Lehmiä, vuoristomaisemia ja lisää lehmiä Mestiassa

26.10.2016

Mestia on noin 2 600 asukkaan pikkukaupunki tai suurehko kylä Svanetian alueella. Sijainti 1 500 metrin korkeudessa Kaukasusvuoristossa Venäjän rajan tuntumassa on Georgian eristäytyneimpiä. Paikkakunta muistuttaa Norjaa korkeiden vuortensa ja etäisyyksiensä vuoksi: linnuntietä matkaa toiseen kaupunkiin voi olla sata kilometriä vähemmän kuin tietä pitkin. Eli Tbilisistä ja Kutaisista tulevien on kierrettävä Zugdidin kaupungin kautta tai vaihtoehtoisesti lennettävä perille. Mitään muuta yhteistä Mestialla ja Norjalla ei sitten olekaan.

mestia22

Näkymä Mestiaan Svanetian museon pihamaalta. Taustalla paritonninen vuori.

mestia11

Tyypillinen katunäkymä Mestiasta.

mestia12

Mestialle tunnusomaista ovat korkeat keskiaikaiset puolustustornit, joita on kaikkialla.

Ehkä eristyneisyytensä ansiosta Mestiassa ja lähialueella on säilynyt muusta Georgiasta erillinen kulttuurinsa. Svanetiaa asuttavat alueen alkuperäiskansa svanit, jotka puhuvat omaa georgian kielelle sukua olevaa svanin kieltään. Toki he osaavat myös georgiaa, kuten myös laajalti venäjää. Eristäytyneisyyttä voinee myös syyttää siitä, että svanit ovat kovin varautuneita ja jopa tylyjä. Olin lukenut georgialaisten olevan hyvin ystävällistä porukkaa, mutta Mestiassa kohtelu on välillä jopa ilkeää. Kuten esimerkiksi kaupungin matkailuneuvonnassa. Onhan naapurissa toki myös vihollisista suurin eli Venäjä, minkä kanssa oli lyhyt sota vasta vuonna 2008.

Svanien kulttuurilla on myös omintakeinen arkkitehtuuri: Svanetialle tunnusomaista ovat korkeat keskiajalla, 800–1100-luvuilla rakennetut kiviset puolustustornit. Korkeita torneja näkyy kaikkialla Svanetiassa, missä vain on ihmisasutustakin. Unesco on ottanut ainutlaatuiset tornit maailmanperintöluetteloonsa.

mestia13

Aamuinen näkymä alas Mestiaan.

mestia16

Toinen näkymä Mestiaan.

Olimme nyt päätyneet siis mitä mielenkiintoisimpaan paikkaan Venäjän rajalle Georgian syrjäseudulle! Koko yön oli sadellut vettä, räntää ja lunta. Mestia sijaitsee laaksonpohjalla ympärillään yli 2 000-metrisiä vuoria ja aamukahdeksalta koko laakso oli täynnä sumua. Parissakymmenessä minuutissa sumu hälventyi ja näkymät olivat huikeat. Vuorten rinteiden kuuset olivat saaneet valkoisen kuorrutuksen yön aikana ja olipa lunta alhaalla kylässäkin siellä täällä.

Mestian kadut ovat mutkaisia ja paikoin hyvinkin kapeita. Tiet on kivetty ainakin siellä, missä on asutustakin. Paikkakunnan poikki kulkeva päätie on toki päällystetty asfaltilla ja sen varrella ei tiedä välttämättä missään jumalan selän takana olevansakaan. Aito Mestia alkaa siis heti pääkadulta poikettaessa. Kipusimme erästä mukulakivikujaa pitkin ylöspäin. Lehmien määrä kasvoi samaan tahtiin, mitä kauemmaksi pääsimme pääkadusta. Lumen määrä kasvoi ylemmäs rinnettä kavutessa. Lopulta vastaan tuli se sama sakea sumu, joka oli ollut hetki sitten vielä Mestian keskustassakin.

mestia21

Nauta laittaa päänsä pensaaseen.

mestia27

Tämä lauma vaihtoi vähän ennen kohtaamistamme viereiselle polulle.

Mestia on lehmäparatiisi, missä vähintään yksi lehmä on aina näköpiirissä katsoipa minne tahansa. Usein nautoja on useita. Lehmät eivät rajoitu vain vuoren rinteellä oleville pelloille, vaan niitä on myös kaduilla, kujilla, ihmisten pihoissa ja jopa hautausmaalla kukkia syömässä. Jopa Mestian pääkadulla törmää aina muutamaan elikkoon. Lehmien suunnattomasta määrästä johtuen myös jätöksiä on Mestian jokainen kolkka tulvillaan, eikä niihin astumista voi oikeastaan välttää. Eläimet ovat arkoja ja kääntävät päänsä turistin kävellessä ohi. Tai jos kohdalla sattuu olemaan puska, saa päänsä pistettyä sinnekin kätevästi.

mestia14

Mestian vanhin osa on nimeltään Laghami.

mestia15

Laghamin rakennuskantaa.

mestia17

Kristuksen kirkastumisen katedraalin vanhin osa on rakennettu 800-luvulla. Tuhat vuotta rakennus on tässä ollut ja on varmasti toisen mokoman.

Kuljimme soratietä hieman Mestian keskustaa korkeammalla kohti paikkakunnan vanhinta osaa Laghamia. Se sijaitsee vajaan parin kilometrin päässä Mestian keskustasta koilliseen. Satunnaisena suomalaisena matkailijana en tietenkään nähnyt mitään eroa Mestian uudempaan osaan, sillä silläkin on ikää jo ihan reilusti. Laghamin iästä kertoo joka tapauksessa se, että siellä sijaitsee Kristuksen kirkastumisen katedraali, jonka ensimmäinen kerros on rakennettu 800-luvulla. Kristinusko on todella vanhaa tässä osassa maapalloa! Kirkon toinen kerros on hyvinkin nuori, sillä se on rakennettu vasta 1100–1300-luvuilla. Kirkon ympärillä on pikkuinen viheralue, jossa on muutamia hautoja. Kirkon ensimmäiseen kerrokseen pääsee ilmeisesti koska tahansa, mutta toiseen kerrokseen ovi oli lukossa. Kirkossa kerrotaan olevan kauniita keskiaikaisia freskoja.

mestia19

Laghamissa kohtasimme myös kanoja.

mestia18

Mielenkiintoinen asuinrakennus Laghamissa.

mestia20

Matkalla takaisin Mestian keskustaan. Laghami taustalla. Ja sen taustalla lumihuippuinen Kaukasus.

Laghamista palailimme vähitellen takaisin lähemmäs Mestian ydintä. Tässä vaiheessa oli käynyt hyvin selväksi, että suunnilleen joka talossa on guesthouse eli perheet yrittävät tienata ylimääräistä rahaa majoittamalla turisteja. Paikallisten epäystävällisyys ei siis voi johtua ainakaan siitä, että me turistit olisimme kylässä ikään kuin tunkeilemassa. Eikä omassa majatalossamme, Guesthouse Ketevan Nigurianissa, siis todellakaan oltu ilkeitä, vaan päinvastoin.

mestia23

Pyhän Nikolaoksen katedraali Pyhän Hilarionin munkkiluostarin pihamaalla. Taustalla jälleen yksi näkymä Mestiaan.

mestia24

Pyhän Nikolaoksen katedraalin sisätiloja.

Mestiaa jakaa kahtia kaksi kirkasvetistä, vuorilta alkunsa saavaa jokea. Keskustan kohdalla Mestiachalajoki yhtyy syvällä kanjonissa virtaavaan Mulkhrajokeen. Pääosin kaupunki on muodostunut joen pohjoispuolelle, mutta eteläpuolellakin sijaitsee matkailijan näkökulmasta mielenkiintoisia käyntikohteita, kuten Pyhän Hilarionin luostari ja sen yhteydessä oleva pikkuinen Pyhän Nikolaoksen katedraali. Pihamaalla parveilleista munkeista päätellen kyseessä ei ole nunnaluostari. Mestiassa on myös toinen, suurempi kirkko, mutta se ei ollut tällä kertaa avoinna. Pihamaasta päätellen se ei ole ollut käytössä ihan vähään aikaan, vaikka uudehkolta vaikuttikin.
mestia25

Matkalla pääkatua pitkin kohti keskustaa.

Kuten todettua, Mestia on Svanetian alueen eli svanien keskus. Tämän etnisen ryhmän kulttuuria on vaalittu paikkakunnalla jo pitkään. Asiaa varten on ollut jo vuosikymmenten ajan historiaa ja etnografiaa käsittelevä Svanetian museo. Museo on uudistunut ilmeisesti aivan hiljattain ja on halpa käyntikohde. Opiskelijalippu maksoi ainoastaan yhden larin (noin 0,40 euroa). Esillä on Svanetian alueelta löytyneitä kolikkoja, iankaikkisen vanhoja ikoneita, aseita, vaatteita ynnä muuta jännää. Liian suuri museo ei ole ja sieltä selviytyy ulos nopeasti. (Siellä myös törmää tuttuihin naamoihin, kuten samalla lennolla Katowicesta tulleisiin miehiin ja edellisiltana ravintolassa olleeseen perheeseen. Pieni paikka, pienet piirit. Huomasimme sen vielä monesti Mestiassa.)

Museossa on hyvä matkamuistomyymälä, jonka tarjonnasta kannattaa ostaa postikortit, jos sellaisia harrastaa. Mestian keskustan toinen matkamuistomyymälä oli nimittäin aina suljettu ja toinenkin putiikki avoinna vain parin tunnin ajan illansuussa, jos silloinkaan. Tätä on off-sesonki Mestiassa.

Golub-Dobrzyń ja sen keskiaikainen linna

14.3.2016

Golub-Dobrzyń on noin 13 000 asukkaan pikkukaupunki Kujavia-Pommerissa keskisessä Puolassa. Kaupunki on helposti saavutettavissa esimerkiksi noin 40 kilometrin päässä sijaitsevasta Toruńin kaupungista.

Golub-Dobrzyń on muodostunut kahdesta osasta, Golubista ja Dobrzyńistä, jotka ovat olleet 1950-luvulta lähtien yhtä kaupunkia. Ennen yhdistymistä kapean Drwęcajoen erottamat kylät olivat erillisiä yksiköitä, joista erityisesti Golubin historia ulottuu pitkälle: ensimmäinen maininta kylästä on vuodelta 1254. Samoihin aikoihin paikkakunnalla hääräsi ristiretkeläisten puolustamiseen alkujaan keskittynyt Saksalainen ritarikunta, jota ei ainakaan nykyisessä Puolassa erityisen lämmöllä muistella. Ritarikunta rakensi 1200- ja 1300-lukujen taitteessa kukkulalle Golub-Dobrzyńin kupeeseen goottilaisen linnan. Siitä tuli Saksalaisen ritarikunnan paikallinen hallintokeskus ja ritarikunnan komentajan residenssi.

golub-dobrzyn1

Golub-Dobrzyńin linna seisoo kukkulan laella.

golub-dobrzyn9

Linnasta löytyy haarniskakokoelma.

golub-dobrzyn12

Golub-Dobrzyńin linnan julkisivua.

Puolan kuningaskunta yritti saada linnan alaisuuteensa jo 1300-luvulla, mutta vasta vuonna 1422 heidän onnistui murskata ritarikunta ja samalla tuhota koko linna! Linna rakennettiin uudelleen 1600-luvulla renessanssi-tyylisuunnan mukaiseksi ja vuodesta 1611 vuoteen 1625 linnan emäntänä oli Puolan ja Ruotsin prinsessa, Anna Vaasa. Naisen veli Sigismund III Vaasa oli noihin aikoihin Puolan kuninkaana ja tämä jopa pistäytyi Golubissa vuonna 1623. Anna Vaasan aikaa nimitetään linnan “kultaiseksi ajaksi”. Vuosien 1655–1660 välisenä aikana Ruotsi mellasti ja särki urakalla paikkoja Puolassa ja samassa tohinassa myös linna vaurioitui uudelleen.

golub-dobrzyn10

Linnan sisäpihaa.

golub-dobrzyn11

Anna Vaasa asusteli linnassa 1600-luvulla.

Pitkän hiljaiselon jälkeen vuosina 1941–1944 Hitler-Jugend löysi paikan ja käytti Golub-Dobrzyńin linnan pihamaata harjoitusalueenaan. Toisen maailmansodan jälkeen linna korjattiin täydellisesti ja nykyisin se on museona. Pääsymaksu linnaan on aikuiselta kymmenen złotya (noin 2,4 euroa), opiskelijalta kahdeksan złotya (noin 1,9 euroa) ja lapselta vitonen (noin 1,2 euroa). Pääsymaksuun kuuluu opastus, jonka saa kokemukseni mukaan puolan lisäksi myös englanniksi. Opastuksen aikana näkee linnan tilat päällisin puolin, joissa esillä on esimerkiksi erilaisia kidutusvälineitä, haarniskoja ja vanhoja valokuvia.

Linnan pihamaa täyttyy kerran vuodessa keskiaikaisista turnajaisista, jotka saavat alan harrastajat ympäri Eurooppaa matkustamaan Golub-Dobrzyńiin. Yleisöksi turnajaiset vetävät sadoittain kansaa.

golub-dobrzyn2

Näkymä linnan pihamaalta kohti Golubia. Kuvan oikeassa laidassa virtailee kapea Drwęcajoki, joka erottaa Golubin Dobrzyńistä.

golub-dobrzyn3

Näkymä Dobrzyńiin linnan pihamaalta. Vasemmalla virtaa Drwęcajoki.

Kun olimme tutustuneet linnaan, lähdimme Golubiin ja Dobrzyńiin. Historiansa saatossa lähekkäin toisiaan sijaitsevat paikkakunnat ovat olleet pitkiä aikoja rajakaupunkeja: milloin Golub on esimerkiksi kuulunut Preussiin, milloin Dobrzyń Venäjän keisarikunnan alaiseen Kongressi-Puolaan ja niin edelleen. Välimatka kaupunkien välillä on ollut joka tapauksessa olematon ja ainakin salakuljetus on aikoinaan kukoistanut kaupungit erottavan joen molemmin puolin. Vuodesta 1920 lähtien molemmat kaupungit ovat olleet saman hallinnon alaisena.

golub-dobrzyn5

Goottilainen Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kirkko keskellä Golubin vanhaakaupunkia on 1300-luvulta.

golub-dobrzyn7

Näkymä Golubin keskusaukiolta kohti kaupungin keskiaikaista linnaa.

golub-dobrzyn6

Golubin keskusaukio, rynek. Taustalla keskellä evankelinen kirkko, joka toimii nykyisin päiväkotina, sekä vieressä Dom “Pod Kapturem” -nimeä kantava vanha pubi.

golub-dobrzyn4

Vanha pubi, Dom “Pod Kapturem”, seisoo Golubin keskusaukion laidalla ja on rakennettu 1700-luvun puolivälissä.

Pitkästä historiastaan johtuen myös itse kaupungit ovat mielenkiintoisia paikkoja. Golubin koluaa puolessa tunnissa: nähtävyyksiin lukeutuvat pätkä kaupungin keskiaikaista muuria, 1300-luvulla rakennettu goottilainen Pyhän Katariina Aleksandrialaisen kirkko sekä Dom “Pod Kapturem”, kauniin keskusaukion, rynekin, laidalla seisova 1700-luvulla rakennettu pubi. Se on ainoa laatuaan kaupungissa. Golubin puolelta on lyhyt kävelymatka Drwęcajoen vastarannalle Dobrzyńiin, mikä on silmiinpistävästi modernimpi osa kaupungista. Dobrzyńissa sijaitsee myöskin Golub-Dobrzyńin linja-autoasema.

golub-dobrzyn8

Näkymä Dobrzyńistä kohti kaupungin linnaa. Tässä osassa kaupunkia näyttää jo huomattavasti uudenaikaisemmalta.

Lähteet: [1], [2] & [3]

Kierros vanhassa Fordonissa

2.3.2016

Fordon mielestäni epätyypillinen nimi puolalaiselle paikkakunnalle. Nimestähän puuttuvat miljoonat peräkkäiset konsonantit! Onneksi paikkakunta sentään on osa Bydgoszczin kaupunkia, joten konsonantti-ilottelulta ei voi välttyä aivan kokonaan. Fordon oli 1970-luvulle saakka oma itsenäinen vajaan 9 000 asukkaan kaupunkinsa kymmenen kilometrin päässä suuremmasta Bydgoszczista. Nykyisin tilanne on siis toinen ja asukkaitakin on suurehkon suomalaiskaupungin verran eli noin 72 000.

fordon1

Suljettu lehtikioski Fordonissa.

fordon2

Näissä ne säilyttää autojaan ynnä muuta rojua.

Itse tunnen Fordonin lähinnä siitä, että siellä sijaitsee teknillinen yliopisto, jolla on maailman pisin nimi: Uniwersytet Technologiczno-Przyrodniczy im. Jana i Jędrzeja Śniadeckich w Bydgoszczy eli lyhyesti vaan UTP. Kahdesti yliopiston kampuksella viime vuonna piipahtaneena, olin saanut tarpeekseni Fordonista. Nyt vuoden vaihduttua olin jälleen Bydgoszczissa ja päätin vierailla viimein myös Fordonin vanhassa osassa, Stary Fordonissa.

Fordoniin on päässyt Bydgoszczin keskustasta noin puolen vuoden ajan myös raitiovaunuilla. Lähdin matkaan ja hyppäsin pois noin kahden kilometrin päässä vanhastakaupungista. Suoraan vanhaankaupunkiin kulkee myös linja-autoja. Perillä Fordon näytti olevan täynnä neuvostohenkisiä kerrostaloja. Ei tämä siis ehkä maailman viehättävin matkakohde ole, mutta jos puolalainen lähiö sattuu kiinnostamaan, on tämä hyvä paikka.

fordon5

Vanhan Fordonin keskusaukiolla, rynekillä, näyttää tältä.

fordon3

Vanhan Fordonin keskusaukiolla seisova Pyhän Nikolauksen kirkko.

fordon4

Pyhän Nikolauksen kirkko sisältä.

Vanha Fordon eli Stary Fordon on pieni paikka. Sen koluaa jopa vajaassa tunnissa. Paikkakunnan keskusaukio, rynek, on pieni ja keskellä sitä seisoo Hitlerin vainoissa kuolleiden muistolle pystytetty patsas. Aukiota hallitsee kuitenkin korkealla tornilla varustettu keltainen Pyhän Nikolauksen kirkko. Monesti puolalaiset kirkot ovat auki vierailijoille, mutta tällä kertaa pääsy oli ainoastaan eteiseen. Siitäkin jo toki sai käsityksen sisätiloista. Vanhassa Fordonissa on toinenkin suuri kirkko: kivenheiton päässä edellisestä seisoo punatiilinen kirkko, joka on omistettu pyhimykselle nimeltä Jan Apostoł i Ewangelista. Joku Johannes Evankelistahan tuokin taitaa olla, mutta tarkempaa suomennosta minulla ei ole tarjota. Myös tämä kirkko oli suljettu.

fordon6

Veikseljoki virtaa Fordonin ohi.

fordon7

Vanhan Fordonin katuja. Jopa keskustassa voi löytää päällystämättömiä kujia.

Fordonin sijainti on loistava, sillä se sijaitsee paikassa, missä Puolan pisin joki, yli tuhat kilometriä pitkä Veiksel kurvaa kohti koillista ja Gdańskia. Myös Puolan suurkaupunkien Krakovan ja Varsovan halki virtaava joki on tällä kohtaa varsin leveä ja ilmeisesti hiekkapohjainen. Nimittäin jokirantaa kävellessä, havaitsin joella pieniä lauttoja, joilla oltiin nostamassa hiekkaa joen pohjasta. Varmaankin rakennusmateriaaliksi. Jokirannassa, paikkakunnan parhaalla paikalla, sijaitsee Fordonin vankila jyhkeine muureineen! Fordonissa on lisäksi 1800-luvulla rakennettu synagoga, josta minulla ei ole kuvia.

Klaipėda ja Kuurin kynnään pohjoisia rantoja

2.-5.1.2016

Klaipėda on satamakaupunki. Klaipėda on kesäkaupunki. Mutta kyllä Klaipėdassa talvellakin kelpaa! Saavuimme tähän Liettuan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin junalla sisämaan Šiauliaista. Vielä Šiauliaissa maassa oli ollut useampi sentti lunta ja puut olivat olleet kauniin valkoisia. Nyt Klaipėdassa vastassa oli vain jäätävä viima ja lumeton maa. Kai se Itämereltä puhalsi, meren ääressä kun oltiin. Kävelimme Klaipėdahome-nimiseen guesthouseen S. Daukanto gatvė -kadun varrelle. Se on Ikeasta haetuilla huonekaluilla ja muilla romppeilla sisustettu hotelli, jonka muut asukkaat olivat venäläisiä. Heille kuuluva Kaliningradin alue on nimittäin aivan nurkalla.

klaipeda11

Klaipėdan “uudempaa” kaupunkia vähän Danėjoen pohjoisrannalla H. Manto gatvėn ja Liepų gatvėn risteyksessä.

klaipeda7

Klaipėdan maamerkit: K Centras ja D Centras. Ainakin K-kirjaimen ylimpään kerrokseen pääsee hissillä ihan ilmaiseksi maisemia katselemaan. Nämä rakennukset sijaitsevat niin ikään Danėjoen pohjoisrannalla.

klaipeda8

Jäistä Danėjokea itäänpäin. Kuvassa Meridianas-niminen purjealus.

Aamulla ulos mennessä vastassa oli kaunis auringonpaiste. Viimakaan ei ollut enää kummoinen. Kävelimme vanhaankaupunkiin. Uudesta kaupungista vanhaan siirryttäessä ylitetään kapea Danėjoki. Se oli jäätynyt ja sen rannoilla olevat veneet ja suuri purjelaiva olivat jääneet kiinni. En jaksa uskoa, että liettualaiset joet aivan joka talvi jäätyvät. Hyvää vauhtia jäätymässä oli myös vesialue Klaipėdan sataman edustalla.

klaipeda10

Tästä alkaa Klaipėdan vanhakaupunki.

klaipeda9

Danėjokea merelle päin.

klaipeda1

Näkymä Klaipėdan satamaan vanhasta lauttaterminaalista.

Kaupungin sijainti on hyvin mielenkiintoinen, sillä se sijaitsee Kuurinhaffina tunnetun merenlahden suulla. Klaipėdan satamaa ja samalla koko kaupunkia suojaa länsipuolella oleva noin sata kilometriä pitkä, mutta hyvin kapea Kuurin kynnäs. Hiekkainen niemi, jonka eteläosa on osa Kaliningradia ja jonka pohjoisosa kuuluu siis Liettuan tasavallalle. Kuurin kynnäs on Unescon maailmanperintöluettelossa, minkä lisäksi se on kesäisin suosittu matkailukohde.

Klaipėdasta, eikä muualtakaan Liettuasta pääse Kuurin kynnäälle siltaa pitkin, vaan on käytettävä lauttaa. Jalkamatkustajat käyttävät Danėjoen suulla, sen pohjoisrannalla, sijaitsevaa vanhaa lauttaterminaalia, minkä liettuankielinen nimi, Senoji perkėla, saa hymyn jokaisen suomalaisen huulille. Sieltä kulkee ainakin näin talviaikaan lautta kerran tunnissa puolen kilometrin matkan päähän Smiltynėn kylään. Lippu on hyvin halpa ja sen saa ostettua automaatista englanniksi. Autonsa Kuurin kynnäälle haluavat käyttävät keskustan eteläpuolella sijaitsevaa uutta lauttaterminaalia, Naujoji perkėlaa.

Lauttamatka Smiltynėen kesti viitisen minuuttia. Sen olisi saattanut pystyä tekemään pian jäälautoillakin. Sen verran nopeasti Kuurinhaffi oli jäätymässä. Perillä Smiltynėssä ihmiset näyttivät lähtevän suunnistamaan kohti Itämerta. Kynnäs on kylän kohdalla kilometrin levyinen, minkä lisäksi rannikolle etenemistä nopeuttaa päällystetty polku. Täällä on loistavat pyöräilyolosuhteet! Matka halki mäntymetsän on eksoottinen kokemus, sillä jokainen puu on kasvanut vinoon, sisämaahan päin. Näin tapahtuu tietenkin, kun Itämeren suunnassa ei ole mitään esteitä ja tuuli puhaltaa sieltä päin.

klaipeda4

Matkalla Smiltynėstä kohti merenrantaa. Puut kasvavat täällä vinoon.

klaipeda2

Yksinäinen uimari Kuurin kynnään pohjoisrannikolla tammikuun alussa.

klaipeda3

Rantaa kohti etelää.

Vastassa oli upea, pitkä ja leveä, hiekkaranta. Ja rannalla sauna! Saunahatuista päätellen kaksi saunasta tullutta (ja mereen mennyttä) miestä oli kotoisin Venäjältä. Tai sitten liettualaisetkin käyttävät noita myssyjä. Meri ei ollut jäässä, paitsi aivan rannasta. Tuuli oli olematonta ja meri miltei tyyni. Tänne pitäisi tosiaan tulla kesällä! Hintataso lienee Viroa halvempi, eikä muihin suomalaisiin varmasti liiaksi törmää. Kävelimme rantaa pitkin jonkin matkaa kohti pohjoista, minkä jälkeen suunnistimme polkuja pitkin takaisin Smiltynėen.

Kylässä ei juuri nähtävää ole: joitain vanhoja veneitä oli koottu rantakadun varteen näytille. Samoin löysimme pienen hautausmaan, jolle on haudattu paikallisia merikapteeneja. Olimme matkalla kohti Kuurin kynnään pohjoista pistettä. Siellä on vanha linnoitus, joka nykyisin on Liettuan merimuseon miehittämä. Nyt se oli suljettu remontin vuoksi. Niemennokassa on delfinaariokin, joka niin ikään jäi käymättä, sillä halusimme päästä katsomaan Klaipėdan vanhaakaupunkia päivänvalossa. Delfinaarion parkkipaikka oli täynnä venäläisiä autoja, mutta eipä ihmekään: heillä on tänne sentään suora tieyhteys. Liettuasta on tultava lautalla!

klaipeda6

Kartano Smiltynėn rannalla.

klaipeda5

Näkymä Klaipėdan satamaan vastarannalta Smiltynėstä.

Kahden tunnin tehokas oleskelu Kuurin kynnäällä oli ohi iltapäivällä kolmen aikaan. Olimme takaisin Klaipėdassa. Kynnäällä olisi nähtävää useaksi päiväksi, sillä Smiltynėstä etelään sijaitsee kauniita pikkukyliä, kuten Nida ja Juodkrantė, ja Liettuan Sahara, laaja dyynialue!

Suunnistimme välittömästi pikkuiseen vanhaankaupunkiin (liettuaksi Senamiestis) ja sen ytimeen Teatro aikštėlle eli “Teatteriaukiolle”. Se on kaupungin keskusaukio, jonka keskellä on Klaipėdan symboli, kaupungin omalle pojalle, barokkirunoilija Simon Dachille omistettu Anikė-patsas suihkulähteineen. Teatro aikštėlla seisoi näin tammikuun alussa vielä joulukuusikin ja joululaulut soivat kuin viimeistä päivää.

klaipeda13

Teatro aikštė joulukuusineen ja Simon Dachille omistettuine suihkulähteineen.

klaipeda18

Rakennuksia Teatro aikštėn laidalla.

klaipeda12

Tästä alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė.

Aukiolta alkaa vanhankaupungin pääkatu Turgaus gatvė, jonka varrella on kalliita merkkiliikkeitä ja kaupungin ainoa matkailuneuvonta. Kaupunki on täynnä turisti-infoon opastavia kylttejä, mutta ne osoittavat kukin minne sattuu, eikä niiden avulla pysty tätä paikkaa löytämään.

Sahasimme katuja edestakaisin, kunnes totesimme vanhankaupungin nähdyksi. Kävimme vielä vanhankaupungin itäpuolella sijaitsevassa vanhassa linnoituksessa. Ravelliinin ympärillä oleva vallihauta oli jäätynyt ja kantoi ihmistä. Ja joutsenia.

klaipeda14

Vanhankaupungin rakennuskantaa.

klaipeda15

Lisää.

klaipeda17

Vanhankaupungin itäpuolella on vanha ravelliini vallihautoineen.

Hyvin myöhäisen lounaan suoritimme Danėjoen etelärannalla Katpėdėlė-nimisessä viihtyisässä ravintolassa. Kaksi ihmistä söi hyvin alkupaloineen hintaan 13 euroa. Tarjoilijapoika laskua tilatessamme vielä kysäisi josko haluaisimme saada alennusta! Ensimmäistä kertaa tällaista ehdotetaan tarjoilijan puolelta. Saimme reilun kahden euron alennuksen ennestään halvasta laskusta. Syytä tälle emme kyselleet, mutta olimme taatusti paikan ainoat, jotka eivät ymmärtäneet venäjää.

klaipeda16

Katu vanhassakaupungissa. Taustalla K Centras.

Seuraava aamu valkeni harmaana. Klaipėdan rautatieasema sijaitsee noin kilometrin päässä Klaipėdahome-hotellistamme, joten sinne on helppo kävellä. Kääntyäkin tarvitsee vain kerran. Asemalla junalipun ostaminen takaisin Vilnaan ISIC-kortin kanssa vaati tällä kertaa passin näyttämisen! Tämähän alkoi jo muistuttaa neuvostotoveri Ukrainan meininkejä!

Seuraavana päivänä lensin Vilnasta takaisin Suomeen.

Talvinen Kaunas

29.-30.12.2015

Kävin Liettuassa! Lensin Finnairin siivin Vilnaan, missä tapasin reissukaverini. Yhden yön Liettuan pääkaupungissa nukkuneena, olimme aamulla yhdeksän aikoihin kaupungin päälinja-autoasemalla, joka paikallisella kielellä tunnetaan nimellä Vilniaus autobusų stotis. Asema sijaitsee keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lukuisilla linja-autoilla ja johdinautoilla. Lippuja ulos kaupungista lähteviin busseihin saa ostettua lipunmyynnin lisäksi suoraan kuljettajilta. Niin teimme mekin. Lippu Liettuan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, Kaunasiin, maksoi 5,50 euroa. Liikennöivä yhtiö on nimeltään TOKS.

Bussi ajoi Kaunasiin pysähtyen ainoastaan kerran matkan puolivälissä, Elektrėnaissa. Kyseessä on harmailla neuvostohenkisillä kerrostaloilla varustettu pikkukaupunki, jossa pelattiin joulukuussa 2015 jääkiekon alle 20-vuotiaiden kakkosdivarin A-ryhmän maailmanmestaruuskilpailut. Mukana oli huippukiekkomaita, kuten Viro ja Alankomaat. Kilpailut olivat edelleen läsnä katukuvassa.

kaunas1

Arkkienkeli Mikaelin kirkko.

Matka Vilnasta Kaunasiin kesti noin 1,5 tuntia. Kaunasin päälinja-autoasema sijaitsee Akropolis-kauppakeskuksen yhteydessä. Lipunmyyntikin on sisällä kauppakeskuksessa. Emme jääneet kauppakeskusta koluamaan, vaan lähdimme samantien kohti tämän noin 300 000 asukkaan Kaunasin vanhaakaupunkia. Sinne pääsee esimerkiksi kaupungin pääkävelykatua, Laisvės alėjaa, pitkin. Kadun varrella oli aluksi kovin ortodoksihenkinen kirkko, joka nykyisin oli penkeistä ja muustakin sisustuksesta päätellen roomalaiskatolinen, kuten koko Liettuakin. Kirkko tunnetaan Arkkienkeli Mikaelin kirkkona (tai “varuskuntakirkkona”) ja se on rakennettu 1890-luvulla Kaunasin linnan varuskunnan käyttöön. Silloin Liettua oli osa Venäjän keisarikuntaa ja sotilaatkin ilmeisesti ortodokseja. Täten kirkkokin oli alkujaan ortodoksinen. Nyt kirkon joulukuusessa välkkyivät mauttomat jouluvalot. Sellaiset ovat liettualaisten mieleen laajemmankin otannan perusteella!

kaunas2

Laisvės alėja -kävelykatu Arkkienkeli Mikaelin kirkon ja vanhankaupungin välillä.

kaunas4

Liettuan historiallinen presidentinlinna.

kaunas3

Kaunasin vanhaakaupunkia Vilniaus gatvėn eli “Vilnankadun” varrella.

Vanhankaupungin (liettuaksi Senamiestis) ensimmäinen käyntikohteemme oli historiallinen presidentinlinna, joka toimi maailmansotien välisen ajan maan presidentinlinnana. Nykyisin talossa toimii Liettuan presidenttimuseo. Ihan niin paljoa ei maan johto kiinnostanut, että olisimme eteistä kauemmas museoon eksyneet. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että maan johdossa on nykyisin siis naispresidentti Dalia Grybauskaitė!

Jo ennen tätä presidentinlinnaa, olimme kulkeneet jonkin matkaa Kaunasin vanhankaupungin pääkatua Vilniaus gatvėa eli “Vilnankatua”. Se on mukulakivipäällysteinen ja komeiden vanhojen rakennusten reunustama. Eihän Kaunas toki Riikaa tai Tallinnaa päihitä jo kokonsakaan puolesta, mutta on täälläkin niitä kapeita katuja eli vanhankaupungin tunnelmaan kyllä pääsee! Vilniaus gatvėn päässä on kaupungin katolilainen basilika. Sen historia ulottuu jo 1600-luvulle, ja se on omistettu apostoli Pietarille ja Paavalille. Oven edessä vartoi kerjäläinen, joka opasti tiukkaan äänensävyyn, jos ovi ei mennyt ihan kiinni asti. Varmasti harmittaa istuskella päivät pitkät kylmässä. Kirkkoja on kaupungissa ihan kaikkialla, niin kuin niitä kunnon katolilaisessa maassa kuuluu ollakin, eikä kaikkia ehdi yhden päivän aikana kiertämään.

kaunas5

Lisää Vilniaus gatvėa. Etualalla olevasta italialaisesta BuonGiorno-tavernasta saa hyvää ja halpaa pizzaa.

kaunas6

Vilniaus gatvėn päässä oleva katolilainen 1600-luvun basilika.

kaunas7

Keskellä vanhaakaupunkia, Rotušės aikštėlla, seisoo Kaunasin vanha kaupungintalo.

Vilniaus gatvė päättyy “Raatihuoneen aukioon”, mikä paikallisella kielellä on Rotušės aikštė. Keskellä aukiota seisoo 1700-luvun lopulla rakennettu vanha kaupungintalo. Jylhään ilmestykseen pääsee nykyisin tutustumaan opastetuilla kierroksilla. Näin talvella kierros oli ilmainen ja liettuaksi opastettu. Osallistuimme silti. Kierroksen aikana vierailimme rakennuksen pohjakerroksen vankityrmässä ja keramiikkamuseossa. Kovin paljon esityksestä ei saanut irti. Pitäisi osata liettuaa. Museosta matkamme jatkui vanhan kaupungintalon ylempiin kerroksiin. Rakennus toimii kaupungin arvovieraiden vastaanottopaikkana, mistä merkkinä oli pari huonetta täynnä eri kaupunkien ja tahojen lahjoittamia esineitä. Helsinkikin oli lahjoittanut lautasen Kaunasille. Ruotsin kuningas Kaarle XVI Kustaa puolestaan oli antanut omalla tunnuksellaan varustetun vaasin. Varmasti vain kuninkaat voivat näin tehdä! Kaupungintalo toimii edelleen myös avioliittojen vahvistamispaikkana, kuin jonkinlaisena maistraattina. Sitä varten paikka varmasti oli koristeltu kukkasin.

kaunas9

Vanhan kaupungintalon kellarissa sijaitsee keramiikkamuseo.

kaunas12

Vanhan kaupungintalon ylimmissä kerroksissa on juhlavaa.

kaunas10

Vasemmalla Liettuan vaakuna, oikealla Kaunasin.

kaunas11

Juhlasali vanhassa kaupungintalossa.

Vanhalta kaupungintalolta Kaunasin kiertely jatkui kaupungin keskiaikaiselle linnoitukselle. Se sijaitsee kivenheiton päässä Rotušės aikštėlta, Nerisjoen rannalla. Ihmeen paljon tästä 1300-luvun linnastakin vain on vielä jäljellä. Toki sitä on aikojen saatossa moneen kertaan varmasti paikkailtu.

kaunas8

Kuvassa oleva Pyhän Kolminaisuuden kirkko on osa yhä toimivaa Kaunasin katolilaista pappisseminaaria (Kauno kunigų seminarija). Seminaari sijaitsee vanhan kaupungintalon välittömässä läheisyydessä Rotušės aikštėn laidalla.

kaunas14

Kaunasin linna.

Kaupungin matkailuneuvonnasta saatujen vinkkien (ja suomenkielisten esitteiden) perusteella suuntasimme puistoon nimeltä Santakos Parkas. Se ei ole Rovaniemen Santa Parkin vastine, vaan ihan oikea puisto, jonka toisessa päässä Liettuan suurimmat joet, Valko-Venäjältä tulevat Neris ja Niemen (liettuaksi Nemunas) yhtyvät. Vilnan suunnasta tuleva Neris oli täynnä jäälauttoja, olihan lämpötila reilusti kymmenen miinusasteen alapuolella. Niemenissä ei jäitä ollut, minkä vuoksi sorsatkin vielä joella viihtyivät.

kaunas15

Santakos Parkas. Oikealta virtaava Neris yhtyy suoraan edessä vasemmalta tulevaan Niemenjokeen.

kaunas16

Goottilainen Vytautas Suuren kirkko Niemenjoen rannassa.

Kävelimme Niemenin rantaa pitkin kohti itää aina Vytautas Suuren kirkolle saakka. Kirkko on nimetty Liettuan kansallissankarin, vuosina 1392-1430 hallinneen Vytautas Suuren mukaan. Goottilaista tyylisuuntaa edustava kirkko on otettu käyttöön vuonna 1400 ja näin ollen se on yksi paikkakunnan vanhimmista. Kävimme sisällä ja kurkistimme rippituoliin, jonka eteen oli vedetty verho. Ja kuinka ollakaan, siellä oli odottamassa pullo hienoa alkoholia lahjapussissa. Katolilaisen matkaseurani mukaan kyseessä oli lahja papille.

Ylitimme kirkon kohdalla Niemenjoen Vytautas Suuren siltaa pitkin. Silta on rakennettu neuvostoaikana, eikä esimerkiksi 1400-luvulla kirkon tavoin. Silta on muuten liettuaksi tiltas, vaikkemme kielisukulaisia olekaan! Sillan toisella puolella on Aleksotasin kukkula, jolta avautuvat hienot näkymät Kaunasin vanhaankaupunkiin. Kävellen tätä lyhyttä matkaa ylös ei tarvitse kiivetä, vaan voi olla laiska ja maksaa alle euron funikulaarikyydistä. Opiskelijat tietenkin pääsevät puoleen hintaan alle 40 sentillä.

kaunas17

Näkymä Kaunasin vanhaankaupunkiin Aleksotasin näköalakukkulalta. Etualalla virtailee Niemenjoki.

kaunas13

Vielä kerran Rotušės aikštėn laitamia vanhastakaupungista.

Myöhäisen lounaan jälkeen otimme suunnaksi kaupungin uudella alueella sijaitsevan Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon. Ennen sitä löysimme matkalla sattumalta erään rakennuksen seinästä suomen-, ruotsin- ja liettuankielisen kyltin, jonka mukaan tunnettu suomenruotsalainen runoilija Henry Parland oli työskennellyt kyseisessä rakennuksessa toimineessa Ruotsin konsulaatissa. Samoilla suunnilla on myös paholaismuseo, joka oli juuri sulkemassa oviaan. Olihan jo melkein pimeääkin. Niiden lähistöllä on myös suuri Vytautas Suuren sotamuseo, jonka edessä palaa “ikuinen tuli” ja jonka edessä on pitkä rivi vanhojen herrojen patsaita.

Olimme jo melkein Jeesuksen ylösnousemuksen kirkolla, jonne niin ikään pääsee kätevästi funikulaarilla. Tämä funikulaari ei anna opiskelija-alennusta, vaan hinta, 50 senttiä, on sama kaikille. Funikulaari nousee pari minuuttia ylöspäin. Itse kirkko on rakennettu korkealle mäelle ja kirkon näköalatasanteelle voi kiivetä pientä pääsymaksua vastaan joko jalkaisin tai hissillä. Maisemat tasanteella ovat hienot: sieltä näkyy koko Kaunas.

kaunas20

Jeesuksen ylösnousemuksen kirkko on 1900-luvulta ja siltä se näyttääkin.

kaunas19

Kaunas Jeesuksen ylösnousemuksen kirkon näköalatasanteelta nähtynä.

kaunas18

Näköalatasanne oli hengenvaarallisen liukas lumen ja jään vuoksi. Onneksi oli kaiteet!

Pimeässä palailimme takaisin Akropolis-kauppakeskukseen, ostimme lipun Vilnaan menevään minibussiin (6 euroa) ja noin puolessatoissa tunnissa olimme takaisin pääkaupungissa.

Kierros Bobo-Dioulasson vanhassakaupungissa

12.8.2015

Bobo-Dioulasson vanhin osa tunnetaan nimellä Kibidwe (tai Kibidoue) ja se on pakollinen käyntikohde kaupungissa vieraileville. Kaupunginosa sijaitsee välittömästi Bobo-Dioulasson vanhan suurmoskeijan itäpuolella. Toisella laidallaan pieni vanhakaupunki rajoittuu pikkuiseen jokeen. Kibidwe ja sen vanhat talot ovat edelleen asuinkäytössä, minkä vuoksi kaupunginosa on kuin elävä museo. Vierailu onnistuu käytännössä ainoastaan oppaan kanssa, joskaan se ei ilmeisesti ole virallinen määräys. Omatoiminen nuuhkiminen ei onnistu, sillä oppaat kyllä löytävät turistit ja johdattavat maksamaan tuhannen frangin (noin 1,5 euroa) “turistimaksun”. Esimerkiksi Lonely Planet kehottaa antautumaan opastettavaksi.

Sovimme suurmoskeijassa minua opastaneen Zakarian kanssa, että tämä opastaisi minua myös Kibidwessä. Hänellä kun sattui olemaan “lupa” opastaa myös siellä. Kävimme ostamassa pääsylipun. Tinkimisen jälkeen lupasin lisäksi maksaa 2 500 frangia (noin 3,8 euroa) opastuksesta. Ilmeisesti noin kolmetonnia on sopiva oppaalle maksettava summa.

bobo22

Kibidwen kapeita katuja animistien korttelissa.

bobo21

Kibidwen pääkatu. Edelleen animistien korttelissa.

Sitten Kibidween! Zakaria alkoi tarinoida alueen historiasta. Osa tarinoista on taatusti turisteja varten keksittyjä, mutta entä sitten! Mielenkiintoisia joka tapauksessa! Kibidwe on jaettu neljään osaan, kortteliin, niiden asukkaiden perusteella. Aluksi menimme animistien kortteliin (Quartier des Animistes), joka ilmeisesti edelleen on animistien asuttama alue. Animismi on Burkina Fasossa kovassa huudossa, sillä se on uskonto noin 15 prosentille maan väestöstä. Epävirallisesti animisteja on sata prosenttia burkinafasolaisista! Olkootkin virallisesti kristittyjä tai muslimeita! Vierailimme korttelin uhrauspaikalla, missä oli nähtävissä tuoreita kananhöyheniä. Paikan ympäristössä parveili lisäksi eläviä kanoja. Kai uhrausta odotellen. Uhrauspaikan vieressä on kokoontumistila, jossa otetaan yhteyksiä korkeampiin voimiin (esi-isiin?) ja päätetään uhrauksista. Näin ymmärsin asian.

bobo24

Kuvassa olevaan kasaan valutetaan kanan ja muiden uhrattavien eläinten veret. Nähtävillä on myös kananhöyheniä. Taustalla olevan talon perusteella Real Madrid on animistienkin suosiossa: “Meilleur club du monde”!

bobo30

Hirssioluen valmistus tapahtuu tässä. Taustalla kohoaa Bobo-Dioulasson suurmoskeijan minareetti.

Samaisessa korttelissa vierailimme myös paikallisessa “panimossa”, missä mamat keittelevät paikallista hirssioluttaan. Tänään ei sattunut olemaan valmistuspäivä, emmekä päässeet edes maistamaan tätä erikoisuutta. Tosin eipä se Länsi-Afrikassa varmasti harvinaisuus ole. Eikä harvinaista ole sekään, että vanhankaupungin kapeilla kaduilla kohtaa paikallisia pesupuuhissaan!

Kibidwen toinen osa on muslimikortteli (Quartier des Musulmans). Sen tärkein anti on ehdottomasti 1000-luvulta peräisin oleva Kibidwen ja samalla koko Bobo-Dioulasson vanhin talo. Sinne ei pääse vierailulle, sillä talossa asuu perhe. Oviaukolta toki kurkistimme sisään. Sähköjä ei ollut 1000-luvulla, eikä niitä ole edelleenkään!

bobo25

Kibidwen vanhin rakennus.

bobo29

Tämä näkymä on joko griottien tai seppien korttelista.

bobo26

Seppien paja.

Kibidwen kaksi muuta osaa ovat griottien kortteli (Quartier des Griots) ja seppien kortteli (Quartier des Forgerons). Ensimmäinen kortteli käsitti vierailun levykauppaan, jollainen Kibidwestä todella löytyy! Varmasti turisteja varten. Jälkimmäinen kortteli oli mielenkiintoisempi. Kävimme seppien pajalla, jossa pikkupojat pantiin näön vuoksi hommiin. Hiilet sentään hehkuivat, mutta tällä kertaa mitään ei oltu kyhäämässä. Pajalta olisi voinut ostaa matkamuistoja.

bobo27

Kibidwen laitamilla virtaileva joki ja naiset pyykkäyspuuhissaan.

bobo28

Kibidwe on vuosisatoja vanha, sen autot vain vuosikymmenten takaa.

Vielä ennen Kibidwestä poistumista seurasimme hetken elämää joenrannalta. Sadekaudesta huolimatta joki oli vain olematon puro, jossa naiset olivat pyykkipuuhissaan. Lehmät laidunsivat joen äärellä. Ja olipa jokitörmällä käsityömyymäläkin meitä matkailijoita varten!

Päivä Bobo-Dioulassossa

12.8.2015

Bobo-Dioulasso (tai vain Bobo) on puolen miljoonan asukkaan väestöllään Burkina Fason toiseksi suurin kaupunki. Vain pääkaupunki Ouagadougou kiilaa edelle. Kaupungin nimi, “Bobo-Dioulasso” tarkoittaa “Bobo-Dioulojen kotia”, mikä alun perin siirtomaakaudella viittasi alueen kahden suurimman heimon kieliin. Nykyisin tämä vanha kaupankäyntikeskus on myös vireä kulttuurikaupunki konsertteineen, kulttuurifestivaaleineen ja elokuvateattereineen, minkä lisäksi se houkuttelee todennäköisesti kaikki Burkina Fasoon eksyvät turistit pistäytymään kaupungissa. Nähtävää on länsiafrikkalaiseksi kaupungiksi varsin paljon ja tunnelma tässä vehreässä kaupungissa on mukavan leppoisa.

bobo5

Aamulla Bobo-Dioulasso vielä kylpi auringossa.

bobo4

Katunäkymä matkalla Bobo-Dioulasson kaupunginmuseoon.

Aloitin päivän kävelemällä keskustan kaakkoislaidalla, Place de la Nation -aukiolla, sijaitsevaan kaupunginmuseoon, Musée Communal Sogossira Sanoniin. Sain ovelta oman oppaan, joka aluksi kirjoitti minulle tuhat frangia (noin 1,5 euroa) maksaneen pääsylipun. Pääsylipun ostaminen Burkina Fasossa on usein monimutkainen ja aikaavievä tapahtuma, jossa myyjä täyttelee lippuja ja lappuja, allekirjoittaa ja leimaa niitä ja usein vielä kirjoittaa lippuun asiakkaan nimenkin.

Oppaani alkoi opastaa minua yllättävän sujuvalla englannilla kerrottuani, etten osaa ranskaa. Opastus kuuluu pääsylipun hintaan. Aluksi oppaani esitteli kerran kahdessa vuodessa järjestettävään kulttuurifestivaaliin tehtyjä taideteoksia. Tokihan ne opastuksen kanssa paremmin avautuivatkin. Teokset ottivat kantaa esimerkiksi burkinafasolaiseen ja afrikkalaiseen yhteiskuntaan ylipäänsäkin: eräskin veistos oli burkinafasolaisten naisten ympärileikkausta vastaan. Taideteokset vaihtuvat kahden vuoden välein.

bobo8

Musée Communal Sogossira Sanon eli Bobo-Dioulasson pikkuinen kaupunginmuseo.

bobo6

Tyypillinen bobo-heimon talo kaupunginmuseon pihassa aidossa koossaan. Oikealla kahdesta puusta tehdyt rappuset talon kattoterassille.

bobo7

Bobo-talon varustelua: näissä ihmiset säilyttävät ruokiaan.

Kaupunginmuseo esittelee lisäksi alueen heimojen kulttuuria monin eri tavoin. Se on museon tärkein ja paras anti. Maskeja, patsaita, vanhoja valokuvia ja seremoniaesineitä on täälläkin esillä joka lähtöön. Opas kertoi Bobo-Dioulasson kaupungin lähiseutuineen olevan bobo-heimon asuinaluetta, minkä lisäksi seudulla on paljon muitakin heimoja. Koko Burkina Fasossa asuu noin 60 eri heimoa, joilla kullakin on tietenkin oma kulttuurinsa. Bobo-Dioulasson museo painotti luonnollisesti bobojen kulttuuria, josta hyvänä ja havainnollistavana esimerkkinä on museon pihamaalla seisova perinteinen bobo-perheen talo. Sellaisissa tavallinen kansa asuu edelleen kaupunkien ulkopuolella. Toisin kuin sisällä museossa, ulkona sain ottaa valokuviakin.

bobo9

Avenue de la Revolution matkalla kohti kaupungin suurmoskeijaa.

Museossa ollessani sadekausi taas muistutti itsestään. Hetkisen istuskelin ja odottelin sateen laantumista. Lähdin kävellen kohti pohjoista. Halusin nähdä kaupungin ehkä tunnetuimman nähtävyyden, suurmoskeijan. Ennen moskeijalle pääsyäni, kaksi kadunmiestä tuli toivottamaan tervetulleeksi kaupunkiin ja Burkina Fasoon. Burkinafasolaiset olivat jo tässä vaiheessa osoittautuneet ystävällisiksi ihmisiksi, joilla ei välttämättä ole mitään taka-ajatuksia tullessaan juttusille.

bobo10

1800-luvulta peräisin oleva Bobo-Dioulasson suurmoskeija eli Dioulassoban moskeija edustaa Sahelin alueen rakennusperinnettä.

bobo14

Moskeija toisesta suunnasta.

bobo11

Moskeijan sisätiloja.

Bobo-Dioulasson suurmoskeija, Grande Mosquée, edustaa tyypillistä Sahelin alueen arkkitehtuuria, jossa rakennusmateriaalina on käytetty ainoastaan mutaa ja puuta. Myös Dioulassoban moskeijana tunnetulla pytingillä on ikää reippaasti: pääsylipun mukaan moskeija on rakennettu vuonna 1880, mutta internetistä löytyy eriäviäkin mielipiteitä. Moskeija on edelleen käytössä, mutta sinne pääsevät vierailulle myös kaltaiseni vääräuskoiset. Pääsymaksu on tonni (noin 1,5 euroa) ja siihen hintaan saa opastetun kierroksen moskeijassa.

Aluksi oppaakseni tarjoutui ranskaa taitanut rastapoika tyhjä katse silmissään. Jotenkin olin vain kurkkuani myöten täynnä näitä rastoja ja päätin vaatia englanninkielisen oppaan, vaikkei sellaista kannata tässä kaupungissa ja maassa todellakaan olettaa. Jostain sellainen tällä kertaa pystyttiin noutamaan. Miehen nimi oli Zakaria ja hän osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Hän lähti kierrättämään minua hämyisen moskeijan sisällä. Valaistusta ei ole, vaan kun tahdotaan valoa, otetaan kattoluukkujen päällä olevat saviruukut pois. Lattia oli epätasainen ja viersi suuntaan jos toiseenkin. Selvästi vanha rakennus! Miellyttävän viileässä moskeijassa ei tällä kertaa ollut luonnollisestikaan rukoushetkeä, mutta silti siellä täällä oli jokunen mies rukoilemassa. Tai vain nukkumassa. Pimeydessä ei oikein saanut selvää. Moskeijassa saa ottaa kuvia sisälläkin ja jopa salaman käyttö on sallittua. Zakaria kertoi, että nykyisin muessin kutsuu uskovaisia rukoushetkiin seinässä olevaa mikrofonia käyttäen, eikä enää kiipeile minareettiin. Me kiipesimme kierroksen lopuksi moskeijan katolle katsomaan moskeijan minareetteja uudesta kuvakulmasta. Kun sitten palasimme takaisin sisään, moskeijaan tuli nelihenkinen ranskalaisperhe. Burkina Faso todellakin on turistirysä! Myöhemmin samana päivänä näin kaksi muutakin valkoihoista!

bobo12

Moskeijan katolla olevat saviruukut otetaan kattoluukkujen päältä pois rukoushetkien ajaksi. Näin moskeija saa valaistuksen.

bobo13

Moskeijan katolta.

Moskeijassa käydessä on otettava kengät pois ja jätettävä ne oven suulle. Vierailuni päättyessä ovella parveilleet miehet ruinasivat tippiä. Olihan kenkäni yritetty varastaa moneen kertaan ja muita valheita! Annoin sadan frangin lantin (noin 0,15 euroa). Pojat tyytyivät tällä kertaa siihen. Moskeijavierailun jälkeen lähdimme Zakarian kanssa tutustumaan Bobo-Dioulasson vanhaankaupunkiin, Kibidween, mistä lisää omassa kertomuksessaan täällä.

Vanhankaupungin jälkeen minulla oli aikaa tutustua kaupungin “uuteen” osaan. Aurinkokin oli alkanut paistaa uudestaan. Kävelin katuja edestakaisin. Kaikkea mahdollista oli jälleen kaupan katujen varsilla. Kerran pysähdyin hämmästelemään kadulle levitettyjä eläinten osasia. En saanut selkoa mihin tarkoituksiin ne olivat, mutta todennäköisesti kyseessä olivat jonkinlaiset fetissiesineet. Sellaisia olin nähnyt jo edellisenä päivänä Bamakosta tulleilla bussimatkustajilla. Paperilla burkinafasolaiset ovat pääosin joko muslimeita tai kristittyjä, mutta käytännössä ikiaikaiset animistiset perinteet ovat syvällä ihmisissä. Fetissikojulla miehet esittelivät innoissaan myös laatikoissa olleita puista kerättyjä kameleontteja. Merkillisen näköisiä ja oloisia olentojahan ne todella ovat!

bobo20

Kaupungin uudempaa osaa. Autoja ei kaupungin kaduilla pahemmin näe, sillä kaikki liikkuvat joko mopoilla tai kävellen.

bobo15

Katunäkymä. Lavamopoilla on kätevä kuljettaa tavaraa paikasta toiseen.

Kaduilla myytiin nyt ensimmäistä kertaa myös toukkia ihmisravinnoksi. Taatusti niitä kaupitellaan myös muissa käymissäni Afrikan maissa, mutta en edes Guineassa ollut onnistunut löytämään mitään näin eksoottista sapuskaa. Jätin ötökät väliin ja menin oikeaan ruokakauppaan. Libanonilaisten pitävät supermarketteja kaikkialla Länsi-Afrikassa. Niin täälläkin. Mukaani tarttui erilaisia eurooppalaisia säilykkeitä. Millaista herkkua ovatkaan hollantilaiset purkkimakkarat patongin välissä! Ja ettei herkuttelu menisi täysin eurooppalaishenkiseksi, ostin kadulta myös täytettyjä piiraita. Herkullisia olivat nekin!

bobo17

Grand marché edustaa suurmoskeijan tavoin Sahelin alueelle tyypillistä rakennusperinnettä.

bobo18

Näkymä syvempää torialueelta.

Ennen pimeää lähdin vielä uudelleen kaupungille. Vierailin kaupungin katolilaisessa katedraalissa, minkä jälkeen marssin kuoppaista tietä pitkin kaupungin torille, grand marchélle. Tori on täynnä kaaosta ja tungosta, mutta valkoisella ihollakin pärjää mainiosti, sillä myyjät eivät ole erityisen aggressiivisia. Ostin ison pussillisen kuivattuja herkullisia mangolastuja. Ne ovat parhaita asioita, mitä Burkina Fasolla on annettavanaan! Kun sitten yritin huomaamattani ottaa kuvan, eivät siitä kaikki pitäneet. Olisi pitänyt maksaa “kuvausmaksu”. Kerroin olevani turisti ja muina miehinä poistuin paikalta. Burkinafasolaisten suhtautuminen valokuvaukseen on monesti hyvin kielteinen. Valitettavasti. Mitään virallisia kuvauslupia ei turistikaan tosin ole enää vuosiin tarvinnut.

bobo16

Bobo-Dioulasson rautatieasema.

bobo19

Tie kaupungin markkinapaikalle, grand marchélle.

Vielä ennen hotellille menoa kävin ostamassa bussilipun Banforaan seuraavaksi aamuksi. Yksi kokonainen päivä on riittävästi Bobo-Dioulassossa.

Bissau Velho ja vähän muutakin

23.7.2015

Bissaun vanhakaupunki, Bissau Velho, on ehdottomasti yksi kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista. Portugalilaisten siirtomaakaudellaan rakentama kortteli on täynnä värikkäitä rakennuksia, joista jokainen enemmän tai vähemmän rappiolla. Kokoa Bissau Velholla on kovin vähän. Kaikki noin kymmenen katua, kukin enintään 200 metriä pitkää, on nopeasti kävelty päästä päähän. Hiljaisilta kaduilta voi löytää erilaisia yrityksiä, ravintoloita ja näköjään myös hotellin.

oxb24

Katunäkymä Bissau Velhosta.

oxb23

Tässä vähän leveämpi katu, mutta samasta korttelista kuitenkin.

oxb26

Rua Guerra Mendes. Edelleen vanhassakaupungissa.

Bissau Velhoon kuuluu myös sen koillispuolella oleva Fortaleza de São José da Amura -nimeä kantava linnoitus, jonka historia ulottuu vuoteen 1696. Linnoitus uudelleenrakennettiin vuonna 1753, minkä jälkeen sitä on korjailtu useaan otteeseen. Viimeksi 1970-luvulla. Ellei Guinea-Bissau olisi vähiten vierailtujen maiden listalla, eli joku kävisi maassa, olisi tämä Bissaun Suomenlinnakin varmasti jo aikoja sitten avattu matkailulle. Nyt se on edelleen sotilastukikohtana ja suljettu vierailijoilta. (Lähde: [1])

Toinen päiväni Bissaussa oli pyhitetty samalle toiminnalle kuin edellinen eli päämäärättömälle kuljeskelulle. Aamulla kävelin Bissau Velhoon, ostin sen liepeiltä munkkeja aamupalaksi ja söin ne Fortaleza de São José da Amuran nurkalla. Linnoituksen sotilailla oli jalkapallopeli meneillään muurien ulkopuolella. Kymmeniä sotilaita seurasi linnoituksen muurin päällä istuskellen ja kannustaen. Kuvata en uskaltanut, sillä sotilaskohteiden ja varsinkin sotilaiden kuvaaminen on lähes aina kiellettyä. Salaa räpsäisin kuitenkin pari kuvaa, kun kukaan ei mielestäni huomannut. Guinea-Bissau ei onneksi ole esimerkiksi naapurimaa Guinean tavoin vainoharhaisimmasta päästä valokuvauksen suhteen, enkä kertaakaan kuullut valituksia siihen liittyen!

oxb21

Fortaleza de São José da Amuran historia ulottuu 1600-luvulle.

oxb22

Bissaun Pidjiguiti-satama. Sieltä lähtevät pienemmät veneet.

Aamupalan ja lyhyen Bissau Velhon kierroksen jälkeen kävin tarkistamassa Bijagóssaariston Bubaquen saarelle lähtevän laivan aikataulun. Laiva kulkee Bubaquelle kerran viikossa perjantaisin, mutta tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä.

Satamasta palaillessani puiden alla aikaa tappaneet rekkakuskit huutelivat luokseen. Halusivat toivottaa tervetulleeksi Guinea-Bissauhun. Tämähän alkoi muistuttaa jo Mauritaniaa ystävällisyydessään! Rekkakuskeista rohkein osasi joitain sanoja englantia ja lähti kanssani ostamaan guineabissaulaista sim-korttia puhelimeeni. Kuskin nimi lausuttiin Viki, mutta kirjoitusasu jäi tuntemattomaksi. Viki ei välttämättä osannut edes kirjoittaa, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa nimeään paperille. Luku- ja kirjoitustaito ei välttämättä ole tarpeellinen taito länsiafrikkalaisille taksikuskeillekaan.

Matkalla sim-korttia ostamaan, Viki opetti minulle Guinea-Bissaun kreolia eli portugalia, johon on sekoittunut afrikkalaisia kieliä. Se on maan lingua franca, jota puhutaan kaikkialla, vaikkei se monenkaan äidinkieli ole. Vielä harvemmin portugali, maan virallinen kieli, on kenenkään äidinkieli. Kreoli poikkeaa kovastikin standardiportugalista: esimerkiksi kun “mitä kuuluu?” on portugaliksi “como está?”, on se kreoliksi “kuma ku bu sta?”. Kreolilla vastaus kuuluu “sta bom, obrigado!”, “kiitos, hyvää!”.

Niin, se sim-kortti! Guinea-Bissaussa taitaa olla kaksi operaattoria: eteläafrikkalainen MTN ja ranskalainen Orange. Kumpikin näkyy kaikkialla katukuvassa ja puheaikaa voi näin ollen ostaa suunnilleen jokaisesta kadunkulmasta. Hetkisen kuluttua puhelimessani oli Orangen sim-kortti, sillä sellainen oli Vikilläkin. Liittymän hankkimiseen Guinea-Bissaussa vaaditaan henkilöllisyystodistus tai kopio siitä. Ja paikallinen osoite! Nähtävästi hotellikin kelpaa. Orangen toimisto sijaitsee Praça dos Heróis Nacionais -aukion laidalla ja hintaa sim-kortille tulee tonni (noin 1,5 euroa). Palkitsin uuden ystäväni Vikin pienellä juomarahalla avustaan sim-kortin hankinnassa.

Tämän jälkeen lähdin kävellen etsimään maan oikeusministeriötä. Opaskirja kertoi sen olevan näkemisenarvoinen. En ole ihan varma näinkö rakennusta vai en, mutta paikallista elämää näin sitäkin enemmän. Ja sain syötyäkin.

Kello kahdelta hain valmiin Guinean viisumini. Konsuli oli paremmalla tuulella kuin hakemusta jättäessäni ja huikkasi lähtiessäni vieläpä perään bon voyage! Myös varsin tylyllä tuulella edellisenä päivänä ollut suurlähetystön vahtimestari oli juttutuulella, eikä tahtonut päästää minua lähtemään. Hän oli Guinea-Bissaun kansalainen, kohtuullisen hyvin englantia taitava ja alipalkattu, mutta hyvin ylpeä kotimaastaan. Ulkomailla mies ei ollut koskaan käynyt. Miehen mukaan Guinea-Bissaussa ei ole ongelman ongelmaa ja nyt maasta oli löydetty jopa öljyä. Maan maaperä kätkee sisuksiinsa myös timantteja! Maa nousisi suureen kukoistukseen, kunhan vähän aikaa kuluisi! Timanteistaan guineabissaulaiset ovat yleisestikin hyvin ylpeitä. Yksi ongelma maassa kuitenkin on: nimittäin tämän vahtimestarin olematon palkka. Sen maksaa tosin Guinean valtio, mutta ei kovin säännöllisesti. Nytkin rästissä oli muutamia kuukausia. Palkkaa paikatakseen mies kerää lahjuksia suurlähetystössä vierailevilta. Että saisi ostettua edes sandwichin lounaaksi! Minulta mies ei pyytänyt rahaa, eikä edes vihjannut siihen suuntaan, mutta lähtiessäni annoin 250 frangin (noin 0,4 euroa) kolikon ja sain osakseni vuolaat kiitokset ja siunaukset!

oxb20

Supermercado BonJourissa hintataso on afrikkalaisittain varsin korkea. Esimerkiksi kaksi vesipulloa maksaa tonnin. Onneksi oli 10 000 €:n seteli matkassa!

oxb25

Vielä yksi näkymä Bissau Velhosta.

Iltapäivällä kävelin vielä uudelleen Bissau Velhoon ja takaisin. Sen jälkeen Bissau alkoi olla nähty. Illalliseksi nautin sandwichin majapaikkani naapurissa olevassa BonJour-supermarketissa. Sen omistaa vanhempi valkoinen herra, joka häärii kassan takana. Muuta henkilökuntaa on ainakin neljä ja kaikilla kädet ei-niin-täynnä töitä. Kun otin vesipullon jääkaapista, oli yksi mies valmiina lisäämään sinne välittömästi uuden tilalle. Näin siis kaupassa, joka on kooltaan ehkä kolmasosa keskiverto-Siwasta. Palkkakustannukset lienevät maltilliset. BonJour poikkeaa monista muista kehitysmaiden kaupoista sillä, että sieltä ostoksista saa kuitin!

Omatoimisesti Boa Vistalle

7.-8.7.2015

Kap Verden saarivaltio joitain satoja kilometrejä Senegalin edustalla Atlantin valtameressä on kiehtonut pitkään. Syytän siitä vuosia sitten ahkerasti selailtuja Finnmatkojen lomaesitteitä. Maahanhan on jo pitkään päässyt Suomestakin suorilla Finnmatkojen lomalennoilla, mutta vain talviaikaan. Juuri talvi onkin se aika, jolloin Kap Verdellä on sesonki. Tai oikeammin sesonki on vain Boa Vistan ja Salin saarilla, jotka haalivat kaikki eurooppalaisten charter-lennot ja sitä myöten turistit. Vain noin viisi prosenttia Kap Verdelle matkustavista valitsee jonkun muun kymmenestä pääsaaresta. Mielenkiintoisesti maan merkittävin kansainvälinen lentoasemakin sijaitsee juuri Salilla, eikä suinkaan maan pääkaupungissa Praiassa Santiagon saarella!

Kap Verdelle pääsee eri puolilta Eurooppaa reittilennoilla, mutta niiden hinnat ovat omalle kukkarolleni aivan liian korkeita. Näin kesäaikaan paras reitti Kap Verdelle, eli joko Boa Vistalle tai Salille, kulkeekin jonkun eurooppalaisen suurkaupungin kautta lomalennolla. Itse varasin Boa Vistan -lentoni Saksan TUI:n sivuilta. Lähtökenttiä on useita ympäri Saksaa. Helpoimmat suomalaisesta näkökulmasta ovat varmasti Frankfurt, Berliini ja München. Oma lentoni lähti Frankfurtin lentoasemalta aamuyöstä 8.7. Koska kyseessä oli TUI-yhtiön lomalento, ei lennolla saanut veloituksetta yhtään mitään. Vaikka lennon sainkin varattua suomalaisella luottokortillani suoraan TUI:n nettisivuilta, ei aterian ostaminen enää onnistunutkaan. Onneksi sen saa ostettua samaan hintaan myös suoraan lentoemoilta. Omin eväinkin pitkään lentoon voi varautua. Tosin aamuyöstä turvatarkastuksen jälkeiset kaupat ja ravintolatkaan eivät olleet vielä avoinna, joten edes vesipulloa en lennolle saanut mukaan!

bvc3

Haribon siivin Afrikkaan!

Lentoaika Saksasta Boa Vistalle on hieman pidempi kuin Suomesta Kanarialle, mutta siinähän se menee nukkuessa ja lentoreittiä näytöltä tarkkaillessa. Tuttuja marokkolaisia ja mauritanialaisia paikkoja viistäen kone kääntyi vähän ennen Senegalin rannikkoa kohti Kap Verden saariryhmää. Hieman ennen laskeutumista ilmasta näkee, että sekä Sal että Boa Vista ovat silkkaa kuivaa ja ruskeaa hiekkaerämaata, siis juuri täydellistä kaikille Saharaan tykästyneille reissareille

Jo Frankfurtin kentällä värikäs Haribo-lentokoneemme oli saanut suunnilleen jokaisen matkalaisen ottamaan kuvan. Nyt sama toistui Kap Verden päässä koneesta päästyämme, vaikka lentokoneiden kuvaaminen Boa Vistan lentoasemalla onkin vihaisesta sormienheristelystä päätellen kiellettyä.

Boa Vistan lentoasema on mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka kyseessä on uusi ja upea asema, ei siellä kattoja ole liiaksi asti. Kyseessä on ulkoilmaterminaali, mikä on ihan luonnollista maassa, jossa paistaa lähes vuoden jokaisena päivänä ja jossa sadekausi on vain nimellinen kausi vuodessa. Terminaalirakennuksen kuvaamiseenkin suhtauduttiin vihamielisesti.

Suomalainen tarvitsee viisumin Kap Verdelle, mutta mitään etukäteissuunnittelua ei vaadita, sillä viisumin saa kätevästi saavuttaessa maahan ilman mitään lomakkeiden täyttämistä. Viisumin hinta on maltilliset 25 euroa, ja se on ainoastaan normaalikokoinen leima passissa. Leiman lisäksi viisumivirkailija toivottaa hyvää lomaa Kap Verdellä, mikä on aivan ennenkuulumatonta kehitysmaiden rajoilla! Toisaalta nyt olinkin saapumassa tämän maan toiseksi merkittävimpään turistirysään!

bvc1

Kotikatuni Sal Reissä. Oikealla La Boaventura -hostellini.

bvc2

Näkymä hostellini toisesta kerroksesta sisäpihalle ja merelle. Taustalla Sal Rein kaupungin edustalla oleva pikkuinen samanniminen saari.

Sain rinkkani hihnalta lähes välittömästi, minkä jälkeen otin taksin Sal Rein kaupunkiin hintaan seitsemän euroa. Sal Rei on noin 8 000 asukkaan saaren pääkaupunki ja samalla myös ylivoimaisesti suurin asutuskeskittymä. Yli puolet saaren väestöstä asuu siellä. Olin varannut majoituksen kolmeksi yöksi saaren ainoasta hostellista, La Boaventurasta. All inclusive -lomakylien täyttämässä maassa hostellit ovat harvinaisuus. Yö neljän hengen dormissa maksoi kymmenen euroa yöltä. La Boaventura on ranskalaisen miehen pyörittämä hotelli-hostelli, jossa on ravintola ja baari sekä toimiva wifi. Sijainti merenrannalla kävelyetäisyydellä kaikista palveluista on lyömätön.

bvc8

Rua dos Emigrantes -katu johtaa Sal Rein keskusaukiolta, Largo de Santa Isabelilta, muun muassa postitoimistolle. Kuva otettu kaupungin kirkon edustalta.

Unettoman yön Frankfurtin lentoasemalla viettäneenä lähdin silti varsin pian tutkimaan Sal Rein keskustaa. Kapverdeläinen ruoka kaupungin keskusaukion laidalla sijaitsevassa Naida-ravintolassa ei ainakaan vakuuttanut. Ei maultaan, eikä hinnaltaan. Miekkakalaa ja ranskalaisia. Turistihinnat. Palvelu sen sijaan oli ystävällistä ja odotellessani ruokaa eteen kannettiin erilaisia Kap Verdeä käsitteleviä lehtiä. Myös netti ravintolasta löytyy: nimittäin Kap Verden kaikkien pitäjien keskusaukiolla on ilmainen wifi, joka nyt täällä vain sattui yltämään Naidan oviaukollekin!

bvc6

Siirtomaa-aikainen rakennus Sal Rein keskustassa.

bvc4

Sal Rein kirkko.

Siirtomaa-aikaisten talojen ja mukulakivikatujen hallitsevan Sal Rein on mahdollista koluta yhdessä päivässä ja aikaa jää runsaasti vielä uimarannallekin. Keskellä kaupunkia on kirkko, vähän syrjemmällä kalasatama ja kaduilla senegalilaisia matkamuistomyyjiä ynnä muita huijareita. Alkuperäiset kapverdeläiset ovat rauhallisia ja ystävällisiä luonteeltaan, eivätkä hyöki turistin kimppuun, kuten Senegalista tulleet siirtolaiset. Kai se eurooppalaisiin sekoittuminen on vähän temperamenttia rauhoittanut! Pistäydyin huvikseni erääseen senegalilaispuljuun kyselemään lippiksen hintaa, sillä Afrikan aurinko pehmentää pään helposti ilman suojausta. En tiedä, mitä tämänkin kauppiaan päässä liikkui, kun halvannäköistä Made in China -merkinnöin varustettua lakkia kaupitteli laadukkaana kapverdeläisenä käsityönä, joka oli maksanut kauppiaalle kokonaiset 30 euroa! Oikea hinta lienee 30 senttiä. Lippiksen hinnasta päästiin sopuun, mutta vaihtorahaa ei ah-niin-tuttuun-senegalilaiseen-tapaan haluttu antaakaan takaisin. Olisikin pitänyt ostaa matkamuistoja reppu täyteen! En ostanut. En yhtään ihmettele, miksi pakettimatkalaiset viihtyvät niissä all inclusive -hotelleissaan ja vierailevat pikkuisessa Sal Reissä ainoastaan opastetulla retkellä. Varmasti ainakin monien pohjoismaalaisten kohdalla paikallaan.

bvc7

Sal Rein katuja.

bvc5

Sal Rein rantamia. Kesällä merikin on tyyni.

Iltapäivällä vuokrasin itselleni mönkijän seuraavaksi päiväksi, minkä jälkeen pulahdin Atlanttiin. Sal Rein hiekkarannat ovat pitkiä, vesi matalaa, aallot olemattomia näin kesällä ja tilaakin on hehtaarikaupalla, mutta yksi negatiivinen asia näillä paratiisirannoilla on: nimittäin aggressiiviset kulkukoirat, jotka hyökkivät kimppuun, häiritsevät auringonottamista, käyvät yllättäen näykkäisemässä jalasta tai muuten vain seuraavat nälissään. Kättäpidempää mukaan rannoille!

Cominon kautta Gozolle

21.5.2015

Kolmen päivän ja kahden yön Maltan-matkalla ei ole aikaa hukattavaksi, joten aamutuimaan etsiydyimme bussipysäkille St. Julian’sissa ja hyppäsimme Maltan saaren luoteiskolkkaan, Ċirkewwaan, vievään bussiin. Linja-auto vei perille noin 50 minuutissa Maltan luoteisia rantoja seuraillen. Matkalla pääsi näkemään hieman muun muassa St. Paul’s Bayn ja Mellieħan pikkukaupunkeja.

Linja-auton päätepysäkki on Ċirkewwan lauttaterminaali, josta voi hypätä saarivaltion toiselle pääsaarelle Gozolle vievään autolauttaan tai sitten ottaa pieni vene Cominon saarelle! Me marssimme Cominon-veneiden lippuluukulle, joka ei sijaitse sisällä terminaalissa, vaan vähän syrjemmällä, mutta löytyy helposti. Cominolle suuntaavia veneitä on muutamia päivässä. Kymmenellä eurolla saa menopaluun Ċirkewwa-Comino-Ċirkewwa, mutta halutessaan saman lipun voi käyttää myös matkaan Ċirkewwa-Comino-Gozo. Me päätimme tehdä niin, koska Gozon saari on joka tapauksessa pakollinen käyntikohde Maltan tasavallassa vieraileville.

mlt12

Sininen laguuni Cominon saarelta nähtynä. Vasemmalla Cominotton saari ja taustalla Gozo.

Maltan ja Gozon saarten välissä sijaitseva Comino on tämän valtion kolmesta pääsaaresta pienin, mutta siellä sijaitsee luultavasti yksi Välimeren tunnetuimmista rannoista: Sininen laguuni! Cominon ja pienemmän Cominotton saaren välissä sijaitseva kirkasvetinen, suhteellisen matala ja hiekkapohjainen ja -rantainen laguuni on luultavasti kaikille se syy vierailla Cominolla, joka muuten on luonnonsuojelualuetta ja jossa asustaa alle kymmenen ihmistä.

Sinisen laguunin rantaan hurautti meidänkin veneemme hetkessä. Ranta-alueella on muutamia ruokaa ja juomaa myyviä kojuja sekä hieman kauempana suihku-vessa-rakennus. Ilmainen! Vaikka aurinko tässä vaiheessa päivää jo paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja oli muutenkin miellyttävän lämmintä, ei uimassa ollut kuin kourallinen ihmisiä. Italialainen nuoriso oli toki kahlaamassa selfiekeppiensä kanssa, mutta heidän uintinsa jäi siihen. Itse kävin uiden laguunin toisella puolella Cominotton saarella. Eihän se uimavesi Suomessa koskaan näin lämmintä ole, joten pakko ottaa kaikki ilo irti!

mlt10

Sininen laguuni ja Cominotton saari. Taustalla jälleen Gozo.

mlt11

Lisko.

Kahden tunnin laguunivisiitin aikana ehtii harhailla myös hieman muuallakin kuin vain meressä. Tai ei ehdi, jos sattuu tykkäämään auringonotosta. Itse kävelin jonkin matkaa laguunin ohi ja tulin takaisin. On muuten paljon pikkuisia liskoja joka puolella, mahdollisesti Podarcis filfolensis -lajin edustajia, jos Google nyt osaa asiansa… Voi eläimellä suomenkielinenkin nimi olla.

Cominolta matka jatkui kahden tunnin jälkeen kohti Gozon saarta ja sen Mġarrissa sijaitsevaa satamaa. Huumorimiehenä kapteeni painoi kaasun pohjaan kesken matkan ja otti suunnaksi Gozon rannikon. Mietin jo, että mahtaako herra nyt tehdä andreaslubitzit, mutta hieman ennen törmäämistä rantatörmään, veti kapteeni jarrusta (tai mitä veneissä ikinä tehdäänkään, että vauhti pysähtyy). Sellainen jonkinlainen luola siinä sitten oli edessä, jossa piti sillä paatilla käydä kurkkimassa. Ei sentään käynyt sama kuin eräällä Francesco Schettinolla yhden isomman risteilyaluksen kanssa tässä taannoin.

mlt13

Mġarrin katukuvaa Gozolla.

Perillä Mġarrin satamassa otimme linja-auton keskellä Gozoa sijaitsevaan Victoriaan (myös nimellä Rabat), joka on myös saaren pääkaupunki. Noin 7000 asukkaan kaupungin tärkein nähtävyys on korkeimmalla kohdalla sijaitseva linnoitus, Cittadella, jonka historia alkoi jo 1500-luvulla. Se oli käytössä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka. Tällä hetkellä linnoitus on yksi suuri rakennustyömaa, mutta pääsee siellä silti kiertelemään ja katsastamaan upeat maisemat niin Victorian kuin koko Gozonkin yli. Ilmaiseksi.

mlt14

Triq Taħt Putirjal -katu Gozon pääkaupungissa Victoriassa. Ihan siinä linja-autoaseman nurkilla.

mlt17

Il-Katidral ta’ Għawdex -katedraali linnoituksen muurien sisällä.

mlt18

Näkymä Cittadellalta yli Victorian kattojen.

Iänikuisilla asuinsijoilla (asutusta pronssikaudelta lähtien) kun ollaan, on pitäjässä myös vanhakaupunki ja hieno onkin. Täältä voisi ostaa kesämökin. Meri vain saisi olla vähän lähempänä. Victorian vanhakaupunki on koko muun Maltan tavoin rakennettu ruskeankellertävästä kalkkikivestä. Vanhankaupungin kapeille kaduille ei aina mahdu autokaan, joten siellä on mukava harhailla päämäärättömästi. Jonkin ajan kuluttua kävelimme takaisin kaupungin linja-autoasemalle odottamaan linja-autoa takaisin lauttasatamaan.

mlt15

1600-luvulla rakennettu Pyhän Yrjön basilika Victorian vanhankaupungin ytimessä.

mlt16

Katu vanhassakaupungissa.

mlt19

Pjazza San Franġisk -aukio. Taustalla Pyhän Franciscuksen kirkko 1400-luvun lopulta.

Gozon ja Maltan Ċirkewwan välillä liikennöivät Gozo Channelin autolautat ottavat kaltaisteni jalkamatkustajien lisäksi myös autoja ja muita kulkuneuvoja kyytiin. Hintaa jalkaisin matkassa olevan turistin lipulle tulee 4,65 euroa ja siihen hintaan saa palata takaisinkin Gozolle. Toisin sanoen myynnissä on vain menopaluulippuja.

Perillä Ċirkewwassa astuimme bussiin ja matkustimme kotiin St. Julian’siin.