ainakaan paranna se, että nytkin ihmiset olivat pyykillä ja pesemässä mopedejaan Barrage N°1:n ja Barrage N°2:n välisen padon luona. Lähde: [1]

oua13

Barrage N°1.

Nämä Ouagadougoun “keuhkot” ylitettyäni, päätin hypätä taksiin. Matkaa Tampouyin Shellille oli vain edelleen liikaa. Ja Ouagadougou kun on muka pikkukaupunki paikallisten mielestä! Ei tämä ainakaan etäisyyksien puolesta sellainen ole! Joka tapauksessa: Ouagadougoun julkinen liikenne toimii monen muun alueen suurkaupungin tavoin kimppatakseilla. Eli auton ensimmäinen asiakas määrää auton suunnan. Mikäli katujen varsilla käsiään heiluttelee samaan suuntaan menossa oleva matkustaja, otetaan hänet kyytiin. Itse olin tällä kertaa se ensimmäinen asiakas ja pääsin kymmenessä minuutissa Tampouyin Shell-huoltoasemalle. Se voisi sijaita missä päin Eurooppaa tahansa. Ehkä lapsikerjäläiset aseman seinustallakin ovat jo tätä päivää myös meillä päin! Hetkisen odoteltuani Seni ilmestyi paikalle, kuten olimme sopineet.

Senin veli pitää pientä sekatavarakauppaa Shellin takana. Kauppa hyvin tyypillinen burkinafasolainen kauppa, josta saa kaikkea, mitä paikallinen ihminen tarvitsee: hyllyssä on esimerkiksi tässä helteessä säilyvää senegalilaista margariinia, malesialaista purkkimaitoa, intialaisia karkkeja, kiinalaista teetä, vaippoja, keksejä, hyönteismyrkkyä, makaronia ja taateleita. Tuoreet elintarvikkeet haetaan toreilta. Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien varaosille, sillä Ouagadougoukin on Bamakon tavoin ehdottomasti mopedikaupunki. Kaupan edessä on pino sementtisäkkejä. Ne sentään ovat Burkina Fasossa valmistettuja.

oua32

Burkinalaisen kaupan valikoima.

oua31

Kaupan toinen seinusta on varattu mopedien osille.

Senin veli Ibrahim tuli esittäytymään: ensimmäinen kysymys koski uskontoani. Ibrahim, kuten koko perhe, on hartaita muslimeita. Ibrahim tahtoi tehdä minusta muslimin ja korosti islamin olevan rauhan uskonto. Kerroin olevani ihan mielelläni kristitty. Ibrahim oli käynyt pyhiinvaelluksella Mekassa ja oli mielestäni korostuneen islamilainen. Samoin paikalliset kristityt pyrkivät osoittamaan uskontoaan esimerkiksi suurehkoilla ristikaulakoruilla. Kaupalla pistäytynyt nuorukainen esitteli minulle kaulassa roikkuvaa ristiään ja sai minulta hyväksyvän yläpeukun. Tampouy ei olekaan kuulemma pelkästään muslimikaupunginosa, vaan alueella on myös paljon kristittyjä. Niin kuin Burkina Fasossa ylipäätäänkin. Toistaiseksi uskontojen välinen yhteiselo on kai sujunut maassa ihan hyvin.

Söimme kaupan naapurissa olevassa pienessä kansanravintolassa. Täällä sain syödä jälleen käsin, kuten tavallinen kansa Länsi-Afrikassa edelleen mielellään syö. Maassa maan tavalla. Sitten noudimme Senin thainkielisillä teippauksilla varustetun skootterin, tankkasimme sen ja lähdimme kohti Ouagadougoun keskustaa.

oua14

Ouagadougoun ydinkeskustan vilinää.

oua17

Lisää katunäkymää samalta suunnalta keskustasta. Taustalla LONAB:n eli paikallisen Veikkauksen pääkonttori. Oikealla taatelikauppiaita.

Ajoimme Ouagadougoun ytimeen suurmoskeijan edustalle. Seni jätti skootterinsa tuttavansa kännykkäliikkeen eteen. Kadulla oli myös paljon taatelikauppiaita. Täkäläiset taatelit ovat kuulemma ainakin naapurimaasta Nigeristä. Kävelimme suurmoskeijan pihamaalle ja otin kameran esiin, kun Seni sanoi sen olevan järkevää. Mielestäni moskeijoiden kuvaaminen on vain veren kaivamista nenästä ja sellaista se oli jälleen. Ei toki kirjaimellisesti. Mutta: jostain kömpi lihava mies rutisemaan valokuvauksestani ja kuulemma olisi pitänyt odottaa imaamia tai jotain suurta jehua paikalle. No, en tahtonut odottaa. Ihmettelin vain, että kieltääkö Allah todella kameratkin Koraanissaan! Sisään moskeijaan en ajatellut edes yrittää.

oua19

“Kiellettyä” kuvamateriaalia: Ouagadougoun suurmoskeijan minareetit.

oua16

Katunäkymä suurmoskeijan nurkilta.

Kuljimme katuja ristiin rastiin. Ouagadougou on Bamakoa pienempi paikka, minkä vuoksi se on myös miellyttävämpi paikka kuljeskella. Paikallisen kanssa kulkeminen on lisäksi rauhallisempaa, sillä kukaan ei ole roikkumassa hihasta. Astelimme Ouagadougoun markkinapaikalle, joka on kahdessa kerroksessa oleva tori. Parkkitaloa muistuttava tori on suhteellinen moderni, sillä edellinen tori paloi 2000-luvun alussa. Alakerros on pääosin elintarvikkeita varten. Yläkerros on varattu vaatteille ja turisteja varten tehdyille matkamuistoille. Ja kyllä, Ouagadougousta voi löytää matkamuistomyymälöitä! Ne ovat kaikki siistissä rivissä torilla ja matkamuistoksi voi ostaa vaikkapa puisen norsun. En ostanut mitään, sillä olin ostanut Gaouasta kaksi puista fetissiä. Matkamuistokauppiaita lukuun ottamatta torilla voi kuljeskella rauhassa, mutta valokuvaamiseen suhtaudutaan vainoharhaisesti. Kuvia voi kuulemma ottaa, jos on aivan varma, että poliisi ei näe. En nähnyt poliiseja missään, minkä lisäksi oikeasti valokuvia saa nykyisin ottaa ilman mitään virallisia kuvauslupia.

oua18

Ouagadougoun markkinapaikka on kahdessa kerroksessa ja torin edessä seisoo afrikkalainen patsas.

oua15

Toria.

Poistuimme torilta tyhjin käsin. Ajoimme seuraavaksi Ouagadougoun katolilaisen katedraalin pihamaalle. Katedraali on punaisista savitiilistä 1930-luvulla kyhätty rakennus, jonka erikoisuus on se, että sen kirkontornit ovat eripituiset. Se toi mieleeni sodat ja muut kahakat, joissa katedraali olisi saattanut vaurioitua. Tarkemmin ajateltuna Burkina Fasossa ei ole ollut mitään sellaisia kahinoita eli tornien rakennus on vain jäänyt kesken! Ystäväni ja oppaani Seni ei ollut muslimina milloinkaan käynyt katedraalissa, vaikka paikkakunnan omia poikia onkin. Hän oli jo opasta etsimässä, kun kerroin tietäväni, miten kirkossa toimitaan. Moskeijaan verrattuna kirkkoon on paljon helpompi mennä, eikä sisälläkään tarvitse pelätä, jos ottaa kuvia. Ja minähän otin, eikä kukaan valittanut. Kirkon portailla törmäsin valkoiseen ranskalaiseen naiseen, joka niin ikään oli paikallisten ystävien kanssa Ouagadougouun tutustumassa. Kaupungista matka jatkui kuulemma naapurimaahan Beniniin. Toisen valkoisen turistin näkeminen oli jälleen mahtavaa! Turisteja kun ei Ouagadougoun kaduilla juuri näe.

oua20

Ouagadougoun katedraalin tornit ovat jääneet kesken.

oua21

Katedraali sisältä.

Pian jo ajoimme Avenue de l´Indépendancea pitkin halki kaupungin hallintokorttelin kohti Ouagadougoun yliopistoa. Leveän Avenue de l´Indépendancen varrella sijaitsee ministeriöitä, pääministerin virkahuoneisto, kansallinen televisioasema, pääpoliisiasema sekä kaupungin mielenkiintoisin nähtävyys, poltettu entinen parlamenttirakennus. Siitä lisää täällä. Itsenäisyydestä muistuttava katu vaihtui ennen yliopistoa Boulevard Charles de Gaulleksi. Se on vähintään yhtä mahtipontinen nimi, joka ei voisi sijaita missään muualla kuin ydinkeskustassa.

Ystäväni Seni opiskelee Ouagadougoun yliopistossa. Itse kampus tuntuu varsin suurelta, eikä aina niin kovin uudenaikaiselta saatika länsimaiselta. Kirjastorakennus oli uusi ja hieno, joskin kovin pieni. Sen sijaan esimerkiksi taloustieteiden “tiedekunta” oli kovin ränsistynyt ja tenttituloksetkin ilmoitettiin seinissä nimen kanssa. Vaikka elokuussa opetusta ei ilmeisesti ollut, parveili kampuksella jonkin verran opiskelijoita. Jälleen kameran vetäminen esiin keskellä kampuksen “pääaukiota” sai taas erään herran vetämään herneen nenäänsä. Burkinalaisilla on vaikea suhde valokuvaukseen!

oua23

Seni skoottereineen Ouagadougoun yliopiston “pääaukiolla”.

oua22

Yliopistoa.

Ouagadougoun keskustan eteläpuolella on Ouaga 2000 -nimeä kantava uusi asuinalue, joka on rikkaiden paikallisten ja ulkomaalaisten asuttama. Talot ovat paikoin hulppeita ja niitä ympäröivät korkeat aidat ja välillä jopa vartijat. Niitä saatetaan tarvita, sillä Burkina Faso on maailman köyhimpiä valtioita. Kaupunginosan kadut ovat leveät ja päällystekin on huippukunnossa. Liikenne on olematonta. Ouaga 2000:ssä toimii myös suurlähetystöjä ja Burkina Fason presidentinlinna. Elokuussa 2015 presidenttinä toimi Michel Kafondo. Väliaikaisesti.

oua24

Monument des Héros Nationaux.

oua26

Näkymä Monument des Héros Nationaux’n huipulta kohti koillista.

Ouaga 2000:n maamerkki on Monument des Héros Nationaux, paikallinen eiffelintorni! Maan puolesta henkensä menettäneiden “marttyyrien” muistoksi rakennettu korkea rakennus on varsin uusi ilmestys, mutta siitä huolimatta se on jo hyvää vauhtia rappeutumassa, kuten niin moni asia Afrikassa. Paikoista ei jakseta tai osata pitää huolta. Virallisesti monumentti ei ole auki vierailijoille, vaikka sen ehdottomasti kuuluisi olla. Maksoimme vahtimestarille 2 000 frangia (noin kolme euroa) ja tämä suostui päästämään meidät korkeuksiin. Ylös huipulle oli kiivettävä rappusia pitkin, sillä hissi oli rikki. Ensimmäiseltä tasanteeltakin jo näki maisemia, mutta parhaat maisemat ovat huipulta, jonne vahtimestarineiti kehotti meitä nousemaan. Sinne pääsi tikapuita pitkin pienestä luukusta! Näköalat ovat upeat: koko Ouagadougou silmien edessä! Kaupunki on hyvin matalasti rakennettu ja monumentti saattaa olla paikkakunnan korkein rakennus. Molempiin suuntiin monumentiltä lähtevä bulevardi kantaa Libyan entisen johtajan Muammar Qaddafin nimeä!

oua27

Boulevard Muammar Kaddafi kohti pohjoista ja samalla Ouagadougoun keskustaa.

oua28

Boulevard Muammar Kaddafi kohti etelää. Bulevardin päässä sijaitsee Burkina Fason presidentinlinna.

Lisää viittauksia Libyaan löytyy kaupunginosassa sijaitsevasta kauppakeskuksesta, joka puolestaan on nimeltään Centre commercial Libya Ouaga 2000! Kauppakeskuksella ei ole mitään tekemistä länsimaisten vastineidensa kanssa: kuvaaminen on kielletty, rynnäkkökiväärimiehiä pyörii nurkissa ja asiakkaat ovat poissa. Vessa sentään on ilmainen, kuten meilläkin! Ostari tarjoaa niille harvoille asiakkaille esimerkiksi mahdollisuuden ostaa Turkish Airlinesin lento tai maistella viinejä hienossa Chez Mister Wine -liikkeessä!

oua33

Centre commercial Libya Ouaga 2000.

Ostoskeskuksen naapurissa on Libya-hotellina tunnettu Laico Ouaga 2000 -hotelli. Varmaan rahoitus tähänkin puljuun on tullut aikoinaan Gaddafilta. Seni tahtoi käydä hotellin pihamaalla ja valkoisen henkilön seurassa mustakin kulkee ilman epäilyksiä jopa viiden tähden hotellissa. Olihan siellä ainakin ihan hieno uima-allas. Huoneiden hinnat lähtevät näemmä reilusti sadan euron yläpuolelta yötä kohti, joten lähinnä kauhistelin paikkaa. Hotellin edustalta voi halutessaan ostaa kengät tai vaikka sen puisen norsuveistoksen, ellei jaksa lähteä keskustan hulinaan torille. Hotellin liepeiltä saa nähtävästi myös maksullisia naisia. Ja miksei saisi, hotellin asukkailla on dollareita taskut pullollaan.

Minä ja Seni ajoimme kuitenkin nyt Ouaga 2000:stä takaisin tavallisen kansan pariin kaupungin keskustaan. Ghanan ensimmäisen presidentin mukaan nimetty Avenue Kwame Nkrumah on Ouagadougoun pääkatuja ja sen varrella on kaikki, mitä länsimaalainen tai länsimaalaiseen elämään tottunut burkinalainen tarvitsee. Ajoimme kaupungin toiseksi tärkeimmälle moskeijalle. Se sijaitsee Nigerin konsulaatin naapurissa ja oli ainakin suurmoskeijaa upeampi pytinki.

oua29

Ouagadougoun kakkosmoskeija.

oua30

Illallinen kansanravintolassa. Lihaa ja burkinalaista riisiä. Itse keskityin lähinnä riisin syömiseen.

Illalla palasimme Avenue Kwame Nkrumahille. Seni tahtoi näyttää minulle myös Ouagadougoun yöelämää. Paikallinen yökerho, Bar Banana, oli melkoinen paikka, jossa viivyimme peräti minuutin. Yökerhon liepeillä sijaitsee miellyttävämpi Taxi Brousse -niminen ulkoilmabaari. Terassi oli puolillaan, joten löysimme helposti pöydän ja saimme eteemme paikalliset Brakina-oluet. Ehkä kolmasosa asiakkaista oli valkoisia, joten paikka on otollinen kohde jihadisteille, jotka 15. tammikuuta 2016 hyökkäsivät baariin, vastapäiseen Splendid-hotelliin ja läheiseen Cappuccino-kahvilaan. Koko iskussa kuoli 30 ihmistä. Luodit ja veri siivottiin pois ja Taxi Brousse avautui uudelleen jo tammikuun aikana. Lähde: [2]

Meidän lämmin elokuinen iltamme oli mukava ja ilman mitään jihadismia. Vielä ennen hotellille menoa pääsin kokemaan sen, mitä burkinalaiset tekevät baarista lähdettyään. Emme menneet grillille, vaan leipomoon. Ostimme jogurtit ja paninit!

Bussilla Bamakosta Bobo-Dioulassoon

11.8.2015

Aamulla kello 5.30 taksi oli sovitusti odottamassa hotellin portilla. Olin ollut lähes varma, ettei taksi tulisi, mutta toisaalta olin todennut bamakolaiset taksikuskit luotettaviksi. Silti taksin tuleminen oli pieni yllätys. Ajoimme vartissa Sogonikoon Bamakon kaakkoisosaan. Siellä sijaitsee suuri joukko eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Kuski jätti minut Diallo Transin asemalle, missä hyppäsin sisään Burkina Fason Bobo-Dioulassoon menevään bussiin. Sain valita paikkani, koska linja-auto oli lähestulkoon tyhjä, vaikka lähtöön oli vain viitisentoista minuuttia. Lähdimme minuutilleen aikataulussa.

Seuraavana päivänä (12.8.) kaksi turbaanipäistä miestä hyökkäsi Sogonikon bussiterminaalissa sijaitsevaa poliisiasemaa vastaan ja haavoitti kahta ihmistä. Sogoniko on valtava alue, enkä tiedä tarkalleen, mistä oma bussini lähti, saatika missä nämä oletetut turbaani-islamistit ammuskelivat. Lähde: [1]

bko42

Bussilippuni Bamakosta Bobo-Dioulassoon.

Bamakon laitamilla linja-auto pysähtyi noin puoleksi tunniksi. Mamat rynnivät sisään kaupustelemaan muffinssejaan. En ostanut, sillä olin edellisenä päivänä sortunut katuruokaan ja se oli jälleen kostautunut. Yritin päästä Bobo-Dioulassoon Imodiumin voimalla. Pysähdyksen aikana linja-auto tuli varsin täyteen. Onneksi itse sain kuitenkin jatkaa matkustusta omassa rauhassani leveästi, sillä kukaan ei uskaltanut tai halunnut istahtaa viereeni. Eihän Suomessakaan kukaan mustan viereen uskalla mennä!

Kun viimein pääsimme lähtemään lopullisesti Bamakosta, otimme suunnaksi etelän. Tie oli yllättän hyvä, mutta ehkä Euroopan unioni laittaa täälläkin tiestöä kuntoon. Bussi oli varsinainen viidakkolinja, joka pysähtyi aina, kun joku viittoi tien varrella haluten kyytiin. Jokaiselle oli aina tilaa. Ja näitä pysähdyksiä tuli todella usein. Siltikään kukaan ei istunut viereeni! Bougounissa ajoimme keskustan halki kaupungin gare routièrelle eli puskataksiasemalle. Matkustajia jäi pois ja uusia tuli tilalle. Aitiopaikalta saatoin seurata kaupungin asukkaiden aamutoimia pääkadulla. Mamat olivat myymässä aamupalaa puskataksiaseman portilla, kun paikalle saapui mies. Tämä tahtoi ruokaa, mutta rahat olivat vähissä. Hän kaivoi taskujen pohjilta viimeiset lantit ja esitteli niitä mamoille. Aiemmin ruokia esitelleet mamat laittoivat kattilankannet kiinni ja ilmaisivat tuimalla ilmeellään rahojen olevan riittämättömiä. Mies poistui ja kiersi pääkadun muut ruokakojut. Kukaan muukaan ei ollut heltynyt, joten pian hän oli takaisin aseman portilla. Aikansa paikalla voivoteltuaan tämä köyhä mies sai kuin saikin mamat ylipuhuttua ja herkkupatojen kannet aukesivat. Sitten meidän matkamme jatkui. Itse aloin syödä bamakolaisesta supermarketista ostamaani kallista ranskalaista jogurttia!

Bougounin jälkeen lähdimme kohti itää ja Burkina Fasoa. Joidenkin tuntien kuluttua saavuimme Sikasson kaupunkiin, joka on viimeinen suurkaupunki ennen Burkina Fason rajaa. Edellisenä päivänä kymppitonnin (noin 15,2 euroa) maksanutta lippuani ostaessani, minulle oli vakuutettu bussin menevän suoraan rajan yli Bobo-Dioulassoon. Yleensä, kun näin vakuutellaan, bussi ei ole suora, vaan vaatii vaihdon. Ajoimme Sikasson puskataksiasemalle, missä kaikki matkustajat passitettiin ulos bussista ja toiseen bussiin. Se vei puolisen tuntia, sillä kukaan ei oikein tiennyt, miten tulisi toimia. Kaaos oli omaa luokkaansa. Minua vaadittiin ostamaan uusi lippu Bobo-Dioulassoon saakka. Pidin pääni ja lopulta oikeus voitti. Ei uutta lippua. Olihan lippuuni kirjoitettu määränpääkseni Bobo-Dioulasso, eikä suinkaan Sikasso! Seuraavaksi huomasin, että myös matkatavarat tulee siirtää itse vanhasta bussista uuteen. Muuten ne lähtevät takaisin Bamakoon. Viitisen minuuttia ihmeteltyäni, sain rinkkani autosta toiseen. Ja sitten takaisin bussin sisään istumaan!

Sikassossa meillä oli noin tunnin tauko, jonka aikana saimme kyytiin uusia matkalaisia. Toiselle puolelle käytävää istahti nuoripari vauvansa kanssa. Pari oli nimenomaan nuori, sillä sekä isä että äiti olivat selvästi alaikäisiä. Odottelua säestivät kaupustelijat, jotka myivät bussin käytävää edestakaisin kävellen taas niitä muffinsseja ja muita leivonnaisia. Korkeintaan kuusivuotias pikkupoika kiersi myymässä satasen (noin 0,15 euroa) maksavia “viuhkoja”, käsinpunottuja kauniita kasvojen viilennykseen tarkoitettuja esineitä. Tarkistin kahteenkin kertaan, että todellako hinta on vain sata frangia. Pikkupoika ei vielä tässä iässä hoksannut vaatia valkoiselta suurempaa hintaa, joten ilomielin löin satasen lantin pojan kouraan ja aloin viilentää itseäni tässä painostavassa helteessä. Bussissa istuen.

Sikassosta on muutamia kymmeniä kilometrejä Malin ja Burkina Fason rajalle. Malin raja-asema on nimeltään Heremakono ja varsin järkevänoloinen. Kaaosta ei ollut juurikaan. Sain leiman passiin, kunhan kaikki rajaviranomaiset olivat passiani ensin ihmetelleet. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Vain ystävällinen hymy. Selvisin rajasta ensimmäisenä ja siirryin nopeasti takaisin bussini luo odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki oli leimattu ulos Malista ja rajavartijat saapuivat tutkimaan bussimme. Sisältä ei löytynyt pikaisessa katselmuksessa mitään, eikä matkatavaratilassa olleita laukkujakaan ryhdytty penkomaan. Matka jatkui. Se ei jatkunut rajalle juuttuneilla espanjalaisilla rekoilla. Rekisterikilvistä ja kuljettajien ihonväristä päätellen rekat olivat tulossa Espanjasta saakka maitse. Luultavasti kukin maa matkan varrella, eli Marokko, Mauritania ja Mali, oli kyninyt ja kyykyttänyt kuljettajia enemmän kuin tarpeeksi. Linja-automatkustajana valkoinen liikkuu Länsi-Afrikassa kuin huomaamatta!

Burkina Fason raja-asema on nimeltään Koloko, mutta ei se erityisen kolkolta vaikuttanut. Rajakopin vieressä oli odotustila meitä matkustajia varten. Katosta ei ollut, mutta puiset penkit sentään. Seassa kuljeskeli kanoja ja tipuja, joita eräs matkustaja innostui nappaamaan käsiinsä ja siitäkös kanaemot vetivät herneet nenäänsä ja alkoivat ärhennellä kanssamatkustajallemme. Koko bussiseurue nauraa räkätti. Jälleen kerran selvisin rajalta ensimmäisten joukossa. Malin tavoin Burkina Faso oli mielessäni rennon maan maineessa ja ainakin Kolokossa se vastasi kuvitelmiani. Kukaan ei vihjannut lahjuksista, eikä yrittänyt viivyttää leiman antamista. Muutkin bussin matkustajat pääsivät sisään Burkina Fason tasavaltaan aika nopeasti. Rajalle jäivät edelleen kaksi intialaista miestä, jotka olivat siellä jo kun saavuimme.

Ajoimme ehkä kilometrin verran. Saavuimme Burkina Fason tulliin, joka tahtoi tarkistaa matkustajien matkatavarat. Kunkin käskettiin ottaa laukkunsa matkatavaratilasta ja asettaa se pitkälle pöydälle tullirakennuksen eteen. Etsin tyhjän tilan pöydältä ja avasin hieman vetoketjua. Hymyileväistä tullimiestä eivät riepuni kiinnostaneet, vaan tämä vain kysäisi: “touriste?“. Saatuaan myönteisen vastauksen, miehestä tuli entistä iloisempi. Kenenkään muunkaan tavarat eivät kiinnostaneet. Siispä rinkka takaisin ruumaan ja bussiin. Tässä vaiheessa huomasin, että CTM-niminen yritys ajaa kuin ajaakin Malista Burkina Fasoon, vaikka minulle oli firman lippuluukulla Bamakossa muuta väitetty edellisenä iltana. Ennen meitä tulliin tulleet CTM:n matkustajat jäivät sinne vielä meidän jälkeenkin. Ehkä Burkina Fason tulli kiusasi näitä selvästi rikkaampia ihmisiä. Meidän bussimme väki oli silmin nähden köyhää, tavallista kansaa. Matkustajista näki selvästi, että olimme siirtymässä entistä köyhempään maahan. Osalla roikkui eläimen osista tehtyjä taikakaluja yllään. Eräs mies oli lisäksi pannut päähänsä jostain kissaeläimestä tehdyn korean hatun. Leopardejakos Afrikassa elää.

Viimeisen pysähdyksen tarkoitusta Kolokon raja-asemalla en ymmärtänyt, mutta osa matkustajista marssi sisään jonnekin rakennukseen ja tuli sieltä pian pois. Itse päätin olla menemättä, eikä kukaan minua sinne hakemaan tullutkaan. Se taisi olla vain kotimaahansa palaaville burkinafasolaisille. Odotellessani ostin paikallisen kännykkäliittymän ja kuivattuja mangonsiivuja.

Matka Kolokosta Bobo-Dioulassoon kulki Orodaran kautta ja lopulta hieman ennen auringonlaskua saavuimme Bobo-Dioulasson linja-autoasemalle. Malin pääkaupungista Bamakosta sinne on matkaa noin 550 kilometriä. Aikaa matkaan kului kaikkine pysähdyksineen noin 13 tuntia. Taksin takapenkillä matkallani kohti hotellia, kiinnitin huomiota, että Burkina Fason kakkoskaupunki Bobo-Dioulasso on erilainen kuin muut kaupungit matkallani. Paikkakunta vaikutti köyhemmältä, mikä näkyi jo siinä, että autoja oli vähän liikenteessä. Olin myös saapunut kuivemmalle seudulle, eikä Sahelin alue kovin kaukana ollutkaan. Täällä ei ollut satanut rankasti ainakaan päivään tai pariin!

bobo3

Bobo-Dioulasson katunäkymää Auberge du Golfin edessä.

Halusin hotelliin nimeltä Campement Le Pacha, sillä kyseessä on paikkakunnan halvimpia hotelleja ja sitä suositellaan Lonely Planetissa. Le Pacha on lisäksi ranskalais-sveitsiläisessä omistuksessa, minkä vuoksi ajattelin sen olevan hyvinhoidettukin. Le Pacha oli valitettavasti suljettu. Ainakin kesäkaudeksi. Vieressä sattuu olemaan Auberge du Golf -niminen majatalo, joka oli avoinna näin elokuussakin. Sain huoneen ja olin majatalon ainoa asukas. Auberge du Golf on hyvin pelkistetty majatalo, jossa on kahden tyyppisiä huoneita: toisissa on ilmastointi, toisissa se on rikki. Otin huoneen rikkinäisellä ilmastoinnilla ja säästin tuhansia frangeja. Yö ilmastoimattomassa huoneessa maksoi 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Huoneessa oli hyttysverkko, kattotuuletin, pöytä sekä oma vessa ja suihku. Saniteettitilat tuoksahtivat vahvasti homeelta, eikä paikkoja itse huoneessakaan ole juuri hoidettu. Seinämaalia rapisi lattialle vähän väliä! Wifiä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.

bobo1

Bobo-Dioulasson majapaikkani, Auberge du Golf.

bobo2

Harvoissa hotelleissa pääsee nukkumaan Pokémon-lakanoissa.

Vielä ennen nukkumaanmenoa tahdoin syödä jotain. Majatalon yövahti johdatti minut kulman takana olevaan Casa Africaan. Se on merkillinen ulkoilmaravintola-baari, jossa muutama mies oli katsomassa jalkapalloa. Valaistuksellaan paikka ei ainakaan pröystäile, sillä minun oli jopa hieman vaikea lukea ruokalistaa. Sentään jouluvalot olivat edelleen paikoillaan! Elokuussa! Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Se on aina varma valinta.

Ruokaa odotellessani huomasin, miten Casa Africaan alkoi valua yhä enemmän ilotyttöjä. He parkkeerasivat itsensä tietenkin jalkapalloa katselevien lihavien liikemiesten pöytien läheisyyteen. Tarjontaa oli ainakin näin alkuillasta reilusti kysyntää enemmän.

Sain ruokani, mutta en ruokailuvälineitä. Tarjoilijani lähti jonnekin ja ajattelin tämän tuovan minulle haarukan ja veitsen. Tämä toikin pesuvadin, saippuaa ja kannullisen vettä. Tässä ravintolassa syödään käsin! Söin, maksoin ja painelin hotellilleni nukkumaan.

Burkina Fason viisumi

Niin kuin kaikkiin muihinkin maihin tällä matkalla, myös Burkina Fasoon suomalainen tarvitsee viisumin. Sen voi hankkia etukäteen Euroopasta, jossa suomalaisia lähinnä olevat suurlähetystöt ovat Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Viisumin pitäisi saada myös maahan saavuttaessa joltain raja-asemalta tai Ouagadougoun lentoasemalta. Tähän ei kannata luottaa, sillä Burkina Faso on arvaamaton Afrikan maa, joka saattaa muuttaa viisumikäytäntöjään mihin suuntaan tahansa milloin tahansa. Lisäksi hinta voi olla posketon.

Anoin oman viisumini Burkina Fason Malin-suurlähetystössä Bamakossa. Se sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Kyseinen suurlähetystö myöntää viisumeita joka lähtöön. Itse anoin halvimman mahdollisen viisumin (ellei kolmen päivän transit-viisumia lasketa). Kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttava yksikertaviisumi maksoi 24 000 frangia (noin 36,6 euroa). Siihen vaadittiin kaksi passikuvaa ja kaksi viisumihakemuskaavaketta. Kaavakkeet ovat ranskaksi, mutta ne pystyy täyttämään suhteellisen kivuttomasti ilman kielitaitoakin. Viisumivirkailija auttaa, jos kaikkia kysymyksiä ei ymmärrä. Sain valmiin viisumini samana päivänä.

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Ebolan varjo Guinean matkailun yllä

Tällä hetkellä länsiafrikkalainen Guinean tasavalta tunnetaan maailmalla ennen kaikkea ebolasta. Maa on viimeisimmän ja toistaiseksi pahimman ebolaepidemian alkukoti.

Vietin Guineassa heinä-elokuun 2015 taitteessa kahdeksan päivää, enkä nähnyt maassa ainuttakaan toista turistia ja muita valkoisiakin vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Ebola on tehnyt tehtävänsä, vaikka maa jo ennen epidemiaakin oli kaikkea muuta kuin tunnettu matkailumaa: maassa kävi vuonna 2013 yhteensä 56 000 kävijää, minkä vuoksi maa on maailman 25 vähiten vieraillun valtion listan sijalla 20. Afrikan mittakaavassa maa on kuudenneksi vähiten vierailtu maa. Ykkösenä olevassa Ranskassa kävi samaan aikaan 84,7 miljoonaa ihmistä.

Matkailu ei siis ole merkittävä elinkeino Guineassa, mutta ainakin pääkaupungin Conakryn hotellit ja ravintolat ovat suuresti kärsineet. Kärsimystä on lisännyt myös se, että Guinea oli jo ennen epidemiaakin yksi maailman köyhimmistä maista, ja se sijoittuu koulutusta, tulotasoa, elinajanodotetta ja elämänlaatua mittaavalla inhimillisen kehityksen indeksillä (HDI) sijalle 179, kun kaikkiaan maita siinä on 187. Näin ollen ebolan vaikutus yhteiskuntaan ja esimerkiksi bruttokansantuotteeseen on ollut murskaava.

ebola1

Ebolasta kertova kansankielinen mainos Dalabassa.

Tällä hetkellä hyvää vauhtia ohi menossa oleva ebolaepidemia alkoi joulukuussa 2013 Meliandoun kylästä eteläisestä Guineasta, Sierra Leonen ja Liberian rajojen läheisyydestä. Kaksivuotias Emile-poika oli leikkinyt kylässä olleessa ontossa puussa, niin kuin kylän lapsilla oli tapana. Puu oli afrikanhännäkkölepakoiden asuinpaikka ja on arveltu, että poika sai ebolan lepakoiden ulosteista. Lepakoiden kun on todettu kantavan ebolavirusta ja selviävän siitä hengissä. Joskin viruksen kantaminen on ilmeisesti harvinaista. Lepakot kuuluvat myös guinealaisten ruokavalioon.

Joka tapauksessa: ensin kuoli poika, sitten pojan kolmevuotias sisko, minkä jälkeen tauti vei äidin ja lopulta myös isoäidin. Perheen nitistettyään tauti jatkoi leviämistään. Pitkään ei tunnuttu tietävän mikä tämä mystinen tauti oli, sillä Guineassa, eikä Länsi-Afrikassa ylipäänsäkään ollut aiemmin tavattu ebolaa. Guineasta tauti levisi naapurimaihin Sierra Leoneen ja Liberiaan. Ennen Guineaa, ebolaa oli tavattu vain keskisessä ja itäisessä Afrikassa trooppisten sademetsien läheisyydessä.

ebola5

Jonkinlaista sademetsää Guineassa.

Mikä ebola?

Ebola on viruksen aiheuttama verenvuotokuume. Tauti tappaa yli puolet sairastuneista. Ebola leviää ihmisestä toiseen sairastuneen tai kuolleen ihmisen ruumiineritteiden, kuten syljen, veren, hien tai virtsan kautta. Suojaamaton seksikontakti ebolaa sairastavan tai siitä toipuvan kanssa on myös tartunnan lähde. Niin ikään suora kosketus elävään tai kuolleeseen villieläimeen, kuten lepakoihin ja apinoihin, voi huonolla tuurilla tartuttaa. Samoin villieläinten eli niin kutsutun bush meatin syöminen ebola-alueilla voi tartuttaa ebolan syöjään.

Ilmateitse ebola ei tartu, vaan suora kontakti on oleellinen. Myöskään esimerkiksi rahaa käsittelemällä, pilaantunutta ruokaa syömällä tai uima-altaassa polskimalla ei ebolaa voi saada.

Taudin oireita ovat kuumeen lisäksi nivel- ja lihaskivut, päänsärky, oksennus, ripuli, ruokahaluttomuus, vatsakivut, yleinen heikkous sekä sisäiset ja ulkoiset verenvuodot. Ebola itää 2-21 vuorokauden kuluessa.

Ebolaviruksen saa tuhottua pesemällä käsiä saippualla. Myös kloorikäsittely tuhoaa viruksen, eikä se juuri elä kuivilla pinnoilla saati auringonvalossa.

ebola2

Käsienpesusankoviritys Conakryn katolilaisessa katedraalissa.

Miten ebola näkyy Guineassa?

Ebola ei vaikuta satunnaisen matkailijan elämään juurikaan. Ihmiset halailevat ja kättelevät toisiaan normaalisti. Ja niin kättelin minäkin. Ebola näkyy katukuvassa lähinnä siinä, että kaupungeissa ja kylissä on siellä täällä käsienpesuämpäreitä, joissa ihmisten tulisi säännöllisesti pestä kätensä saippualla. Suurissa kaupungeissa, kuten Labéssa, Conakryssa ja Kankanissa näitä ämpäreitä on välillä vieri vieressä katujen varsilla. Joka tapauksessa ämpäri on aina vähänkin merkittävän liiketilan edessä kadulla. Esimerkiksi, kun menet postiin tai ravintolaan, peset portailla aluksi kätesi! Noh, ei sitä kukaan valvo pesetkö vai et.

Dalaban kaupungissa näin suurehkon ja huomiotaherättävän pulaarinkielisen ebolakyltin. Conakryn majapaikassani majoittui joitain ebolatyöntekijöitä, mutta ei heitä kaupungin kaduilla näkynyt. Conakryn Palais du Peuple -rakennuksen julkisivuun oli vedetty valtava kangas, jossa julistettiin taistelua ebolaa vastaan. Kaupungissa bongasin myös kyltin, jossa kehotettiin olemaan syrjimästä ebolasta selvinneitä. Mitään tarkastuspisteitä, missä ihmisten kuumeita mittaillaan, ei Guinean teiden varrella eteeni tullut. Tai pääkaupungin Conakryn ulosmenotiellä sellainen ilmeisesti oli, mutta sen kautta eivät ajaneet kaikki. Eli mikäli sairastaa ebolaa, sen voi halutessaan helposti kiertää.

Malin Guinean-suurlähetystössä minulta mitattiin kuume, samoin tehtiin kahdesti maasta poistuttaessa Guinean ja Malin välisellä rajalla. Guinean puolella rajaa pestiin kädet saippualla ja mitattiin kuume. Malin puolella rajaa kuume mitattiin uudelleen, minkä lisäksi otettiin yhteystiedot ylös, kysyttiin minne on matkalla ja montako päivää aikoo viettää Malissa. Malin puoleisella raja-asemalla oli valmiina sängyillä varustettu teltta mahdollisia ebolapotilaita varten.

Muuten ebolaan ei pahemmin törmää. En esimerkiksi nähnyt ainuttakaan ebola-aiheista seinämaalausta, joista on ollut kuvia lehdistössä. Toisaalta suomalainen media varmasti seuraa enimmäkseen englanninkielistä lehdistöä, joka puolestaan on luultavasti ollut enemmän kiinnostunut englanninkielisistä Sierra Leonesta ja Liberiasta. Guinea ranskankielisenä on mielestäni ollut vähän pimennossa.

Lehdistössä on kerrottu myös siitä, kuinka jotkut guinealaiset kieltävät ebolan olemassaolon ja/tai syyttävät sen olevan länsimaiden salajuoni. Guinealaista elämänmenoa vain kahdeksan päivää seuranneena en voi sanoa tuntevani maata, enkä tiedä, mitä guinealaiset keskimäärin ajattelevat. Suurin osa tuntui tiedostavan asian ja pesi tunnollisesti käsiään. Pari kansalaista, joiden kanssa juttelin, kielsi koko ebolan olemassaolon. “Oletko sinä nähnyt ebolaa? Niin! En ole minäkään! Ebola ei ole todellinen!”

Todettakoon vielä se, että toistaiseksi ebolalta välttyneessä Guinea-Bissaussa ebola on paljon enemmän esillä kaikkialla olevina julisteina ja käsienpesukehotuksina. Niitä on jopa autojen ikkunoissa!

ebola3

Rivistö käsienpesuämpäreitä Kankanin yliopiston pihamaalla.

Tilanne elokuun ja marraskuun alussa 2015

Vieraillessani Guineassa 30.7.-7.8. välisen ajan, maassa oli muutamia ebolatapauksia. Saavuin maahan viikolla 31, jolloin Maailman terveysjärjestö (WHO) raportoi yhden uuden tapauksen. Seuraavalla viikolla, jolloin poistuin, uusia tapauksia ilmoitettiin kaksi. Tapaukset olivat pääkaupungin Conakryn alueella sekä Sierra Leonen rajan läheisyydessä Forecariahin alueella.

Nyttemmin, marraskuussa 2015, Guineassa tavataan edelleen muutamia tapauksia lähes viikoittain. Viimeisimmän, 4.11., julkaistun WHO:n raportin mukaan viikolla 44 uusia tapauksia todettiin yksi. Edelleen tapaukset tuntuvat keskittyvän Conakryn ja Forecariahin alueille.

Marraskuun alussa 2015 Länsi-Afrikan epidemia on menossa ohi. Kaikkiaan ebolaan on sairastunut 28 607 henkeä, joista kuollut on 11 314. Nämä ovat virallisia lukuja. Todellisuudessa sairastuneiden lukumäärä lienee suurempi. Suurin osa tapauksista on ollut Guinean lisäksi sen naapureissa Sierra Leonessa ja Liberiassa, mutta hajatapauksia on ollut siellä täällä, kuten Malissa ja Nigeriassa. Nykyisin ebola leviää enää ainoastaan sen alkukodissa, Guineassa. Muut maat ovat saaneet sen nitistettyä.

Guineaa ei kuitenkaan missään nimessä kannata enää pelätä. Vuosi sitten tilanne oli toinen, kun tapauksia tuli satoja viikoittain. Matkailijan riski saada tartunta on WHO:n, ECDC:n ja kotoisen THL:n mukaan hyvin pieni. Maa on taas avoinna ja lentoyhtiöt ovat avanneet yhteyksiään uudelleen tai suunnittelevat tekevänsä niin. Suomen ulkoministeriökin on poistanut jo 16. kesäkuuta oman Guineaa, Sierra Leonea ja Liberiaa koskevan matkustustiedotteensa. Aiemmin se kehotti välttämään tarpeetonta matkustamista ebolasta kärsiviin maihin, vaikka samalla totesi, ettei epidemia “muodosta merkittävää tartuntariskiä alueella matkaileville tai oleskeleville suomalaisille“. Sen sijaan esimerkiksi Britannian ulkoministeriö kehottaa omassa tiedotteessaan edelleen välttämään tarpeettomia vierailuja maassa.

Suomalaisen median antama kuva on kovin erilainen kuin todellisuus paikan päällä.

ebola4

Ebola ei tartu rahan välityksellä. Kuvassa on guinealainen 500 frangin (noin 0,06 euroa) seteli, kuten selvästi voi havaita.

Lähteet:

  1. Ulkoministeriö: Ebola romuttamassa hyvin alkaneen kehityksen Länsi-Afrikassa
  2. Yahoo! News: Guinea hotels, restaurants feel fallout from Ebola
  3. Yle Uutiset: Ebolan jäljittäjät: Epidemia alkoi lasten leikeistä
  4. Yle Uutiset: Ebolaan kuollut jo noin 5 000 – katso päivitetty tautitilanne kartalta
  5. THL: Ebola
  6. Ulkoasiainministeriö: UM suosittelee välttämään tarpeetonta matkustamista Guineaan ja Sierra Leoneen sekä noudattamaan varovaisuutta Liberiassa
  7. WHO: Ebola Situation Report – 5 August 2015
  8. WHO: Ebola Situation Report – 12 August 2015
  9. WHO: Ebola Situation Report – 4 November 2015

Paratiisirannalle Bubaquen poikki pyöräillen

26.7.2015

Toinen aamu Bubaquen saarella oli kopio edellisestä. Vettä satoi ja sitä oli taas tullut pitkin yötä. Oli sunnuntai ja laiva takaisin Bissauhun lähtisi tänään. Olin edellisenä iltana päättänyt lykätä lähtöä Bijagóssaaristosta muutamilla päivillä, ehkä jopa viikolla, sillä hotellini isäntä Julio oli saanut järjestettyä minut ja saksalaisen huonekaverini Sissyn YK:n kehitysohjelman eli UNDP:n miesten mukaan tiedonkeruumatkoille muutamille saarille. Siitä lisää enemmän seuraavissa kertomuksissa.

Paluumatka Bissauhun oli yhtäkkiä vaihtunut ylimääräiseksi päiväksi Bubaquella, joten päätin vuokrata polkupyörän ja pyöräillä koko saaren halki etelärannikon Praia Bruce -nimeä kantavalle rannalle. Julio soitti aamupalan aikana pyynnöstäni eräälle Jorgelle, joka vuokraa maastopyöräänsä matkailijoille. Kokopäivävuokran hinta on 5 000 frangia (noin 7,6 euroa), eikä siinä ollut tinkimävaraa. Yritin! Kuulemma jo tonni menisi noutokuluihin, jos Jorge joutuisi hakemaan minut matkan varrelta hajonneen pyörän takia. Sain siis Jorgen puhelinnumeron, jos jotain sattuisi. Saaren eteläisimmässä osassa puhelimessa ei tosin ollut kenttää kuin satunnaisesti.

bijagos25

Bubaquen kaupungin pääkatuja. Tämä johtaa hotellilleni.

Sissy oli edellisiltana ilmoittanut lähtevänsä Praia Brucelle kävellen, yöpyvänsä jossain puskassa ja tulevansa varhain aamulla takaisin Bubaquen kaupunkiin, että voisimme lähteä UNDP:n matkaan. Minua ei puskayö sademetsässä sadekaudella kiehtonut, joten olin päättänyt palata yöksi kaupunkiin ja yöpyä tutussa Casa Juliossa.

Siispä matkaan. Minä pyörällä, Sissy kävellen. Praia Bruce on vajaan 20 kilometrin pituisen tien toisessa päässä Bubaquen saaren etelärannikolla. Alkumatkasta ihmisiä näkyi tiuhaan tien varrella. Moikkasin jokaista ja he vastasivat takaisin. Ennen puoltapäivää tervehditään sanomalla bom dia. Iltapäivällä tervehdys kuuluu boa tardi. Matkan varrella on muutamia pieniä kyliä, joista jokaisesta lapset lisäksi huusivat branco, branco (valkoinen, valkoinen) ohi ajaessani.

bijagos27

Tie Praia Bruceen on trooppisen kasvillisuuden ympäröimä.

bijagos26

Ametan kylän poikia: vasemmalla Pepe, oikealla Ronaldo.

Ametan kylässä pikkupoika juoksi minut kiinni ja halusi ihastella polkupyörääni. Kielimuuri välillämme oli korkea, sillä parin kreolilauseen jälkeen minun oli siirryttävä suomeen. Poika puheli omalla bijagon kielellään. Kädessään hän piteli kulunutta Real Madridin logoin koristeltua jalkapalloa. Pallostaan hyvin ylpeä poika kertoi olevansa Ronaldo ja kuinka ollakaan, pian kylästä paikalle juoksi toinenkin portugalilainen jalkapallosuuruus, Pepe!

Hyvästelin Real Madridin miehet ja jatkoin matkaa. Ametan jälkeen ennen rantaa on enää yksi parin-kolmen talon ryväs, jota ei ehkä kyläksi enää voi sanoa. Sen nimestä minulla ei ole käsitystä.

bijagos28

Tie rantaan.

Tie halki Bubaquen on paikoin aika onnettomassa kunnossa eli päällyste on reikäinen tai sitä ei ole ollenkaan. Samoin tien leveys vaihtelee paljon puolentoista metrin urasta ihan standardilevyiseenkin. Tropiikissa kasvillisuus valloittaa näköjään tietkin varsin tehokkaasti. Autoja tai muitakaan moottoriajoneuvoja ei tällä tiellä tullut vastaan lainkaan, eikä niitä paljon ole vastaan tulemaankaan, jos autokanta käsittää viitisen autoa!

Noin puolentoista tunnin kuluttua kaupungista lähdön jälkeen saavuin Praia Brucelle. Se on noin seitsemän kilometriä pitkä valkohiekkainen paratiisiranta. Rantaa reunustaa sankka trooppinen kasvillisuus palmuineen kaikkineen. Tietenkin juuri sopivasti rannalle ehdittyäni alkoi sadella, muttei mitenkään häiritsevästi. Lähdin ajamaan rantaa pitkin kohti itää. Muutaman sadan metrin päässä rannalla oli ryhmä taloja. Ilmeisesti kalastajien tukikohtia tai ihan asumuksia. Missään ei kylläkään näkynyt ristinsielua. Praia Bruce oli aivan tyhjä muista ihmisistä, vain yksinäinen lehmä tallusteli epäluuloisesti vilkuillen ohitseni.

bijagos29

Tähän päättyy Bubaquen kaupungista tuleva tie. Kuva otettu kohti länttä.

bijagos30

Rannalla on tungosta.

bijagos35

Praia Bruce itään päin.

Välillä saaren sisuksista tulleet purot laskivat mereen katkaisten rannan, välillä sai kierrellä rantaan kaatuneita palmunrunkoja. Muutaman kilometrin päässä edessä oli kymmenen lehmän lauma ja ne vasta epäluuloisia olivatkin! Jähmettyivät suorastaan ohi polkiessani. Noin kuuden kilometrin jälkeen hiekkaranta vaihtui mangroverämeeksi ja edessä avautui näkymä naapurissa olevalle Canhabaquen saarelle.

bijagos31

Näille tienoille päättyy ranta ja mangrove alkaa.

Mangroven pakottamana jouduin palaamaan takaisin. Tässä vaiheessa satoi rankasti ja horisontissa salamoi. Sade oli lämmintä, joten jatkoin polkemista takaisin. Jossain vaiheessa pidin lounastauon palmun juurella. Olin läpimärkä. En osaa lukea trooppisia sateita, enkä osannut arvioida milloin sade mahdollisesti lakkaisi, joten en jäänyt odottelemaan. Jatkoin rantaa toiseen suuntaan. Edelleenkin olin ainoa elävä olento rannalla, ellei rapuja ja lehmiä lasketa.

Toisessakin päässä Praia Bruce muuttuu mangroveksi. Oli laskuveden aika, joten aikani kävelin mangroven reunoja pitkin. Kaatosateessa. Kävin uimassa ja lähdin polkemaan takaisin kohti Bubaquen kaupunkia. Rannalla vierähti huomaamatta kolmisen tuntia, josta valtaosa vesisateessa.

bijagos32

Tähän päättyy Praia Bruce lännen suunnassa. Mangrove tulee täälläkin vastaan.

bijagos34

Rannan kasvillisuutta Praia Brucen länsipäässä.

Rannalla ollessani olin ihmetellyt, minne reissukaverini oli oikein joutunut. Hänen olisi pitänyt jo saapua rannalle vaikka kävellen matkassa olikin. Praia Brucella eivät puhelimet toimi, joten en voinut kysyä. Puolen kilometrin päässä näin hänet sitten istumassa savimajan seinustalla kahden miehen kanssa. Sissy ilmoitti joutuneensa ryöstö- ja raiskausyrityksen kohteeksi. Vähän Ametan kylän jälkeen puskasta oli tullut punasilmäinen juovuksissa ollut keski-ikäinen alkuasukas pahoissa aikeissa. Yritykseksi oli jäänyt heti alkuunsa, vaikka mies oli esitellyt jonkinlaista puukontapaistakin. Mies oli luovuttanut, mutta hatun tämä oli siepannut itselleen ja kadonnut takaisin pusikkoon.

Sissy oli ymmärrettävästi luopunut ajatuksesta yöpyä Praia Brucella ja soittanut Bubaquen hotellimme isännän Julion noutamaan hänet moottoripyörällä. Odottelin naisen kanssa Julion saapumista.

Tämän pikkuisen kylän (tai taloryppään) miehet olivat tyypillisiä guineabissaulaisia, siis tavattoman ystävällisiä, ja tarjosivat mitä parhaan turvapaikan siinä tilanteessa! Yhteistä kieltä meillä ei taaskaan oikein ollut. Toinen miehistä kyllä jostain syystä osasi jonkin verran Senegalin valtakieltä wolofia, joten jonkinlainen kommunikointi onnistui. Miehet kantoivat meille erilaisia trooppisia hedelmiä (joita en ollut aiemmin nähnytkään) suoraan puista. Odotellessamme maistelimme myös Guinea-Bissaun ylpeyttä, cajeuta. Se on munuaispuun eli cashewpuun hedelmästä valmistettua makeaa viinaa. Kyllähän sitä nyt tietenkin joi, muttei se mitään herkkua ollut. Samaisessa munuaispuussa kasvavat cashewpähkinät vasta ylpeydenaiheita tässä maassa ovatkin, sillä Guinea-Bissau on rakentanut taloutensa niiden päälle: 90 prosenttia vientituloista tulee näistä herkullisista pähkinöistä! Maa on maailman suurimpia cashewpähkinän viejämaita. (Lähteet: [1] & [2])

Julio saapui vajaan tunnin odoteltuamme. Sissy hyppäsi moottoripyörän selkään ja minä polkupyörän satulaan. Halusin päästä ennen pimeää takaisin kaupunkiin. Lopulta olin siellä hyvissä ajoin ennen pimeää. Ehdin vielä uimaankin!

bijagos33

Vuokrapyöräni Praia Brucella.

Myöhemmin Sissy kertoi isännällemme ryöstöyrityksestä, joka onneksi oli päättynyt hyvin. Julio oli suuresti hämmästynyt, vihainen ja lupasi kertoa asiasta poliisille. Ja niin myöhemmin tapahtui. Tuntomerkit olivat tiedossa ja koska kyläläiset pitävät tavallisesti samoja vaatteita viikonkin, olisi tekijän löytäminen tältä pieneltä saarelta hyvin helppoa. Saariympäristön luulisi vähentävän rötöstelyintoa, sillä pakeneminen muualle on vaikeaa. Se kuulemma vähentääkin, eikä Juliolla ollut muita vastaavia turisteihin kohdistuvia yrityksiä tiedossa. Muutenkin saariston rikollisuus on olematonta, enkä itse tuntenut oloani missään uhatuksi. Julio ja muut bubaquelaiset tahtovat saarelleen turisteja, minkä vuoksi rötöstelyyn halutaan puuttua tehokkaasti. Siitä, saatiinko tekijää koskaan vastuuseen, ei minulla ole tietoa.