Paluu São Tomélle ja siirtyminen São João dos Angolaresiin

21.2.2018

Príncipellä olisi kyllä viihtynyt vielä päivän tai pari, mutta sitten lentohinnat olisivat nousseet pilviin. Toinen syy pikavisiittiin oli majoituksen hinta: 45 euroa yöltä! Vain Guinean Conakryssä olen pakon edessä maksanut enemmän siitä, että pääsen nukkumaan. Siispä palaisin takaisin kiireiselle ja ruuhkaiselle São Tomén saarelle.

Paiva lähtee käyntiin portugalilaisella Paiva-jogurtilla.

Edellisiltana olin sopinut kyydistä lentoasemalle ja siitä, että saisin aamupalan tavallista aikaisemmin, jo kello seitsemältä. Asiasta tiedotettiin myös aamupalan tekijää. Príncipe Residencial on järjestänyt aamupalatarjoilunsa Santo Antónion kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä hotellista keskustan suuntaan. Olin sovitusti seitsemältä oven takana, kuten kunnon suomalaisen kuuluukin. São Tomé ja Príncipellä ei kuitenkaan tavata katsoa kelloa, eikä paikalla ollut ketään. Puolen tunnin kuluttua paikalle saapui nainen, jonka olin edellisaamuna nähnyt osallistuvan aamupalan tekoon. Hänellä ei ollut keittiön avainta, joten hän meni tapaamaan tuttuja viereiselle torille.

“Jo” kello 7.45 pääkokki löntysteli hyvin rauhallisesti avaimineen paikalle. Paikan avaaminen tietenkin kesti aikansa: piti avata ikkunaluukut, pyyhkiä pöydät ja levittää tuolit. Kaikki tapahtui koomisen hitaasti. Aivan kuin hän olisi osoittanut mieltä siitä, että oli joutunut tulemaan töihin näin varhain. Televisiosta tuli jouluinen (ja luminen) piirretty, jota tähdittivät portugalia puhuvat porot ja Joulupukki. Kysyin rouvalta varovaisesti, voisinko saada aamupalan mahdollisimman nopeasti, sillä pitäisi lennollekin ehtiä. Soitin hotellin johtajalle Hipolitolle tilanteestani ja hän kertoi siirtävänsä lentokenttäkuljetustani. Tunnin myöhässä, kello 8.00, aamupala oli viimein edessäni. Söin sen alle viidessä minuutissa ja lähdin. Otin mototaksin hotellille hintaan 10 dobraa (0,4 euroa). Lentokenttäkuljetus oli jo lähdössä pois, olinhan vartin myöhässä.

Príncipen lentoasema lähtöaamuna.

Lähtevien lentojen odotustilassa. Lähtöselvityksessä sukunimen lisääminen boarding passiin katsottiin tarpeettomaksi.

Lentoasemalla olin jälleen ensimmäisenä, mutta täällä päin maailmaa on pakko jättää rutkasti pelivaraa. Johan sen aamupalan kohdalla näki. Pääsin sisään pikkuiseen terminaaliin viiden minuutin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä suoritettiin turvatarkastus ja se tapahtui kokonaan käsipelillä. Tarkastaja tonki hyvin pintapuolisesti rinkan sisällön, eikä kaikkiin taskuihin todellakaan kurkistettu. Läpivalaisulaitetta Príncipen lentoasemalla ei ole, mutta kukaan tuskin tahtoo kaapata Príncipen ja São Tomén välillä lentelevän pienen potkurikoneen. Eihän kukaan edes tiedä, mikä São Tomé ja Príncipe on, saatikka missä se sijaitsee. Seuraavalla tiskillä istui setä, jonka edessä olikin sitten jo läppäri. Boarding pass tosin kirjoitettiin käsin, kuten São Toménkin päässä, eikä siihen nyt edes laitettu sukunimeä tai istumapaikkaa.

Ehdin istuskella puolisen tuntia lentoaseman pienessä odotustilassa, kun sitten lento São Tomélta saapui reilusti etuajassa. Samoihin aikoihin kentälle laskeutui myös Portugalin ilmavoimien kuljetuskone ja olin jo varma, että Portugalin presidentti Marcelo Rebelo de Sousa saapui sillä saarelle. Myöhemmin selvitin, että hän saapui vasta seuraavana päivänä. Pääsin sisään pieneen potkurikoneeseen, eikä kukaan halunnut vilkaista boarding passia lentoasemalla, eikä sisällä koneessa. Koneessa sai istua mihin tahtoi, eikä lento ollut nyt läheskään täysi. STP Airwaysin lento 8F 212 lähti reilusti etuajassa ja laskeutui São Tomélle noin kello 10.20. Silloin lennon olisi pitänyt vasta lähteä Príncipeltä. Kerran näinkin päin.

Vaikka totesinkin São Tomén olevan vilkas ja kiireinen paikka, on siellä kuitenkin pienet piirit: sain taas saman taksikuskin kuin saapuessani maahan kuusi päivää aiemmin. Kuskin nimi oli Filiberto ja hinnaksi sovimme 250 dobraa (kymmenen euroa). Ensin mentäisiin Gabonin suurlähetystöön, jossa luultavasti vierähtäisi hetkinen, ja sitten ajettaisiin São Tomén kaupungin keskustaan puskataksiasemalle. Jätin viisumihakemukseni lähetystöön ja valmis viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Kerroin tulevani hakemaan sen ensi viikolla ja se kävi hyvin. Viisumista tarkemmin myöhemmin.

São Tomén keskustan puskataksiasemalla hankin itselleni paikan São João dos Angolaresiin menevästä autosta. Täällä puskataksit ovat pääosin iäkkäitä, keltaisia ja japanilaisia pakettiautoja, pääosin Toyota-merkkisiä. Ne lähtevät ilman aikatauluja eli kunhan ovat täysiä. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsimme matkaan. Tähän Toyota Hiaceen mahtui muistaakseni 12 matkustajaa. São Tomé ja Príncipen julkinen liikenne poikkeaa sikäli Afrikan mantereesta, sillä täällä matkalaukusta ei peritä lisämaksuja ja itse matkakin maksetaan vasta perillä. Samanlainen käytäntö on Kap Verdellä. Matkani São João dos Angolaresiin maksoi 30 dobraa eli 1,20 euroa (taksikyyti Filiberton kyydissä olisi kuulemma kustantanut 50 euroa).

Kuljettaja ajoi tuhatta ja sataa, kuten kehitysmaissa asiaan tietenkin kuuluu. Tie on hyvää, eikä liikennettä ole paljon. Muutamaa päivää aiemmin olin pyöräillyt samaa tietä aina Água Izén kylään saakka. Nyt jatkoimme vielä eteenpäin. Água Izén jälkeen seuraava suurempi kylä on nimeltään Ribeira Afonso. Sen jälkeen tie muuttuu hyvin mutkaiseksi ja se kulkee jyrkällä rinteellä. Toisella puolella on Atlantti, toisella paikoin melkein pystysuora kasvillisuuden peittämä rinne. Jonkin matkaa Ribeira Afonson jälkeen rinne oli useissa kohdissa suistunut alas tielle sateiden vuoksi. Myöhemmin kuulin, että maanvyöryt olivat katkaisseet tien pariksi päiväksi ja São João dos Angolares sekä etelän Porto Alegre olivat jääneet eristyksiin. Nyt tie oli jo auki, mutta mutaa oli tiellä kyllä reilusti. Saavutimme São João dos Angolaresin reilussa tunnissa. Matkaa pääkaupungista on noin 40 kilometriä.

São João dos Angolaresin keskustassa on kerrostalo. Kuvan keltaisilla pakettiautoilla hoituu saaren julkinen liikenne.

En taaskaan muistanut kuvata hotellia, mutta tässä portaat alas Miónga-hotelliin. Kuvan rakennukset kuuluvat hotellille.

Kuljettaja vei minut Miónga-nimiseen hotelliin. Se sijaitsee kaupungin eteläpuolella meren äärellä ja nimi miónga tarkoittaakin paikallisella angolarin kielellä merta. Mióngassa on neljä huonetta ja ravintola. Viidettä huonetta rakennettiin, kun saavuin paikalle. Pääsin parempaan huoneeseen kuin mitä olin varannut, sillä rakennustyömaan äänet kantautuivat vähän turhan hyvin tuohon halvimpaan huoneeseen. São Tomé ja Príncipen majapaikat ovat lähes kaikki Booking.comissa, niin myös Miónga. Kaksi yötä maksoi yhteensä 40 euroa, mikä on halpa hinta tässä maassa. Miónga oli muuten ainoa hotellini São Tomé ja Príncipellä, missä suihku oli saavillinen kylmää vettä ja nappo. Maa on siis vähän turhankin kehittynyt makuuni.

Mióngan ravintola tunnetaan hyvästä ruoastaan ja päätin ottaa selvää, pitikö väite paikkansa. Olin syönyt monta päivää säilykkeitä ja katuruokaa, joten 250 dobran (10 euron) lounas alkupaloineen, pääruokineen ja jälkiruokineen ei tuntunut pahalta. Ja olihan ruoka erinomaista, mutta avokadon merkitystä ihmiskunnan ravintona en vain käsitä. Se on sama kuin söisi puuta.

1500-luvulla elänyt entinen orja Rei Amador on nykyisin São Tomé ja Príncipen kansallissankari. Hänen ulkonäöstään ei tokikaan ole mitään tietoa, joten tämä on vain taiteilijan näkemys. Maalaus on esillä Roça São Joãon taidenäyttelyssä.

São João dos Angolares (tai lyhyemmin vain Angolares) sijaitsee siis São Tomén saaren kaakkoisrannikolla. Kaupungin reilun 2 000 asukkaan väestö poikkeaa muista sãotomélaisista siten, että täällä on oma kielensä, angolar (tai n’gola), jota muu väestö ei ymmärrä. Angolar-kansan alkuperä on ollut mysteeri. On puhuttu, että he olisivat jostain 1500-luvulla haaksirikkoutuneesta laivasta maihin uineiden orjien jälkeläisiä. Oikeasti he ovat 1500-luvulla São Tomén sokeriruokoplantaasien karuista oloista paenneiden orjien jälkeläisiä. Nämä kovapäiset ihmiset, joita ei portugalilaisten ruoska saanut alistettua, järjestivät siirtomaaherrojen harmiksi orjakapinoita. Kuuluisin oli paikallisen entisen orjan Rei Amadorin johtama kapina vuonna 1595. Nykyisin Rei Amador on São Tomé ja Príncipen kansallissankari ja häneen törmää kaikkialla, kuten dobran seteleissä. Vasta 1800-luvun puolivälissä portugalilaiset saivat jälleen otetta angolareista, kun yhteisön maille perustettiin kaakaoplantaasi, jonne angolarien oli pakko tuoda kalaa vastineena vapaudestaan (Lähde: Bradt: São Tomé & Príncipe 2014: 174–175).

São João dos Angolaresin kylänraittia. Vasemmalla poliisiasema.

Kaupungin ydinkeskustaa keskusaukiolta nähtynä.

Kävelin ruokailun jälkeen kaupungin “keskusaukion” poikki torille, jossa kolme espanjalaista/portugalilaista miestä oli ostanut järjettömän karkkimäärän ja jakoi nyt sitä lapsille. Yksi miehistä kuvasi tapahtumaa ja kaikki kolme varmasti tuntivat olonsa suuriksi hyväntekijöiksi. Luultavasti Jeesuksen kaltaisiksi. Sitten he nousivat vuokra-autoonsa ja ajoivat pois. Minua tällainen lasten lahjominen suututtaa, sillä näin paikalliset oppivat ruinaamaan jatkossakin. Kyllähän valkoinen mies aina tulee ja lahjoo, eikä itse tarvitse tehdä mitään. Korkeintaan avata suu! Miesten lähdettyä yksi paikallinen nainen sitten tarttui minua kädestä ja lähti taluttamaan karkkikojulle. Minun pitäisi nyt suorittaa sama rituaali, koska hänen lapsensa halusi lisää karkkia. Karistin paikan pölyt välittömästi, en minä ole mikään hyväntekeväisyysjärjestö. Se riittää, että yövyn paikallisessa hotellissa, syön paikallisissa ravintoloissa ja ostan paikallisista kaupoista.

Ja olivathan São João dos Angolaresin ihmiset muutenkin jälleen täysin erilaisia, kuin vaikkapa pääkaupungissa tai Príncipen saarella. Angolarit ovat kyllä tavattoman ystävällisiä ja pysäyttävät kadulla halutakseen vain jutustella tai toivottaa tervetulleeksi. Tässä vaiheessa ymmärsin mielestäni jo jonkin verran portugalia, joten kykenin jonkinlaiseen keskusteluun. Jos angolarit ovat tavallistakin avoimempia, elää yhteisössä myös suuri joukko ihan täysiä hulluja. Miehiä kaikki ja usein vielä juovuksissa. Heihin ei voi olla törmäämättä keskusaukiolla, eikä heidän puheesta saa mitään selvää. Käytöskin on aavistuksen arvaamatonta, joten heitä kannattaa karttaa. Missään muualla São Tomé ja Príncipellä ei hulluihin törmää. Siihenkin kiinnitin huomiota, että täällä lapset eivät valkoisen huomattuaan pääsääntöisesti huudakaan “branco, branco” eli “valkoinen, valkoinen“, vaan “colomba, colomba“! Termi tarkoittaa kolonialistia ja sellaisiksi me suomalaisetkin São Tomélla sitten ylenemme.

Näkymä São João dos Angolaresiin Roça São Joãolle johtavalta tieltä.

Roça São Joãon entisen kaakaoplantaasin päärakennus on kunnostettu hotelliksi.

Roça São Joãon entinen sairaala.

Kaupungin keskustan laitamilla sijaitsee portugalilaisten kolonialistien perustama entinen kaakaoplantaasi Roça São João, joka on sittemmin muutettu vähän paremmaksi hotelliksi. Plantaasi sijaitsee keskustaa paljon korkeammalla ja sieltä on hieno näkymä koko São João dos Angolaresiin. Plantaasilla voi vapaasti vierailla ja sinne minäkin menin. Omistaja, João Carlos Silva, on selvästi kulttuuri-ihmisiä, koska pihamaa on täynnä vanhoista kaakaoplantaasin laitteistoista rakennettua taidetta. Lisäksi yksi rakennus on omistettu kokonaan taidenäyttelylle. Pihan perällä oleva vanha sairaala oli vielä toistaiseksi tyhjillään, kun sinne varovasti kurkistin. Roça São Joãolta laskeutuessani, tapasin jälleen pääkaupungin Albergria Porcelana -hotellissa samaan aikaan kanssani olleen belgialaispariskunnan. Aloin vähitellen ymmärtää, että kaikki maahan tulevat turistit käyvät samoissa paikoissa ja että heihin törmää uudelleen ja uudelleen. Tämä jälleennäkeminen ei jäänyt viimeiseksi.

Seuraavaksi tahdoin ostaa vettä, mutta sitä ei täällä saa jokaisesta pikkuputiikista. Säilykemakkaraa kyllä onneksi saa kaikkialta. Sain pyytämättäni oppaan, joka vei minut oikeaan kauppaan. Oikeastaan se taisi olla baari. Oppaani nimen kirjoitusasusta en ole varma, mutta lausuttaessa se kuulosti Siltsulta. Olkoon hän siis Adílson, se lienee tarpeeksi lähellä oikeaa ja on ainakin portugalinkielinen miehen nimi. Mies ehdotti seuraavana päivänä retkeä hänen moottoripyörällään São Tomén etelärannikolle. Siellä olisi kauniita rantoja: muito bonita, muito bonita! Minua kiinnosti rantoja enemmän Rolas-niminen pikkusaari São Tomén etelärannikon edustalla. Halusin päästä sinne, sillä siellä kulkee päiväntasaaja ja olisi sielläkin hienoja rantoja. Sovimme lähtevämme seuraavana aamuna yhdeksältä ajelemaan kohti Porto Alegrea. Edestakaiselle mototaksimatkalle Porto Alegreen sovimme hinnaksi 500 dobraa (20 euroa) sisältäen polttoaineen. Porto Alegresta vuokraisimme veneen Rolasille, jonka hinnan neuvottelisimme sitten siellä. Adílson ei ollut varma hinnasta, eikä voinut soittaakaan kenellekään. Kännykkä kun oli pudonnut Atlanttiin.

Adílson halusi vielä esitellä kotikaupunkiaan, joten ostin puolikkaan jakkihedelmää viidellä dobralla (0,2 euroa), minkä jälkeen kävelimme pieneen satamaan. Kalastajia saapui koko ajan mereltä. Kaupunki elääkin pääosin kalastuksesta. Ennen pimeää Adílson lähti kotiinsa ja minä hotellille.

Mitä nämäkin nyt taas ovat!

Näkymä São João dos Angolaresin sataman laiturilta merelle päin.

São Tomé ja Príncipen oman Nacional-oluen pulloissa ei ole etikettejä.

Miónga-hotelli sijaitsee paikassa, jossa mangroveräme loppuu ja meri alkaa. Vesi oli näin illansuussa noussut kauas rämeelle. Istuskelin ja lueskelin ison basalttilohkareen päällä ja katselin, kun aurinko laski.

Vetäydyin ravintolan terassille, jossa hotellin muut vieraat, ranskaa puhuva seurue jo mekasti. Join paikallisen oluen vajaalla eurolla. Ei siinä muuten mitään erikoista olisi, mutta täkäläisen Rosema-panimon Nacional-olutpullossa ei ole minkäänlaista etikettiä. Edes korkissa ei ole tekstin tekstiä. Täydellisen turhaa etiketin liimaaminen kyllä olisikin, koska São Tomé ja Príncipellä on tasan tämä yksi olut. Toki useista paikoista saa myös portugalilaisia Sagres- ja Super Bock -oluita, jotka tulevat oikein etiketin kanssa. Mutta kuka haluaa juoda portugalilaista olutta, kun on paikallistakin!

TAP Portugalin siivin São Tomélle

15.2.2018

Afrikan kainalossa Guineanlahdella sijaitseva pikkuruinen São Tomé ja Príncipe on kummitellut päässäni varmaan jo kymmenen vuotta. Tämän kahdesta pääsaaresta muodostuvan valtion saavuttaminen on kuitenkin ollut viisumipakosta ja kalliista lennoista johtuen vaikeaa. Nyt tie on tasoittunut hieman: EU-kansalaiset eivät ole enää vuoden 2015 jälkeen tarvinneet viisumia, jos matka kestää enintään 15 päivää. (Toki maahan on aiemminkin ollut mahdollista hankkia viisumi netissä, mutta eivätpä afrikkalaiset nettiviisumipalvelut yleensä toimi.) Matka ei ollut enää myöskään rahasta kiinni, sillä olin käynyt töissä ja oli varaa ostaa kallis menolippu paratiisisaarille. Ajattelin viipyä sen 15 päivää, minkä maa sallii ilman viisumihässäköitä. Ja jatkaa sitten mantereen puolelle Gaboniin.

Tätä näkymää on odotettu vuosikaudet.

Lentolippujen kalleus johtuu tietenkin siitä, että ainoa yhteys Euroopasta kulkee Lissabonin kautta. TAP Portugal lentää São Tomélle kolme tai neljä kertaa viikossa, minkä lisäksi paikallinen STP Airways lentää lauantaisin maahan. Niin ikään Lissabonista. Oikeasti STP Airways ei mitään lennä, sillä se on Euroopan unionin mustalla listalla, joten portugalilainen EuroAtlantic Airways operoi lennot STP:n puolesta.

Lähdin matkaan Berliinin Tegelin kentältä TAP Portugalin lennolla kohti Lissabonia. Kanssamatkustajat olivat lähinnä saksalaisia ikäihmisiä matkalla Madeiralle. Lissabonissa minulla oli koneenvaihtoon käytettäväksi tunti ja 5 minuuttia. Se riittää hyvin, vaikka onkin kuljettava passintarkastuksen kautta. Onneksi Lissabonissa on passintarkastusautomaatit EU-kansalaisille, joissa ei ollut jonoja.

Tällä Berliinistä Lissaboniin ja edelleen São Tomélle.

Lentokoneen matkustamossa oli tilaa.

Lento TP 1527 São Tomélle lähti ajallaan kello 9.35. Kone oli sama, millä olin tullut Berliinistä. Samoin miehistö säilyi samana. Pääosin matkalaiset olivat portugalilaisia matkalla entiseen siirtomaahansa. Mutta olipa mukana ruotsalainen perhekin! Suomea en kuullut kenenkään puhuvan. Sãotomépríncipeläisiä ja afrikkalaisia muutenkin oli vain kourallinen, ehkä kymmenisen. Ja kuinka heitä voisi ollakaan paljon, kun koko maassa on vähemmän väkeä kuin Oulussa (alle 200 000).

Lentoajaksi oli ilmoitettu 9 tuntia ja 10 minuuttia, ja se sisältäisi teknisen välilaskun Ghanan pääkaupungissa Accrassa. Lentoajasta huolimatta itse lentokone ei ollut mikään laajarunkokone. Eikä kone ollut kuin ehkä puolillaan. São Tomé ja Príncipe onkin maailman vähiten vierailtujen maiden listalla sijalla 11.

TAP Portugal tarjosi matkan alkajaisiksi lämpimän ruoan. Kun lentoemot pääsivät kohdalleni, ei tarjolla ollut enää kuin jotain kasvispastaa. Kana oli harmittavasti päässyt loppumaan. Ruokajuomia sentään vielä oli.

Laskeudumme Ghanan pääkaupunkiin Accraan.

Kotokan kansainvälinen lentoasema Accrassa. Kaikki toimii kuin Euroopassa.

Maisemia ei Marokon rannikon jälkeen juuri näkynyt. Sahara oli pääosin harmattan-tuulen nostattaman pölyn peitossa, mutta näin sentään pieniä paloja Saharaa. Jossain Malin päällä varmaankin. Myös Ghanan taivas oli utuinen johtuen juurikin samasta harmattanista. Koneen alkaessa laskeutua pääsin kuitenkin näkemään vähän Ghanan maisemia, kuten Kumasin kaupungin ja lopulta myös Accran. Pääkaupunki vaikutti keskustaltaan hyvinkin kehittyneeltä afrikkalaiskaupungilta. En ole koskaan vieraillut Ghanassa, eikä maa taida turisteja halutakaan. Ainakin viisumin saaminen Kööpenhaminasta on aika hankalaksi tehty. No ehkä sitten joskus.

Accrassa jäi pois viitisen matkustajaa. Ainakin viisi matkalaukkua poistettiin ruumasta. Samalla lentokone tankattiin ja uudet matkustajat otettiin sisään. Heitä taisi tulla kolme. Ainakin kolme laukkua tuli sisään. Myös lentokoneen vessat syynättiin tämän välilaskun aikana hyvin tarkasti. Varmaankin huumeiden varalta. São Tomélle matkalla olleiden piti tietenkin pysyä koneessa.

Ghanan-pysähdys kesti noin tunnin ja loppulento São Tomélle kesti enää tunnin ja 40 minuuttia. Sen aikana tarjoiltiin ghanalainen voileipä ja mangomehu.

Lopulta São Tomén saari alkoi näkyä ikkunasta. Saari oli pääosin pilvien peitossa, mutta rannikolla oli pilvetön kaistale. Saari todellakin näytti paratiisilta. Paratiisillinen oli myös lämpötila koneesta ulos astuttaessa: +30. Kosteusprosentti oli myös huikea.

Perillä São Tomélla!

São Tomén kansainvälinen lentoasema.

São Tomén kansainvälinen lentoasema on pieni, mutta varsin moderni. Ensimmäisenä lentoaseman ovella passi annetaan virkailijalle, joka plärää sen nopeasti läpi. Kai etsii merkkejä epämääräisestä matkustuksesta maailmalla. Sen jälkeen pääsee varsinaiseen passintarkastusjonoon: niitä on kaksi sãotomépríncipeläisille ja kaksi muukalaisille. Tokikaan jonot eivät ole niin justiinsa, vaan portugalilainen voi hyvin mennä näköjään myös paikallisten luukulle. Ja toisinpäin. Toki äläkkä nousee, jos omassa jonossaan oleva portugalilainen ei päästäkään edelleen kiilannutta paikallista ohitseen. Afrikkalainen veri kiehuu helposti. Passintarkastaja oli hyvällä tuulella ja heitti aluksi kysymyksen “how are you?”. Ihan englanniksi! Hän tarvitsi tiedot majapaikastani, mutta mitään paluulippuja tai rokotuskortteja ei haluttu nähdä. Passiin iskeytyi leima, johon päivämäärä kirjattiin käsin ja alle tuli herra tarkastajan nimikirjoitus: Elvis!

Olin varannut etukäteen majoituksen São Tomén kaupungista, noin kymmenen minuutin matkan päästä. Hotelli Albergria Porcelana oli muutamaa päivää aiemmin lähettänyt Booking.comin kautta Google-kääntäjällä suomeksi käännetyn viestin, että minua ollaan odottamassa lentoasemalla. Eipä oltu, joten otin taksin ja olin hetkessä perillä. Taksi maksoi kymmenen euroa, mikä normaalitaksa lentoasemalta kaupunkiin. Toiseen suuntaan pääsee 15 dobralla eli 0,60 eurolla, jos menee mototaksilla.

Hotelli Albergria Porcelana seuraavana päivänä.

Näkymä hotellin parvekkeelta kohti etelää.

Hotellilla ei osattu sanaakaan englantia, eikä oikein tiedetty mitä minulle kuuluisi tehdä. Oli minulla nyt kuitenkin portugaliksi tulostettu vahvistus Booking.comista. Puolisen tuntia odoteltuani ja ihmeteltyäni, hotelliin saapui belgialainen pariskunta noin kymmenen matkalaukkunsa kanssa. Tietenkin parin viikon matkalle tarvitaan sata paria kenkiä. Hotellin autokuski oli ollut hakemassa heitä samalta koneelta. Myös minua oli odoteltu, mutta olin ilmeisesti päässyt ulos terminaalista liian aikaisin, ettei kuski ollut vielä paikan päällä. Sain huoneeni ja nukahdin heti.

Berliinin matkamessut seitsemässä tunnissa

12.3.2016

Olen käynyt Saksassa kymmenisen kertaa. En vain ennen viime viikonloppua kertaakaan Berliinissä. Itä-Saksakin oli “tuttu” vain Rostockin sataman osalta, johon saavuin isäni kanssa joskus 2000-luvun alussa Hangosta laivalla.

Nyt halusin Berliiniin, sillä 8.-12. maaliskuuta kaupungissa järjestettiin ITB Berlin eli vuosittaiset maailman suurimmat matkamessut! Lähes koko maailma yhdessä valtavassa messukeskuksessa! Näillä matkamessuilla kuuluisi ehdottomasti viettää useita päiviä, mutta seitsemässä tunnissakin kolusi jo mielenkiintoisimmat maat.

itb1

Liechtenstein näkyvissä! Ja Slovenia.

Muutamia Itä-Euroopan ja Kaukasuksen valtioita koluttuamme edessä oli viimein jotain mielenkiintoista: Liechtensteinin ruhtinaskunta! Kaikki valittelevat maan olevan hyvin tylsä, mutta ehdottomasti tahdon vierailla siellä tulevaisuudessa. Tykkään tylsistä paikoista, jollainen Berliinikin muuten on. Liechtenstein tarjosi vierailijoille esitteiden ohella leipää, paikallista kinkkua, pinssejä ja paperiset Liechtensteinin liput! Lisäksi paikalle oli rahdattu valtaistuin, johon pääsi istahtamaan. Ruhtinaskunnan ständillä kun oltiin!

itb2

Lidl Reisenin järjestämälle pakettimatkalle?

itb3

Visit Finland oli muiden Pohjoismaiden ja Baltian kanssa samassa hallissa. Finnair oli tuonut paikalle lentokoneidensa penkkejä. Liekö sitten niiden uusien koneidensa.

Oma mielenkiinnon kohteeni on ehdottomasti Afrikassa, mihin ITB tarjosi hyvää lääkettä useiden Afrikan maiden muodossa. Joukossa oli reilusti eksoottisia maita, joista Suomessa (tai muualla) ei olla kuultukaan, eikä niitä Suomen matkamessuille varmaan koskaan saadakaan. Yksi tällainen maa oli Etelä-Afrikan kokonaan ympäröimä Lesothon kuningaskunta, jonka pikkuinen ständi oli aivan tyhjä sinne mennessämme. Rouva oli kovasti mielissään, kun olimme kiinnostuneet Lesothosta ja vieläpä tiesimme sen sijainnin. Kuulemma ainakin hiihtäminen onnistuisi ympäri vuoden vuoristoisesta maastosta johtuen. Helpoiten maahan pääsee lentämällä Etelä-Afrikan Johannesburgin kautta. Johannesburgista on vain reilun tunnin lento Lesothoon. Kyllä minä vielä joskus Lesothoonkin matkustan!

itb4

Good old colonial times: Botswana oli tuonut Berliiniin joukon alkuasukastanssijoita siirtomaaherrain pällisteltäväksi.

itb5

Pikkuinen Swazimaa on yksi Afrikan kolmesta kuningaskunnasta. Maa sijaitsee eteläisessä Afrikassa Mosambikin ja Etelä-Afrikan välissä. Kiinnostaa.

itb6

Mainstream-Afrikkaa: Etiopia, Kenia ja Tansania. Tansanian tiskillä herra osasi sanoa suomeksi “hakkaa paalle”. Kuulemma oli asunut Ruotsissa aikoinaan.

itb7

Maailman suurimpiin kaakaon tuottajiin lukeutuva Norsunluurannikko tarjoili messuvieraille hot chocolatea (kirjaimellisesti) sekä suklaaputouksen, johon sai dipata hedelmäpaloja.

itb8

Eritrean osasto.

Norsunluurannikkoa vastapäätä oli Eritrean ständi. Afrikan Pohjois-Koreaksi leikkisästi tituleerattu diktatuuri oli messuilla varsin näyttävän osaston sekä näyttävien esitteiden ja postikorttien kanssa. Kaikesta tästä huolimatta viisumin saaminen Eritreaan on periaatteessa mahdotonta. Samaan aikaan ständillä ollut mies oli kyselemässä viisumiasioista ja lupasi lähettää Eritrean edustajille vieläpä sähköpostiakin. Mitään selkeää vastausta hän ei Eritrean herralta saanut. Mutta minä sain ainakin Eritrea-kalenterin ja kauniita postikortteja. Onpahan ainakin kortit valmiina, kun joskus astun Asmaran lentoasemalle!

itb12

Malin osasto.

Länsiafrikkalainen Mali on tätä nykyä valitettavan arvaamaton matkakohde. Viime elokuussa maassa käydessäni siellä oli kaksi terrorihyökkäystä lyhyen ajan sisään. Ständi olikin valitettavan tyhjä, vaikka sen soisi olevan tupaten täynnä. Vielä joskus palaan maahan ja matkustan Timbuktuun, jonne aioin mennä jo viime kesänä. Muuten, Timbuktu on kuulemani mukaan myös tylsä paikka!

itb9

Etelä-Sudanin osasto.

Maailman nuorin valtio, sisällissodan repimä Etelä-Sudan oli myös mukana messuilla. Maa oli painanut kiinnostuneille jopa pienen esitteen (“Complete travel guide and tourist information”). Etelä-Sudanin delegaatio oli vetäytynyt ruokapöydän ääreen, eikä ollut kiinnostunut ständillä vierailijoista. Kysymyksiä olisi ollut! Esimerkiksi turvallisuustilanne askarruttaa mieltäni.

itb10

Burundin iloiset veikot olivat kyhänneet Berliiniin majan ja tarjosivat vierailijoille vahvaa burundilaista teetä sisältäviä teepusseja. Takana Kamerunin ja Sierra Leonen ständit: ei mitään mielenkiintoista.

itb11

Algeria!

Eritrean tavoin Algeriakaan ei tahdo matkailijoita maahan. Toisaalta maalla on öljyä ja kaasua, minkä vuoksi turisteja ei välttämättä edes tarvita. Toisaalta maan turvallisuustilanne on paikoin arveluttava. Eli viranomaiset eivät tahdo meikäläisten joutuvan terroristien kynsiin. Joka tapauksessa Algeria oli painattanut upeita kiiltäviä maata esitteviä esitteitä, minkä lisäksi tiskin alta jaettiin Algeria-kasseja ja Sahara-julisteitakin sai ottaa “as many as you want“.

Kyselin ständillä Algerian viisumista, minkä tiesin olevan hyvin vaikeasti saatava. Vastaus oli hieman lohduttava: tarvitsisin vain hotellivarauksen ja paljon aikaa. Viisumihakemukset käsitellään raskaan byrokratian kautta. Algerian esittelijä antoi ymmärtää, että poliitikot ja toimittajat voivat unohtaa maassa vierailun. Kaltaisellani opiskelijalla ei ole kuulemma ongelmia. Omatoiminen matkailu onnistuu ainakin Algerian pohjoisosassa, missä sijaitsevat suurimmat kaupungit, kuten pääkaupunki Alger ja Oran. Jos haluaisin matkustaa Algerian eteläosaan Saharaan, tarvitsisin oppaan. Tosin olen lukenut foorumeilta, että Algerian Sahara on kiinni ulkomaalaisilta.

itb20

Sudan oli hyvin edustautunut.

Jos Etelä-Sudanin ständillä ei oltu kiinnostuneita mahdollisista vierailijoista, oli Sudanin osastolla täysin toisenlainen meininki. Viivyimme siellä parisenkymmentä minuuttia ja kaikkiin kysymyksiin sai helposti vastauksen. Eikä mitään ympäripyöreää, kuten esimerkiksi naapurissa Algerian osastolla! Päällimmäisenä mielessäni oli luonnollisesti viisumi, jonka saaminen ei ole mitenkään yksinkertainen asia. Osastolla ollut ystävällinen rouva talutti meidät tapaamaan Sudanin Saksan-suurlähettilästä! Suurlähettiläs Badreldin Abdalla oli itse ystävällisyys ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi maahansa. Suomen kansalaisena voisin anoa viisumini jopa Berliinistä, vaikka periaatteessa minun kuuluisi käyttää Oslon-lähetystöä. Anominen onnistuu postitse ja suurlähettiläs kehotti soittamaan “anytime“.

Etukäteen minulla olikin sudanilaisista hyvin positiivinen kuva, mutta osastolla vierailu vain vahvisti sitä, kun meidät lähes pakotettiin tulemaan vierailulle. Kuulemma opiskelemaankin voisi tulla. Maa olisi turvallinen ja ihmiset suhtautuvat vierailijoihin vieraanvaraisesti ja ystävällisesti. Jopa reppureissaus olisi mahdollista! Sain kuulla, että rajan ylitys Etiopiaan ja Eritreaan on mahdollista. Etiopiaan se onnistuu, mutta Eritreaa en jaksa uskoa kaikista vakuutteluista huolimatta. “It’s just politics“. Paikalliset voinevat ylittää rajan, mutta ulkomaalaiset eivät taatusti pääse yli.

itb13

50:nnen ITB Berlinin kumppanimaa oli Intian valtameressä sijaitseva Malediivien paratiisivaltio.

itb14

Karibialla sijaitseva mielenkiintoinen Haiti oli mukana Berliinissä tylsähköllä osastolla. Esitteet olivat ranskaksi.

itb19

Venezuelan pojilla oli bändi.

itb18

Hymyileväinen presidentti Gurbanguly Berdimuhamedow toivottaa tervetulleeksi Turkmenistanin tasavaltaan.

Keski-Aasiassa sijaitseva Turkmenistan on kaikin puolin kiinnostava matkakohde: pitkä historia ja karun kaunis luonto sekä tietenkin olemattomat ihmisoikeudet ja presidentin henkilökultti! Harmittavasti vierailu on vain tehty mahdollisimman vaikeaksi. Turkmenistanin osastolla seisoskellut mies kiinnostui meistä kovasti, kun kuuli, että olimme tulleet Berliiniin ainoastaan matkamessujen vuoksi. Viisumiin vaaditaan kutsukirje, jonka saa, kun lähettää sähköpostia jollekin sikäläiselle matkatoimistolle. Toki samalla vaaditaan kokonaisen matkapaketin ostamista eli omatoimisesti Turkmenistan ei ole avoinna. Matkavinkkien ohella saimme Turkmenistanin osastolta jopa kirjavinkkejä seldžukkien historiasta.

itb17

Keskiaasialainen Kirgisia oli tuonut messuille jurtan. Kirgisia on Keski-Aasian valtioista helpoimmin saavutettavissa, sillä suomalainen ei tarvitse maahan viisumia!

itb15

Hyvin tuttua Azerbaidžania.

Kaukasuksella sijaitsevan Azerbaidžanin ständi oli mielenosoituksellisesti suljettu, koska lähellä sijaitsi Karabakh-niminen osasto. Azerbaidžan piti sitä itseään vastaan suunnattuna poliittisena propagandana, sillä naapurimaa Armenian miehittämä ja armenialaisten asuttama Vuoristo-Karabah sijaitsee Azerbaidžanin sisällä. Aihe on edelleen äärimmäisen arka.

itb16

Azerbaidžan oli suljettu, mutta esittelijät olivat silti paikalla.

Hieman ennen messujen sulkeutumista tenttasimme Venäjälle kuuluvan Kaliningradin edustajaa. Alueelle vaaditaan tietenkin Venäjän viisumi, jonka voi anoa etukäteen Suomessa. Helpompi tapa mielestäni on kuitenkin ottaa yhteyttä Kaliningradissa toimivaan matkatoimistoon ja pyytää järjestämään viisumi rajalle. Matkatoimisto vaatii passin kopion sekä sen, että Kaliningradiin saavutaan virka-aikana arkipäivänä. Viikonloppuisin viisumista vastaavat henkilöt eivät ole raja-asemilla. On arrival -viisumin hinta on 60 euroa ja sillä saa viipyä Kaliningradissa 72 tuntia. Matkatoimisto ei vaadi minkään muiden palveluiden varaamista heidän kauttaan, vaan esimerkiksi hotellitkin voi varata omatoimisesti. Kätevää mielestäni.

Messut sulkeutuivat kello 18. Useita Euroopan maiden osastoja jäi kokonaan näkemättä. Esimerkiksi ensimmäistä kertaa messuilla mukana ollut Vatikaani olisi ollut mielenkiintoista nähdä. Toisaalta esimerkiksi Turkin, Italian ja Saksan osastojen väliin jääminen eivät harmittaneet lainkaan.

Bussilla Bamakosta Bobo-Dioulassoon

11.8.2015

Aamulla kello 5.30 taksi oli sovitusti odottamassa hotellin portilla. Olin ollut lähes varma, ettei taksi tulisi, mutta toisaalta olin todennut bamakolaiset taksikuskit luotettaviksi. Silti taksin tuleminen oli pieni yllätys. Ajoimme vartissa Sogonikoon Bamakon kaakkoisosaan. Siellä sijaitsee suuri joukko eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Kuski jätti minut Diallo Transin asemalle, missä hyppäsin sisään Burkina Fason Bobo-Dioulassoon menevään bussiin. Sain valita paikkani, koska linja-auto oli lähestulkoon tyhjä, vaikka lähtöön oli vain viitisentoista minuuttia. Lähdimme minuutilleen aikataulussa.

Seuraavana päivänä (12.8.) kaksi turbaanipäistä miestä hyökkäsi Sogonikon bussiterminaalissa sijaitsevaa poliisiasemaa vastaan ja haavoitti kahta ihmistä. Sogoniko on valtava alue, enkä tiedä tarkalleen, mistä oma bussini lähti, saatika missä nämä oletetut turbaani-islamistit ammuskelivat. Lähde: [1]

bko42

Bussilippuni Bamakosta Bobo-Dioulassoon.

Bamakon laitamilla linja-auto pysähtyi noin puoleksi tunniksi. Mamat rynnivät sisään kaupustelemaan muffinssejaan. En ostanut, sillä olin edellisenä päivänä sortunut katuruokaan ja se oli jälleen kostautunut. Yritin päästä Bobo-Dioulassoon Imodiumin voimalla. Pysähdyksen aikana linja-auto tuli varsin täyteen. Onneksi itse sain kuitenkin jatkaa matkustusta omassa rauhassani leveästi, sillä kukaan ei uskaltanut tai halunnut istahtaa viereeni. Eihän Suomessakaan kukaan mustan viereen uskalla mennä!

Kun viimein pääsimme lähtemään lopullisesti Bamakosta, otimme suunnaksi etelän. Tie oli yllättän hyvä, mutta ehkä Euroopan unioni laittaa täälläkin tiestöä kuntoon. Bussi oli varsinainen viidakkolinja, joka pysähtyi aina, kun joku viittoi tien varrella haluten kyytiin. Jokaiselle oli aina tilaa. Ja näitä pysähdyksiä tuli todella usein. Siltikään kukaan ei istunut viereeni! Bougounissa ajoimme keskustan halki kaupungin gare routièrelle eli puskataksiasemalle. Matkustajia jäi pois ja uusia tuli tilalle. Aitiopaikalta saatoin seurata kaupungin asukkaiden aamutoimia pääkadulla. Mamat olivat myymässä aamupalaa puskataksiaseman portilla, kun paikalle saapui mies. Tämä tahtoi ruokaa, mutta rahat olivat vähissä. Hän kaivoi taskujen pohjilta viimeiset lantit ja esitteli niitä mamoille. Aiemmin ruokia esitelleet mamat laittoivat kattilankannet kiinni ja ilmaisivat tuimalla ilmeellään rahojen olevan riittämättömiä. Mies poistui ja kiersi pääkadun muut ruokakojut. Kukaan muukaan ei ollut heltynyt, joten pian hän oli takaisin aseman portilla. Aikansa paikalla voivoteltuaan tämä köyhä mies sai kuin saikin mamat ylipuhuttua ja herkkupatojen kannet aukesivat. Sitten meidän matkamme jatkui. Itse aloin syödä bamakolaisesta supermarketista ostamaani kallista ranskalaista jogurttia!

Bougounin jälkeen lähdimme kohti itää ja Burkina Fasoa. Joidenkin tuntien kuluttua saavuimme Sikasson kaupunkiin, joka on viimeinen suurkaupunki ennen Burkina Fason rajaa. Edellisenä päivänä kymppitonnin (noin 15,2 euroa) maksanutta lippuani ostaessani, minulle oli vakuutettu bussin menevän suoraan rajan yli Bobo-Dioulassoon. Yleensä, kun näin vakuutellaan, bussi ei ole suora, vaan vaatii vaihdon. Ajoimme Sikasson puskataksiasemalle, missä kaikki matkustajat passitettiin ulos bussista ja toiseen bussiin. Se vei puolisen tuntia, sillä kukaan ei oikein tiennyt, miten tulisi toimia. Kaaos oli omaa luokkaansa. Minua vaadittiin ostamaan uusi lippu Bobo-Dioulassoon saakka. Pidin pääni ja lopulta oikeus voitti. Ei uutta lippua. Olihan lippuuni kirjoitettu määränpääkseni Bobo-Dioulasso, eikä suinkaan Sikasso! Seuraavaksi huomasin, että myös matkatavarat tulee siirtää itse vanhasta bussista uuteen. Muuten ne lähtevät takaisin Bamakoon. Viitisen minuuttia ihmeteltyäni, sain rinkkani autosta toiseen. Ja sitten takaisin bussin sisään istumaan!

Sikassossa meillä oli noin tunnin tauko, jonka aikana saimme kyytiin uusia matkalaisia. Toiselle puolelle käytävää istahti nuoripari vauvansa kanssa. Pari oli nimenomaan nuori, sillä sekä isä että äiti olivat selvästi alaikäisiä. Odottelua säestivät kaupustelijat, jotka myivät bussin käytävää edestakaisin kävellen taas niitä muffinsseja ja muita leivonnaisia. Korkeintaan kuusivuotias pikkupoika kiersi myymässä satasen (noin 0,15 euroa) maksavia “viuhkoja”, käsinpunottuja kauniita kasvojen viilennykseen tarkoitettuja esineitä. Tarkistin kahteenkin kertaan, että todellako hinta on vain sata frangia. Pikkupoika ei vielä tässä iässä hoksannut vaatia valkoiselta suurempaa hintaa, joten ilomielin löin satasen lantin pojan kouraan ja aloin viilentää itseäni tässä painostavassa helteessä. Bussissa istuen.

Sikassosta on muutamia kymmeniä kilometrejä Malin ja Burkina Fason rajalle. Malin raja-asema on nimeltään Heremakono ja varsin järkevänoloinen. Kaaosta ei ollut juurikaan. Sain leiman passiin, kunhan kaikki rajaviranomaiset olivat passiani ensin ihmetelleet. Ei kysymyksiä, ei lahjuksia. Vain ystävällinen hymy. Selvisin rajasta ensimmäisenä ja siirryin nopeasti takaisin bussini luo odottelemaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki oli leimattu ulos Malista ja rajavartijat saapuivat tutkimaan bussimme. Sisältä ei löytynyt pikaisessa katselmuksessa mitään, eikä matkatavaratilassa olleita laukkujakaan ryhdytty penkomaan. Matka jatkui. Se ei jatkunut rajalle juuttuneilla espanjalaisilla rekoilla. Rekisterikilvistä ja kuljettajien ihonväristä päätellen rekat olivat tulossa Espanjasta saakka maitse. Luultavasti kukin maa matkan varrella, eli Marokko, Mauritania ja Mali, oli kyninyt ja kyykyttänyt kuljettajia enemmän kuin tarpeeksi. Linja-automatkustajana valkoinen liikkuu Länsi-Afrikassa kuin huomaamatta!

Burkina Fason raja-asema on nimeltään Koloko, mutta ei se erityisen kolkolta vaikuttanut. Rajakopin vieressä oli odotustila meitä matkustajia varten. Katosta ei ollut, mutta puiset penkit sentään. Seassa kuljeskeli kanoja ja tipuja, joita eräs matkustaja innostui nappaamaan käsiinsä ja siitäkös kanaemot vetivät herneet nenäänsä ja alkoivat ärhennellä kanssamatkustajallemme. Koko bussiseurue nauraa räkätti. Jälleen kerran selvisin rajalta ensimmäisten joukossa. Malin tavoin Burkina Faso oli mielessäni rennon maan maineessa ja ainakin Kolokossa se vastasi kuvitelmiani. Kukaan ei vihjannut lahjuksista, eikä yrittänyt viivyttää leiman antamista. Muutkin bussin matkustajat pääsivät sisään Burkina Fason tasavaltaan aika nopeasti. Rajalle jäivät edelleen kaksi intialaista miestä, jotka olivat siellä jo kun saavuimme.

Ajoimme ehkä kilometrin verran. Saavuimme Burkina Fason tulliin, joka tahtoi tarkistaa matkustajien matkatavarat. Kunkin käskettiin ottaa laukkunsa matkatavaratilasta ja asettaa se pitkälle pöydälle tullirakennuksen eteen. Etsin tyhjän tilan pöydältä ja avasin hieman vetoketjua. Hymyileväistä tullimiestä eivät riepuni kiinnostaneet, vaan tämä vain kysäisi: “touriste?“. Saatuaan myönteisen vastauksen, miehestä tuli entistä iloisempi. Kenenkään muunkaan tavarat eivät kiinnostaneet. Siispä rinkka takaisin ruumaan ja bussiin. Tässä vaiheessa huomasin, että CTM-niminen yritys ajaa kuin ajaakin Malista Burkina Fasoon, vaikka minulle oli firman lippuluukulla Bamakossa muuta väitetty edellisenä iltana. Ennen meitä tulliin tulleet CTM:n matkustajat jäivät sinne vielä meidän jälkeenkin. Ehkä Burkina Fason tulli kiusasi näitä selvästi rikkaampia ihmisiä. Meidän bussimme väki oli silmin nähden köyhää, tavallista kansaa. Matkustajista näki selvästi, että olimme siirtymässä entistä köyhempään maahan. Osalla roikkui eläimen osista tehtyjä taikakaluja yllään. Eräs mies oli lisäksi pannut päähänsä jostain kissaeläimestä tehdyn korean hatun. Leopardejakos Afrikassa elää.

Viimeisen pysähdyksen tarkoitusta Kolokon raja-asemalla en ymmärtänyt, mutta osa matkustajista marssi sisään jonnekin rakennukseen ja tuli sieltä pian pois. Itse päätin olla menemättä, eikä kukaan minua sinne hakemaan tullutkaan. Se taisi olla vain kotimaahansa palaaville burkinafasolaisille. Odotellessani ostin paikallisen kännykkäliittymän ja kuivattuja mangonsiivuja.

Matka Kolokosta Bobo-Dioulassoon kulki Orodaran kautta ja lopulta hieman ennen auringonlaskua saavuimme Bobo-Dioulasson linja-autoasemalle. Malin pääkaupungista Bamakosta sinne on matkaa noin 550 kilometriä. Aikaa matkaan kului kaikkine pysähdyksineen noin 13 tuntia. Taksin takapenkillä matkallani kohti hotellia, kiinnitin huomiota, että Burkina Fason kakkoskaupunki Bobo-Dioulasso on erilainen kuin muut kaupungit matkallani. Paikkakunta vaikutti köyhemmältä, mikä näkyi jo siinä, että autoja oli vähän liikenteessä. Olin myös saapunut kuivemmalle seudulle, eikä Sahelin alue kovin kaukana ollutkaan. Täällä ei ollut satanut rankasti ainakaan päivään tai pariin!

bobo3

Bobo-Dioulasson katunäkymää Auberge du Golfin edessä.

Halusin hotelliin nimeltä Campement Le Pacha, sillä kyseessä on paikkakunnan halvimpia hotelleja ja sitä suositellaan Lonely Planetissa. Le Pacha on lisäksi ranskalais-sveitsiläisessä omistuksessa, minkä vuoksi ajattelin sen olevan hyvinhoidettukin. Le Pacha oli valitettavasti suljettu. Ainakin kesäkaudeksi. Vieressä sattuu olemaan Auberge du Golf -niminen majatalo, joka oli avoinna näin elokuussakin. Sain huoneen ja olin majatalon ainoa asukas. Auberge du Golf on hyvin pelkistetty majatalo, jossa on kahden tyyppisiä huoneita: toisissa on ilmastointi, toisissa se on rikki. Otin huoneen rikkinäisellä ilmastoinnilla ja säästin tuhansia frangeja. Yö ilmastoimattomassa huoneessa maksoi 8 000 frangia (noin 12,2 euroa) yöltä. Huoneessa oli hyttysverkko, kattotuuletin, pöytä sekä oma vessa ja suihku. Saniteettitilat tuoksahtivat vahvasti homeelta, eikä paikkoja itse huoneessakaan ole juuri hoidettu. Seinämaalia rapisi lattialle vähän väliä! Wifiä ei ollut, mutta ei sitä aina tarvitsekaan.

bobo1

Bobo-Dioulasson majapaikkani, Auberge du Golf.

bobo2

Harvoissa hotelleissa pääsee nukkumaan Pokémon-lakanoissa.

Vielä ennen nukkumaanmenoa tahdoin syödä jotain. Majatalon yövahti johdatti minut kulman takana olevaan Casa Africaan. Se on merkillinen ulkoilmaravintola-baari, jossa muutama mies oli katsomassa jalkapalloa. Valaistuksellaan paikka ei ainakaan pröystäile, sillä minun oli jopa hieman vaikea lukea ruokalistaa. Sentään jouluvalot olivat edelleen paikoillaan! Elokuussa! Tilasin kanaa ja ranskalaisia. Se on aina varma valinta.

Ruokaa odotellessani huomasin, miten Casa Africaan alkoi valua yhä enemmän ilotyttöjä. He parkkeerasivat itsensä tietenkin jalkapalloa katselevien lihavien liikemiesten pöytien läheisyyteen. Tarjontaa oli ainakin näin alkuillasta reilusti kysyntää enemmän.

Sain ruokani, mutta en ruokailuvälineitä. Tarjoilijani lähti jonnekin ja ajattelin tämän tuovan minulle haarukan ja veitsen. Tämä toikin pesuvadin, saippuaa ja kannullisen vettä. Tässä ravintolassa syödään käsin! Söin, maksoin ja painelin hotellilleni nukkumaan.

Burkina Fason viisumi

Niin kuin kaikkiin muihinkin maihin tällä matkalla, myös Burkina Fasoon suomalainen tarvitsee viisumin. Sen voi hankkia etukäteen Euroopasta, jossa suomalaisia lähinnä olevat suurlähetystöt ovat Kööpenhaminassa ja Berliinissä. Viisumin pitäisi saada myös maahan saavuttaessa joltain raja-asemalta tai Ouagadougoun lentoasemalta. Tähän ei kannata luottaa, sillä Burkina Faso on arvaamaton Afrikan maa, joka saattaa muuttaa viisumikäytäntöjään mihin suuntaan tahansa milloin tahansa. Lisäksi hinta voi olla posketon.

Anoin oman viisumini Burkina Fason Malin-suurlähetystössä Bamakossa. Se sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Kyseinen suurlähetystö myöntää viisumeita joka lähtöön. Itse anoin halvimman mahdollisen viisumin (ellei kolmen päivän transit-viisumia lasketa). Kolmen kuukauden oleskeluun oikeuttava yksikertaviisumi maksoi 24 000 frangia (noin 36,6 euroa). Siihen vaadittiin kaksi passikuvaa ja kaksi viisumihakemuskaavaketta. Kaavakkeet ovat ranskaksi, mutta ne pystyy täyttämään suhteellisen kivuttomasti ilman kielitaitoakin. Viisumivirkailija auttaa, jos kaikkia kysymyksiä ei ymmärrä. Sain valmiin viisumini samana päivänä.

Valmistelut Bamakosta poistumiseen

10.8.2015

Tälle päivälle oli vain yksi tehtävä: Burkina Fason viisumin anominen! Muuten Malin pääkaupunki Bamako alkoi jo hieman kyllästyttää ja mieli teki eteenpäin. Otin taksin Sémasta kohti Burkina Fason suurlähetystöä. Etukäteen olin tiedustellut lähetystön sijaintia, sillä esimerkiksi suurlähetystö nettisivuillaan ei sitä kerro kuin kaupunginosan tarkkuudella. Googlesta löytyy tarkkakin katuosoite, mutta kun sen laittaa Google Mapsiin, tuloksia ei tule. Saamieni ohjeiden perusteella tiesin sijainnin suunnilleen, mutta onneksi minun ei tarvinnut lähteä opastamaan taksikuskiani, joka sattui suurlähetystön sijainnin tietämään. Bamakon taksikuskit ovat paljon fiksumpia kuin kollegansa Conakryssa!

Burkina Fason suurlähetystö sijaitsee Hamdallayen korttelissa ACI 2000 -nimisessä kaupunginosassa. Lähellä on ainakin Yhdysvaltojen suurlähetystö samoin kuin Malin poliisin isoja virastotaloja. Burkina Fason suurlähetystö on hienoin ja mahtipontisin lähetystö, jossa olin vieraillut tällä matkalla. Olin portilla jo kello kahdeksan, jolloin lähetystö aukeaa. Lähetystön henkilökunta oli vasta saapumassa töihin, mutta pääsin kuitenkin porttivahdin koppiin kertomaan asiani. Vastaanotto oli tutun tyly. Sellainenhan se on usein afrikkalaisissa suurlähetystöissä. Kysyin turistiviisumia, johon minulle kommentoitiin kiukkuisesti, ettei sellaista ole olemassakaan! En luovuttanut, vaan kysyin, että millä viisumilla turisti sitten maahan pääsee. Ja vaihtoehtojahan on vaikka kuinka paljon, niitä ei vain oma-aloitteisesti tahdottu kertoa! Porttivahti kertoi viisumin vaatimukset ja kun totesimme täyttäväni ne, pääsin eteenpäin. Porttivahti kirjasi vihkoonsa tietoni. Olin päivän ja viikon ensimmäinen asiakas.

Sisällä hulppeassa lähetystörakennuksessa marssin viisumiluukulle, jota oltiin vasta availemassa. Hetken odoteltuani sain viisumihakemuksen eteeni. Täytin sen, annoin tarvittavat dokumentit ja viisumimaksun kolmen kuukauden viisumista. Enemmän viisumista täällä. Viisumivirkailijatar oli ystävällinen, samoin kuin muu töihin saapunut henkilökunta. Kukin toivotti iloisesti hyvät huomenet. Prosessi oli ohi nopeasti. Saisin viisumin iltapäivällä.

bko35

Monument de la Paix.

Päätin lähteä suurlähetystöstä ja ACI 2000:sta kävellen kohti keskustaa. ACI 2000 on Bamakon “hienostoalue” hienoine asuinrakennuksineen sekä tärkeine virastoineen ja laitoksineen. Ainoastaan mopedien suuri määrä ja tavallista vanhemmat autot viittasivat siihen, että olin Länsi-Afrikassa. Edes ihmisiä ei ollut liiaksi kaduilla näin aamutuimaan. Matkallani ohitin Monument de la Paix -nimeä kantavan rauhanmonumentin. Kyseessä on kovin stereotyyppinen esitys maailmanrauhasta maapalloa kannattelevine käsineen. Kaiken kruunaa maapallon huipulla oleva kyyhkynen. Monumentti seisoo keskellä liikenneympyrää kaupunginosan laitamilla. Hyppelin välillä katujen yli mistä sattui, sillä ACI 2000:ta ei ole suunniteltu kävelijöille. Rikkaathan kulkevat autoilla! Mitä lähemmäksi keskustaa pääsin, sitä enemmän kaduilla alkoi olla toimintaa: ruoanmyyjiä, aurinkolasikauppiaita ja julkisen liikenteen vihreitä soutrama-autoja.

Bamakon keskustaan päästyäni tahdoin syödä jotain, mutta oli vielä liian varhaista mennä minnekään patisserieenkaan. Yksi oli jo auki, vaan ei vielä auki asiakkaille. Tylysti minut ajettiin ulos. Katuruoasta olin edelleen tauolla. Lähdin harhailemaan päämäärättömästi ja pian seuraani lyöttäytyi eräs Malin miljoonista Mohamedeista. Hän oli “opas”, joka pysyi tiiviisti perässä vastustuksestani huolimatta ja yritti ehdottaa erilaisia vierailukohteita. En ollut kiinnostunut, enkä jaksanut olla edes sosiaalinen. Bamako muistuttaa näiden riivaajien vuoksi liikaa Senegalia, minkä vuoksi aloin olla jopa kyllästynyt koko paikkaan. Kun seuraavan kerran tulen Maliin, Bamakoon ei enää tarvitse pysähtyä.

bko36

Aamupäivä Boulevard du Peuplella.

bko37

Boulevard du Peuple pohjoiseen päin kuvattuna.

Nousin Boulevard du Peuplen ylittävälle ylikulkusillalle, josta avautuvat loistavat näkymät kumpaankin suuntaan tätä vilkasta kauppakatua. Samoin näkyi hyvin sivukujille, joista kukin tuntui olevan jonkin myyntiartikkelin myyntiin tarkoitettua aluetta. Oli esimerkiksi tupakkakujaa ja jalkinekujaa. Laskeuduin tupakkakujalle ja lähdin eteenpäin. Mohamed seurasi perässä ja pyrki avaamaan keskustelua. Kuulemma täällä ei kannattaisi kuljeskella yksinään, varsinkaan kun on valkoinen iho. Kuvia nyt ei ainakaan saa ottaa. En ottanutkaan. En väitä tuntevani Bamakon turvallisuustilannetta, mutta en silti missään tuntenut oloani hetkeäkään turvattomaksi tai edes epämukavaksi. Eivät bamakolaiset ole pahoja ihmisiä. Pahat malilaiset ovat siellä Saharassa räjäyttelemässä pommejaan. Mohamed luovutti tunnin perässäroikkumisen jälkeen, kun “en ollut kiinnostunut mistään!“. Enpä niin.

bko38

Näkymä Boulevard du Peuplen ylittävältä ylikulkusillalta eräälle sivukujalle, joka niin ikään on kuin afrikkalainen ostoskeskus.

Iltapäiväksi olin palannut hotellille. Ennen kello kahta tuli aika lähteä takaisin Burkina Fason suurlähetystöön. Noutamaan valmis viisumi. Vuokrasin taksin: ensin mentäisiin lähetystöön, minkä jälkeen ostamaan bussilippu Burkina Fason Bobo-Dioulassoon seuraavaksi aamuksi. Kuljettaja osasi kohtuullisen hyvin suurlähetystöön, enkä joutunut opastamaan vasta kuin aivan loppumetreillä. Passi valmiin viisumin kanssa oli odottamassa sovitusti kello 14. Sain jopa kuitin maksamastani viisumista!

Seuraavaksi ajoimme Bamakon kaakkoislaidalle, missä on valtavasti eri yhtiöiden bussiterminaaleja. Bamakosta pääsee linja-autolla periaatteessa aivan kaikkialle Länsi-Afrikkaan, kuten Dakariin, Freetowniin, Abidjaniin ja Niameyhin. Hotel Sleeping Camelin henkilökunta oli kertonut minulle, että kannattaisi ostaa lippu CTM:n bussiin. Ne ovat ilmastoituja ja hyvin hoidettuja. Aiemmin TCV oli ollut paras firma Bamakon ja Bobo-Dioulasson välille, mutta ei enää. Eivät ole jaksaneet panostaa kulkuneuvoihinsa. Menimme siis CTM:n lippuluukulle, jossa minulle kerrottiin, että heillä ei ole liikennettä Burkina Fasoon lainkaan. Seuraavana päivänä sain tietää, että lipunmyyjä valehteli päin naamaa. CTM-pettymyksen jälkeen minut ohjattiin läheisen Diallo Transin luukulle. Ostin sieltä 10 000 frangia (noin 15,2 euroa) maksaneen lipun. Ainakin hinta oli alempi kuin CTM:llä! Lähtö olisi kello kuudelta seuraavana aamuna. Taksikuskini sai oman osuutensa maksamastani kymppitonnista, sillä hän oli tuonut asiakkaan Diallo Transille.

bko39

Nigerjoki etelärannan Sémasta kohti pohjoista nähtynä.

bko40

Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba.

Vartissa olimme takaisin hotellillani. Horisontti oli synkkänä, mikä vihjasi vesisateen saapumisesta. Bamako on jo niin kaukana merenrannasta, ettei täällä sada aivan koko aikaa, kuten rannikolla Guinea-Bissaussa ja Guineassa. Mutta ihan riittävästi kuitenkin!

Kävimme vielä ennen sadetta katsomassa erään samassa hotellissa majoittuneen malilaisen turistin kanssa Nigerjokea parin sadan metrin päässä hotellistamme. Kuljimme jokirantaa pitkin välillä sellaistenkin pensaiden läpi, jotka olisivat saaneet itseni luovuttamaan. Tokihan malilaiset maastonsa paremmin tuntevat. Tämä Ségousta kotoisin ollut turisti ehdotti vielä käymistä läheisessä Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba -kulttuurikompleksissa. Siellä on kuulemma aina musiikkiesityksiä, sillä paikka on suosittu harjoittelupaikka paikallisten muusikoiden keskuudessa. Paikalle päästyämme jalkapallo-ottelu oli vienyt voiton musisoinnista. Palais de la Culture Amadou Hampaté Ba on siltikin mielenkiintoinen paikka, sillä siellä voi harrastaa erilaisia liikuntalajeja, siellä on kahvila-baari, minkä lisäksi esimerkiksi lapset on huomioitu hyvin varustellulla leikkikentällä.

bko41

Nigerjoen ylittävä Pont des Martyrs -silta etelästä pohjoiseen nähtynä.

Kulttuuria on tarjolla myös Hotel Sleeping Camelissa, sillä joka maanantai-ilta siellä pidetään ilmainen elokuvailta. Tänä iltana elokuvaa ei näytetty, koska satoi ja myrskysi. Ja hotellin pihamaalla sai kahlata!

Pakolaisen kanssa Kankanista Bamakoon

7.8.2015

Kankanin aamu oli sellainen kuin se nyt oli käytännössä joka aamu ollut aina Bissausta lähtien. Eli vettä sateli. Luovutin huoneen ja lähdin kävellen kohti tämän maailman ankeimman kaupungin puskataksiasemaa. Asukkaat olivat sateen takia talojensa suojissa, joten sain kulkea puolen kilometrin matkan kaikessa rauhassa. Ilman suurempia tuijotuksia.

Olin päättänyt ostaa itselleni kaksi paikkaa puskataksista, sillä en edelleenkään ollut kunnossa toissaöisen ruokamyrkytyksen vuoksi. Normaalissa maassa ja kaupungissa olisin viettänyt ainakin vielä yhden ylimääräisen yön lepäillen ja oloani parannellessa. Halusin nyt kuitenkin hinnalla millä hyvänsä normaaliin kaupunkiin ja normaaliin hotelliin. Lähin sellainen oli Malin pääkaupunki Bamako, jonne olin muutenkin ollut menossa.

Yhdeksänpaikkaisen puskataksin kaksi etupenkkipaikkaa (eli apukuskin penkki) olivat jo menneet, kun pääsin asemalle. Sen oli ostanut nigerialainen herra, joka oli samalla tehnyt siitä oman leirinsä. Otaksuin, että kyseessä oli liikemies. Sen verran tuhdin setelinipun kanssa tämä oli liikenteessä. Lippu Kankanista Bamakoon maksaa 120 000 frangia (noin 15 euroa) eli kaksi lippua maksoi itselleni pienen omaisuuden, 240 000 frangia. 24 seteliä! Pidin sitä kuitenkin hyvänä sijoituksena jo senkin vuoksi, että nyt oli kunnolla tilaa.

kankan17

Kaksi lippua Kankanista Bamakoon.

Matkustajia tuli tipoittain. Parin tunnin kuluttua asemalle saapumisestani autoa alettiin pakata. Minäkin olin jo toiveikkaana sisällä paikallani istumassa. Pakkaajana oli albiinopoika, joka oli värjännyt hiuksensa mustiksi. Hän alkoi tivata minulta rahaa vielä matkalaukustanikin, mitä en enää tahtonut maksaa. Olinhan jo maksanut kahdesta paikasta. Etupenkin nigerialainen oli samaa mieltä, ettei ole syytä enää maksaa. Albiino joutui luovuttamaan, kun sain tulitukea.

Sitten autoon istahti Barry, sierraleonelainen nuorimies. Englanninkielisestä maasta tulevana hän osasi jonkinlaista englantia. Iloisella tuulella ollut mies kyseli, minne olen matkalla. Saatuaan vastauksen, kysyin tietenkin hänen suunnitelmiaan. Bamakon jälkeen tarkoituksena oli jatkaa saman tien Burkina Fason poikki Beninin Cotonouhun, mistä edelleen Nigerian ja Kamerunin kautta Tšadiin. Siinä vaiheessa ymmärsin, mistä oli kyse. Tšadista matkan oli tarkoitus jatkua Saharan halki Libyaan, mistä edelleen Italiaan. Velipoika oli tehnyt matkan aiemmin onnistuneesti ja oli nyt pakolaisleirillä Italiassa. Barry halusi myös Eurooppaan ja kukapa nyt ei haluaisi! Kerroin suunnitelman olevan hyvin typerä ja vaarallinenkin. Samaan hengenvetoon kerroin, ettei meillä ole töitä. Ei ainakaan Italiassa. Hymyileväinen mies oli kuitenkin ottanut omaisuutensa mukaan ja jättänyt hyvästi Sierra Leonelle. Ja Saksassa kuulemma voisi olla töitä.

Onhan näitä pakolaistarinoita Afrikassa jonkin verran tullut kuultua, mutta nyt pääsin osallistumaan lyhyeksi ajaksi tämän herran pakomatkalle. Barry oli selkeästi elintasopakolainen, joka passinsa perusteella oli reissannut Länsi-Afrikassa paljonkin. Passissa oli leimoja lukuisista maista, kuten Burkina Fasosta ja Beninistä. Passin mukaan mies oli syntynyt vuonna 1990, mutta oli mielestäni selvästi vanhempi. Jonkinlaisen Guinean myöntämän läpikulkuluvan mukaan mies oli syntynyt jo vuonna 1980. Mistäpä näistä tietää. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja mies kertoi soittavansa, kunhan on Euroopassa. Vielä ei ole kuulunut mitään.

guinea10

Ostin munkkeja ja ne käärittiin Guinée Gamesin eli paikallisen Veikkauksen jalkapallo-otteluiden kertoimet kertovaan lappuseen. Lapusta löytyvät myös 6.7.2015 pelattujen IFK Mariehamn–Ilves- ja KuPS–FF Jaro-otteluiden kertoimet. Suomalaisen jalkapallon puolesta varmaan lyödään todella paljon vetoja Guineassa!

Kymmenen aikoihin aamulla pääsimme matkaan. Autossa oli normaalin yhdeksän matkustajan sijasta nyt vain seitsemän matkustajaa. Siis järkevästi. Oma oveni ei auennut sisältä lainkaan, mutta sehän nyt ei haittaa ketään. Jonkin matkaa Kankanin ulkopuolella huomasin, että myös ikkunani oli epäkunnossa. Se valui alaspäin vähitellen ja lopulta kuljettajan oli pysäytettävä ja “asennettava” ikkuna uudelleen. Etten kastuisi vesisateen vuoksi ihan kokonaan!

Diéliba Koron pikkukaupungin jälkeen ylitimme Nigerjoen ja käännyimme kohti koillista ja Siguirin kaupunkia. Kun jotain mielenkiintoista näkyi ikkunasta, takanani istunut Barry usein osoitti sinnepäin ja kehotti katsomaan. Hän oli ylpeä Afrikasta, vaikka olikin nyt yrittämässä pois. Kerran hän osoitti pellolle, jossa härät vetivät auraa. Hymyssä suin mies totesi, että “tämä on Afrikkaa”. Eipä totisesti ole traktoreita pelloilla näkynyt!

Siguirin kohdalla pysähdyimme viimeisen kerran. Kaupunki on rakennettu kukkulan juurelle ja rinteille ja olisi varmasti ollut myös mielenkiintoinen kohde.

Guinean ja Malin välinen raja on nimeltään Kourémalé. Se sijaitsee noin 210 kilometrin päässä Kankanista koilliseen. Paikka ei ole maailman miellyttävin raja-asema, mitä olin jo vähän odotellutkin. Aluksi autokuntamme kimppuun hyökkäsivät rahanvaihtajat, sillä Guineassa ja Malissa on eri rahayksikkö. Mali käyttää rahayksikkönään esimerkiksi Senegalin ja Guinea-Bissaun tavoin Länsi-Afrikan CFA-frangia (yksi euro on noin 656 frangia). Aluksi kuljettajamme lupasi vaihtaa kaikkien Guinean frangit Länsi-Afrikan frangeiksi, mutta lopulta saimme tehdä sen itse. Olihan se niin kaikkein yksinkertaisinta. Rahanvaihdon jälkeen autokunnaltamme mitattiin kuume ebolan varalta. Kukaan ei ollut sairas. Pesimme vielä saippualla kädet ja näin Guineaa ei enää kiinnostanut meidän ebolamme.

Seuraavaksi alkoi rajanylityksen kivuliain vaihe: EU-passi, valkoinen iho ja afrikkalainen raja-asema ei ole maailman paras yhdistelmä. Guinean puoleinen raja on ikävä paikka, jossa valkoinen saa pitkiä katseita ja osoitteluita viranomaisten taholta. Rajakopin edessä parveilee kymmenisen viranomaista, joilla ei näytä olevan mitään järkevää hommaa. Passini kiersi usean käden kautta, kunnes päätyi luotiliiveihin pukeutuneen korston käsissä sisään koppiin. Virkailijoiden joukossa oli toki poikkeuskin, hymyileväinen vanhempi herra, joka näytti peukkua ja totesi kaiken olevan pian selvää!

Viiden minuutin odottelun jälkeen minut kutsuttiin sisään koppiin ja sen perimmäiseen huoneeseen. Hämyisessä huoneessa ei ollut tietokoneita, eikä edes valoja. Huone oli mauttomaan peruukkiin pukeutuneen kuusikymppisen naisen valtakunta. Hän valvoi, keitä Guinean tasavallasta poistui. Hämärän kopin nurkassa istui myös tämä luotiliivikorsto, joka edelleen piteli ja selaili passiani. Sitten alkoi tenttaus: miksi olin ollut Guineassa? Olinko bisnesmies? Minne olin matkalla? Vastailin rauhassa, mutta Guinean mafia pani parhaansa vastaan ja alkoi nyt tivata rahaa. ”Hey! Money, money! Euros, dollars, franc guinéens! 50 euros! 500 000 franc guinéens!” Guinean viisumissani kun ”yllättäen” oli ”ongelma”. Yrittäessäni kysyä, millainen ongelma tällä kertaa oli kyseessä, minulle osoitettiin viisumin voimassaoloaikaa. Oikeasti viisumi olisi ollut voimassa vielä vajaat kolme viikkoa poistumiseni jälkeenkin. En ”ymmärtänyt” rajaviranomaisten vaatimuksia, vaan kerroin maksaneeni viisumini jo Bissaussa. Adrenaliini suonissani kieltäydyin maksamasta kerta toisensa jälkeen ja jonkin ajan kuluttua kuljettajanikin tuli koppiin ihmettelemään asian käsittelyn venymistä. Kuljettaja naurahti, kun kuuli, etten aio maksaa lahjuksia. Rajarosvot pysyivät vakavina. Kuljettajan tultua huoneeseen, tilanne laukesi varsin nopeasti ja luotiliiveihin pukeutunut rajaviranomainen leimasi minut ulos Guineasta. Kuin mielenosoituksena hän valitsi tyhjän sivun ja löi leiman sivuttain keskelle sitä. Korruptiostaan Guinea tunnetaan ehkä parhaiten (ellei ebolaa lasketa), enkä pitänyt tivauksia ja tylyä asiakaspalvelua mitenkään outona kokemuksena.

Matkalla takaisin autoon, haukuin Guinean rajaviranomaiset rikollisiksi, mihin kuljettajani naurahti päälle. Autossa sain lähes sankarin vastaanoton, kun kuljettaja kertoi minun kieltäytyneen maksamasta lahjuksia. Takapenkin pakolaisystäväni taivasteli 500 000 frangin (noin 62,5 euroa) lahjuspyyntöjä. Samaa mieltä oli auton toinen sierraleonelainen, vieressäni istunut keski-ikäinen rouva. Matka jatkui. Seuraavan pysähdyksen jälkeen lähdin Barryn kanssa kävellen kohti Malin raja-asemaa. Sinne oli reilun kilometrin matka ja perillä selvisi, että olimme vahingossa jättäneet Guinean tullin väliin. Emme palanneet sinne, vaan Malin tasavallan viranomaiset leimasivat meidät sisään maahan. Olin suoraan sanottuna helpottunut, sillä mielessäni Mali oli normaali maa. Viranomaisten toiminta oli suorastaan vastakohta guinealaisten virkamiesten vastaavasta, vaikka Barry pikkuisen lahjuksen joutuikin maksamaan. Minua käsitellyt virkailija oli itse ystävällisyys, eikä lahjuksista vihjattu sanallakaan. Hän kuitenkin halusi nähdä puskataksini kuljettajan ja kirjata ylös auton rekisterinumeron. Kuljettaja ja muu autokuntamme saapuikin pian paikalle ja saimme vähän toruja, joskin hyväntahtoisia, kanssamatkustajiltamme Guinean tullin sivuuttamisesta. Ei se niin vakavaa täällä päin ole, jos jonkun kopin jättää välistä!

bko4

Pysäytä malaria ja ebola! Kuva Nigerjoen sillan kupeessa Bamakossa.

Kun olimme virallisesti sisällä Malissa, vuorossa oli vielä ebolatarkastus. Naapurimaa Guinean tavoin, Malikin on saanut osansa Länsi-Afrikkaa riivanneesta ebolaepidemiasta. Maassa on ollut kaikkiaan kahdeksan tautitapausta, joskaan ei enää vähään aikaan. Aluksi meiltä mitattiin kuume, minkä jälkeen vuorossa oli käsien pesu ja lopulta lyhyt tenttaus: ”minne matkalla?”, ”miten kauan Malissa?”, ”missä aikoo majoittua?”, ”puhelinnumero?”. Tenttaajat osasivat hiukan englantia ja heidän takanaan oli valmiudessa monta retkisänkyä valmiina vastaanottamaan mahdolliset ebolapotilaat ja -epäillyt. Autokuntamme oli puhdas ja saimme jatkaa matkaa kohti pääkaupunkia Bamakoa. Ensin nigerialainen kanssamatkustajamme osti paikallisen sim-kortin ja etanoita. Etanoita söi myös Barry, joka tarjosi näitä epäilyttäviä limaisia möykkyjä minullekin. Kieltäydyin kohteliaasti ja mussutin banaanin sen sijaan. Lähde: [1]

Maisemat eivät juuri muuttuneet rajanylityksen jälkeen. Tie oli hyvässä kunnossa, niin hyvässä, että nuori kuljettajamme kerran sammutti auton ajettuaan liian kovaa erääseen hidasteeseen. Auto lähti vielä käyntiin, vaikka varmasti puolet autonosista jäi tienvarteen. Matkan edetessä, tein huomion, että myös malilaiset harrastavat tiesulkuja. Toki tässä maassa siihen on kunnon syykin, sillä islamin varjolla sekasortoa aiheuttavat kriminaalit pitävät edelleen hallussaan osia Malista, erityisesti maan pohjoisosassa. Juuri saapumispäivänäni 7. elokuuta islamistiterroristit olivat hyökänneet Sévaréssa, noin 600 kilometrin päässä Bamakosta koilliseen, sijaitseviin kahteen rauhanturvaajien suosimiin hotelleihin. Kuolonuhreja tuli 12. Lähde: [2]

Alun perin olin ajatellut pysähtyväni yhdeksi yöksi Sibyn kylään. Se sijaitsee hieman ennen Bamakoa ja on tunnettu upeista kalliomuodostumistaan. Mutta koska olin edelleen puolikuntoinen, enkä ajatellut löytäväni mitään majapaikkaa välittömästi, päätin jatkaa Bamakoon. Lisäksi niitä kalliomuodostumia näkee ihan auton ikkunastakin. Etupenkin nigerialainen kuvasi niitä haltioissaan, itseäni huoletti siinä vaiheessa enemmän mahan tilanne, enkä jaksanut ottaa kuvia.

bko1

Bamakossa!

Bamakoon on noin 125 kilometriä rajalta Kourémalésta ja noin 337 kilometriä Guinean Kankanista. Saavuimme perille iltapäivällä hyvissä ajoin ennen pimeää. Puskataksiasemalta halusin taksikyydin hotelliin. Taksin saaminen on helppoa, mutta yleensä kuljettajat eivät tiedä hotelleja. Ensimmäinen kuljettaja yritti saada muitakin matkustajia kyytiinsä, mutta odotellessaan menetti minut. Sain ystävällisen ja hymyileväisen kuljettajan, jonka kanssa pyrimme selvittämään hotellini sijaintia. Olin päättänyt mennä Sleeping Camel -nimiseen hotelliin, mutta koska olin ollut periaatteessa ilman nettiä jo Guinean Labésta saakka, en ollut ymmärtänyt tarkistaa majapaikan sijaintia etukäteen. Kuljettajat pohtivat hotelliani yhdessä. Jo tässä vaiheessa hoksasin, että on typeryyttä antaa englanninkielinen nimi hotellille ranskankielisessä maassa. Kuljettajat pohtivat, missä tämä Hotel Camel mahtaisi sijaita. Missään vaiheessa kukaan ei ymmärtänyt, että hotellin nimi on Sleeping Camel. Joku tiesi sanoa, että ”sleeping” tarkoittaa nukkumista englanniksi. Kuljettajat kokivat jonkinlaisen ahaa-elämyksen ja sitten lähdimme matkaan!

Kuljettaja vei minut hotelliin, joka ei ollut Hotel Sleeping Camel, eikä edes Hotel Camel. Menimme puimaan asiaa hotellin vastaanottotiskille. Kyseessä oli hieman parempi hotelli. Ainakin hintojen puolesta. Vastaanottotiskillä oltiin ystävällisiä, enkä jaksanut kuin hymyillä heidän vastaukseensa kysyttyäni, onko kyseessä todella Hotel Sleeping Camel: ”Anteeksi herra, mutta meillä ei ole paikkaa kamelille.” Niinpä, Bamako ei taida olla hyvä nukkumapaikka kamelilleni! Jotenkin sain selvitettyä, että hotellin nimi, jonne tahdoin, on Sleeping Camel ja että minulla ei olisi kamelia. Varsinkaan sellaista, joka tahtoisi nukkua. Vastaanottovirkailijan puhelimessa oli hidas netti, jolla saimme selvitettyä Sleeping Camelin sijainnin. Annoin juomarahan vastaanottovirkailijalle tämän avustaan, mitä hän ei selvästi odottanut, mutta oli hyvillään.

bko2

Vihdoin perillä!

bko3

Saksan suurlähetystön naapurissa sijaitseva Hotel Sleeping Camel on aidattu korkealla muurilla ja siellä on hyvä ravintola.

Hotel Sleeping Camel sijaitsee Badalabougoussa Séman kaupunginosassa. Naapurista löytyy Saksan suurlähetystö ja Nigerjoen rantaan on kivenheitto. Bamakon keskusta on myös lähellä, mutta sinne päästäkseen on ylitettävä kilometrin levyinen Nigerjoki. Hotellin nurkalta kaupungille pääsee siltaa pitkin autolla tai kävellen.

Itse hotelli on Bamakon ainoa varteenotettava vaihtoehto reppureissaajille, omalla autolla matkalla oleville ja muutenkin kaikille, jotka eivät kaipaa yltiöpäistä luksusta uima-altaineen. Sleeping Camel on vehreä ja rauhaisa keidas, josta löytyy hyvä ravintola, baari, wifi sekä erilaisia huoneita. Sleeping Camel on myös hostelli, mikä on täysin poikkeuksellista hostellittomassa Länsi-Afrikassa! Normaalisti olisin mennyt dormiin, mutta nyt tahdoin oman huoneen. Se maksoi 14 000 frangia (noin 21,3 euroa) yöltä, mutta sisältää ilmastoinnin, hyttysverkollisen parisängyn, tuolin ja pöydän. Ja oman rauhan. Vessa ja suihku ovat käytävällä. Ja mikä parasta, vessassa on paperia ja pönttö! Hotellin taustalla taitaakin pyöriä englantilainen herra, minkä vuoksi hotellilla kaikki on ajateltu varsin eurooppalaisesti. Asiakaskuntakin näytti koostuvan lähinnä valkoisista eurooppalaisista. Hotellin pihamaalle leirinsä oli perustanut esimerkiksi saksalainen pariskunta, joka oli omalla autollaan matkalla kohti Kapkaupunkia. Samaan suuntaan oli menossa myös australialainen moottoripyöräseikkailija. Tämä oli laivannut moponsa ensin Lontooseen ja tulossa nyt sieltä maitse.

Vein matkatavarat huoneeseen, ilmoittauduin kotiväelle olevani Bamakossa ja hengissä, vaikka terrorihyökkäys pohjoisen Sévaréssa olikin vielä käynnissä. Sitten söin spagetti bolognesen hotellin ravintolassa ja vetäydyin nukkumaan. Olin selvinnyt Guineasta hengissä ja vihdoin taas normaalissa maassa!

bko5

Juo Katia!

Malin viisumi

Suomalainen tarvitsee Maliinkin viisumin, minkä voi anoa jo Euroopasta. Suomalaista lähin lähetystö on Saksan Berliinissä. Aiemmin viisumin sai myös maahan saavuttaessa Bamakon lentoasemalta tai joltain raja-asemalta. Tämä lysti loppui vuoden 2015 huhtikuun loppuun, joten mikäli Maliin mielii, on viisumi anottava etukäteen. Länsi-Afrikassa reissatessa, sen saa helposti jostain naapurimaasta, kuten Mauritanian Nouakchottista, Senegalin Dakarista tai tapauksessani Guinean Conakrysta. Malin suurlähetystö Conakryssa sijaitsee Camayennen kaupunginosassa Dixinnin korttelissa Corniche Nord -kadun varrella.

Conakryn lähetystö myöntää eripituisia viisumeita, joista kuukausi on lyhin. Juurikin pituus vaikuttaa hintaan ja siihen vaikuttaa myös se, haluaako viisuminsa yksikertaviisumina vai haluaako Malista pistäytyä jossain naapurimaassa ja tulla takaisin. Kerroin haluavani yksikertaviisumin kuukaudeksi (mihin konsuli pettyneenä totesi, että only one month?). Täytin helpon ranskankielisen kaavakkeen (ystävällinen konsuli auttaa, jos ei ymmärrä kaikkia kysymyksiä), annoin kaksi värillistä valokuvaa, passin ja 80 000 Guinean frangia (noin 10 euroa). Viisumiksi hinta on hyvin edullinen, mikä tietysti vain edistää turismia. Hyvä Mali! Conakryssa viisumin saa saman päivän aikana, jos on tarpeeksi varhain aamulla jättämässä hakemusta. Itse hain viisumin seuraavana päivänä.

Guinealainen yöbussi Kankaniin

4.-5.8.2015

Etukäteen olin arvioinut Guinean matkani vaikeimmaksi maaksi matkustaa. Tiet ovat mitä ovat ja sadekausi lyö leimaansa kaikkeen. Matka-ajat tässä maassa ovat hyvin pitkiä ja epämukavia. Jos siis matkustaa tavallisen kansan keskuudessa julkisilla! Päätin pyrkiä Conakrysta Guinean toiselle laidalle Kankanin kaupunkiin, mutta ensin oli noudettava Malin viisumi suurlähetystöstä. Sen vuoksihan olin Conakryyn oikeastaan tullut.

Kirjauduin ulos katolisen lähetysaseman majatalosta ja kävelin kadun varteen. Yritin saada taksia Conakryn keskustassa Kaloumissa hyvän tovin. Vettäkin satoi ja minulla oli koko omaisuus selässä. Viimein löysin tyhjän taksin ja vuokrasin sen itselleni. Ensin mentäisiin Malin suurlähetystöön ja sitten puskataksiasemalle, josta lähtisin Kankaniin. Sovimme hinnaksi 50 000 frangia (noin 6,25 euroa).

Malin suurlähetystö sijaitsee Corniche Nord -kadulla Camayennen kaupunginosassa ja kuljettaja kertoi tietävänsä paikan. Tiesin sijainnin toki itsekin, olinhan siellä edellisenä päivänä käynyt jättämässä viisumianomukseni. Camayennen liepeillä kuljettajani ei kääntynyt siitä, mistä itse olisin mennyt. Ajattelin hänen käyttävän toista reittiä, mutta paikallisten taksikuskien tapaan hän vain ajoi. Ilman päämäärää. Kerroin uudelleen suurlähetystön sijainnin, minkä jälkeen mies aloitti päänsä pudistelun ja kertoi haluavansa lisää rahaa. Olihan tähän turhaan ajeluun kulunut ajateltua enemmän bensaa. Joopa joo. Kerroin haluavani vaihtaa taksia. Hinnaksi suurlähetystölle sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa) eli sen verran, mitä kyyti oli eilenkin maksanut. Ryhdyin opastamaan, mutta mies ei hyväksynyt ohjeitani, vaan kyseli jalankulkijoilta ja ajoi uudelleen vikasuuntaan. Ja hinta nousi taas.

Malin suurlähetystön edessä oli edelleen se sama pikkuinen järvi, eikä kuski tahtonut liata autoaan. Sanoin kahlaavani perille, otin rinkan ja annoin sovitut 15 000 frangia. Se ei riittänyt, vaan tämä mestari alkoi riuhtoa rinkasta. Korotin ääntäni ja niin korotti kuskikin. Camayenne on “parempaa” aluetta, jossa on luksushotelleja ja suurlähetystöjä, joten uskalsin laittaa vastaan. Minä en anna periksi tällaisissa asioissa, joissa hinta on sovittu. Nyt kaiken lisäksi en ollut edes päässyt perille, vaan joutuisin vielä kahlaamaan pari sataa metriä! Asiaa selvitellessä kului kymmenisen minuuttia ja Guineassa kun ollaan, paikalle tuli pian myös poliisi. Poliisi oli säyseällä ja sovittelevalla tuulella, eikä lähtenyt pidättämään minua, vaikka valkoinen onkin aina väärässä. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että ”unohdin” ranskan siinä tilanteessa. Kuljettaja luovutti ja minä lähdin kahlaamaan. Olisin voinut selvitellä asiaa pidempäänkin, olinhan turisti vailla aikatauluja. Mutta viimeistään nyt olin täysin vakuuttunut, että Conakry tosiaan on ”shithole”, kuten sitä ”leikkisästi” eri yhteyksissä kutsutaan.

Suurlähetystölle kahlattuani, minulta mitattiin aluksi kuume ebolan varalta. Ebolaa ei tällä kertaa ollut ja sain luvan marssia konsulin toimistoon. Viisumi ei ollut valmis, mutta ystävällinen konsuli taikoi sen passiin pikavauhtia ja toivotti hyvää matkaa! Mali oli jo tässä vaiheessa vakuuttanut!

cky18

Eräs iltapäivä Madinan puskataksiasemalla Conakryssa. Kuva otettu bussin ikkunasta.

Kahlasin pois suurlähetystöstä ja otin ensimmäisen vapaan taksin puskataksiasemalle. Conakryssa on kolme pääpuskataksiasemaa: Bambeto, Matam ja Madina. Ensin mainitulta lähtevät Fouta Djallonin alueelle, kuten Labéen ja Dalabaan menevät autot. Matam toimii lähtöpaikkana muun muassa Kissidougouun ja Nzérékoréen meneville kulkuneuvoille. Madinasta sen sijaan lähtevät puskataksit ja bussit Kankaniin. Aluksi ajoimme Matamin asemalle, koska päivän ensimmäinen taksikuski oli kertonut Kankanin-autojen lähtevän sieltä. Perillä selvisi, että olimme väärällä asemalla. Siispä Madinaan. Asemien välissä on joitain kilometrejä, mutta matkaan upposi tunti. Sen verran tukossa Conakry oli jälleen. Sentään taksikuskini oli hieman parempi tapaus ja jopa jutustelimme jonkin verran. Kuulemma taksin ajamisella jotenkin elää Conakryssa, vaikkei se hyväkään bisnes ole. Mies kritisoi matkan aikana kaikkialla olleita viranomaisia, jotka tekevät ennestäänkin kaoottisesta liikenteestä helvetin. Hän pudisteli päätään todeten samalla, että siellä teillä Englannissa/Hollannissa/Irlannissa sotilaat taitavat olla kasarmilla, eivätkä kaduilla harmia aiheuttamassa. (Finlande on jotain aivan käsittämätöntä guinealaiselle, mutta niin on Guineakin tavalliselle suomalaiselle tallaajalle.)

Perillä Madinan puskataksiasemalla ostin lipun Kankaniin menevästä linja-autosta. Se on ehdottomasti paras vaihtoehto näin pitkälle matkalle. Jalkatilaa on hyvin, eikä syliin lastata esimerkiksi viidenkymmenen kilon sokerisäkkejä. Bussi on toki hitaampi, mutta myös halvempi: 100 000 frangia (noin 12,5 euroa). Lipun saatuani kello oli 12 ja kun lähdin tarpeilleni, perääni huikattiin, että älähän mene kauas, sillä lähtö olisi ihan kohta. Ei se ihan ollut.

cky19

Bussilippu Kankaniin.

Madinan puskataksiasema on sottaisin julkisen liikenteen asema, missä olen ollut. Eurooppalainen kaatopaikkakin olisi taatusti siistimpi tapaus. Madinassa ei esimerkiksi ole julkisia vessoja, vaan miehet tekevät tarpeensa virtsalammikossa seisoskellen hylätyn bussin renkaisiin vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varressa. Naiset kyykistelevät missä sattuu. Yleensä kuitenkin jossain autojen välissä. Roskaa ja muuta törkyä on käsittämättömiä määriä kaikkialla. Kaikki jää niille sijoilleen, sillä roskiksia ei ole ja jos olisi, ne varmasti tyhjennettäisiin kadunvarteen. Tavallinen guinealainen tuskin kiinnittää tähän huomiota, eikä se minuakaan jaksa enää hetkauttaa. Jäivätpä omatkin roskani niille sijoilleen.

Tämän viehättävän epäsiisteyden keskellä toimii ravintoloita, pikkuisia kauppoja, veikkauskojuja… Lisäksi seassa pyörii kymmeniä ruoanmyyjiä: kuka myy keitettyjä munia, kuka muffinsseja, kuka vesipusseja, kuka sardiinisäilykkeitä ja patonkia. Kaikkea saa, eikä nälässä tarvitse olla, paitsi jos sattuu omistamaan suomalaisen mahan ja edessä on liian pitkä bussimatka. Keskityin intialaisten ananastäytekeksien syömiseen, vaikka “miestenvessan” vieressä kyllä grillattiin hyvältä tuoksuneita lihavartaita. En vain tällä kertaa uskaltanut ottaa riskiä.

Välillä linja-autossa istuen ja välillä ulkopuolella seisoskellen sain paljon kavereita. Kankaniin oli lähdössä iso joukko nuoria ikäisiäni miehiä, jotka adoptoivat minut ja pitivät huolta. Bussin ainoana valkoisena olin tietenkin erikoisuus, josta kaikki olivat hyvin kiinnostuneita. Pojista puheliain oli Mory, Conakryssa asuva ja opiskeleva nuorukainen. Hän oli matkalla perheensä luo Kankanin liepeillä sijaitsevaan kylään. Hän osasi jonkinlaista englantiakin. Isä oli kuulemma käynyt New Yorkissa asti ja sinne tekisi pojankin mieli! Linja-auton lähtöä odotellessamme kuuntelimme guinealaista musiikkia, vaihdoimme yhteystietoja ja opiskelimme miehen äidinkieltä mandingoa. Guinea, kuten miltei jokainen Afrikan maa, on useamman kansan kotimaa. Mandingoa puhuvien mandinkojen lisäksi Guineassa asuu lukuisia muitakin kansoja, kuten susut. Susujen liityttyä mukaan keskusteluun, bussin perällä oli hetken verran käynnissä varsinainen kielikylpylä. Ja bussi seisoi edelleen tiukasti Madinan puskataksiasemalla! Ei ollut mitään merkkejä, että lähtö olisi pian! Morya rauhallisempi tapaus oli Antoine, joka oli pikkuveljensä kanssa myös matkalla Kankaniin. Antoinesta tuli minulle varsinainen suojelusenkeli, kun selvisi, että olen kristitty. Mies kuuluu Guinean pikkuiseen kristittyyn vähemmistöön ja oli siitä hyvin ylpeä!

dabola2

Uusia kavereita matkalla Kankaniin. Kuva otettu Dabolassa.

dabola1

Tauko ohi ja takaisin bussiin. Kuva otettu Dabolassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää bussin lattialle kannettiin kymmenisen Kouroussaan menevää isoa muoviämpäriä. Aloin jo elätellä toivoa lähdöstä. Seuraavaksi auton katolle alettiin nostaa tavaraa. Tavaraa pakattiin myös bussin sisälle, taaimmaisen oviaukon reunustalle. Sitten, kun bussia alettiin tankkaamaan kanistereista, alkoi olla jo lähdön tunnelmaa. Ja niin kello viiden jälkeen iltapäivällä kuljettaja lopulta käynnisti bussin. Ison bussin poistuminen puskataksiasemalta on monimutkainen projekti, joka alkaa sillä, että ympärille pakkautuneet pikkuiset kojut siirretään, pienemmät autot pyritään siirtämään pois alta, mopot kaatuilevat tohinassa ja lopulta tie ulos asemalta on lähes auki. Bussin pojat pitivät minua ajan tasalla, mitä milloinkin olisi odotettavissa. Poikien mukaan me matkustajat nousisimme kyytiin vasta moottoritien varresta.

Kului tunti, eikä mitään tapahtunut. Linja-automme oli jumittunut tiesulkuun, jota pitivät palkkoihinsa tyytymättömät autojen lastaajat. Tyytymättömyys ei ollut kuulemma oman bussimme syytä, mutta kuljettajamme ja kymmenisen matkustajaa katsoivat silti parhaaksi mennä väliin sekoittamaan pakkaa. Tuli käsirysy, jota seurasin kauempaa. Pari tähän pikkuiseen tappeluun osallistunutta oli antanut puhelimensa ja kuulokkeensa minulle. Varmuuden vuoksi. Guinealainen veri totisesti kiehuu yli äärimmäisen herkästi. Johan se näkyy verisinä rähinöinä eri puolilla maata aina toisinaan. Esimerkiksi kaukaisessa Nzérékoréssa saa kuulemma herkästi viidakkoveitsestä, jos on esimerkiksi väärää heimoa.

Tiesulku purettiin jonkin ajan kuluttua, minkä jälkeen oma bussimme oli pian moottoritien varressa. Seurasi nimenhuuto. Oman nimen kuultuaan sai astua bussiin. Lopulta kaikki olivat kyydissä, mutta sitten tuli seuraava riita. Bussin rahastaja kohdisti silmittömän raivonsa takapenkin Diabyyn, joka pysyi varsin tyynenä. Syytä riitaan en tiedä, mutta tällaista käsittämätöntä raivoa ilmeni vielä pariin otteeseen, eikä vieläkään oltu liikkeellä! Ihmettelen, etteivät guinealaiset ole vielä lähteneet vaeltamaan suurina massoina kohti Eurooppaa. Paikallista meininkiä seuranneena olen sitä mieltä, että tällä maalla ei vain ole minkäänlaista tulevaisuutta! Eurooppalaisen reppureissaajan näkökulmasta guinealainen meno on toki enemmän kuin mielenkiintoista!

Tunnin jälkeen aurinko alkoi vähitellen laskea ja kello lähestyä seitsemää. Tässä vaiheessa matkustajat olivat pääosin siirtyneet takaisin tien varteen. Minä mukaan lukien. Seurasi uusi nimenhuuto, minkä jälkeen pääsimme lähtemään. Alun perin minulle oli sanottu, että lähtö on ennen kello yhtä iltapäivällä. Se tapahtui kello 19 ja riemu bussin takapäässä, jossa minä ja muut pojat istuskelimme, oli ylimmillään.

Conakrysta ei kuitenkaan ihan niin vain poistuta, sillä ainoa ulosmenoväylä on aina tukossa. Ajoimme ulos kaupungista kaksi tuntia. Ohitimme kaupungin lentoaseman, valtavan norsupatsaan ja ebolatarkastuspisteen. Nimen omaan ohitimme! Bussin takaovi oli koko ajan auki ja välillä siihen nousi liikenteen seasta ihmisiä, jotka tulivat jäniksenä kilometrin tai pari. Oviaukossa matkusti myös bussin oma apupoika, joka välillä jalkautui ja tarkisti tien kunnon bussin varalta. Tie oli pääosin aika huono.

Kun sitten lopulta jossain Coyahin nurkilla linja-auto saatiin kunnolla vauhtiin, oli myös bussin takaosassa mielenkiintoinen tunnelma. Valaistusta ei juuri ollut, mutta elämää senkin edestä. Kuljettaja soitti guinealaista, senegalilaista, malilaista ja ties minkämaalaista musiikkia täysillä, matkustajat lauloivat välillä mukana ja välillä kuljettajalle esitettiin huutamalla jopa toiveita musiikin suhteen! Mory piti minut ajan tasalla kunkin kappaleen esittäjästä ja kotimaasta. Guinean oma poika Mory Kantékin pääsi ääneen useaan kertaan. Juuri tämän uskomattoman yhteisöllisen tunnelman vuoksi bussimatka oli matkani ehdottomia kohokohtia. Pitkät matkat Guineassa kannattaa ehdottomasti matkustaa bussilla!

Kindian jälkeen tiellä oli poliisin, santarmin tai sotilaiden tiesulku, jossa kaikkien paperit tarkistettiin. Guinealaiset pääsivät helposti läpi. Ulkomaalaisten, eli minun ja erään sierraleonelaisen, passit tarkistettiin tarkasti ja tiedot kirjattiin ylös. Jotain viranomaisen ammattitaidosta kertoo sekin, että tiedot otettiin Senegalin viisumistani. Mahdoinko päätyä kirjoihin ja kansiin senegalilaisena… Tietojen ylösottamisen jälkeen viranomainen kertoi ”normaalin kirjaamismaksun” olevan 10 000 frangia (noin 1,25 euroa) eli guinealaisittain ihan hirmuisesti. Mutisin jotain englanniksi, nappasin passin, kiitin ja poistuin ”ymmärtämättä”. Tietojen kirjaaja totesi toiselle, ettei se tainnut ymmärtää. Kukaan ei pysäyttänyt minua, joten kyse oli vain korruptiosta, kuten arvelinkin.

dabola5

Dabolan katunäkymää aamutuimaan.

dabola4

Dabolan pääkatuja.

Matka jatkui pimeillä Guinean teillä. Osa matkustajista nukkui, minä vain nuokuin. Musiikki raikasi täysillä. Aamuyöstä kolmen aikoihin linja-auto pysähtyi pienessä kylässä Mamoun kaupungin nurkilla. Kylä nukkui, joten matkustajat katsoivat hyväksi ajatukseksi käyttää erästäkin pihapiiriä vessana. Olisihan se aamulla herätessä varmasti mukavaa löytää omasta pihasta ihmisen läjiä. Kuljettajamme nukkui tässä parisen tuntia ja auringon noustessa jatkoimme matkaa. Osa matkustajista jatkoi uniaan. Kaverini Antoine kuunteli auringon noustessa uskonnollista musiikkia. Puhelimen taustakuvana näytti olevan Neitsyt Maria.

Aamuyhdeksältä saavuimme Dabolan kaupunkiin. Conakrysta sinne on 400 kilometriä ja matkaan oli kulunut noin 14 tuntia. Dabolasta tulee mieleen ebola ja toki sielläkin on tapauksia ollut. Ei toki enää pitkiin aikoihin. Muuten Dabola vaikutti komeissa maisemissa sijaitsevalta miellyttävän rauhalliselta kaupungilta. Kävimme Antoinen, tämän veljen, Diabyn ja erään neljännen nuorukaisen kanssa aamupalalla kadunvarren kuppilassa. Aamu lähti tällä kertaa käyntiin lautasellisella riisiä ja lihaa.

dabola3

Aamupalalla Dabolassa.

Lyhyen pysähdyksen jälkeen matka jatkui kohti Kankania. Tie muuttui päällystämättömäksi, mutta ei se vauhtia hillinnyt. Aurinko paistoi ja tien varsi oli täynnä tavattoman alkukantaisia kyliä. Täällä eletään satoja vuosia Eurooppaa jäljessä. Ihmisten mökit ovat pyöreitä, eikä niissä näytä olevan mitään länsimaista hapatusta, kuten aaltopeltiä. Hyvän matkaa Dabolan jälkeen käyttämämme tie osittain lävistää Ylä-Nigerin kansallispuistoa (Parc National du Haut Niger). Sellaista hienoa puskaa sekin. Yritin napsia kuvia bussin likaisesta ikkunasta, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Keskityin ahmimaan maisemaa silmillä.

guinea9

Maisemaa Dabolan ja Kouroussan välillä.

guinea8

Maisemaa jossain päin Ylä-Nigerin kansallispuistoa. Kuva otettu Dabolan ja Kouroussan välillä bussin ikkunasta.

Useampi ihminen jäi kyydistä Kouroussassa ja yhtäkkiä bussissa oli hyvin tilaa. Aloin voida pahoin, enkä enää jaksanut ihastella maisemiakaan. En jaksanut kiinnostua edes Nigerjoesta, jonka ylitin nyt ensimmäistä kertaa elämässäni.

Perillä Kankanissa uusi tuttavuuteni Diaby saattoi minut Le Calao -hotelliin. Le Calao on Kankanin harvoja majapaikkoja, minkä vuoksi yön hinta (150 000 frangia eli noin 18,75 euroa) oli tasoon nähden aika onneton. Tinkimisen varaa ei ollut, eikä vastaanotto muutenkaan ollut mitenkään miellyttävä. Raha toki sai henkilökunnan silmät kiilumaan. Huoneeni oli iso, jossa oli parisänky lähes ehjällä hyttysverkolla varustettuna, toimimaton televisio, pöytä, nojatuoli sekä oma vessa ja kylpyhuone. Vessan vetäminen ja suihkussa käyminen toki suoritetaan tässä majatalossa saavista kaatamalla.

kankan2

Perillä Kankanissa! Näkymä Hotel Le Calaon pihamaalta kadulle päin.

kankan1

Hotel Le Calaon pihapiiri.

Tein pikaisen kierroksen kaupungilla ja palasin takaisin hotellille. Tunsin voimieni häviävän ja seuraava yö kuluikin pääosin vessassa. Dabolassa nauttimani aamupala ruokamyrkytti minut!

Lohduton Conakry ei päästä matkailijaa helpolla

3.8.2015

Parin miljoonan asukkaan Conakry ei ole kaupunki helpoimmasta päästä. Se ei ota vastaan avosylin. Se on ennemminkin benjihyppy rispaantuneella köydellä. Conakrya ei voi mitenkään nähdä turistikohteena, eikä se sellainen koskaan tule olemaankaan. Tuntuu, että ulkomaailman tulisi vain unohtaa koko rapistunut ja slummiutunut kaupunki ja antaa Conakryn tuhota itsensä. Lopullisesti. Samaan aikaan tuntuu kuitenkin, että tässä kaupungissa on sitä jotakin, jota ei ole ennen kokenut! Se on se karmea kaaos, jonka päällä leijuu viranomaisten uhka. Tunnelma on jokseenkin kireä, niin kuin se on kaikkialla Guineassa. Tarvittaisiin vain pieni kipinä, niin kaupunki lähtisi kaduille. Sen verran toivottomaan tilaan Conakry on ajautunut. Silti ihmiset jaksavat yrittää ja olla ystävällisiä valkoista miestäkin kohtaan. Ainakin, kunhan heidän kanssaan pääsee vaihtamaan enemmänkin juttua.

Yksi Conakryn merkittävimmistä ongelmista on se, että kaupunki on kehittynyt kilometrien pituiselle Kaloumin niemimaalle ja kaupunkiin pääsee vain yhtä valtaväylää pitkin. Toisin sanoen liikenne tökkii aina ja kaikkialla. Tämä mielessäni heräsin aamuvarhaisella, vaikka Hotel Zambezi Innin pehmeässä sängyssä olisi voinut nukkua pidempäänkin. Oli lähdettävä hoitamaan asioita!

Conakryn julkinen liikenne hoituu kimppatakseilla. Kävelin kadun varteen, pysäyttelin takseja ja kerroin haluavani Kaloumiin. Se on samannimisen niemimaan kärjessä sijaitseva Conakryn keskusta. Parinkymmenen minuutin yrittämisen ja paikan vaihtamisen jälkeen lopulta yksi taksi oli matkalla Kaloumiin. Kimppataksit ovat suomalaisen näkökulmasta ilmaisia. Nytkin maksoin puolen tunnin matkastani reilusti alle euron. Matkaa oli muutamia kilometrejä.

cky4

Aamuinen näkymä Kaloumista, Conakryn ydinkeskustasta.

Conakryn ja samalla koko Guinean hermokeskus Kaloum (myös nimellä En Ville) on oikeastaan entinen saari, nimeltään Tombo. Aikoinaan se on yhdistetty Kaloumin niemimaahan ja nyt siellä toimivat tärkeät virastot, suurlähetystöt, presidentinlinna ynnä muu valtiokoneisto. Ehkä juuri siitä syystä Conakryssa on käytännössä valokuvauskielto. Poliiseja, santarmeja ja sotilaita on valtavasti ja aivan kaikkialla. Katsoinpa mihin suuntaan tahansa, aina jossain seisoi viranomainen aseensa kanssa valmiina kiusaamaan kansalaisia ja meitä harvoja ulkomaalaisia. Netistä löytyy useita varoituksia siitä, että kaupungissa kannattaa unohtaa kuvaaminen. Se johtaa vaikeuksiin: valokuvien poistamiseen, kameran rikkomiseen, takavarikoimiseen, sakkoihin, pidätykseen… Siitäkin huolimatta otin kameran mukaan kaupungille. Laitoin kameraan uuden muistikortin, jossa oli tilaa vain parillekymmenelle kuvalle ja päätin pitää aparaatin visusti piilossa. Saavuttuani Kaloumiin, näppäsin pikaisen kuvan eräästä keskustan kadusta. Siellä ei ollut viranomaisia tällä kertaa. Oli kai liian aikaista.

Sitten etsin käsiini rahanvaihtajan. He parveilevat Guinean pääpostin liepeillä. Alue on Guinean oma “Wall Street”. Rahan vaihtaminen kadulla johtaa ilmeisesti pidätykseen, mutta silti eurot ja dollarit vaihtuvat suuriksi franginipuiksi suhteellisen avoimesti. Vaihtaja viheltää tai huudahtaa, rikas valkoinen istahtaa penkille viereen muina miehinä ja kysäisee, millä kurssilla eurot vaihtuvat. Pian valkoinen poistuu onnellisena laukussaan tuhteja setelinippuja. Tahdoin vaihtaa sata euroa ja vaihtaja lupasi siitä noin 800 000 frangia eli yhteensä 80 seteliä! Ennen kuin annoin satasen miehelle, laskin franginivaskan ja totesin siinä olevan reilusti ylimääräistä. Kymmeniätuhansia! Joko rahanvaihtajani ei osannut laskea tai oli muuten vain hajamielinen tai tyhmä. Annoin satasen ja poistuin erittäin tyytyväisenä. Kuulemma rahanvaihtaminen on toisinaan ihan hyväkin bisnes. No, ei ollut tänään. Kerrankin huijaus meni toisinpäin.

Kaloumista löytyy siis myös Guinean pääposti, joka avaa ovensa kello kahdeksalta aamulla. Odottelin avautumista kymmenisen minuuttia. Paikka avautui täsmällisesti ja olin päivän ensimmäinen asiakas. Pyysin postimerkkejä kolmeen postikorttiin. Mielenkiintoisesti postimaksu Eurooppaan on halvempi kuin Afrikkaan. Maksoin merkit ja ne luvattiin liimata kortteihin. Epäileväni poistuin, mutta kortit tosiaan saapuivat Suomeen kolmessa viikossa! Merkit oli liimattu lähes päällekkäin. Guinean pääpostista näytti muuten saavan jopa filateelisia tuotteita!

Aamu oli edelleen kovin aikainen. Halusin päästä ajoissa Malin suurlähetystöön anomaan viisumia. Siihen tarvitaan passikuvia, enkä ollut sellaisia jaksanut Suomessa hankkia. Guinea-Bissaun ja Guinean viisumit olivat vieneet loput vanhat kuvat. Kyselin ihmisiltä, olisiko lähistöllä valokuvaamoita ja onhan siellä. Minut ohjeistettiin libanonilaisten pitämään kuvaamoon. Löysin sen varsin helposti. Poliiseja välttääkseni tosin jouduin hieman kiertämään. Sain kuvat pienen ihmettelyn ja odottelun jälkeen. Pilkkahinnalla. Ilmastoidusta kuvaamosta poistuttuani en enää jaksanut karttaa viranomaisia, vaan kävelin muina miehinä heitä kohti ja ohi. Noin kymmenen hengen poliisiryhmä oli niin keskittynyt jutustelemaan keskenään, etteivät ryhtyneet “sakottamaan”.

Otatin kadunkulmassa vielä valokopion passistani ja näin olin valmis seuraavan viisumin hankkimiseen. Vielä ennen Malin suurlähetystöä kävin katolilaisella lähetysasemalla kysymässä huonetta seuraavaksi yöksi. Toista yötä en 68 euron huoneessa olisi! Yksi huone oli vapautumassa ja tartuin siihen. Saisin sen puolenpäivän jälkeen, kunhan edellinen majoittuja ensin häipyy. Enää Conakry ei tuntunut niin pahalta, mutten silti tahtonut viettää siellä kolmea yötä, kuten alun perin olin suunnitellut.

cky11

Katolilainen lähetysasema Conakryn keskustassa.

cky6

Kaloumin rantaviivaa.

cky5

Port du Boulbinet -satama Kaloumin eteläkärjessä.

Conakryssa on vaikea saada taksia, vaikka niitä on valtavasti. Ne ovat usein täysiä, menossa väärään suuntaan tai sitten kuski ei vain ymmärrä puhetta tai tekstiä. Lukutaito kun ei ole vielä oikein lyönyt läpi täkäläisessä ammattikunnassa. Conakrylaiset taksikuskit ovat tyhmin ihmisryhmä, mihin olen missään törmännyt, minkä vuoksi taksikyydit ovat äärimmäisen turhauttavia retkiä kerta toisensa jälkeen. Jos kuitenkin lykästää ja onnistuu löytämään tyhjän taksin, saa sen omaan ajoon taikasanalla déplacement. Sitten kuski ajaa sinne, minne on pyydetty, eikä kerää matkan varrelta muita matkalaisia. Yleensä kuski ei tosin tiedä, minne ollaan menossa, kunhan vain ajelee. Sain taksin pienen yrittämisen jälkeen katolilaisen lähetysaseman läheltä ja kaiken kukkuraksi kuljettaja tiesi, missä Malin suurlähetystö sijaitsee! Tällä kertaa minulla oli siis äärimmäisen hyvää tuuria. Hinnaksi sovimme 15 000 frangia (noin 1,9 euroa). Hyvää tuuria oli sekin, ettei kuski alkanut perillä nostamaan sovittua hintaa. Se on täälläkin tapana valitettavasti.

Perillä Camayennen kaupunginosassa vastassa oli pikkuinen järvi, joka oli katkaissut Corniche Nord -kadun. Sopivasti tuon valtavan lätäkön kohdalla sijaitsee Malin tasavallan suurlähetystö. Viisuminhakureissu muuttui kahlausreissuksi. Ja kun suurlähetystöön kerran olin menossa, olin tietenkin pannut kunnon kengät jalkaan. Ne kastuivat, kun tiellä oli vettä vähintään parisenkymmentä senttiä. Aallokkoa synnyttivät ohi ajaneet citymaasturit. Perillä suurlähetystön portilla vastassa oli nauravainen vahtimestari. Aikani tyhjensin kenkiä kuravedestä, minkä jälkeen kävin jättämässä viisumihakemuksen. Viisumihakemuksen täytön lomassa hörppäsin hyvin ystävällisen herra konsulin kanssa lasilliset makeaa malilaista teetä. Sellaista, mitä olin Mauritaniassakin juonut. Viisumi luvattiin seuraavaksi päiväksi. Malin viisumista lisää täällä.

Nyt oli enää edessä matkatavaroiden nouto Hotel Zambezi Innistä ja muutto toiseen hotelliin! Tällä kertaa sain taksikuskikseni Sierra Leonesta kotoisin olleen miehen. Sain kyydissä jälleen maistiaisen Conakryn liikennekulttuurista: ennen kello kymmentä kaupungin nelikaistainen sisäänmenoväylä oli kokonaan kaupunkiin tulevien käytössä. Kymmeneltä suunta vaihtui, mutta jo hyvissä ajoin ennen sitä moottoritielle kulkunsa suuntasi kymmenittäin autoja. Me myös! Ennen kymmentä on vain ajettava vähän varovaisemmin, sillä samoilla kaistoilla tulee autoja vastakarvaan. Kymmenen jälkeen kaasun saattoi laittaa pysyvämmin pohjaan, sillä nyt omalla kaistalla ei enää juuri tullut vastaantulijoita. Jäin kyydistä Dabondyn Total-huoltoaseman pihassa, sillä kuljettaja ei olisi ikimaailmassa löytänyt Zambezi Inn -hotelliani. Hän ruinasi lisää rahaa perillä.

Vielä ennen luksusmaailmasta poistumistani, pulahdin Zambezi Innin uima-altaaseen. Koko aamun kestänyt sade oli väistynyt ja tilalle tuli parahiksi tropiikin kuuma aurinko. Henkilökunta seurasi minua altaalle ja osa jäi seisoskelemaan laidalle. Josko vaikka tarvitsisin jotain! He kantoivat varastosta minulle pöydän, tuolin ja aurinkovarjon. En olisi tarvinnut niistä mitään, mutta onhan se kerran elämässä mukava tuntea itsensä tärkeäksi (ja ainoaksi) hotellivieraaksi! Altaassa lilluskelun jälkeen rojahdin hetkeksi minua varten tuotuun tuoliin ja annoin auringon kuivata itseni. Sitten olin valmis jättämään tällaisen elämän taakseni ja palaamaan arkeen!

cky10

Huomaamatta näpätty otos Kaloumista.

Puoliltapäivin istuin taas taksissa matkalla kohti Kaloumia ja katolista lähetysasemaa. Tällä kertaa taksin saaminen oli vienyt puoli tuntia. Olin saanut vinkin, että auton saisi helpommin, jos siirtyisi läheisen moottoritien varteen. Se olisi vain vaatinut neljän vilkasliikenteisen kaistan ylittämistä rinkka selässä. Ei kiitos. Kuskini oli innoissaan saatuaan kyytiin turistin. Meitä ei juurikaan Conakryssa tai Guineassakaan käy. Itse asiassa olin tähän mennessä nähnyt koko Guineassa vain yhden valkoisen. Ja senkin hotellissa Labéssa. Aamuisen valokuvaamon arabeja en laske mukaan laskuihini.

Taksien hinnat nousevat samaan tahtiin liikennemäärien kanssa. Nyt matka Kaloumiin maksoi 40 000 frangia (noin viisi euroa). Alle kymmenen kilometrin matkaan kului tällä kertaa kokonainen tunti, mutta hyvin mielenkiintoinen sellainen. Etenimme moottoritiellä kävelyvauhtia, minkä vuoksi tie ja sen reunat olivat täynnä kaupustelijoita. Pääosin lapsia. Näky veti suun väistämättäkin hymyyn ja ryhdyin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea ruuhkassa istuessa voisi ostaa: puutarhasaksia, salaatinkuivaimia, suihkujakkaroita, hammastikkuja, partateriä, vanupuikkoja, soppalautasia… Kuljettaja kertoili matkan varrella, mikä mikäkin rakennus tai paikka on. Milloin oikealla puolella oli jokin moskeija ja milloin vasemmalle puolelle sattui markkinapaikka. Kuulemma vaarallinen valkoihoiselle!

cky15

Conakryn katolilainen lähetysasema.

cky17

Huoneeni Maison d’Accueilissa, lähetysasemalla. Ilmastointi ja ehjä hyttysverkko löytyy!

cky14

Lähetysaseman takapihalta.

Katolisella lähetysasemalla sain kuin sainkin huoneen! Kyseessä on siis lähetysaseman yhteydessä toimiva Maison d’Accueil -niminen majatalo, jonka huoneet ovat pelkistettyjä, siistejä ja osassa on jopa ilmastointi. Sain ilmastoidun huoneen 160 000 frangilla (noin 20 euroa). Lähetysaseman päällikkö Michel osaa jonkun verran englantia ja oli itse ystävällisyys. Kyselin huvikseni, onko kaupungissa suurikin katolilainen yhteisö. Lukumääriä en saanut, mutta ihan merkittävä yhteisö täällä kuitenkin majailee.

Lähetysaseman takapihalla on pieni kirkko, minkä lisäksi kivenheiton päässä on Conakryn katolilainen katedraali. Muutenhan Guinea on pääosin islaminuskoinen. Lähetysaseman takapiha on paratiisi keskellä tätä rapistumassa olevaa pääkaupunkia. Siellä kasvaa eksoottisia hedelmäpuita, siellä on katolilaisia alttareita ja siellä on myös häkissään asusteleva krokotiili! Lieköhän kyseessä taas hedelmällisyyden symboli, kuten ovat Kachikallyn krokotiilit Gambiassa.

cky12

Conakryn katolilaisella lähetysasemalla on oma krokotiili takapihallaan.

cky13

Sitten siellä takapihalla on näitäkin.

Lähetysasemalta poistuin merenrantaan, Conakryn eteläisimpään kolkkaan. Maisema olisi ehkä hienompi, ellei ranta olisi täynnä muoviroskaa. Eteläisimmässä kolkassa sijaitsee Port du Boulbinet, josta pääsee venekyydeillä luultavasti läheisen Îles de Los -saariryhmän saarille. Ne ovat ihan Kaloumin edustalla. Samoin rannalla on pieni majakka ja Barack Obaman nimeä kantava ravintola. Kun rantaa sivuavaa Rue KA 002 -katua jatkaa länteen, tulevat seuraavaksi vastaan autokaupat. Rannan ja tien väli on täynnä käytettyjä autoja. Vähitellen sotilaiden läsnäolo kasvaa uusiin mittasuhteisiin, sillä rannalla on myös sotilastukikohta. Kävelin jälleen muina miehinä tukikohdan portin ohi, enkä joutunut vaikeuksiin. Sitten kadun nimi vaihtuu ja pian rakennukset vaihtuvat hulppeammiksi: Kuuban suurlähetystö, Novotel-hotelli… Jatkoin kohti pohjoista. Löysin sataman ja Hotel Zambezi Innistä minut tuoneen taksikuskin! Jälleennäkeminen oli riemukas. Itse en olisi kuskiani enää tunnistanut, nämä ihmiset kun näyttävät kaikki ihan samalta!

cky8

Conakryn katolilainen katedraali ulkoa…

cky7

…ja sisältä.

Kävelin sattumanvaraisia katuja ympäri Kaloumia, kunnes löysin katolilaisen katedraalin. Rohkenin ottaa katedraalin aidan sisäpuolella kameran esiin, koska kirkkojen kuvaamista ei yleensä olla ensimmäisenä kieltämässä. Kiersin katedraalin sisää ja ulkoa. Sain olla yksin. Ulkona heitin kameran taas piiloon reppuun ja jatkoin kaupunkikierrosta. Conakry on kaaos, jota kaikkialla olevat viranomaiset pahentavat. Välttelin katsekontaktia ja kuljin määrätietoisesti eteenpäin, enkä koko päivän aikana joutunut pidätetyksi tai edes sakotetuksi. Olinkohan onnekas. Silti passin ja rokotuskortin mukana kantaminen kannattaa varmuuden vuoksi.

Lähellä majapaikkaani on Marché du Niger. Sellaista röttelöistä vihannestoria kuraisine polkuineen ei pääkaupungin ydinkeskustasta äkkiseltään kuvittelisi löytävänsä, mutta täällä sellainen on. Jonkin matkan päässä on toinen tori, josta saa kaikkea mahdollista kalasta ja lihasta vihanneksiin ja makaroniin ja elektroniikasta vaatteisiin. Kiertelin torilla tunnin verran, enkä tuntenut oloani tippaakaan epämukavaksi. Kukaan ei huudellut, ei tyrkyttänyt, vaan sain olla rauhassa. Torilla kiertely tuntui jostain syystä hyvin luonnolliselta, vaikka olin sentään samassa kaupungissa ebolan kanssa! Tyrkytystä sain osakseni, kun kuljin vaateosaston halki. Olisi pitänyt ostaa tuliaisiksi Saksan jalkapallomaajoukkueen paitoja. Olisi varmaan guinealaisia vastineitakin löytynyt. En ostanut, vaan päätin ostaa guinealaisia mangoja ja patongin. Marché du Nigeristä hain tomaatteja ja sipulin. Illallinen olisi valmis!

cky9

Marché du Niger.

cky16

Katolilaisen lähetysaseman takapihalta iltahämärässä.

Loppuilta kului lähetysasemalla huoneeni edustalla täytettyä patonkia syödessä. Aurinko laski ja yöllä alkoi sataa.

Maailman huonoimpia teitä pitkin Ebola-Guineaan

30.-31.7.2015

Gabúlla ei ole tarjota nähtävää ja koettavaa juuri yhtä iltapäivää pidemmäksi aikaa. Oli siis aika vaihtaa maisemaa ja maata. Aamuhämärässä lähdin kävellen kahden kilometrin päässä hotellistani olevalle kaupungin puskataksiasemalle. Mopotakseja ei ollut missään, eikä toisaalta myöskään oikeita takseja. Toki sellaisen olisi varmasti saanut tilattua edellisiltana, mutta tuskinpa olisi saapunut aamukuudeksi minua noutamaan.

Kävelymatka halki heräävän Gabún oli suoritettu nopeasti. Yöllä oli taas satanut kaatamalla tuntikaupalla ja ilma oli raikas. Jos se nyt raikas voi tropiikissa sadekaudella koskaan olla. Puskataksiasema oli myös vasta heräämässä. Mamat virittelivät kahvipannujaan ja aamupalatarjoilujaan.

gabu12

Gabún puskataksiasema on tyypillinen länsiafrikkalainen julkisen liikenteen solmukohta.

Guinea-Bissaussa (tai ainakaan Gabússa) ei nähtävästi kannata kiirehtiä aamuisin, sillä puskataksit eivät lähde vielä kuudelta, eivätkä seitsemältäkään. Hyvä jos jonnekin menevä auto täyttyy kahdeksaan mennessä. Istuskelin Guineaan lähtevien autonromujen vieressä tunnin verran, eikä paikalle saapunut vielä edes lipunmyyjää. Autoista tosin kömpi uneliaita guinealaiskuskeja ja näiden apupoikia. Rahanvaihtajakaan ei kahdeksaan mennessä ilmaantunut paikalle. Guineassa kun on oma rahayksikkönsä, frangi.

Yritin kysellä muilta Guineaan-menijöiltä, lähtisikö mikään auto Labén kaupunkiin. En saanut kunnon vastauksia. Kaikki käskivät vain odotella ja minähän odottelin. Kahdeksan jälkeen eräs mies sitten tuli kyselemään, minne olin matkalla. Hän oli Bissaussa töissä ollut guinealaismies, Habiboulaye nimeltään. Myös hän oli matkalla Labéen, kotiinsa. Hän kertoi, ettei Gabústa luultavasti olisi puskataksia suoraan Labéen, vaan matka olisi tehtävä osissa. Ensimmäiseksi ostimme lipun Guinea-Bissaun ja Guinean rajalle Buruntumaan. Jälleen minulta pyydettiin reilua ylihintaa, mutta uuden tuttavuuteni puututtua peliin, laski hinta normaalille tasolle.

gabu13

Toinen näkymä Gabún puskataksiasemalta. Johonkin kohteeseen kuljetaan nähtävästi “mukavasti” uudehkolla pakettiautolla. Takana roikkuu kuljettajan apupoika, joka hoitaa esimerkiksi auton lastauksen.

Lipunoston jälkeen menin Habiboulayen kanssa Gabún pääkadun varressa olevaan ravintolaan aamupalalle, joka tosin vaihtui aamukaljaksi. Itseäni ei aamuolut kiehtonut, joten otin vain Coca-Colan. Palattuamme takaisin puskataksiasemalle, jatkoimme odottelua.

Gabússa saa ensimmäisen kosketuksen guinealaiseen julkiseen liikenteeseen, sillä myös täältä rajalle lähtevät autot ovat niin kutsuttuja neuf-placeja eli ne ottavat “normaalin” seitsemän sijaan vähintään yhdeksän matkustajaa. Apukuskin paikalla istuu kaksi, keskellä neljä ja takana kolme. Matkustusmukavuus on tuntematon käsite tässä osassa maapalloa.

Vähän aamuyhdeksän jälkeen matkustajia oli tarpeeksi ja matkustajat pakkautuivat ikivanhaan farmari-Peugeotiin. Katolle ei tällä kertaa mennyt kukaan. Odottelin vielä tässäkin vaiheessa vaihtorahoja lipustani, joten nostin taas äläkän ja viivästytin lähtöä parilla minuutilla. Nyt minulla oli sentään tulitukena Habiboulaye. Afrikkalaiset lipunmyyjät kun luulevat, että valkoinen unohtaa vaihtorahat tai antaa asian vain olla. Ja jos valkoinen ei unohdakaan, eikä halua antaa asian olla, lipunmyyjien strategia on yrittää saada valkoinen autoon istumaan kertomalla, että saa rahat siellä. Sitten yhtäkkiä ollaankin jo menossa ja valkoinen jää ilman rahojaan. Jälleen oikeus toteutui ja jostain minulle kiikutettiin puuttuva seteli. Olen vaikea asiakas ja ylpeä siitä.

Auto oli parhaat päivänsä nähnyt. Itse asiassa en ollutkaan Gabúun mennessä kokenut yhtä huonoa autoa. Pääsin toiseksi matkustajaksi apukuskin paikalle. Ovi roikkui lähes maassa, eikä ollut toivoakaan saada sitä pysymään kiinni. Kuljettaja sitoi oven kiinni runkoon köydenpätkällä ja niin matka alkoi. Sisustus oli varsin karu, sillä verhoilut olivat penkkiä lukuun ottamatta poissa, eivätkä mittaritkaan toimineet. Ne ovat tarpeettomia joka tapauksessa, sillä poliisi sakottaa ylinopeudesta, kun siltä tuntuu. Myös tuulilasinpyyhkijät olivat hajalla. Sadekuuron sattuessa muuten kaistapäisesti kuoppaisella kärrypolulla ajellut kuljettajamme hillitsi hieman vauhtia ja silloin tällöin pyyhki sivuikkunan kautta pyyhkeellä tuulilasia.

Kuljettajamme oli nuori poika ja kysyessäni tämän nimeä, totesi hän juhlallisesti olevansa General. Hän ja muut matkustajat olivat tämän alueen kansaa, fulbeja, ja kiinnostuneita satunnaisesta valkoisesta eurooppalaisesta heidän maillaan. Koska en vielä tässäkään vaiheessa osannut Guinea-Bissaun lingua francaa, kreolia, yritti kuski ja vierustoverini puhella minulle omalla kielellään, pulaariksi. Viime kesältä Mauritaniasta muistin muutamia pulaarin sanoja ja matkustajat olivat niitä lausuttuani haltioissaan. Tietenkin Mauritaniassa puhuttava kieli eroaa Guinea-Bissaussa puhuttavasta, mutta sain silti edes hieman kunnioitusta. Perillä Buruntumassa kiitin kuljettajaa pulaariksi ja siitäkös riemu repesi. Kuski kailotti, että täällä on branco, joka puhuu pulaaria. Muutama paikallinen vanhempi herra tuli jostain kättelemään.

Buruntuma on pikkuinen kyläpahanen, jossa tien toisella puolella olevassa rakennuksessa kävin leimauttamassa itseni ulos Guinea-Bissausta. Ei ongelmia, ei kysymyksiä, eikä lahjuksia. Toisella puolella on tulli, jossa minua pyydettiin avaamaan rinkka. Avasin ja sain sulkea sen saman tien. Ei mitään ongelmia. Olin vapaa siirtymään Guinean tasavaltaan.

Guinean raja-asema on nimeltään Kandika ja se on muutaman kilometrin päässä Buruntumasta. Sinne kuljetaan guinealaisella puskataksilla ja kyyti maksaa 5 000 Guinean frangia (noin 0,6 euroa) tai 500 Länsi-Afrikan frangia (noin 0,75 euroa). Auto odottaa Guinea-Bissaun tullin vieressä ja siitä alkaa myös ranskankielinen Länsi-Afrikka. Tervehdin auton kuljettajaa portugaliksi ja tämä suu virneessä korjasi, että täällä sanotaan kyllä bonjour! Tähän puskataksiin ehti minun lisäkseni kolme Gabústa tullutta matkustajaa.

Matka Buruntumasta Kandikaan on huonoa tietä. Pääsimme perille kymmenessä minuutissa. Viranomaiset katsoivat kaltaistani harvinaisuutta pitkään, mutta en välittänyt, vaan päätin selviytyä rajasta ilman lahjuksia. Etukäteen olin lukenut, että Guinea on läpeensä korruptoitunut ja että viranomaiset (poliisit, santarmit, sotilaat ja rajaviranomaiset) röyhkeästi keräävät palkkansa korruptiolla. Kun Suomi oli Transparency Internationalin vuoden 2014 korruptiolistauksessa kolmanneksi vähiten korruptoitunut valtio, löytyi Guinea sijalta 145. (Lähteet: [1])

Ensimmäinen rajakoppi oli hämärä ja siellä istui mies, joka vain vilkaisi passiani ja kysyi, mitä teen täällä ja mihin olen menossa. Tästä se ranskan puhuminen taas alkoi. Sentään ymmärsin kysymykset ja osasin niihin vastata. Läpihuutojuttu. Ei lahjuksia. Seuraavaksi menin vastapäiseen rakennukseen. Se on tulli, jossa ranskankieliset kysymykset olivat jo liian vaikeita, mutta yksi miehistä osasi jostain syystä englantiakin. Tullimiehet olivat siviiliasuissaan ja kysyivät, mitä minulla on rinkassa. Kerroin, että vaatteita. Se riitti. En joutunut avaamaan laukkuani, enkä vieläkään maksamaan lahjuksia! Kolmannessa kopissa syynättiin passi tarkemmin. Olin hyvällä tuulella, koska rajanylitys oli mennyt toistaiseksi niin hyvin. Ja niin se meni loppuun saakka! Leima tuli passiin viisumin viereen parin kysymyksen jälkeen. Passintarkastaja oli hyvillään, kun kerroin olevani turisti ja meneväni Labéen. Lopuksi mies vielä toivotti tervetulleeksi Guineaan. Kandikan raja ei siis ainakaan tällä kertaa vastannut mielikuvieni korruptoitunutta Guineaa. Yhtä helpolla ei päässyt Gabústa saakka tullut ystäväni Habiboulaye. Hänen passinsa oli pantu jo ensimmäisessä kopissa pöytälaatikkoon. Mies pyysi minulta 500 Länsi-Afrikan frangia, sillä hänen jo maksamansa viisisatanen ei ollut tarpeeksi. Tonnilla pöytälaatikko (noin 1,5 euroa) avautui ja Guinean kansalainen pääsi kotimaahansa.

Rajamuodollisuuksista selvittyämme ostimme paikat 15 kilometrin päähän Saréboidoon menevästä puskataksista, joka oli tietenkin taas neuf-place. Hinta oli 8 000 Guinean frangia eli noin euron. Lipunmyyjä ei ollut mitenkään miellyttävä henkilö ja selitti minulle asioita pulaariksi. En ymmärtänyt puheesta yhtään mitään. Samaan autoon tuli myös edellisenä päivänä Bissausta Gabúun kanssani tullut vanhempi guinealaispariskunta. He olivat matkalla kotiinsa Saréboidon laitamille.

Autossa istuessa tuli outo fiilis, sillä olin nyt samassa maassa pahamaineisen ebolaviruksen kanssa. Saisinko viruksen vierustoverista. Voisinko kätellä ketään. Toki tämä Guinean pohjoisosa on toistaiseksi välttynyt tautitapauksilta ja muutenkin epidemia oli heinäkuun lopulla 2015 menossa ohitse. Habiboulaye tuskin ajatteli ebolaa. Hän ilmoitteli tällä lyhyellä matkalla Saréboidoon pariinkin kertaan, että nyt näkyisi apinoita. En minä vaan nähnyt! Lehmiä oli niidenkin edestä.

Saréboido on lohduton, yhden tien varteen muodostunut, pikkukaupunki, jossa vaihdoimme jälleen puskataksia. Ensin kuitenkin vaihdoin rahaa Guinean frangeiksi. Yksi euro on noin 8 000 frangia ja maan suurin käytössä oleva seteli on käytännössä kymppitonnin seteli (noin 1,25 euroa). Toisin sanoen rahaa on aina kuin roskaa!

nippuguineanrahaa

Nippu Guinean frangeja. Kymppitonniin on kuvattu pikkulapsen ja ananaksen kuva.

Puskataksi Saréboidosta Koundaraan ei ollut enää edes yhdeksänpaikkainen neuf-place, vaan nyt matkustajia oli oikeasti niin paljon kuin vain mahtuu. Minä ja Habiboulaye istuimme apukuskin paikalla ja vieressäni istui nainen, jonka jalat olivat vaihdekepin molemmin puolin. Peugeot 505 GTI:n keskiosassa istui tiiviisti neljä ihmistä, takana kolme ja katolla kaksi. Kaiken kruunasi se, että muinaisen automme ratti oli oikealla (eli väärällä) puolella! Maisemat olivat kyllä tiiviistä tunnelmasta huolimatta huikeat! Maroun kylän jälkeen tien varressa on muutaman kilometrin pituinen upea tasalakinen, pitkämäinen ja korkea kalliomuodostuma, josta nyt ei vain kerrota missään mitään. En tiedä edes sen nimeä. Harmittavasti auton rengas ei hajonnut, että olisin päässyt ottamaan kuvia.

koundara

Tällä autolla tulimme Saréboidosta Koundaraan ja nyt odottelemme Habiboulayen kanssa jatkoyhteyttä Labéen.

Matka Saréboidosta Koundaraan taittui tunnissa ja perillä vastassa oli kaupunki, jossa keskustan kadut olivat hyvässä päällysteessä! Jos olisin ollut fiksu, olisin jäänyt Koundaraan yöksi, mutta Habiboulayen yllyttämänä sovimme lähtevämme päivän viidennelle osuudelle kohti Labéa viidennellä eri autolla. Ensin kuitenkin söimme. Jatkoetapin hinnaksi sovimme 110 000 frangia (noin 13,75 euroa). Se sisälsi matkalaukun hinnankin ja minulle luvattiin paikka apukuskin paikalta. Lopulta apukuskin paikka ei ollutkaan tyhjä, vaan minulle oli myyty siitä toinen puolikas. Olin pettynyt ja petetty, mieleni teki lyödä hanskat tiskiin ja jäädä yöksi Koundaraan. Lopulta kömmin kyytiin. Apukuskin paikalle piti kömpiä kuskin ovesta, koska oma ovi ei tällä kertaa auennut lainkaan. Kysymyksessä oli taas neuf-place, jossa sisällä oli yhdeksän matkustajaa ja katolla kolme. Yhteensä autolla matkusti siis 13 henkeä.

Ensimmäiset vajaat sata kilometriä taittuivat auringonpaisteessa ja erinomaista asfalttia pitkin. Ja tien Labéen piti olla surkeaakin surkeammassa kunnossa! Sellaiseksi se muuttui vähitellen. Lopulta tie ei ollut oikeastaan tie, vaan mutkitteleva kärrypolku, jolla nyt vain ajettiin. Sadekauden vuoksi tie oli entistä huonommassa kunnossa: täynnä valtavia veden paljastamia kivenlohkareita ja vesilätäköitä. Monet vieläpä niin syviä, että vettä tulvi jalkatilaan niitä ylitettäessä. Sandaalit ovat hyvä jalkinevalinta tälle tieosuudelle!

guinea1

Puskataksimme jumissa jossain Koundaran ja Labén välillä. Kaikki matkustajat eivät ole kuvassa.

guinea5

Guinealainen tietyömaa. Ehkä vielä joskus tietä voi kutsua tieksi.

guinea2

Metsää paikalta, jossa jäimme kiinni.

Ensimmäisen kerran jäimme jumiin pari tuntia ennen pimeää. Auto jäi kiinni pohjastaan, eikä lähtenyt liikkeelle vaikka vain kuski istui paikallaan ja muut työnsivät. Reilun puolen tunnin lapiointitauko tarjosi minulle mahdollisuuden kuvien ottamiseen. Olimme sentään jääneet kauniiseen paikkaan jumiin (rumia paikkoja ei tosin tainnut Guineassa ollakaan): tie kulki sillä kohdalla laakson reunoja pitkin ja tieltä oli hyvät näkymät kauas. Kasvillisuus on rehevää sademetsää. Jumissa ollessamme tein huomion, että tiellä ei juuri muita kulkenut, sillä vain yksi moottoripyörä ohitti meidät. Ja kun matka sitten jatkui, muut tielläliikkujat olivat lähinnä lehmiä, jotka parveilivat tiellä. Katolla matkustaneet pojat pyrkivät niitä parhaansa mukaan hätistelemään huuteluillaan. Lopulta kuski ei enää välittänyt, vaan ajelimme pitkän matkamme aikana usean tahallisen lehmäkolarin räkäisen naurun raikuessa katolta. Kyllähän siinä oli hymy herkässä itse kullakin matkustajalla, kun kokoonsa luottaneet elikot saivat osumia ja pelästyneenä hypähtelivät sivuun!

Tien varrella ei ollut kuin kourallinen kyliä ja vain yhdessä poliisi piti korruptioratsiaa. Auto seis, poliisi kävelee laiskasti kopistaan, vastaanottaa kuljettajalta kymppitonnin (noin 1,25 euroa) setelin ja poistuu. Sanaakaan ei vaihdeta. Tämä on valitettavasti guinealainen todellisuus. Sen sijaan usean sillan, ihan mitättömänkin, vieressä seisoi sotilas aseensa kanssa. Strategisia kohteita, totta tosiaan!

guinea4

Puskataksimme Gambiajoen rannassa odottelemassa lossia. Vasemmalla olevista kojuista saa ostettua ruokaa ja juomaa.

Auringonlaskun aikana saavuimme Gambiajoelle, jonka yli kuljetaan edelleen lossilla. Eikä millä tahansa lossilla, vaan se vedetään yli vuolaan virran edelleen käsipelillä. Lossimiehistä on lähitulevaisuudessa tulossa työttömiä, sillä viereen oli rakenteilla silta. Kiinan kansantasavalta sponsoroi. Joen ylitys tapahtui seitsemän aikoihin illalla ja ajattelin, että olisimme tunnin tai parin kuluttua perillä Labéssa. Gambiajoelta Labéen kun kartan mukaan on alle 50 kilometriä. Ajoimme väliä tien kunnon vuoksi noin kahdeksan tuntia. Välillä oli poistuttava sateiseen ja pimeään Guinean yöhön ja käveltävä joitain pätkiä. Kuljettaja ei halunnut jäädä kiinni ja toisaalta halusi päästä jyrkät mutaiset mäet kerralla ylös. Kerran matka meni kävelyksi, kun toinen puskataksi oli jäänyt jumiin mutaiseen rinteeseen. Paikalle oli kerääntynyt muutamien puskataksien “ruuhka”. Tässä vaiheessa kuljettajamme ei halunnut odotella ja kaasutteli riskillä liukasta mäkeä ylös. Me matkustajat kannustimme kuralätäköissä ja auto nousi kuin nousikin mäen ylös ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ikuisuudelta tuntunutta matkaa.

guinea3

Heinäkuun lopulla 2015 Gambiajoki ylitettiin vielä lossilla käsipelillä. Viereen on valmistumassa silta.

Labéssa olimme aamuneljältä. Sinne saapuessamme uusi ystäväni Habiboulaye kajautti takapenkiltä “Welcome to Labé, brother!” Perillä Labén puskataksiasemalla matkustajat huokaisivat helpotuksesta. Osa oli tulossa Senegalin Dakarista saakka ja minä sentään vain 370 kilometrin päästä Gabústa, viidellä eri autolla! Aikaa tuohon matkaan upposi noin 19 tuntia. Myös väsynyt kuljettajamme huokaisi syvään. Tämä oli polttanut matkan aikana neljä tai viisi askia tupakkaa. Loppumatka oli kulunut kuunnellessa miehen kännykästä guinealaista musiikkia.

Habiboulaye johdatti minut parin sadan metrin päässä puskataksiasemasta sijaitsevaan hotelli Faningoon, jonka yläkerrassa oli yökerho. Katu Faningon edustalla oli aamuyöstä neljän aikaan täynnä juhlakansaa ja ilotyttöjä. Oli kieltämättä mielenkiintoista pölähtää valkoisena miehenä keskelle Guinean yöelämää rinkka selässä. Hotellin vastaanotto on milloin missäkin. Välillä ulkona muovituolilla, välillä viereisessä varastossa ja nyt se perustettiin erään pöydän ääreen. Yön hinta oli 50 000 frangia (noin 6,25 euroa). Varauskirjaa silmäillessäni totesin, etteipä mokomassa murjussa ole juuri eurooppalaisia kansallisuuksia nähty. Sinne vain oma nimi ja kansallisuus nigerialaisten ja norsunluurannikkolaisten jatkoksi. Ammatiksi merkittiin räyhäkkäästi touriste!

Löysin huoneeni hämyisestä sokkelosta. Huoneen seinät olivat likaiset, lattia oli lakaistu nimellisesti ja vessa ja suihku toimivat napposysteemillä. Sängyssä oli lakana, eikä sitten muuta. Edes tyynyä ei ollut, mutta senhän voi aina tehdä itsekin jostain vaatteesta. Hyttysverkkokin puuttui, enkä voinut virittää omaani mitenkään. Siispä naama täyteen Offia ja makuupussiin ensimmäistä kertaa tällä matkalla! Yökerhokin hiljeni siinä neljän jälkeen sopivasti. Ihan jees.

Guinean viisumi

Vaikka Suomen passi onkin muka maailman paras, ei se mikään valttikortti ainakaan Länsi-Afrikassa ole. Myös Guinea vaatii suomalaiselta viisumia. Sen saaminen ei ole ollenkaan hankalaa, vaikka maa vähän vainoharhaisen maineessa onkin. Suurlähetystöjä on useammassakin Euroopan maassa, mutta luultavasti helpoin, halvin ja nopein tapa on anoa viisumi jossain Afrikan maassa.

Itse anoin omani Guinean suurlähetystössä Bissaussa. Lähetystö sijaitsee Rua 12 -kadun varrella ja näköetäisyydellä Pensão Creola -hotellista. Viisumia varten tarvitaan passin lisäksi kaksi värillistä passikuvaa, kaksi kopiota passin tietosivusta, yksi kopio Guinea-Bissaun viisumista passissa ja yksi kopio keltakuumerokotustodistuksesta. Lisäksi lähetystössä on täytettävä ranskankielinen lomake, joka ei ranskaa taitamattomillekaan mikään kovin vaikea ole. Konsuli auttaa tarvittaessa, eikä kaikkia kohtia tarvinnut täyttää. Sukunimikin oli tarpeeton tieto tapauksessani. Kuukauden viisumi maksaa 30 000 Länsi-Afrikan frangia (noin 45,7 euroa).

Jos hakemuksen jättää aamulla, voi viisumin saada jo samana iltapäivänä. Muuten saaminen menee seuraavaan päivään.

Bissau Velho ja vähän muutakin

23.7.2015

Bissaun vanhakaupunki, Bissau Velho, on ehdottomasti yksi kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista. Portugalilaisten siirtomaakaudellaan rakentama kortteli on täynnä värikkäitä rakennuksia, joista jokainen enemmän tai vähemmän rappiolla. Kokoa Bissau Velholla on kovin vähän. Kaikki noin kymmenen katua, kukin enintään 200 metriä pitkää, on nopeasti kävelty päästä päähän. Hiljaisilta kaduilta voi löytää erilaisia yrityksiä, ravintoloita ja näköjään myös hotellin.

oxb24

Katunäkymä Bissau Velhosta.

oxb23

Tässä vähän leveämpi katu, mutta samasta korttelista kuitenkin.

oxb26

Rua Guerra Mendes. Edelleen vanhassakaupungissa.

Bissau Velhoon kuuluu myös sen koillispuolella oleva Fortaleza de São José da Amura -nimeä kantava linnoitus, jonka historia ulottuu vuoteen 1696. Linnoitus uudelleenrakennettiin vuonna 1753, minkä jälkeen sitä on korjailtu useaan otteeseen. Viimeksi 1970-luvulla. Ellei Guinea-Bissau olisi vähiten vierailtujen maiden listalla, eli joku kävisi maassa, olisi tämä Bissaun Suomenlinnakin varmasti jo aikoja sitten avattu matkailulle. Nyt se on edelleen sotilastukikohtana ja suljettu vierailijoilta. (Lähde: [1])

Toinen päiväni Bissaussa oli pyhitetty samalle toiminnalle kuin edellinen eli päämäärättömälle kuljeskelulle. Aamulla kävelin Bissau Velhoon, ostin sen liepeiltä munkkeja aamupalaksi ja söin ne Fortaleza de São José da Amuran nurkalla. Linnoituksen sotilailla oli jalkapallopeli meneillään muurien ulkopuolella. Kymmeniä sotilaita seurasi linnoituksen muurin päällä istuskellen ja kannustaen. Kuvata en uskaltanut, sillä sotilaskohteiden ja varsinkin sotilaiden kuvaaminen on lähes aina kiellettyä. Salaa räpsäisin kuitenkin pari kuvaa, kun kukaan ei mielestäni huomannut. Guinea-Bissau ei onneksi ole esimerkiksi naapurimaa Guinean tavoin vainoharhaisimmasta päästä valokuvauksen suhteen, enkä kertaakaan kuullut valituksia siihen liittyen!

oxb21

Fortaleza de São José da Amuran historia ulottuu 1600-luvulle.

oxb22

Bissaun Pidjiguiti-satama. Sieltä lähtevät pienemmät veneet.

Aamupalan ja lyhyen Bissau Velhon kierroksen jälkeen kävin tarkistamassa Bijagóssaariston Bubaquen saarelle lähtevän laivan aikataulun. Laiva kulkee Bubaquelle kerran viikossa perjantaisin, mutta tarkempi aikataulu riippuu vuorovedestä.

Satamasta palaillessani puiden alla aikaa tappaneet rekkakuskit huutelivat luokseen. Halusivat toivottaa tervetulleeksi Guinea-Bissauhun. Tämähän alkoi muistuttaa jo Mauritaniaa ystävällisyydessään! Rekkakuskeista rohkein osasi joitain sanoja englantia ja lähti kanssani ostamaan guineabissaulaista sim-korttia puhelimeeni. Kuskin nimi lausuttiin Viki, mutta kirjoitusasu jäi tuntemattomaksi. Viki ei välttämättä osannut edes kirjoittaa, sillä hän ei tahtonut kirjoittaa nimeään paperille. Luku- ja kirjoitustaito ei välttämättä ole tarpeellinen taito länsiafrikkalaisille taksikuskeillekaan.

Matkalla sim-korttia ostamaan, Viki opetti minulle Guinea-Bissaun kreolia eli portugalia, johon on sekoittunut afrikkalaisia kieliä. Se on maan lingua franca, jota puhutaan kaikkialla, vaikkei se monenkaan äidinkieli ole. Vielä harvemmin portugali, maan virallinen kieli, on kenenkään äidinkieli. Kreoli poikkeaa kovastikin standardiportugalista: esimerkiksi kun “mitä kuuluu?” on portugaliksi “como está?”, on se kreoliksi “kuma ku bu sta?”. Kreolilla vastaus kuuluu “sta bom, obrigado!”, “kiitos, hyvää!”.

Niin, se sim-kortti! Guinea-Bissaussa taitaa olla kaksi operaattoria: eteläafrikkalainen MTN ja ranskalainen Orange. Kumpikin näkyy kaikkialla katukuvassa ja puheaikaa voi näin ollen ostaa suunnilleen jokaisesta kadunkulmasta. Hetkisen kuluttua puhelimessani oli Orangen sim-kortti, sillä sellainen oli Vikilläkin. Liittymän hankkimiseen Guinea-Bissaussa vaaditaan henkilöllisyystodistus tai kopio siitä. Ja paikallinen osoite! Nähtävästi hotellikin kelpaa. Orangen toimisto sijaitsee Praça dos Heróis Nacionais -aukion laidalla ja hintaa sim-kortille tulee tonni (noin 1,5 euroa). Palkitsin uuden ystäväni Vikin pienellä juomarahalla avustaan sim-kortin hankinnassa.

Tämän jälkeen lähdin kävellen etsimään maan oikeusministeriötä. Opaskirja kertoi sen olevan näkemisenarvoinen. En ole ihan varma näinkö rakennusta vai en, mutta paikallista elämää näin sitäkin enemmän. Ja sain syötyäkin.

Kello kahdelta hain valmiin Guinean viisumini. Konsuli oli paremmalla tuulella kuin hakemusta jättäessäni ja huikkasi lähtiessäni vieläpä perään bon voyage! Myös varsin tylyllä tuulella edellisenä päivänä ollut suurlähetystön vahtimestari oli juttutuulella, eikä tahtonut päästää minua lähtemään. Hän oli Guinea-Bissaun kansalainen, kohtuullisen hyvin englantia taitava ja alipalkattu, mutta hyvin ylpeä kotimaastaan. Ulkomailla mies ei ollut koskaan käynyt. Miehen mukaan Guinea-Bissaussa ei ole ongelman ongelmaa ja nyt maasta oli löydetty jopa öljyä. Maan maaperä kätkee sisuksiinsa myös timantteja! Maa nousisi suureen kukoistukseen, kunhan vähän aikaa kuluisi! Timanteistaan guineabissaulaiset ovat yleisestikin hyvin ylpeitä. Yksi ongelma maassa kuitenkin on: nimittäin tämän vahtimestarin olematon palkka. Sen maksaa tosin Guinean valtio, mutta ei kovin säännöllisesti. Nytkin rästissä oli muutamia kuukausia. Palkkaa paikatakseen mies kerää lahjuksia suurlähetystössä vierailevilta. Että saisi ostettua edes sandwichin lounaaksi! Minulta mies ei pyytänyt rahaa, eikä edes vihjannut siihen suuntaan, mutta lähtiessäni annoin 250 frangin (noin 0,4 euroa) kolikon ja sain osakseni vuolaat kiitokset ja siunaukset!

oxb20

Supermercado BonJourissa hintataso on afrikkalaisittain varsin korkea. Esimerkiksi kaksi vesipulloa maksaa tonnin. Onneksi oli 10 000 €:n seteli matkassa!

oxb25

Vielä yksi näkymä Bissau Velhosta.

Iltapäivällä kävelin vielä uudelleen Bissau Velhoon ja takaisin. Sen jälkeen Bissau alkoi olla nähty. Illalliseksi nautin sandwichin majapaikkani naapurissa olevassa BonJour-supermarketissa. Sen omistaa vanhempi valkoinen herra, joka häärii kassan takana. Muuta henkilökuntaa on ainakin neljä ja kaikilla kädet ei-niin-täynnä töitä. Kun otin vesipullon jääkaapista, oli yksi mies valmiina lisäämään sinne välittömästi uuden tilalle. Näin siis kaupassa, joka on kooltaan ehkä kolmasosa keskiverto-Siwasta. Palkkakustannukset lienevät maltilliset. BonJour poikkeaa monista muista kehitysmaiden kaupoista sillä, että sieltä ostoksista saa kuitin!