Viimeiset hetket São Tomélla

28.2.-1.3.2018

Helmikuun loppuessa alkoi myös oleskelu São Tomé ja Príncipellä tulla päätökseensä. Kahdessa viikossa olin nähnyt kaiken. Viisumivapaa 15 päivän oleskelu on mielestäni aivan riittävästi ja nyt voisi hyvillä mielin lähteä tukemaan Gabonin kansantaloutta. Aikaa täällä toki saisi kulumaan, jos haluaisi ottaa aurinkoa maan kuvankauniilla rannoilla maaten. Helmikuussa aurinkokin kyllä oli pääasiassa pilviverhon takana.

Toiseksi viimeisen yöni vietin Monte Forten plantaasilla São Tomén saaren länsirannikolla. Runsaaseen aamupalaan en juuri kyennyt koskemaan, sillä olin edelleen heikossa kunnossa. Söin banaanin ja pari jakkihedelmästä irrotettua hedelmää. Niistä ei ehkä saisi vatsatautia, sillä niitä majatalon keittiö ei olisi voinut pilata. Ennen lähtöä, majoitus tuli vielä maksaa. Aiemmin kovin näkymätön ja laiska tarjoilijapoikamme tuli perimään rahat. Täälläkin kelpaavat niin paikallinen raha, dobra, kuin myös eurot. Jouduin maksamaan edellisillan illallisenkin (10 euroa), vaikken ollut sitä edes nähnyt saatikka syönyt. Ruoka olisi pitänyt kuulemma perua, mutta kenelle ilmoitat perumisesta, jos paikalla ei ole ristinsielua. Saksalaiset hotellivieraatkin olivat edellisiltana jo ehtineet olettaa, ettei illallista tulisi. Joskus yhdeksän jälkeen ruoka oli kuitenkin kuulemma kannettu pöytään ihan yllättäen. Roça Monte Forte sijaitsee toki kauniilla paikalla, mutta en minä paikkaa jäänyt lämmöllä muistelemaan. Palvelu on äärimmäisen hidasta ja hieman ylimielistä. Mutta sentään oluesta poika unohti veloittaa oikean määrän!

Paluumatkan pääkaupunkiin köröttelin tuttuun tapaan saksalaisten Susannan ja Svenin kyydissä, heidän vuokra-autollaan. Tänä aamuna ei satanut, mutta eipä oikein kyllä paistanutkaan. Reilun tunnin kuluttua olimme pääkaupungissa. Olin varannut huoneen samasta Albergria Porcelana -hotellista, jossa olin jo neljä yötä maahan saavuttuani. Sain saman huoneen ja vietin loppupäivän pääosin sängyn vankina. En ollut kunnossa edelleenkään. Onneksi nyt oli ilmastointi ja onneksi Suomen huutokauppakeisarin katselua ei ollut estetty São Tomé ja Príncipellä! Hotellin wifi on helposti paras missään Afrikassa kokemani.

Takaisin pääkaupungissa. Kuvassa kaupungin halki virtaileva Água Grande -joki, joka laskee katedraalin edessä Atlanttiin. Molemmin puolin jokea kulkee Avenida Água Grande -katu.

São Tomén kaupungin ydinkeskustan “vilinää”. Kuvassa Príncipen saaren pääkaupungin mukaan nimetty katu: Rua Santo António do Príncipe. Vasemmalla myös paikallinen TAP Portugal -lentoyhtiön toimisto.

Illansuussa kuitenkin pakotin itseni ylös ja raahauduin vielä ulos, sillä tuntui väärältä vain maata sängyssä. Kävelin Avenida Água Grandea pitkin ydinkeskustaan. Tämä puistokatu kulkee pienen keskustan halki virtaavan joen, Rio Água Granden, molemmin puolin. Kadun päässä seisovat niin katolinen katedraali kuin myös maan vaaleanpunainen presidentinlinna. Kiertelin keskustan katuja, joilla on hienoja nimiä: ainakin Kap Verde, Angola, Guinea-Bissau, Mosambik, Egyptin entinen presidentti Nasser ja Kongon demokraattisen tasavallan murhattu pääministeri Patrice Lumumba ovat saaneet oman katunsa.

Kävin lopuksi vielä kaupassa. Avenida Água Granden varrella sijaitsee hyvä kauppa, Supermercado Coconote. Valikoima on luonnollisesti paljon pienempi kuin Super CKdossa kaupungin laitamilla, mutta täältä saa kaiken tarvitsemansa ja edullisempaan hintaan. Hintataso näkyi siinäkin, että täällä asiakkaat olivat pääosin paikallisia. Löysin kylmätiskistä paikallista sokeriruokojogurttia (joka lopulta paljastui pilaantuneeksi). Lisäksi ostin hedelmiä, joita voisi ostaa myös liki joka kadunkulmasta. Kaupasta vain on huomattavasti helpompaa ostaa, eikä myyjätär pääse vetämään hatusta poskettomia hintoja. Toisaalta ei São Tomé ja Príncipellä ole ollut tapana huijata turisteja. Joka tapauksessa Supermercado Coconotessa hedelmien osto tapahtuu siten, että valitaan muovipusseihin hedelmät ja viedään ne lihatiskille punnittavaksi. Lihatiskin neiti kirjoittaa erillisille paperilapulle tuotteen nimen ja hinnan. Kassalla paperilaput sitten annetaan kassaneidille, että hän osaisi veloittaa oikean summan.

Rua de Angola eli Angolan katu.

Rua de Cabo Verde eli Kap Verden katu sivuaa maan keskuspankkia (vasemmalla).

Rua Patrice Lumumba kulkee edessä näkyvän ränsistyneen siirtomaa-aikaisen talon ohi.

Seuraavana aamuna kuukausi oli kääntynyt maaliskuuksi ja taas satoi. Albergria Porcelanasta ei tarvitse lähteä vielä kello 12, kuten hotelleista yleensä. Täällä lähtöaika on vasta kello 13! Luovutin huoneen avaimen ja vetäydyin syömään hotellin ravintolaan. São Tomélla syödään hieman liikaa kalaa, joten tilasin pihvin keittobanaanisiivuilla ja riisillä. Keittobanaania näkee lautasella ranskalaisia useammin, ainakin niissä ravintoloissa, missä paikallisillakin on varaa aterioida. Kylkeen tuli myös paistettu kananmuna. Hinta oli alle sata dobraa eli alle neljä euroa.

Kävin tuhlaamassa viimeiset dobrani portugalilaisiin kekseihin ja säilykemakkaroihin sekä espanjalaisiin liha-papusäilykkeisiin. Tungin ne perillä hotellilla rinkkaani ja jäin hotellin oleskelutilaan odottelemaan illalla lähtevää lentoani Gabonin Librevilleen. Säilykkeet takaisivat sen, etten saisi uutta vatsatautia Gabonissa ainakaan ihan heti. Ja toki säilykkeet usein voittavat afrikkalaisen ruoan hinnassa, laadussa ja maussa. Näin taitavat ajatella myös paikalliset, sillä kauppojen hyllyt ja asiakkaiden ostoskorit notkuivat säilykkeitä.

Supermerdaco Continentalin valikoimaa.

Jehovan todistajien kärry Albergria Porcelana -hotellin eteisessä. Näitähän näkee Suomessakin joka kauppakeskuksen edessä.

Kuten jo todettua, São Tomé ja Príncipellä kaikki mahdolliset uskonnolliset lahkot ovat edustettuina. Välillä eri suuntausten kirkkoja on vierivieressä. Albergria Porcelana -hotelli sattuu olemaan Jehovan todistajien hallinnassa, enkä tiennyt asiasta mitään ennen paikalle saapumistani. Ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä olutta ja viinaksia löytyy kyllä ravintolan valikoimista! Jehovalaisuus näkyi kuitenkin siinä, että ravintolan televisiosta löytyi kansainvälinen jehovakanava. Se näkyi myös siinä, että hotellin yhteisissä tiloissa pidettiin rukoushetkiä, joihin otti osaa pomo, siivoojarouva ja eräs portugalilainen mies, liekkö hotellivieras. Lopulta se näkyi myös siinä, että vähän ennen lähtöäni rinkkani päälle oli jätetty jehovalaisuudesta kertova kirjanen. Sen oli jättänyt siivoojatar, joka käski lukea sen ja kertoi sen olevan em inglês, englanniksi. Tiesin heti kirjasen olevan loistava tuliainen. Ei minusta Jehovan todistajaa tullut, vaikka kirjanen kertoikin Jeesuksen alkaneen hallita Jumalan valtakuntaa tismalleen 2. lokakuuta 1914. Kellonaikaa ei mainittu. Niinpä niin, uskokoon ken tahtoo.

Ehtoolla sitten siirryin São Tomén kansainväliselle lentoasemalle odottelemaan lentoani Librevilleen. Siitä lisää myöhemmin. Kaikkiaan jätin 15 päivän aikana São Tomé ja Príncipelle noin 650 euroa sisältäen aivan kaiken, kuten majoituksen, liikkumisen, ruoan, kalliit postimerkit ja -kortit ja 70 euron Gabonin viisumin. Lento Euroopasta ja maan sisäiset lennot eivät summaan kuitenkaan sisälly.

São Tomén kaupungissa kaikki on kauniisti rappiolla

16.2.2018

São Tomé ja Príncipen saarivaltion pääkaupunki kantaa nimeä São Tomé, kuinkas muutenkaan! Pyhää Tuomasta tarkoittavassa kaupungissa on noin 70 000 asukasta. Ylivoimaisesti maan suurin kaupunki siis. Kaupunki on portugalilaisten jo 1400-luvun lopulla perustama ja täynnä upeaa siirtomaa-arkkitehtuuria. Kaikki on kauniisti rappiolla, kuinkas muutenkaan!

Aamulla heräsin pitkien yöunien jälkeen. Olin saanut nukuttua, vaikka ikkunan alla kulki yksi São Tomén kolmesta “valtatiestä”, etelään johtava EN-2. Söin aamupalaksi Euroopasta tuomiani ruokia ja Berliinin vesijohtovettä. Ei ollut heti tarvetta metsästää vesipulloa ja jotain syötävää. Alkoi sadella, mutta siihen olin henkisesti varautunut: São Tomélla sataa usein ja pääosin taitaa olla pilvistä.

São Tomén kaupunki on koostaan huolimatta täynnä kaaosta. Katujen ylitys ei aina ole helppoa.

Kaupungin keskustaa aamutuimaan.

São Tomé ja Príncipe otti vuoden 2018 alussa käyttöön upouudet setelit ja kolikot. Nyt viiden dobran (0,2 euroa) seteli on pienin. Aiemmin pienin seteli oli 5 000 dobraa.

Lähdin ulos vesisateeseen. Sade oli lämmintä ja siinä oli suorastaan ilo kävellä. Paikalliset eivät mielellään olleet sateessa, eivät Praça da Independêncialla eli “Itsenäisyyden aukiolla” päivystäneet rahanvaihtajatkaan. He houkuttelivat minua pois kadulta kastumasta. Rahanvaihtajiin olin tahtonutkin törmätä. Yleensä vaihtajat tosin löytävät sinut: keskustan jokaisessa kadunkulmassa päivystää mies, joka huikkaa valkoista ihoa nähtyään câmbio, rahanvaihto, ja samalla hieroo sormiaan yhteen. Rahanvaihto kadulla on täysin laillista ja sitä tapahtuu jopa maan keskuspankin edessä. São Tomé ja Príncipen rahayksikkö on dobra ja virallisen kurssin mukaan yksi euro on 24,5 dobraa, mutta käytännössä kaikkialla yhdellä eurolla saa 25 dobraa. Vaihdoin 120 euroa ja sain 3 000 dobraa. Jos olisin vaihtanut rahaa täällä pari kuukautta aiemmin, olisin tullut miljonääriksi: dobrasta poistettiin kolme nollaa vuoden 2018 alusta lukien ja samalla otettiin käyttöön uudet hienot setelit. Kävelin pois taskut täynnä upouusia satasen (neljä euroa) seteleitä! Toki vanhatkin dobrasetelit kelpaavat vuoden 2018 loppuun saakka, minkä vuoksi liikenteessä on edelleen vanhoja 100 000 dobran (neljä euroa) seteleitä. Ulkomaiset pankkikortit eivät toimi paikallisissa automaateissa, joten São Tomé ja Príncipelle on tultava käteisen kanssa.

Kävelin Baía Ana Chavesin rantaan. Kaupunki on muodostunut tämän hevosenkengänmuotoisen lahden rannalle. Ranta on hieno, mutta ei siellä kukaan uimassa ollut. Paikoin se oli kaatopaikkana, paikoin siellä näytettiin käyvän tarpeillaan. Kyllä Atlantti huuhtoo jätökset! Rantabulevardin, reikäisen ja kuoppaisen sellaisen, varrella kohoaa kaupungin katolilainen katedraali ja sen vieressä vaaleanpunainen presidentinlinna. Linna on varmasti koko maan harvoja hyvässä maalissa olevia rakennuksia, sillä muutenhan maassa vallitseva äärimmäinen trooppinen kosteus varmasti tärvelee hetkessä julkisivun kuin julkisivun. Kehitysmaassa kun ollaan, ei presidentinlinnaa tietenkään saa valokuvata. Tämänhetkinen presidentti on 76-vuotias Evaristo Carvalho.

São Tomé ja Príncipen presidentinlinna, jota ei saa kuvata, sekä kaupungin katolilainen katedraali.

São Sebastiãon linnoitus toimii nykyisin maan kansallismuseona.

Linnoituksen sisäpihaa.

São Tomé ja Príncipeltä ei voi lähteä lähettämättä postikortteja, joita myydään sopivasti maan pääpostissa, niin ikään rantabulevardin varrella. Hieman presidentinlinnan takana. Postissa ei ollut tungosta, mutta remonttia siellä tehtiin. Kortteja oli iso valikoima, samoin olisi ollut postimerkkejä vuosien varrelta. Postimaksu Eurooppaan on 50 dobraa eli kaksi euroa. Kortit jopa tulivat vajaassa kuukaudessa Suomeen! Leima oli askarreltu osin ihan käsipelillä.

Kun jatkaa vaellusta rantaa pitkin, tulee ennen pitkää sataman porteille ja kohta 1500-luvulla rakennetulle São Sebastiãon linnoitukselle. Keltaisen jykevän rakennelman edessä seisoo kaksi portugalilaista löytöretkeilijää: São Tomén löytäjät Pêro Escobar ja João de Santarém. Patsaansa linnoituksen eteen on saanut myös tämän siirtomaan ensimmäinen johtaja 1400-luvun lopulta: João de Paiva. Linnoitus on toiminut maan itsenäistymisestä, vuodesta 1975 lähtien kansallismuseona, johon on 50 dobran (kaksi euroa) pääsymaksu. Lipunmyyjä yritti hyötyä kielitaidottomuudestani ottamalla koko satasen setelin ja levittelemällä käsiään portugaliksi. Portugalin kieli on kuitenkin helppoa ja ymmärsin hänen selityksistään, että minun tulisi lopuksi vielä pistäytyä toimistoon hakemaan vaihtorahaa. Lähtiessäni odottelin miestä ja sain ruinattua vaihtorahat pois. Toki rahakirstussa olisi ollut heti alkuaankin vaihtorahaa minulle. Pääsylipunkin sain vasta lähtiessäni ja siihen oli kirjattu summaksi 50 dobraa. Museo esittelee pääosin siirtomaahistoriaa (juuri muuta historiaahan maalla ei edes ole, koska saaret olivat ennen Portugalin kolonisaatiota asumattomia), mutta mukana on myös luontoa esittelevä osasto kilpikonnineen. Ei kuitenkaan aitoja eläviä konnia. Opastetekstit ovat vain portugaliksi, eikä museossa sisällä saa valokuvata. Linnoituksen muureilla saa ottaa mielin määrin kuvia.

Patsaita kansallismuseon pihamaalla.

Linnoituksen muurilla.

Siirtomaa-aika on päättynyt ja Portugalin vaakuna on kannettu takapihalle.

Harhailtuani kaupungilla, löysin paikallisen puhelinoperaattorin CST:n myyntipisteen. Se olisi voinut sijaita missä tahansa Euroopassa, niin moderni ja toimiva laitos kyseessä oli. Telian liittymä ei toimi São Tomé ja Príncipellä, joten ostin 180 dobralla (7,2 euroa) itselleni paikallisen sim-kortin ja 0,9 GB mobiilidataa. CST:n netti toimikin sitten kuin unelma ja lähes kaikkialla maassa. Joskus se toki vaati vähän herättelyä, etenkin aamuisin.

Sain maksettua hotellini iltapäivällä. Olin varannut hotelli Albergria Porcelanan neljäksi yöksi hintaan 98 euroa. Booking.comin mukaan hotelli veloittaisi lisäksi turistiveron (kolme euroa yöltä) ja kaupunkiveron (10 euroa!). Onneksi São Tomén kaupunki oli luopunut tästä järjettömän suuruisesta kaupunkiverostaan vuoden 2018 alussa, joten säästin hieman. Hotelli (kuten myös muut majapaikat tässä valtiossa) haluavat maksun ensisijaisesti euroina, mutta myös dobrilla maksaminen onnistuu. São Tomé ja Príncipe ei ole budjettimatkakohde, eikä pääkaupungissa ole hostellejakaan. Eräs syy korkeaan hintatasoon lienee se, että kaikki saarella myytävä on tuotu Portugalista. Jopa pullovesi.

Rantamaisemaa linnoitukselta etelään.

Keskikaupungin rakennuskantaa.

Täältä saisi oman raunion.

Halusin vuokrata polkupyörän seuraavaksi päiväksi. Hotellin englantia puhuva johtaja suositteli Turiart-nimistä matkatoimistoa, joka autojen lisäksi vuokraa myös polkupyöriä. Kävin toimistossa ja sovin tulevani seuraavana aamuna yhdeksältä paikan päälle noutamaan menopelini. Päivävuokran hinta oli 10 euroa. Auto olisi lähtenyt päiväksi hintaan 50 euroa.

Lähellä toimii myös italialaisen Claudio Corallon perustama suklaapaja, johon pääsee tutustumiskierroksille. Ihan niin paljon minua ei suklaa kiinnosta, että olisin mennyt. Myöhemmin toki ostin herran suklaata ja totesin erinomaiseksi. Sen sijaan löysin supermarketin. Kehitysmaiden supermarkettien tavoin myös täällä on paljon työvoimaa: reppu on annettava ensimmäiselle miehelle, joka antaa numerolapun. Repun saa lopuksi eri paikasta ja eri mieheltä, kuin mihin sen on jättänyt. Kaupasta ei pääse ulos myöskään kuittia näyttämättä, johon ovimies suttaa allekirjoituksensa. Sentään sitä, että vastaako kuitti muovikassin sisältöä, ei syynätty!

Lehmiä, vuoristomaisemia ja lisää lehmiä Mestiassa

26.10.2016

Mestia on noin 2 600 asukkaan pikkukaupunki tai suurehko kylä Svanetian alueella. Sijainti 1 500 metrin korkeudessa Kaukasusvuoristossa Venäjän rajan tuntumassa on Georgian eristäytyneimpiä. Paikkakunta muistuttaa Norjaa korkeiden vuortensa ja etäisyyksiensä vuoksi: linnuntietä matkaa toiseen kaupunkiin voi olla sata kilometriä vähemmän kuin tietä pitkin. Eli Tbilisistä ja Kutaisista tulevien on kierrettävä Zugdidin kaupungin kautta tai vaihtoehtoisesti lennettävä perille. Mitään muuta yhteistä Mestialla ja Norjalla ei sitten olekaan.

mestia22

Näkymä Mestiaan Svanetian museon pihamaalta. Taustalla paritonninen vuori.

mestia11

Tyypillinen katunäkymä Mestiasta.

mestia12

Mestialle tunnusomaista ovat korkeat keskiaikaiset puolustustornit, joita on kaikkialla.

Ehkä eristyneisyytensä ansiosta Mestiassa ja lähialueella on säilynyt muusta Georgiasta erillinen kulttuurinsa. Svanetiaa asuttavat alueen alkuperäiskansa svanit, jotka puhuvat omaa georgian kielelle sukua olevaa svanin kieltään. Toki he osaavat myös georgiaa, kuten myös laajalti venäjää. Eristäytyneisyyttä voinee myös syyttää siitä, että svanit ovat kovin varautuneita ja jopa tylyjä. Olin lukenut georgialaisten olevan hyvin ystävällistä porukkaa, mutta Mestiassa kohtelu on välillä jopa ilkeää. Kuten esimerkiksi kaupungin matkailuneuvonnassa. Onhan naapurissa toki myös vihollisista suurin eli Venäjä, minkä kanssa oli lyhyt sota vasta vuonna 2008.

Svanien kulttuurilla on myös omintakeinen arkkitehtuuri: Svanetialle tunnusomaista ovat korkeat keskiajalla, 800–1100-luvuilla rakennetut kiviset puolustustornit. Korkeita torneja näkyy kaikkialla Svanetiassa, missä vain on ihmisasutustakin. Unesco on ottanut ainutlaatuiset tornit maailmanperintöluetteloonsa.

mestia13

Aamuinen näkymä alas Mestiaan.

mestia16

Toinen näkymä Mestiaan.

Olimme nyt päätyneet siis mitä mielenkiintoisimpaan paikkaan Venäjän rajalle Georgian syrjäseudulle! Koko yön oli sadellut vettä, räntää ja lunta. Mestia sijaitsee laaksonpohjalla ympärillään yli 2 000-metrisiä vuoria ja aamukahdeksalta koko laakso oli täynnä sumua. Parissakymmenessä minuutissa sumu hälventyi ja näkymät olivat huikeat. Vuorten rinteiden kuuset olivat saaneet valkoisen kuorrutuksen yön aikana ja olipa lunta alhaalla kylässäkin siellä täällä.

Mestian kadut ovat mutkaisia ja paikoin hyvinkin kapeita. Tiet on kivetty ainakin siellä, missä on asutustakin. Paikkakunnan poikki kulkeva päätie on toki päällystetty asfaltilla ja sen varrella ei tiedä välttämättä missään jumalan selän takana olevansakaan. Aito Mestia alkaa siis heti pääkadulta poikettaessa. Kipusimme erästä mukulakivikujaa pitkin ylöspäin. Lehmien määrä kasvoi samaan tahtiin, mitä kauemmaksi pääsimme pääkadusta. Lumen määrä kasvoi ylemmäs rinnettä kavutessa. Lopulta vastaan tuli se sama sakea sumu, joka oli ollut hetki sitten vielä Mestian keskustassakin.

mestia21

Nauta laittaa päänsä pensaaseen.

mestia27

Tämä lauma vaihtoi vähän ennen kohtaamistamme viereiselle polulle.

Mestia on lehmäparatiisi, missä vähintään yksi lehmä on aina näköpiirissä katsoipa minne tahansa. Usein nautoja on useita. Lehmät eivät rajoitu vain vuoren rinteellä oleville pelloille, vaan niitä on myös kaduilla, kujilla, ihmisten pihoissa ja jopa hautausmaalla kukkia syömässä. Jopa Mestian pääkadulla törmää aina muutamaan elikkoon. Lehmien suunnattomasta määrästä johtuen myös jätöksiä on Mestian jokainen kolkka tulvillaan, eikä niihin astumista voi oikeastaan välttää. Eläimet ovat arkoja ja kääntävät päänsä turistin kävellessä ohi. Tai jos kohdalla sattuu olemaan puska, saa päänsä pistettyä sinnekin kätevästi.

mestia14

Mestian vanhin osa on nimeltään Laghami.

mestia15

Laghamin rakennuskantaa.

mestia17

Kristuksen kirkastumisen katedraalin vanhin osa on rakennettu 800-luvulla. Tuhat vuotta rakennus on tässä ollut ja on varmasti toisen mokoman.

Kuljimme soratietä hieman Mestian keskustaa korkeammalla kohti paikkakunnan vanhinta osaa Laghamia. Se sijaitsee vajaan parin kilometrin päässä Mestian keskustasta koilliseen. Satunnaisena suomalaisena matkailijana en tietenkään nähnyt mitään eroa Mestian uudempaan osaan, sillä silläkin on ikää jo ihan reilusti. Laghamin iästä kertoo joka tapauksessa se, että siellä sijaitsee Kristuksen kirkastumisen katedraali, jonka ensimmäinen kerros on rakennettu 800-luvulla. Kristinusko on todella vanhaa tässä osassa maapalloa! Kirkon toinen kerros on hyvinkin nuori, sillä se on rakennettu vasta 1100–1300-luvuilla. Kirkon ympärillä on pikkuinen viheralue, jossa on muutamia hautoja. Kirkon ensimmäiseen kerrokseen pääsee ilmeisesti koska tahansa, mutta toiseen kerrokseen ovi oli lukossa. Kirkossa kerrotaan olevan kauniita keskiaikaisia freskoja.

mestia19

Laghamissa kohtasimme myös kanoja.

mestia18

Mielenkiintoinen asuinrakennus Laghamissa.

mestia20

Matkalla takaisin Mestian keskustaan. Laghami taustalla. Ja sen taustalla lumihuippuinen Kaukasus.

Laghamista palailimme vähitellen takaisin lähemmäs Mestian ydintä. Tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selväksi, että suunnilleen joka talossa on guesthouse eli perheet yrittävät tienata ylimääräistä rahaa majoittamalla turisteja. Paikallisten epäystävällisyys ei siis voi johtua ainakaan siitä, että me turistit olisimme kylässä ikään kuin tunkeilemassa. Eikä omassa majatalossamme, Guesthouse Ketevan Nigurianissa, siis todellakaan oltu ilkeitä, vaan päinvastoin.

mestia23

Pyhän Nikolaoksen katedraali Pyhän Hilarionin munkkiluostarin pihamaalla. Taustalla jälleen yksi näkymä Mestiaan.

mestia24

Pyhän Nikolaoksen katedraalin sisätiloja.

Mestiaa jakaa kahtia kaksi kirkasvetistä, vuorilta alkunsa saavaa jokea. Keskustan kohdalla Mestiachalajoki yhtyy syvällä kanjonissa virtaavaan Mulkhrajokeen. Pääosin kaupunki on muodostunut joen pohjoispuolelle, mutta eteläpuolellakin sijaitsee matkailijan näkökulmasta mielenkiintoisia käyntikohteita, kuten Pyhän Hilarionin luostari ja sen yhteydessä oleva pikkuinen Pyhän Nikolaoksen katedraali. Pihamaalla parveilleista munkeista päätellen kyseessä ei ole nunnaluostari. Mestiassa on myös toinen, suurempi kirkko, mutta se ei ollut tällä kertaa avoinna. Pihamaasta päätellen se ei ole ollut käytössä ihan vähään aikaan, vaikka uudehkolta vaikuttikin.
mestia25

Matkalla pääkatua pitkin kohti keskustaa.

Kuten todettua, Mestia on Svanetian alueen eli svanien keskus. Tämän etnisen ryhmän kulttuuria on vaalittu paikkakunnalla jo pitkään. Asiaa varten on ollut jo vuosikymmenten ajan historiaa ja etnografiaa käsittelevä Svanetian museo. Museo on uudistunut ilmeisesti aivan hiljattain ja on halpa käyntikohde. Opiskelijalippu maksoi ainoastaan yhden larin (noin 0,40 euroa). Esillä on Svanetian alueelta löytyneitä kolikkoja, iankaikkisen vanhoja ikoneita, aseita, vaatteita ynnä muuta jännää. Liian suuri museo ei ole ja sieltä selviytyy ulos nopeasti. (Siellä myös törmää tuttuihin naamoihin, kuten samalla lennolla Katowicesta tulleisiin miehiin ja edellisiltana ravintolassa olleeseen perheeseen. Pieni paikka, pienet piirit. Huomasimme sen vielä monesti Mestiassa.)

Museossa on hyvä matkamuistomyymälä, jonka tarjonnasta kannattaa ostaa postikortit, jos sellaisia harrastaa. Mestian keskustan toinen matkamuistomyymälä oli nimittäin aina suljettu ja toinenkin putiikki avoinna vain parin tunnin ajan illansuussa, jos silloinkaan. Tätä on off-sesonki Mestiassa.

Golub-Dobrzyń ja sen keskiaikainen linna

14.3.2016

Golub-Dobrzyń on noin 13 000 asukkaan pikkukaupunki Kujavia-Pommerissa keskisessä Puolassa. Kaupunki on helposti saavutettavissa esimerkiksi noin 40 kilometrin päässä sijaitsevasta Toruńin kaupungista.

Golub-Dobrzyń on muodostunut kahdesta osasta, Golubista ja Dobrzyńistä, jotka ovat olleet 1950-luvulta lähtien yhtä kaupunkia. Ennen yhdistymistä kapean Drwęcajoen erottamat kylät olivat erillisiä yksiköitä, joista erityisesti Golubin historia ulottuu pitkälle: ensimmäinen maininta kylästä on vuodelta 1254. Samoihin aikoihin paikkakunnalla hääräsi ristiretkeläisten puolustamiseen alkujaan keskittynyt Saksalainen ritarikunta, jota ei ainakaan nykyisessä Puolassa erityisen lämmöllä muistella. Ritarikunta rakensi 1200- ja 1300-lukujen taitteessa kukkulalle Golub-Dobrzyńin kupeeseen goottilaisen linnan. Siitä tuli Saksalaisen ritarikunnan paikallinen hallintokeskus ja ritarikunnan komentajan residenssi.

golub-dobrzyn1

Golub-Dobrzyńin linna seisoo kukkulan laella.

golub-dobrzyn9

Linnasta löytyy haarniskakokoelma.

golub-dobrzyn12

Golub-Dobrzyńin linnan julkisivua.

Puolan kuningaskunta yritti saada linnan alaisuuteensa jo 1300-luvulla, mutta vasta vuonna 1422 heidän onnistui murskata ritarikunta ja samalla tuhota koko linna! Linna rakennettiin uudelleen 1600-luvulla renessanssi-tyylisuunnan mukaiseksi ja vuodesta 1611 vuoteen 1625 linnan emäntänä oli Puolan ja Ruotsin prinsessa, Anna Vaasa. Naisen veli Sigismund III Vaasa oli noihin aikoihin Puolan kuninkaana ja tämä jopa pistäytyi Golubissa vuonna 1623. Anna Vaasan aikaa nimitetään linnan “kultaiseksi ajaksi”. Vuosien 1655–1660 välisenä aikana Ruotsi mellasti ja särki urakalla paikkoja Puolassa ja samassa tohinassa myös linna vaurioitui uudelleen.

golub-dobrzyn10

Linnan sisäpihaa.

golub-dobrzyn11

Anna Vaasa asusteli linnassa 1600-luvulla.

Pitkän hiljaiselon jälkeen vuosina 1941–1944 Hitler-Jugend löysi paikan ja käytti Golub-Dobrzyńin linnan pihamaata harjoitusalueenaan. Toisen maailmansodan jälkeen linna korjattiin täydellisesti ja nykyisin se on museona. Pääsymaksu linnaan on aikuiselta kymmenen złotya (noin 2,4 euroa), opiskelijalta kahdeksan złotya (noin 1,9 euroa) ja lapselta vitonen (noin 1,2 euroa). Pääsymaksuun kuuluu opastus, jonka saa kokemukseni mukaan puolan lisäksi myös englanniksi. Opastuksen aikana näkee linnan tilat päällisin puolin, joissa esillä on esimerkiksi erilaisia kidutusvälineitä, haarniskoja ja vanhoja valokuvia.

Linnan pihamaa täyttyy kerran vuodessa keskiaikaisista turnajaisista, jotka saavat alan harrastajat ympäri Eurooppaa matkustamaan Golub-Dobrzyńiin. Yleisöksi turnajaiset vetävät sadoittain kansaa.

golub-dobrzyn2

Näkymä linnan pihamaalta kohti Golubia. Kuvan oikeassa laidassa virtailee kapea Drwęcajoki, joka erottaa Golubin Dobrzyńistä.

golub-dobrzyn3

Näkymä Dobrzyńiin linnan pihamaalta. Vasemmalla virtaa Drwęcajoki.

Kun olimme tutustuneet linnaan, lähdimme Golubiin ja Dobrzyńiin. Historiansa saatossa lähekkäin toisiaan sijaitsevat paikkakunnat ovat olleet pitkiä aikoja rajakaupunkeja: milloin Golub on esimerkiksi kuulunut Preussiin, milloin Dobrzyń Venäjän keisarikunnan alaiseen Kongressi-Puolaan ja niin edelleen. Välimatka kaupunkien välillä on ollut joka tapauksessa olematon ja ainakin salakuljetus on aikoinaan kukoistanut kaupungit erottavan joen molemmin puolin. Vuodesta 1920 lähtien molemmat kaupungit ovat olleet saman hallinnon alaisena.

golub-dobrzyn5

Goottilainen Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kirkko keskellä Golubin vanhaakaupunkia on 1300-luvulta.

golub-dobrzyn7

Näkymä Golubin keskusaukiolta kohti kaupungin keskiaikaista linnaa.

golub-dobrzyn6

Golubin keskusaukio, rynek. Taustalla keskellä evankelinen kirkko, joka toimii nykyisin päiväkotina, sekä vieressä Dom “Pod Kapturem” -nimeä kantava vanha pubi.

golub-dobrzyn4

Vanha pubi, Dom “Pod Kapturem”, seisoo Golubin keskusaukion laidalla ja on rakennettu 1700-luvun puolivälissä.

Pitkästä historiastaan johtuen myös itse kaupungit ovat mielenkiintoisia paikkoja. Golubin koluaa puolessa tunnissa: nähtävyyksiin lukeutuvat pätkä kaupungin keskiaikaista muuria, 1300-luvulla rakennettu goottilainen Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kirkko sekä Dom “Pod Kapturem”, kauniin keskusaukion, rynekin, laidalla seisova 1700-luvulla rakennettu pubi. Se on ainoa laatuaan kaupungissa. Golubin puolelta on lyhyt kävelymatka Drwęcajoen vastarannalle Dobrzyńiin, mikä on silmiinpistävästi modernimpi osa kaupungista. Dobrzyńissa sijaitsee myöskin Golub-Dobrzyńin linja-autoasema.

golub-dobrzyn8

Näkymä Dobrzyńistä kohti kaupungin linnaa. Tässä osassa kaupunkia näyttää jo huomattavasti uudenaikaisemmalta.

Lähteet: [1], [2] & [3]

Kierros vanhassa Fordonissa

2.3.2016

Fordon mielestäni epätyypillinen nimi puolalaiselle paikkakunnalle. Nimestähän puuttuvat miljoonat peräkkäiset konsonantit! Onneksi paikkakunta sentään on osa Bydgoszczin kaupunkia, joten konsonantti-ilottelulta ei voi välttyä aivan kokonaan. Fordon oli 1970-luvulle saakka oma itsenäinen vajaan 9 000 asukkaan kaupunkinsa kymmenen kilometrin päässä suuremmasta Bydgoszczista. Nykyisin tilanne on siis toinen ja asukkaitakin on suurehkon suomalaiskaupungin verran eli noin 72 000.

fordon1

Suljettu lehtikioski Fordonissa.

fordon2

Näissä ne säilyttää autojaan ynnä muuta rojua.

Itse tunnen Fordonin lähinnä siitä, että siellä sijaitsee teknillinen yliopisto, jolla on maailman pisin nimi: Uniwersytet Technologiczno-Przyrodniczy im. Jana i Jędrzeja Śniadeckich w Bydgoszczy eli lyhyesti vaan UTP. Kahdesti yliopiston kampuksella viime vuonna piipahtaneena, olin saanut tarpeekseni Fordonista. Nyt vuoden vaihduttua olin jälleen Bydgoszczissa ja päätin vierailla viimein myös Fordonin vanhassa osassa, Stary Fordonissa.

Fordoniin on päässyt Bydgoszczin keskustasta noin puolen vuoden ajan myös raitiovaunuilla. Lähdin matkaan ja hyppäsin pois noin kahden kilometrin päässä vanhastakaupungista. Suoraan vanhaankaupunkiin kulkee myös linja-autoja. Perillä Fordon näytti olevan täynnä neuvostohenkisiä kerrostaloja. Ei tämä siis ehkä maailman viehättävin matkakohde ole, mutta jos puolalainen lähiö sattuu kiinnostamaan, on tämä hyvä paikka.

fordon5

Vanhan Fordonin keskusaukiolla, rynekillä, näyttää tältä.

fordon3

Vanhan Fordonin keskusaukiolla seisova Pyhän Nikolauksen kirkko.

fordon4

Pyhän Nikolauksen kirkko sisältä.

Vanha Fordon eli Stary Fordon on pieni paikka. Sen koluaa jopa vajaassa tunnissa. Paikkakunnan keskusaukio, rynek, on pieni ja keskellä sitä seisoo Hitlerin vainoissa kuolleiden muistolle pystytetty patsas. Aukiota hallitsee kuitenkin korkealla tornilla varustettu keltainen Pyhän Nikolauksen kirkko. Monesti puolalaiset kirkot ovat auki vierailijoille, mutta tällä kertaa pääsy oli ainoastaan eteiseen. Siitäkin jo toki sai käsityksen sisätiloista. Vanhassa Fordonissa on toinenkin suuri kirkko: kivenheiton päässä edellisestä seisoo punatiilinen kirkko, joka on omistettu pyhimykselle nimeltä Jan Apostoł i Ewangelista. Joku Johannes Evankelistahan tuokin taitaa olla, mutta tarkempaa suomennosta minulla ei ole tarjota. Myös tämä kirkko oli suljettu.

fordon6

Veikseljoki virtaa Fordonin ohi.

fordon7

Vanhan Fordonin katuja. Jopa keskustassa voi löytää päällystämättömiä kujia.

Fordonin sijainti on loistava, sillä se sijaitsee paikassa, missä Puolan pisin joki, yli tuhat kilometriä pitkä Veiksel kurvaa kohti koillista ja Gdańskia. Myös Puolan suurkaupunkien Krakovan ja Varsovan halki virtaava joki on tällä kohtaa varsin leveä ja ilmeisesti hiekkapohjainen. Nimittäin jokirantaa kävellessä, havaitsin joella pieniä lauttoja, joilla oltiin nostamassa hiekkaa joen pohjasta. Varmaankin rakennusmateriaaliksi. Jokirannassa, paikkakunnan parhaalla paikalla, sijaitsee Fordonin vankila jyhkeine muureineen! Fordonissa on lisäksi 1800-luvulla rakennettu synagoga, josta minulla ei ole kuvia.

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Talvinen Kaunas

29.-30.12.2015

Kävin Liettuassa! Lensin Finnairin siivin Vilnaan, missä tapasin reissukaverini. Yhden yön Liettuan pääkaupungissa nukkuneena, olimme aamulla yhdeksän aikoihin kaupungin päälinja-autoasemalla, joka paikallisella kielellä tunnetaan nimellä Vilniaus autobusų stotis. Asema sijaitsee keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lukuisilla linja-autoilla ja johdinautoilla. Lippuja ulos kaupungista lähteviin busseihin saa ostettua lipunmyynnin lisäksi suoraan kuljettajilta. Niin teimme mekin. Lippu Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin, maksoi 5,50 euroa. Liikennöivä yhtiö on nimeltään TOKS.

Bussi ajoi Kaunasiin pysähtyen ainoastaan kerran matkan puolivälissä, Elektrėnaissa. Kyseessä on harmailla neuvostohenkisillä kerrostaloilla varustettu pikkukaupunki, jossa pelattiin joulukuussa 2015 jääkiekon alle 20-vuotiaiden kakkosdivarin A-ryhmän maailmanmestaruuskilpailut. Mukana oli huippukiekkomaita, kuten Viro ja Alankomaat. Kilpailut olivat edelleen läsnä katukuvassa.

kaunas1

Arkkienkeli Mikaelin kirkko.

Matka Vilnasta Kaunasiin kesti noin 1,5 tuntia. Kaunasin päälinja-autoasema sijaitsee Akropolis-kauppakeskuksen yhteydessä. Lipunmyyntikin on sisällä kauppakeskuksessa. Emme jääneet kauppakeskusta koluamaan, vaan lähdimme samantien kohti tämän noin 300 000 asukkaan Kaunasin vanhaakaupunkia. Sinne pääsee esimerkiksi kaupungin pääkävelykatua, Laisvės alėjaa, pitkin. Kadun varrella oli aluksi kovin ortodoksihenkinen kirkko, joka nykyisin oli penkeistä ja muustakin sisustuksesta päätellen roomalaiskatolinen, kuten koko Liettuakin. Kirkko tunnetaan Arkkienkeli Mikaelin kirkkona (tai “varuskuntakirkkona”) ja se on rakennettu 1890-luvulla Kaunasin linnan varuskunnan käyttöön. Silloin Liettua oli osa Venäjän keisarikuntaa ja sotilaatkin ilmeisesti ortodokseja. Täten kirkkokin oli alkujaan ortodoksinen. Nyt kirkon joulukuusessa välkkyivät mauttomat jouluvalot. Sellaiset ovat liettualaisten mieleen laajemmankin otannan perusteella!

kaunas2

Laisvės alėja -kävelykatu Arkkienkeli Mikaelin kirkon ja vanhankaupungin välillä.

kaunas4

Liettuan historiallinen presidentinlinna.

kaunas3

Kaunasin vanhaakaupunkia Vilniaus gatvėn eli “Vilnankadun” varrella.

Vanhankaupungin (liettuaksi Senamiestis) ensimmäinen käyntikohteemme oli historiallinen presidentinlinna, joka toimi maailmansotien välisen ajan maan presidentinlinnana. Nykyisin talossa toimii Liettuan presidenttimuseo. Ihan niin paljoa ei maan johto kiinnostanut, että olisimme eteistä kauemmas museoon eksyneet. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että maan johdossa on nykyisin siis naispresidentti Dalia Grybauskaitė!

Jo ennen tätä presidentinlinnaa, olimme kulkeneet jonkin matkaa Kaunasin vanhankaupungin pääkatua Vilniaus gatvėa eli “Vilnankatua”. Se on mukulakivipäällysteinen ja komeiden vanhojen rakennusten reunustama. Eihän Kaunas toki Riikaa tai Tallinnaa päihitä jo kokonsakaan puolesta, mutta on täälläkin niitä kapeita katuja eli vanhankaupungin tunnelmaan kyllä pääsee! Vilniaus gatvėn päässä on kaupungin katolilainen basilika. Sen historia ulottuu jo 1600-luvulle, ja se on omistettu apostoli Pietarille ja Paavalille. Oven edessä vartoi kerjäläinen, joka opasti tiukkaan äänensävyyn, jos ovi ei mennyt ihan kiinni asti. Varmasti harmittaa istuskella päivät pitkät kylmässä. Kirkkoja on kaupungissa ihan kaikkialla, niin kuin niitä kunnon katolilaisessa maassa kuuluu ollakin, eikä kaikkia ehdi yhden päivän aikana kiertämään.

kaunas5

Lisää Vilniaus gatvėa. Etualalla olevasta italialaisesta BuonGiorno-tavernasta saa hyvää ja halpaa pizzaa.

kaunas6

Vilniaus gatvėn päässä oleva katolilainen 1600-luvun basilika.

kaunas7

Keskellä vanhaakaupunkia, Rotušės aikštėlla, seisoo Kaunasin vanha kaupungintalo.

Vilniaus gatvė päättyy “Raatihuoneen aukioon”, mikä paikallisella kielellä on Rotušės aikštė. Keskellä aukiota seisoo 1700-luvun lopulla rakennettu vanha kaupungintalo. Jylhään ilmestykseen pääsee nykyisin tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Näin talvella kierros oli ilmainen ja liettuaksi opastettu. Osallistuimme silti. Kierroksen aikana vierailimme rakennuksen pohjakerroksen vankityrmässä ja keramiikkamuseossa. Kovin paljon esityksestä ei saanut irti. Pitäisi osata liettuaa. Museosta matkamme jatkui vanhan kaupungintalon ylempiin kerroksiin. Rakennus toimii kaupungin arvovieraiden vastaanottopaikkana, mistä merkkinä oli pari huonetta täynnä eri kaupunkien ja tahojen lahjoittamia esineitä. Helsinkikin oli lahjoittanut lautasen Kaunasille. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa puolestaan oli antanut omalla tunnuksellaan varustetun vaasin. Varmasti vain kuninkaat voivat näin tehdä! Kaupungintalo toimii edelleen myös avioliittojen vahvistamispaikkana, kuin jonkinlaisena maistraattina. Sitä varten paikka varmasti oli koristeltu kukkasin.

kaunas9

Vanhan kaupungintalon kellarissa sijaitsee keramiikkamuseo.

kaunas12

Vanhan kaupungintalon ylimmissä kerroksissa on juhlavaa.

kaunas10

Vasemmalla Liettuan vaakuna, oikealla Kaunasin.

kaunas11

Juhlasali vanhassa kaupungintalossa.

Vanhalta kaupungintalolta Kaunasin kiertely jatkui kaupungin keskiaikaiselle linnoitukselle. Se sijaitsee kivenheiton päässä Rotušės aikštėlta, Nerisjoen rannalla. Ihmeen paljon tästä 1300-luvun linnastakin vain on vielä jäljellä. Toki sitä on aikojen saatossa moneen kertaan varmasti paikkailtu.

kaunas8

Kuvassa oleva Pyhän Kolminaisuuden kirkko on osa yhä toimivaa Kaunasin katolilaista pappisseminaaria (Kauno kunigų seminarija). Seminaari sijaitsee vanhan kaupungintalon välittömässä läheisyydessä Rotušės aikštėn laidalla.

kaunas14

Kaunasin linna.

Kaupungin matkailuneuvonnasta saatujen vinkkien (ja suomenkielisten esitteiden) perusteella suuntasimme puistoon nimeltä Santakos Parkas. Se ei ole Rovaniemen Santa Parkin vastine, vaan ihan oikea puisto, jonka toisessa päässä Liettuan suurimmat joet, Valko-Venäjältä tulevat Neris ja Niemen (liettuaksi Nemunas) yhtyvät. Vilnan suunnasta tuleva Neris oli täynnä jäälauttoja, olihan lämpötila reilusti kymmenen miinusasteen alapuolella. Niemenissä ei jäitä ollut, minkä vuoksi sorsatkin vielä joella viihtyivät.

kaunas15

Santakos Parkas. Oikealta virtaava Neris yhtyy suoraan edessä vasemmalta tulevaan Niemenjokeen.

kaunas16

Goottilainen Vytautas Suuren kirkko Niemenjoen rannassa.

Kävelimme Niemenin rantaa pitkin kohti itää aina Vytautas Suuren kirkolle saakka. Kirkko on nimetty Liettuan kansallissankarin, vuosina 1392-1430 hallinneen Vytautas Suuren mukaan. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko on otettu käyttöön vuonna 1400 ja näin ollen se on yksi paikkakunnan vanhimmista. Kävimme sisällä ja kurkistimme rippituoliin, jonka eteen oli vedetty verho. Ja kuinka ollakaan, siellä oli odottamassa pullo hienoa alkoholia lahjapussissa. Katolilaisen matkaseurani mukaan kyseessä oli lahja papille.

Ylitimme kirkon kohdalla Niemenjoen Vytautas Suuren siltaa pitkin. Silta on rakennettu neuvostoaikana, eikä esimerkiksi 1400-luvulla kirkon tavoin. Silta on muuten liettuaksi tiltas, vaikkemme kielisukulaisia olekaan! Sillan toisella puolella on Aleksotasin kukkula, jolta avautuvat hienot näkymät Kaunasin vanhaankaupunkiin. Kävellen tätä lyhyttä matkaa ylös ei tarvitse kiivetä, vaan voi olla laiska ja maksaa alle euron funikulaarikyydistä. Opiskelijat tietenkin pääsevät puoleen hintaan alle 40 sentillä.

kaunas17

Näkymä Kaunasin vanhaankaupunkiin Aleksotasin näköalakukkulalta. Etualalla virtailee Niemenjoki.

kaunas13

Vielä kerran Rotušės aikštėn laitamia vanhastakaupungista.

Myöhäisen lounaan jälkeen otimme suunnaksi kaupungin uudella alueella sijaitsevan Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon. Ennen sitä löysimme matkalla sattumalta erään rakennuksen seinästä suomen-, ruotsin- ja liettuankielisen kyltin, jonka mukaan tunnettu suomenruotsalainen runoilija Henry Parland oli työskennellyt kyseisessä rakennuksessa toimineessa Ruotsin konsulaatissa. Samoilla suunnilla on myös paholaismuseo, joka oli juuri sulkemassa oviaan. Olihan jo melkein pimeääkin. Niiden lähistöllä on myös suuri Vytautas Suuren sotamuseo, jonka edessä palaa “ikuinen tuli” ja jonka edessä on pitkä rivi vanhojen herrojen patsaita.

Olimme jo melkein Jeesuksen ylösnousemuksen kirkolla, jonne niin ikään pääsee kätevästi funikulaarilla. Tämä funikulaari ei anna opiskelija-alennusta, vaan hinta, 50 senttiä, on sama kaikille. Funikulaari nousee pari minuuttia ylöspäin. Itse kirkko on rakennettu korkealle mäelle ja kirkon näköalatasanteelle voi kiivetä pientä pääsymaksua vastaan joko jalkaisin tai hissillä. Maisemat tasanteella ovat hienot: sieltä näkyy koko Kaunas.

kaunas20

Jeesuksen ylösnousemuksen kirkko on 1900-luvulta ja siltä se näyttääkin.

kaunas19

Kaunas Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon näköalatasanteelta nähtynä.

kaunas18

Näköalatasanne oli hengenvaarallisen liukas lumen ja jään vuoksi. Onneksi oli kaiteet!

Pimeässä palailimme takaisin Akropolis-kauppakeskukseen, ostimme lipun Vilnaan menevään minibussiin (6 euroa) ja noin puolessatoissa tunnissa olimme takaisin pääkaupungissa.

Kierros Bobo-Dioulasson vanhassakaupungissa

12.8.2015

Bobo-Dioulasson vanhin osa tunnetaan nimellä Kibidwe (tai Kibidoue) ja se on pakollinen käyntikohde kaupungissa vieraileville. Kaupunginosa sijaitsee välittömästi Bobo-Dioulasson vanhan suurmoskeijan itäpuolella. Toisella laidallaan pieni vanhakaupunki rajoittuu pikkuiseen jokeen. Kibidwe ja sen vanhat talot ovat edelleen asuinkäytössä, minkä vuoksi kaupunginosa on kuin elävä museo. Vierailu onnistuu käytännössä ainoastaan oppaan kanssa, joskaan se ei ilmeisesti ole virallinen määräys. Omatoiminen nuuhkiminen ei onnistu, sillä oppaat kyllä löytävät turistit ja johdattavat maksamaan tuhannen frangin (noin 1,5 euroa) “turistimaksun”. Esimerkiksi Lonely Planet kehottaa antautumaan opastettavaksi.

Sovimme suurmoskeijassa minua opastaneen Zakarian kanssa, että tämä opastaisi minua myös Kibidwessä. Hänellä kun sattui olemaan “lupa” opastaa myös siellä. Kävimme ostamassa pääsylipun. Tinkimisen jälkeen lupasin lisäksi maksaa 2 500 frangia (noin 3,8 euroa) opastuksesta. Ilmeisesti noin kolmetonnia on sopiva oppaalle maksettava summa.

bobo22

Kibidwen kapeita katuja animistien korttelissa.

bobo21

Kibidwen pääkatu. Edelleen animistien korttelissa.

Sitten Kibidween! Zakaria alkoi tarinoida alueen historiasta. Osa tarinoista on taatusti turisteja varten keksittyjä, mutta entä sitten! Mielenkiintoisia joka tapauksessa! Kibidwe on jaettu neljään osaan, kortteliin, niiden asukkaiden perusteella. Aluksi menimme animistien kortteliin (Quartier des Animistes), joka ilmeisesti edelleen on animistien asuttama alue. Animismi on Burkina Fasossa kovassa huudossa, sillä se on uskonto noin 15 prosentille maan väestöstä. Epävirallisesti animisteja on sata prosenttia burkinafasolaisista! Olkootkin virallisesti kristittyjä tai muslimeita! Vierailimme korttelin uhrauspaikalla, missä oli nähtävissä tuoreita kananhöyheniä. Paikan ympäristössä parveili lisäksi eläviä kanoja. Kai uhrausta odotellen. Uhrauspaikan vieressä on kokoontumistila, jossa otetaan yhteyksiä korkeampiin voimiin (esi-isiin?) ja päätetään uhrauksista. Näin ymmärsin asian.

bobo24

Kuvassa olevaan kasaan valutetaan kanan ja muiden uhrattavien eläinten veret. Nähtävillä on myös kananhöyheniä. Taustalla olevan talon perusteella Real Madrid on animistienkin suosiossa: “Meilleur club du monde”!

bobo30

Hirssioluen valmistus tapahtuu tässä. Taustalla kohoaa Bobo-Dioulasson suurmoskeijan minareetti.

Samaisessa korttelissa vierailimme myös paikallisessa “panimossa”, missä mamat keittelevät paikallista hirssioluttaan. Tänään ei sattunut olemaan valmistuspäivä, emmekä päässeet edes maistamaan tätä erikoisuutta. Tosin eipä se Länsi-Afrikassa varmasti harvinaisuus ole. Eikä harvinaista ole sekään, että vanhankaupungin kapeilla kaduilla kohtaa paikallisia pesupuuhissaan!

Kibidwen toinen osa on muslimikortteli (Quartier des Musulmans). Sen tärkein anti on ehdottomasti 1000-luvulta peräisin oleva Kibidwen ja samalla koko Bobo-Dioulasson vanhin talo. Sinne ei pääse vierailulle, sillä talossa asuu perhe. Oviaukolta toki kurkistimme sisään. Sähköjä ei ollut 1000-luvulla, eikä niitä ole edelleenkään!

bobo25

Kibidwen vanhin rakennus.

bobo29

Tämä näkymä on joko griottien tai seppien korttelista.

bobo26

Seppien paja.

Kibidwen kaksi muuta osaa ovat griottien kortteli (Quartier des Griots) ja seppien kortteli (Quartier des Forgerons). Ensimmäinen kortteli käsitti vierailun levykauppaan, jollainen Kibidwestä todella löytyy! Varmasti turisteja varten. Jälkimmäinen kortteli oli mielenkiintoisempi. Kävimme seppien pajalla, jossa pikkupojat pantiin näön vuoksi hommiin. Hiilet sentään hehkuivat, mutta tällä kertaa mitään ei oltu kyhäämässä. Pajalta olisi voinut ostaa matkamuistoja.

bobo27

Kibidwen laitamilla virtaileva joki ja naiset pyykkäyspuuhissaan.

bobo28

Kibidwe on vuosisatoja vanha, sen autot vain vuosikymmenten takaa.

Vielä ennen Kibidwestä poistumista seurasimme hetken elämää joenrannalta. Sadekaudesta huolimatta joki oli vain olematon puro, jossa naiset olivat pyykkipuuhissaan. Lehmät laidunsivat joen äärellä. Ja olipa jokitörmällä käsityömyymäläkin meitä matkailijoita varten!

Päivä Bobo-Dioulassossa

12.8.2015

Bobo-Dioulasso (tai vain Bobo) on puolen miljoonan asukkaan väestöllään Burkina Fason toiseksi suurin kaupunki. Vain pääkaupunki Ouagadougou kiilaa edelle. Kaupungin nimi, “Bobo-Dioulasso” tarkoittaa “Bobo-Dioulojen kotia”, mikä alun perin siirtomaakaudella viittasi alueen kahden suurimman heimon kieliin. Nykyisin tämä vanha kaupankäyntikeskus on myös vireä kulttuurikaupunki konsertteineen, kulttuurifestivaaleineen ja elokuvateattereineen, minkä lisäksi se houkuttelee todennäköisesti kaikki Burkina Fasoon eksyvät turistit pistäytymään kaupungissa. Nähtävää on länsiafrikkalaiseksi kaupungiksi varsin paljon ja tunnelma tässä vehreässä kaupungissa on mukavan leppoisa.

bobo5

Aamulla Bobo-Dioulasso vielä kylpi auringossa.

bobo4

Katunäkymä matkalla Bobo-Dioulasson kaupunginmuseoon.

Aloitin päivän kävelemällä keskustan kaakkoislaidalla, Place de la Nation -aukiolla, sijaitsevaan kaupunginmuseoon, Musée Communal Sogossira Sanoniin. Sain ovelta oman oppaan, joka aluksi kirjoitti minulle tuhat frangia (noin 1,5 euroa) maksaneen pääsylipun. Pääsylipun ostaminen Burkina Fasossa on usein monimutkainen ja aikaavievä tapahtuma, jossa myyjä täyttelee lippuja ja lappuja, allekirjoittaa ja leimaa niitä ja usein vielä kirjoittaa lippuun asiakkaan nimenkin.

Oppaani alkoi opastaa minua yllättävän sujuvalla englannilla kerrottuani, etten osaa ranskaa. Opastus kuuluu pääsylipun hintaan. Aluksi oppaani esitteli kerran kahdessa vuodessa järjestettävään kulttuurifestivaaliin tehtyjä taideteoksia. Tokihan ne opastuksen kanssa paremmin avautuivatkin. Teokset ottivat kantaa esimerkiksi burkinafasolaiseen ja afrikkalaiseen yhteiskuntaan ylipäänsäkin: eräskin veistos oli burkinafasolaisten naisten ympärileikkausta vastaan. Taideteokset vaihtuvat kahden vuoden välein.

bobo8

Musée Communal Sogossira Sanon eli Bobo-Dioulasson pikkuinen kaupunginmuseo.

bobo6

Tyypillinen bobo-heimon talo kaupunginmuseon pihassa aidossa koossaan. Oikealla kahdesta puusta tehdyt rappuset talon kattoterassille.

bobo7

Bobo-talon varustelua: näissä ihmiset säilyttävät ruokiaan.

Kaupunginmuseo esittelee lisäksi alueen heimojen kulttuuria monin eri tavoin. Se on museon tärkein ja paras anti. Maskeja, patsaita, vanhoja valokuvia ja seremoniaesineitä on täälläkin esillä joka lähtöön. Opas kertoi Bobo-Dioulasson kaupungin lähiseutuineen olevan bobo-heimon asuinaluetta, minkä lisäksi seudulla on paljon muitakin heimoja. Koko Burkina Fasossa asuu noin 60 eri heimoa, joilla kullakin on tietenkin oma kulttuurinsa. Bobo-Dioulasson museo painotti luonnollisesti bobojen kulttuuria, josta hyvänä ja havainnollistavana esimerkkinä on museon pihamaalla seisova perinteinen bobo-perheen talo. Sellaisissa tavallinen kansa asuu edelleen kaupunkien ulkopuolella. Toisin kuin sisällä museossa, ulkona sain ottaa valokuviakin.

bobo9

Avenue de la Revolution matkalla kohti kaupungin suurmoskeijaa.

Museossa ollessani sadekausi taas muistutti itsestään. Hetkisen istuskelin ja odottelin sateen laantumista. Lähdin kävellen kohti pohjoista. Halusin nähdä kaupungin ehkä tunnetuimman nähtävyyden, suurmoskeijan. Ennen moskeijalle pääsyäni, kaksi kadunmiestä tuli toivottamaan tervetulleeksi kaupunkiin ja Burkina Fasoon. Burkinafasolaiset olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävällisiksi ihmisiksi, joilla ei välttämättä ole mitään taka-ajatuksia tullessaan juttusille.

bobo10

1800-luvulta peräisin oleva Bobo-Dioulasson suurmoskeija eli Dioulassoban moskeija edustaa Sahelin alueen rakennusperinnettä.

bobo14

Moskeija toisesta suunnasta.

bobo11

Moskeijan sisätiloja.

Bobo-Dioulasson suurmoskeija, Grande Mosquée, edustaa tyypillistä Sahelin alueen arkkitehtuuria, jossa rakennusmateriaalina on käytetty ainoastaan mutaa ja puuta. Myös Dioulassoban moskeijana tunnetulla pytingillä on ikää reippaasti: pääsylipun mukaan moskeija on rakennettu vuonna 1880, mutta internetistä löytyy eriäviäkin mielipiteitä. Moskeija on edelleen käytössä, mutta sinne pääsevät vierailulle myös kaltaiseni vääräuskoiset. Pääsymaksu on tonni (noin 1,5 euroa) ja siihen hintaan saa opastetun kierroksen moskeijassa.

Aluksi oppaakseni tarjoutui ranskaa taitanut rastapoika tyhjä katse silmissään. Jotenkin olin vain kurkkuani myöten täynnä näitä rastoja ja päätin vaatia englanninkielisen oppaan, vaikkei sellaista kannata tässä kaupungissa ja maassa todellakaan olettaa. Jostain sellainen tällä kertaa pystyttiin noutamaan. Miehen nimi oli Zakaria ja hän osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Hän lähti kierrättämään minua hämyisen moskeijan sisällä. Valaistusta ei ole, vaan kun tahdotaan valoa, otetaan kattoluukkujen päällä olevat saviruukut pois. Lattia oli epätasainen ja viersi suuntaan jos toiseenkin. Selvästi vanha rakennus! Miellyttävän viileässä moskeijassa ei tällä kertaa ollut luonnollisestikaan rukoushetkeä, mutta silti siellä täällä oli jokunen mies rukoilemassa. Tai vain nukkumassa. Pimeydessä ei oikein saanut selvää. Moskeijassa saa ottaa kuvia sisälläkin ja jopa salaman käyttö on sallittua. Zakaria kertoi, että nykyisin muessin kutsuu uskovaisia rukoushetkiin seinässä olevaa mikrofonia käyttäen, eikä enää kiipeile minareettiin. Me kiipesimme kierroksen lopuksi moskeijan katolle katsomaan moskeijan minareetteja uudesta kuvakulmasta. Kun sitten palasimme takaisin sisään, moskeijaan tuli nelihenkinen ranskalaisperhe. Burkina Faso todellakin on turistirysä! Myöhemmin samana päivänä näin kaksi muutakin valkoihoista!

bobo12

Moskeijan katolla olevat saviruukut otetaan kattoluukkujen päältä pois rukoushetkien ajaksi. Näin moskeija saa valaistuksen.

bobo13

Moskeijan katolta.

Moskeijassa käydessä on otettava kengät pois ja jätettävä ne oven suulle. Vierailuni päättyessä ovella parveilleet miehet ruinasivat tippiä. Olihan kenkäni yritetty varastaa moneen kertaan ja muita valheita! Annoin sadan frangin lantin (noin 0,15 euroa). Pojat tyytyivät tällä kertaa siihen. Moskeijavierailun jälkeen lähdimme Zakarian kanssa tutustumaan Bobo-Dioulasson vanhaankaupunkiin, Kibidween, mistä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Vanhankaupungin jälkeen minulla oli aikaa tutustua kaupungin “uuteen” osaan. Aurinkokin oli alkanut paistaa uudestaan. Kävelin katuja edestakaisin. Kaikkea mahdollista oli jälleen kaupan katujen varsilla. Kerran pysähdyin hämmästelemään kadulle levitettyjä eläinten osasia. En saanut selkoa mihin tarkoituksiin ne olivat, mutta todennäköisesti kyseessä olivat jonkinlaiset fetissiesineet. Sellaisia olin nähnyt jo edellisenä päivänä Bamakosta tulleilla bussimatkustajilla. Paperilla burkinafasolaiset ovat pääosin joko muslimeita tai kristittyjä, mutta käytännössä ikiaikaiset animistiset perinteet ovat syvällä ihmisissä. Fetissikojulla miehet esittelivät innoissaan myös laatikoissa olleita puista kerättyjä kameleontteja. Merkillisen näköisiä ja oloisia olentojahan ne todella ovat!

bobo20

Kaupungin uudempaa osaa. Autoja ei kaupungin kaduilla pahemmin näe, sillä kaikki liikkuvat joko mopoilla tai kävellen.

bobo15

Katunäkymä. Lavamopoilla on kätevä kuljettaa tavaraa paikasta toiseen.

Kaduilla myytiin nyt ensimmäistä kertaa myös toukkia ihmisravinnoksi. Taatusti niitä kaupitellaan myös muissa käymissäni Afrikan maissa, mutta en edes Guineassa ollut onnistunut löytämään mitään näin eksoottista sapuskaa. Jätin ötökät väliin ja menin oikeaan ruokakauppaan. Libanonilaisten pitävät supermarketteja kaikkialla Länsi-Afrikassa. Niin täälläkin. Mukaani tarttui erilaisia eurooppalaisia säilykkeitä. Millaista herkkua ovatkaan hollantilaiset purkkimakkarat patongin välissä! Ja ettei herkuttelu menisi täysin eurooppalaishenkiseksi, ostin kadulta myös täytettyjä piiraita. Herkullisia olivat nekin!

bobo17

Grand marché edustaa suurmoskeijan tavoin Sahelin alueelle tyypillistä rakennusperinnettä.

bobo18

Näkymä syvempää torialueelta.

Ennen pimeää lähdin vielä uudelleen kaupungille. Vierailin kaupungin katolilaisessa katedraalissa, minkä jälkeen marssin kuoppaista tietä pitkin kaupungin torille, grand marchélle. Tori on täynnä kaaosta ja tungosta, mutta valkoisella ihollakin pärjää mainiosti, sillä myyjät eivät ole erityisen aggressiivisia. Ostin ison pussillisen kuivattuja herkullisia mangolastuja. Ne ovat parhaita asioita, mitä Burkina Fasolla on annettavanaan! Kun sitten yritin huomaamattani ottaa kuvan, eivät siitä kaikki pitäneet. Olisi pitänyt maksaa “kuvausmaksu”. Kerroin olevani turisti ja muina miehinä poistuin paikalta. Burkinafasolaisten suhtautuminen valokuvaukseen on monesti hyvin kielteinen. Valitettavasti. Mitään virallisia kuvauslupia ei turistikaan tosin ole enää vuosiin tarvinnut.

bobo16

Bobo-Dioulasson rautatieasema.

bobo19

Tie kaupungin markkinapaikalle, grand marchélle.

Vielä ennen hotellille menoa kävin ostamassa bussilipun Banforaan seuraavaksi aamuksi. Yksi kokonainen päivä on riittävästi Bobo-Dioulassossa.

Bissau Velho ja vähän muutakin

23.7.2015

Bissaun vanhakaupunki, Bissau Velho, on ehdottomasti yksi kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista. Portugalilaisten siirtomaakaudellaan rakentama kortteli on täynnä värikkäitä rakennuksia, joista jokainen enemmän tai vähemmän rappiolla. Kokoa Bissau Velholla on kovin vähän. Kaikki noin kymmenen katua, kukin enintään 200 metriä pitkää, on nopeasti kävelty päästä päähän. Hiljaisilta kaduilta voi löytää erilaisia yrityksiä, ravintoloita ja näköjään myös hotellin.

oxb24

Katunäkymä Bissau Velhosta.

oxb23

Tässä vähän leveämpi katu, mutta samasta korttelista kuitenkin.

oxb26

Rua Guerra Mendes. Edelleen vanhassakaupungissa.

Bissau Velhoon kuuluu myös sen koillispuolella oleva Fortaleza de São José da Amura -nimeä kantava linnoitus, jonka historia ulottuu vuoteen 1696. Linnoitus uudelleenrakennettiin vuonna 1753, minkä jälkeen sitä on korjailtu useaan otteeseen. Viimeksi 1970-luvulla. Ellei Guinea-Bissau olisi vähiten vierailtujen maiden listalla, eli joku kävisi maassa, olisi tämä Bissaun Suomenlinnakin varmasti jo aikoja sitten avattu matkailulle. Nyt se on edelleen sotilastukikohtana ja suljettu vierailijoilta. (Lähde: [1])

Toinen päiväni Bissaussa oli pyhitetty samalle toiminnalle kuin edellinen eli päämäärättömälle kuljeskelulle. Aamulla kävelin Bissau Velhoon, ostin sen liepeiltä munkkeja aamupalaksi ja söin ne Fortaleza de São José da Amuran nurkalla. Linnoituksen sotilailla oli jalkapallopeli meneillään muurien ulkopuolella. Kymmeniä sotilaita seurasi linnoituksen muurin päällä istuskellen ja kannustaen. Kuvata en uskaltanut, sillä sotilaskohteiden ja varsinkin sotilaiden kuvaaminen on lähes aina kiellettyä. Salaa räpsäisin kuitenkin pari kuvaa, kun kukaan ei mielestäni huomannut. Guinea-Bissau ei onneksi ole esimerkiksi naapurimaa Guinean tavoin vainoharhaisimmasta päästä valokuvauksen suhteen, enkä kertaakaan kuullut valituksia siihen liittyen!

oxb21

Fortaleza de São José da Amuran historia ulottuu 1600-luvulle.

oxb22

Bissaun Pidjiguiti-satama. Sieltä lähtevät pienemmät veneet.

Aamupalan ja lyhyen Bissau Velhon kierroksen jälkeen kävin tarkistamassa Bijagóssaariston Bubaquen saarelle lähtevän laivan aikataulun. Laiva kulkee Bubaquelle kerran viikossa perjantaisin, mutta tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä.

Satamasta palaillessani puiden alla aikaa tappaneet rekkakuskit huutelivat luokseen. Halusivat toivottaa tervetulleeksi Guinea-Bissauhun. Tämähän alkoi muistuttaa jo Mauritaniaa ystävällisyydessään! Rekkakuskeista rohkein osasi joitain sanoja englantia ja lähti kanssani ostamaan guineabissaulaista sim-korttia puhelimeeni. Kuskin nimi lausuttiin Viki, mutta kirjoitusasu jäi tuntemattomaksi. Viki ei välttämättä osannut edes kirjoittaa, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa nimeään paperille. Luku- ja kirjoitustaito ei välttämättä ole tarpeellinen taito länsiafrikkalaisille taksikuskeillekaan.

Matkalla sim-korttia ostamaan, Viki opetti minulle Guinea-Bissaun kreolia eli portugalia, johon on sekoittunut afrikkalaisia kieliä. Se on maan lingua franca, jota puhutaan kaikkialla, vaikkei se monenkaan äidinkieli ole. Vielä harvemmin portugali, maan virallinen kieli, on kenenkään äidinkieli. Kreoli poikkeaa kovastikin standardiportugalista: esimerkiksi kun “mitä kuuluu?” on portugaliksi “como está?”, on se kreoliksi “kuma ku bu sta?”. Kreolilla vastaus kuuluu “sta bom, obrigado!”, “kiitos, hyvää!”.

Niin, se sim-kortti! Guinea-Bissaussa taitaa olla kaksi operaattoria: eteläafrikkalainen MTN ja ranskalainen Orange. Kumpikin näkyy kaikkialla katukuvassa ja puheaikaa voi näin ollen ostaa suunnilleen jokaisesta kadunkulmasta. Hetkisen kuluttua puhelimessani oli Orangen sim-kortti, sillä sellainen oli Vikilläkin. Liittymän hankkimiseen Guinea-Bissaussa vaaditaan henkilöllisyystodistus tai kopio siitä. Ja paikallinen osoite! Nähtävästi hotellikin kelpaa. Orangen toimisto sijaitsee Praça dos Heróis Nacionais -aukion laidalla ja hintaa sim-kortille tulee tonni (noin 1,5 euroa). Palkitsin uuden ystäväni Vikin pienellä juomarahalla avustaan sim-kortin hankinnassa.

Tämän jälkeen lähdin kävellen etsimään maan oikeusministeriötä. Opaskirja kertoi sen olevan näkemisenarvoinen. En ole ihan varma näinkö rakennusta vai en, mutta paikallista elämää näin sitäkin enemmän. Ja sain syötyäkin.

Kello kahdelta hain valmiin Guinean viisumini. Konsuli oli paremmalla tuulella kuin hakemusta jättäessäni ja huikkasi lähtiessäni vieläpä perään bon voyage! Myös varsin tylyllä tuulella edellisenä päivänä ollut suurlähetystön vahtimestari oli juttutuulella, eikä tahtonut päästää minua lähtemään. Hän oli Guinea-Bissaun kansalainen, kohtuullisen hyvin englantia taitava ja alipalkattu, mutta hyvin ylpeä kotimaastaan. Ulkomailla mies ei ollut koskaan käynyt. Miehen mukaan Guinea-Bissaussa ei ole ongelman ongelmaa ja nyt maasta oli löydetty jopa öljyä. Maan maaperä kätkee sisuksiinsa myös timantteja! Maa nousisi suureen kukoistukseen, kunhan vähän aikaa kuluisi! Timanteistaan guineabissaulaiset ovat yleisestikin hyvin ylpeitä. Yksi ongelma maassa kuitenkin on: nimittäin tämän vahtimestarin olematon palkka. Sen maksaa tosin Guinean valtio, mutta ei kovin säännöllisesti. Nytkin rästissä oli muutamia kuukausia. Palkkaa paikatakseen mies kerää lahjuksia suurlähetystössä vierailevilta. Että saisi ostettua edes sandwichin lounaaksi! Minulta mies ei pyytänyt rahaa, eikä edes vihjannut siihen suuntaan, mutta lähtiessäni annoin 250 frangin (noin 0,4 euroa) kolikon ja sain osakseni vuolaat kiitokset ja siunaukset!

oxb20

Supermercado BonJourissa hintataso on afrikkalaisittain varsin korkea. Esimerkiksi kaksi vesipulloa maksaa tonnin. Onneksi oli 10 000 €:n seteli matkassa!

oxb25

Vielä yksi näkymä Bissau Velhosta.

Iltapäivällä kävelin vielä uudelleen Bissau Velhoon ja takaisin. Sen jälkeen Bissau alkoi olla nähty. Illalliseksi nautin sandwichin majapaikkani naapurissa olevassa BonJour-supermarketissa. Sen omistaa vanhempi valkoinen herra, joka häärii kassan takana. Muuta henkilökuntaa on ainakin neljä ja kaikilla kädet ei-niin-täynnä töitä. Kun otin vesipullon jääkaapista, oli yksi mies valmiina lisäämään sinne välittömästi uuden tilalle. Näin siis kaupassa, joka on kooltaan ehkä kolmasosa keskiverto-Siwasta. Palkkakustannukset lienevät maltilliset. BonJour poikkeaa monista muista kehitysmaiden kaupoista sillä, että sieltä ostoksista saa kuitin!